Part 30

Sointusa, vähäinen ääni vastasi ylikerroksesta jostakin: "minä tulen, iso-isä!" ja pieni, sievä tyttö pitkällä, kiharalla liinatukalla tuli kohta sen jälkeen juosten puotiin.

"Tässä on pikku elefanttini, Sir", lausui Mr. Omer, hyväillen lasta. "Siamin rotua, Sir. No, pikku elefantti!"

Pikku elefantti pani auki vierashuoneen oven, jolloin minun oli tilaisuus huomata, että se näihin aikoihin oli muutettu makuuhuoneeksi Mr. Omer'ille, jota ei ollut helppo kuljettaa ylikerrokseen; sitten asetti hän sievän otsansa Mr. Omer'in tuolinselkää vastaan, niin että hänen pitkät hiuksensa valuivat hänen kasvojensa yli.

"Elefantti tuuppaa päällänsä, niinkuin tiedätte, Sir", lausui Mr. Omer, silmiänsä vilkuttaen, "kun se käy jotakin vastaan. Yksi, elefantti. Kaksi. Kolme!"

Tällä merkillä pyörähytti pikku elefantti semmoisella taidolla, joka oli melkein ihmeellinen niin vähäisessä eläimessä, tuolin ja Mr. Omer'in ja lykkäsi ratistaen molemmat tuota hätää vierashuoneesen ovenpieltä satuttamatta, samalla kuin Mr. Omer sanomattomasti ihasteli tätä toimintaa ja matkalla katsoi taaksensa minuun, niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä ponnistusten riemuisa päätös.

Siellä täällä kaupungissa käveltyäni lähdin Ham'in asuntoon. Peggotty oli nyt muuttanut sinne ainaiseksi ja oli hyyrännyt oman huoneensa Mr. Barkis'in jälkeiselle ajomiehelle, joka oli kunnollisesti maksanut hänelle oikeudesta, kärryistä ja hevosesta. Minä luulen, että aivan sama, laiska hevonen, jota Mr. Barkis aikanansa ajoi, yhä oli toimesta liikkeellä.

Minä tapasin heidät tuossa sievässä kyökissä yhdessä Mrs. Gummidge'n kanssa, jonka Mr. Peggotty itse oli noutanut vanhasta veneestä. Minä epäilen, olisiko kukaan muu voinut saada häntä luopumaan vahdinpidostaan. Mr. Peggotty oli nähtävästi kertonut heille kaikki. Sekä Peggotty että Mrs. Gummidge pitivät esiliinaansa silmiensä edessä, ja Ham oli juuri lähtenyt ulos kävelemään rannalla. Hän tuli pian kotiin ja oli hyvin iloissaan, kun hän näki minut; ja minä luulen, että heidän oli kaikkien parempi, kun minä olin siellä. Me puhuimme jonkunlaisella iloisuudella Mr. Peggotyn rikastumisesta tuossa uudessa maassa ja niistä kummista, joista hän oli kirjeissänsä kertova. Me emme ollenkaan maininneet Em'lyä nimeltä, mutta viittasimme häneen kaukaa useampia kertoja. Ham oli iloisin kaikista.

Mutta kun Peggotty näytti minua vähäiseen huoneesen, jossa krokotiili-kirja oli valmiina minua varten pöydällä, jutteli hän, että Ham yhä oli samanlainen. Hän luuli (kertoi hän minulle itkien), että Ham'in sydän oli särkynyt, vaikka hänessä oli yhtä paljon uskallusta kuin ystävällisyyttä ja hän työskenteli ahkerammin ja paremmin, kuin mikään veneen-rakentaja millä veistämöllä tahansa näillä paikoin. Oli, sanoi hän, iltaisin semmoisia aikoja, jolloin Ham puhui heidän vanhasta elämästään venehuoneessa; ja silloin hän mainitsi Emilyä lapsena. Mutta hän ei koskaan maininnut häntä naisena.

Minä luulin Ham'in kasvoista huomanneeni, että hän tahtoi puhua kahden kesken minun kanssani. Minä päätin sentähden mennä häntä vastaan seuraavana iltana, kun hän tuli kotiin työstänsä. Tästä sovittuani itse kanssani vaivuin uneen. Tänä iltana kynttilä ensi kerta näinä monena iltana otettiin pois akkunasta. Mr. Peggotty makasi vanhassa riippu-matossaan vanhassa veneessä, ja tuuli vonkui vanhalla äänellänsä hänen päänsä ympärillä.

Koko seuraava päivä meni Mr. Peggotylta siihen, että hän myi kalaveneensä ja pyydyksensä, sääli kokoon ja lähetti Londoniin vaunuilla semmoista vähäistä tavaraa, jota hän ajatteli hyödylliseksi itsellensä, ja antoi pois loput tai lahjoitti ne Mrs. Gummidge'lle. Tämä oli hänen luonansa koko päivän. Koska minulla oli jonkunlainen surun-sekainen halu vielä kerta nähdä tuota vanhaa paikkaa, ennenkuin se suljettiin, määräsin, että illalla siellä yhtyisin heihin, mutta sovitin niin, että ensin kohtaisin Ham'in.

Minun oli helppo tavata häntä, koska tiesin, missä hän työskenteli. Minä menin häntä vastaan yksinäisellä paikalla ranta-särkällä, jonka poikki tiesin hänen astuvan, ja käänsin takaisin hänen seurassaan, että hänellä olisi tilaisuus puhua kanssani, jos hän todella halusi. Minä en ollut erehtynyt hänen katsantonsa suhteen. Me emme olleet astuneet, kuin vähän matkan yhdessä, kun hän minuun katsomatta sanoi:

"Mas'r Davy, oletteko nähneet _häntä_?"

"Hetken vaan, kun hän oli tainnoksissa", vastasin hiljaa.

Me kävelimme hiukan eteenpäin, ja hän sanoi:

"Mas'r Davy, luuletteko, että joudutte näkemään häntä?"

"Se olisi kenties liian tuskallista hänelle", arvelin minä.

"Minä olen ajatellut sitä", vastasi hän. "Niin se olisi, Sir, niin se olisi".

"Mutta, Ham", sanoin minä ystävällisesti, "jos on jotakin, jota minun sopisi kirjoittaa hänelle teidän puolestanne, siinä tapauksessa, etten voisi sanoa sitä hänelle; jos on jotakin, jota tahtoisitte saattaa hänen tietoonsa minun kauttani, katsoisin sitä pyhäksi luottamukseksi".

"Siitä olen varma. Minä kiitän teitä, Sir! Te olette kovasti hyvä! Minä luulen, että on jotakin, jota tahtoisin sanotuksi tai kirjoitetuksi".

"Mitä se on?"

Me astuimme taas hiukan eteenpäin ääneti, ja sitten hän puhui.

"Ei sitä, että minä annan hänelle anteeksi. Ei niin paljon sitä, vaan pikemmin, että minä pyydän häneltä anteeksi, että minä tyrkytin rakkauttani hänelle. Välisti ajattelen, että, jollei hän olisi luvannut ruveta naimisiin minun kanssani, Sir, hän olisi ystävällisellä tavalla luottanut minuun, kertonut minulle, mitä hänen mielessään oli, ja neuvotellut minun kanssani, ja minä olisin ehkä voinut pelastaa hänet".

Minä likistin hänen kättänsä. "Onko siinä kaikki?"

"On sitä vähän muutakin", vastasi hän, "jos voin sanoa sitä, Mas'r Davy".

Me kävelimme eteenpäin kauemmaksi, kuin tähän saakka olimme kävelleet, ennenkuin hän taas puhui. Hän ei itkenyt niissä kohdin pysähtyessään, joita aion viivalla osoittaa. Hän kokosi vaan ajatuksiansa, oikein selvästi puhuakseen."

"Minä rakastin häntä -- ja minä rakastan hänen muistoansa -- niin paljon -- että minun on mahdoton uskotella häntä, että minä olen onnellinen. Minä voisin olla onnellinen ainoastaan -- jos unhottaisin hänet -- ja minä varon, että tuskin kestäisin sitä, että hänelle kerrottaisiin, että olen hänet unhottanut. Mutta jos te, Mas'r Davy, jolla on niin suuri oppi, keksisitte jotakin, joka hänelle sanottuna saisi hänet uskomaan, etten ole peräti onneton, vaikka yhä rakastan ja suren häntä; jotakin, joka saisi hänet uskomaan, etten ole kyllästynyt elämääni, vaan vielä toivon saavani nähdä häntä viatonna siellä, missä pahat eivät enää vahingoita ja väsyneet pääsevät lepoon -- jotakin, joka huojentaisi hänen murheellista mieltänsä eikä kuitenkaan saattaisi häntä ajattelemaan, että minä koskaan voisin mennä naimisiin taikka että olisi mahdollista, että kukaan koskaan voisi olla minulle, mitä hän oli -- pyytäisin teitä sanomaan hänelle sitä -- ja myöskin että minä rukoilen hänen puolestansa -- joka oli minulle niin kallis".

Minä pusersin hänen miehuullista kättänsä jälleen ja sanoin hänelle, että sitouduin tekemään tätä niin hyvin, kuin minun oli mahdollinen.

"Minä kiitän teitä, Sir", vastasi hän. "Siinä teitte ystävällisesti, että kohtasitte minua. Siinäkin teitte ystävällisesti, että seurasitte setääni tänne. Mas'r Davy, minä ymmärrän aivan hyvin, että, vaikka tätini aikoo lähteä Londoniin, ennenkuin he purjehtivat, ja he vielä kerran yhtyvät, minä en luultavasti enää näe setääni. Minä olen varma siitä asiasta. Me emme puhu siitä, mutta niin käy, ja parasta se onkin. Kun viimeisen -- kaikkein viimeisen kerran -- näette hänet, tahdotteko sanoa hänelle mitä hartaimpia terveisiä ja kiitoksia sen orvon puolesta, jolle hän aina oli enemmän, kuin isä?"

Tämänkin lupasin uskollisesti toimittaa.

"Minä kiitän teitä vielä, Sir", sanoi hän, sydämellisesti pudistaen kättäni. "Minä tiedän, mihin menette. Jumalan haltuun!"

Vähäisellä kätensä viittauksella, ikäänkuin selittääksensä minulle, ettei hän voinut tulla tuohon vanhaan paikkaan, kääntyi hän pois. Minä seurasin häntä silmilläni, kun hän astui aution poikki kuutamassa, ja näin hänen kääntävän kasvonsa hopeista, merellä väikkyvää valo-juovaa kohden ja kulkevan, yhä sitä katsellen, siksi kuin hän oli vaan varjo kaukana poissa.

Vene-huoneen ovi oli auki, kun lähestyin, ja sisään astuessani huomasin, että kaikki huonekalut olivat muutetut pois, paitsi yksi noista vanhoista arkuista, jolla Mrs. Gummidge istui, joku kori polvillansa, ja katseli Mr. Peggottya. Mr. Peggotty nojasi kyynäspäätänsä jyrkeään kaminin-reunukseen ja tuijotti muutamiin sammuviin kekäleisin ristikon taa; mutta hän nosti päätänsä toivokkaasti, kuin minä tulin sisään, ja puhui iloisella tavalla.

"Te tulette tänne lupauksenne mukaan hyvästi-jätölle, Mas'r Davy!" sanoi hän, tarttuen kynttilä-jalkaan. "Jotenkin tyhjää, eikö niin?"

"Te olette todella käyttäneet aikaanne hyvästi", arvelin minä.

"No, me emme ole olleet joutilaina, Sir. Missis Gummidge on työskennellyt, niinkuin -- minä en tiedä ketään, jonka tavalla hän ei olisi työskennellyt", lausui Mr. Peggotty, katsellen häntä ja ollen ymmällänsä sopivan vertauksen puutteessa.

Mrs. Gummidge kallistui korinsa puoleen eikä sanonut mitään.

"Tuossa on sama arkku, jolla teidän oli tapa istua Em'lyn vieressä!" sanoi Mr. Peggotty kuiskaten. "Minä aion viedä sen muassani täältä kaikkein viimeiseksi. Ja tässä on vanha, pikkuinen makuuhuoneenne, näettekö, Mas'r Davy! On melkein niin kolkko ilta, kuin suinkin sopii toivoa!"

Vaikka tuuli oli heikko, oli sillä jonkunlainen juhlallinen ääni, ja se hiipi hyljätyn huoneen ympäri kuiskaavalla voihkinalla, joka oli hyvin surullinen. Kaikki oli poissa, yksin tuo pikkuinen, simpsukankuorilla varustettu peilikin. Minä muistin, kuinka olin maannut siellä, kun tuo ensimäinen suuri muutos kodissani tapahtui. Minä muistin tuon sinisilmäisen lapsen, joka oli ihastuttanut minua. Minä muistin Steerforth'in; ja joku joutava, kammottava ajatus tuli mieleeni, että hän oli likellä jossakin, ja että me ehkä kohtaisimme hänet mikä silmänräpäys hyvänsä.

"Kestää arvattavasti kauan", arveli Mr. Peggotty matalalla äänellä, "ennenkuin vene saa uusia asukkaita. Täälläpäin pitävät sitä nyt onnettomuutta tuottavana!"

"Onko se kenenkään oma näillä seuduin?" kysyin minä.

"Erään kaupungissa asuvan maston-tekiän", vastasi Mr. Peggotty. "Minä vien hänelle avaimen tänä iltana".

Me katsahdimme toiseen vähäiseen huoneesen ja palasimme Mrs. Gummidge'n luo. Hän istui arkulla, ja, asettaen kynttilää kaminin-reunukselle, käski Mr. Peggotty hänen nousta, että hän saisi kantaa ulos arkun, ennenkuin kynttilä sammutettiin.

"Dan'l", lausui Mrs. Gummidge, yht'äkkiä jättäen korinsa ja tarttuen Mr. Peggotyn käsivarteen, "rakas Dan'lini, ne erosanat, joita lausun tässä huoneessa, ovat, ettette saa jättää minua jälelle. Älkäät tuumiko jättää minua tänne, Dan'l! Oi, älkäät millään muotoa tehkö sitä!"

Hämmentyneenä käänsi Mr. Peggotty silmänsä Mrs. Gummidge'sta minuun ja minusta Mrs. Gummidge'en, niinkuin hän olisi unesta herännyt.

"Älkäät, rakas Dan'l, älkäät!" huusi Mrs. Gummidge innokkaasti. "Ottakaat minut mukaanne, Dan'l, ottakaat minut teidän ja Em'lyn mukaan! Minä tahdon olla teidän alinomainen ja uskollinen palvelianne. Jos löytyy orjia noissa maissa, joihin hankitte, rupean minä, vieläpä mielellänikin, siihen virkaan, mutta älkäät jättäkö minua tänne, kunnollinen, rakas Dan'l!"

"Oi hyvänen", lausui Mr. Peggotty, pudistaen päätänsä, "te ette tiedä, mikä pitkä matka ja mikä kova elämä se on!"

"Kyllä minä tiedän, Dan'l! Minä voin arvata!" huusi Mrs. Gummidge. "Mutta ero-sanani tämän katon alla ovat: minä menen tähän huoneesen ja kuolen, jollei minua oteta mukaan. Minä osaan kaivaa, Dan'l. Minä osaan tehdä työtä. Minä osaan elää vaivaloista elämää. Minä osaan olla iloinen ja kärsivällinen nyt -- enemmän, kuin luulette, Dan'l, jos vaan tahdotte koettaa minua. Minä en pitelisi noita rahoja, en, vaikka puutteesen kuolisin, Dan'l Peggotty mutta minä tahdon seurata teitä ja Em'lyä, jos vaan sallitte, mailman ääriin asti! Minä tiedän, kuinka laita on; minä tiedän, että arvelette minun olevan yksinäisen ja hyljätyn, mutta, rakas Dan'l, niin ei ole enää! Minä en ole istunut täällä niin kauan vartioimassa ja ajattelemassa teidän koetuksianne, ilman että siitä on ollut mitään hyvää minulle. Mas'r Davy, puhutelkaat häntä minun puolestani! Minä tiedän hänen tapansa ja Em'lyn, ja minä tiedän heidän surunsa ja voisin toisinaan olla lohdutukseksi heille ja tehdä työtä heidän kaikkein eteensä! Dan'l, rakas Dan'l, antakaat minun seurata teitä!"

Ja Mrs. Gummidge tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä yksinkertaisella hellyydellä ja rakkaudella teeskelemättömässä ystävyyden ja kiitollisuuden innossa, jota Mr. Peggotty hyvin ansaitsi.

Me nostimme ulos arkun, sammutimme kynttilän, lukitsimme oven ulkopuolelta, ja tarkasti suljettu, vanha vene jäi meiltä mustaksi pilkuksi pilviseen yöhön. Kun seuraavana päivänä palasimme Londoniin postivaunujen ulkopuolella, olivat Mrs. Gummidge ja hänen korinsa taka-istuimella, ja Mrs. Gummidge oli onnellinen.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Minä olen läsnä eräässä räjähdyksessä.

Kun siihen aikaan, jonka Mr. Micawber niin salamyhkäisesti oli määrännyt, oli vaan neljäkolmatta tuntia, neuvottelimme tätini ja minä, kuinka menettelisimme; sillä tätini oli kovin vastahakoinen jättämään Doraa. Voi! kuinka helposti minä Doran nyt kannoin portaita ylös ja alas!

Vaikka Mr. Micawber oli tahtonut, että tätini olisi läsnä, teki meidän mieli sovittaa niin, että tätini jäisi kotiin ja edustettaisiin Mr. Dick'in ja minun kauttani. Lyhyeltä, me olimme päättäneet asettaa asian näin, kun Dora taas saatti meidät horjumaan päätöksessämme, vakuuttaen, ettei hän koskaan antaisi anteeksi itsellensä eikä häijylle pojallensa, jos tätini jostakin syystä pysyisi kotona.

"Minä en aio puhua teidän kanssanne", sanoi Dora, pudistaen kiharoitansa tätiäni kohden. "Minä aion olla ikävä. Minä panen Jip'in koko päiväksi haukkumaan teitä. Minä olen varma, että todella olette äreä, vanha olento, jollette lähde!"

"No mutta, Kukka!" nauroi tätini. "Tiedäthän, ettet voi tulla toimeen ilman minua!"

"Voin kyllä", vastasi Dora. "Teistä ei ole minulla mitään hyötyä. Te ette koskaan päiväkausia juokse portaita ylös ja alas minun tähteni. Te ette koskaan istu ja kerro minulle Doady'sta, kuinka hänen kenkänsä olivat kuluneet ja hän oli kokonaan pölyssä -- oi, mikä pikkuinen toveri raukka! Te ette koskaan tee mitään, huvittaaksenne minua, teettekö, rakas täti?" Dora suuteli kiireesti tätiäni ja sanoi: "kyllä te teette! Minä lasken vaan leikkiä!" -- ettei tätini luulisi, että hän todella tarkoitti, mitä hän sanoi.

"Mutta, täti", lausui Dora hyväileväisesti, "kuulkaat nyt. Teidän täytyy lähteä. Minä aion kiusata teitä, siksi kuin annatte minun tahtoni tapahtua tässä asiassa. Minä aion toimittaa _semmoisen_ elämän häijylle pojalleni, jollei hän saata teitä lähtemään. Minä teen itseni _niin_ ikäväksi -- ja niin tekee Jip myöskin! Te suotte vielä, että olisitte hyvällä lähteneet jo aikoja sitten, jollette nyt mene. Paitsi sitä", arveli Dora, heittäen hiuksensa taaksepäin ja kummastuneena katsellen tätiäni ja minua, "miks'ette molemmat lähtisi? Enhän minä ole niin kovasti kipeä. Olenko?"

"No, mikä kysymys!" lausui tätini.

"Mikä mielijohde!" sanoin minä.

"Niin! minä tiedän, että olen typerä pieni olento!" lausui Dora, pitkäänsä katsellen meitä vuorottain ja sitten tarjoten sieviä huuliansa suudeltavaksi, kun hän makasi sohvallansa. "Hyvä, teidän täytyy siis molempien lähteä taikka minä en usko teitä; ja sitten minä rupeen itkemään!"

Minä näin tätini kasvoista, että hän nyt alkoi taipua, ja Dora kirkastui jälleen, kun hänkin näki sen.

"Kun tulette takaisin, on teillä niin paljon kerrottavaa minulle, että menee ainakin viikko, ennenkuin ymmärrän kaikki!" sanoi Dora. "Sillä _minä_ tiedän, etten hevin ymmärrä, jos se on joku kauppa-asia. Ja se on varmaan joku kauppa-asia! Jos siinä lisäksi on jotakin yhteen laskettavaa, en tiedä, kuinka siitä suoriun; ja silloin häijy poikani näyttää _niin_ onnettomalta koko ajan. Kas niin! Nyt lähdette, ettekö lähde? Te olette vaan poissa yhden yön, ja Jip pitää huolta minusta, niin kauan kuin te olette poissa. Doady kantaa minut portaita ylös, ennenkuin lähdette, enkä minä tule alas jälleen, ennenkuin palaatte; ja te saatte viedä Agnesille kauhean nuhdekirjeen minulta, koska hän ei kertaakaan ole käynyt meitä katsomassa!"

Me päätimme ilman pidempää keskustelua, että molemmat lähtisimme ja että Dora oli pikkuinen petturi, joka oli olevinansa kipeä, koska hän tahtoi, että häntä hemmoteltaisiin. Hän oli kovasti mielissänsä ja hyvin iloinen; ja me neljä, se on: tätini, Mr. Dick, Traddles ja minä, lähdimme samana iltana Dover'in vaunuilla Canterbury'yn.

Siinä hotellissa, jossa Mr. Micawber oli pyytänyt meitä odottamaan häntä ja johon jonkunlaisella vaivalla pääsimme yö-sydännä, annettiin minulle kirje, joka sisälsi, että hän ilmestyisi aamulla juuri kello puolivälissä kymmenen. Jonka jälkeen me, matkasta ryytyneinä tähän kolkkoon aikaan vuorokaudesta, menimme erinäisiin makuuhuoneisimme kapeita käytäviä myöden, jotka haisivat, niinkuin niitä olisi vuosisadat kastettu johonkin lihaliemen ja hevostallin liuvokseen.

Varhain aamulla astuskelin noilla rakkailla, vanhoilla, hiljaisilla kaduilla ja painuin taas noitten arvoisien portinkäytävien ja kirkkojen varjoihin. Peltovarekset liitelivät tuomiokirkon tornien ympäri, ja tornit itse, jotka penikulman määrät katselivat tätä uhkeata, yhdenmuotoista maisemaa ja sen hupaisia virtoja, kohosivat kirkkaasen aamuilmaan, niinkuin ei olisi löytynyt mitään semmoista asiaa, kuin muutosta mailmassa. Kuitenkin kellot soidessaan surullisesti puhuivat minulle muutoksista joka paikassa; puhuivat minulle omasta ijästäni ja sievän Dorani nuoruudesta; ja noista monesta iki nuorista, jotka olivat eläneet ja rakastaneet ja kuolleet, sillä aikaa kuin kellojen kaikku oli humistuttanut Mustan Prinssin ruosteisia haarniskoita, jotka riippuivat sisäpuolella, ja tomu-hiukkoina ajan syvyyden ylitse kadonnut ilmaan, niinkuin pyöröt katoavat veden pinnalla.

Minä katselin tuota vanhaa asuntoa kadun kulmasta, mutta en mennyt likemmäksi sitä, etten, jos minut huomattaisiin, tietämättä tekisi mitään vahinkoa sille asialle, jota olin tullut auttamaan. Aikainen aurinko kohtasi syrjältä sen päätyjä ja ristikko-akkunoita, kullaten niitä; ja muutamat säteet sen vanhasta rauhasta näyttivät tapaavan sydäntäni.

Minä astuskelin parin tunnin ajan ulkopuolella kaupunkia ja palasin sitten pääkatua myöden, joka tällä välin oli pudistanut pois viime yön unensa. Niitten joukossa, jotka häärivät puodeissaan, näin entisen vihamieheni, teurastajan, joka nyt oli edistynyt siinä määrässä, että hänellä oli kaulus-saappaat, pieni lapsi ja omantakeinen asialiike. Hän hointeli lastansa ja näytti olevan hyvänsävyinen jäsen yhteiskunnassa.

Me kävimme kaikki kovin levottomiksi ja maltittomiksi, kun istuimme aamiaista syömään. Mitä lähemmäksi kello tuli puoli kymmentä, sitä tuskallisemmaksi muuttui odottamisemme. Viimein me emme enää koettaneet salata, ettemme huolineet aterioimisesta, joka meille muille, paitsi Mr. Dick'ille, oli alusta aikain ollut pelkkä muodon asia, vaan tätini käveli edestakaisin huoneessa, Traddles istui sohvalla ja oli lukevinansa sanomalehteä, silmät katossa, ja minä katsoin ulos akkunasta, että saisin niin pian kuin mahdollista ilmoittaa Mr. Micawber'in tulon. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa, sillä ensimäisellä puolen tunnin lyömällä ilmestyi hän kadulla.

"Tuossa hän tulee", sanoin minä, "eikä lakimiehenpuvussaan!"

Tätini sitoi kiinni hattunsa nauhat (hän oli tullut alas aamiaista syömään, hattu päässä) ja pani shaalinsa yllensä, ikäänkuin hän olisi ollut valmis mihin uskaliaasen ja ankaraan toimeen hyvänsä. Traddles pani takkinsa nappiin jyrkällä katsannolla. Mr. Dick, joka hämmentyi näistä pelottavista hankkeista, mutta katsoi tarpeelliseksi jälitellä niitä, veti molemmin käsin hattunsa niin lujaan korviensa yli, kuin suinkin mahdollista, mutta otti kohta taas pois sen Mr. Micawber'ia tervehtiäksensä.

"Gentlemanit ja Madam", lausui Mr. Micawber, "hyvää huomenta! Rakas Sir", Mr. Dick'ille, joka rajusti pudisti hänen kättänsä, "te olette erinomaisen hyvä".

"Oletteko syöneet aamiaista?" kysyi Mr. Dick. "Suvaitsetteko yhtä kotlettia?"

"Ei, vaikka saisin koko mailman, hyvä Sir!" huudahti Mr. Micawber, pysäyttäen häntä hänen matkallansa kellon luo; "ruokahalu ja minä olemme, Mr. Dixon, kauan aikaa olleet vieraat toisillemme".

Mr. Dixon oli niin hyvillään uudesta nimestänsä ja näytti ajattelevan, että Mr. Micawber oli niin erittäin kohtelias, kun hän antoi hänelle tämän nimen, että hän taas pudisti tämän kättä ja nauroi jotenkin lapsellisesti.

"Dick!" sanoi tätini, "pitäkäät vaaria itsestänne!"

Mr. Dick maltti mielensä punehtuen.

"Nyt, Sir", lausui tätini Mr. Micawber'ille, hansikkaitaan käteensä vetäen, "olemme valmiit Vesuviuksen vuorta tai mitä varten hyvänsä, heti kuin vaan _te_ suvaitsette".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minä toivon, että ennen pitkää saatte nähdä vuoren puhkeavan. Mr. Traddles, minulla on, luullakseni, teidän lupanne tässä mainita, että olemme neuvotelleet keskenämme?"

"Niin on todella laita, Copperfield", vastasi Traddles, jota minä suurella kummastuksella katselin. "Mr. Micawber on keskustellut minun kanssani siitä, mitä hän aikoo tehdä, ja minä olen kehoittanut häntä parhaan ymmärrykseni mukaan".

"Jollen pety, Mr. Traddles", jatkoi Mr. Micawber, "on se, jota aion tehdä, tärkeä ilmi-saanti".

"Kovasti tärkeä", lausui Traddles.

"Kenties asiain näin ollen, Madam ja gentlemanit", arveli Mr. Micawber, "olette suosiolliset ja hetkeksi taivutte erään semmoisen johdatettaviksi, joka tosin ei ansaitse tulla katsotuksi miksikään muuksi, kuin haaksi-hylyksi inhimillisen luonnon rannalla, mutta kuitenkin yhä on teidän kanssa-ihmisenne, vaikka omat erehdykset ja yhtyneitten asianhaarain kokoontunut voima ovat pusertaneet hänet ulos alkuperäisestä muodosta".

"Me luotamme täydellisesti teihin, Mr. Micawber", sanoin minä, "ja teemme, mitä tahdotte".

"Mr. Copperfield", vastasi Mr. Micawber, "teidän luottamuksenne ei ole nykyisessä tilaisuudessa väärin sijoitettu. Minä pyydän, että minun sallitaan lähteä pois viideksi minutiksi kellon mukaan ja sitten vastaanottaa tämä seura, joka kysyy Miss Wickfield'iä Wickfleld ja Heep'in byroossa, jossa minä olen palkkalaisena".

Tätini ja minä katsoimme Traddles'iin, joka nyykäytti suostumustansa.

"Tällä hetkellä minulla ei ole mitään muuta sanottavaa", muistutti Mr. Micawber.

Jonka jälkeen hän suureksi kummastuksekseni sulki meidät kaikki avaraan kumarrukseen ja katosi, samalla kuin hänen käytöksensä oli erittäin vakava ja hänen kasvonsa erittäin vaaleat.

Traddles hymyili vaan ja pudisti päätänsä (hänen hiuksensa seisoivat pystyssä sen laella), kun katselin häntä, saadakseni jonkunlaista selitystä; jonka vuoksi minä otin esiin kelloni ja viimeiseksi apukeinoksi luin noita viittä minutia. Tätini teki samoin, oma kello kädessään. Kun mainittu aika oli kulunut, tarjosi Traddles hänelle käsivarttansa, ja me kävimme kaikki yhdessä vanhaan asuntoon, sanaakaan matkalla puhumatta.

Me tapasimme Mr. Micawber'in hänen pulpettinsa vieressä torni-byroossa ensi kerroksessa. Hän joko kirjoitti taikka oli kirjoittavinansa nopeasti. Iso byroo-linjaali oli pistetty hänen liivinsä alle, mutta niin huonosti kätketty, että jalan verta taikka enemmän tästä kapineesta pyrki esiin hänen povestaan, niinkuin uudenlaatuinen paidan röyhelö.

Koska mielestäni näytti siltä, kuin olisi odotettu, että minä puhuisin, sanoin ääneen:

"Kuinka voitte, Mr. Micawber?"

"Mr. Copperfield", lausui Mr. Micawber vakaasti, "minä toivon, että jaksatte hyvin".

"Onko Miss Wickfield kotona?" kysyin minä.

"Mr. Wickfield sairastaa luuvaloa ja makaa vuoteen omana, Sir", vastasi hän; "mutta Miss Wickfield käy epäilemättä iloiseksi, kun hän saa nähdä vanhoja ystäviä. Tahdotteko astua sisään, Sir?"