Part 28

Me jatkoimme rakennuksen ylimmäiseen kerrokseen. Pari, kolme kertaa luulin matkalla himmeässä valossa näkeväni jonkun nais-olennon liepeet, joka kävi edellämme. Kun käänsimme noustaksemme viimeistä porrasjaksoa meidän ja katon välillä, näimme täydellisesti tämän olennon hetkeksi pysähtyvän ulkopuolelle yhtä ovea. Sitten se väänsi avainta ja meni sisään.

"Mitä tämä on!" lausui Martha kuiskaten. "Hän meni minun huoneeseni. Minä en tunne häntä!"'

_Minä_ tunsin hänet. Minä olin kummastuksella tuntenut hänet Miss Dartle'ksi.

Minä sanoin parilla sanalla oppaalleni jotakin sentapaista, että se oli eräs lady, jonka olin ennen nähnyt, ja olin tuskin lausunut tämän, kun kuulimme hänen äänensä huoneessa, vaikk'emme siitä paikasta, jossa seisoimme, erottaneet, mitä hän sanoi. Hämmästyneellä katsannolla toisti Martha entistä viittaustaan ja vei minut hiljaa portaita ylös ja sitten vähäisen perä-oven kautta, jossa ei näyttänyt olevan mitään lukkoa, vaan jonka hän lykkäsi auki kädellänsä, vähäiseen tyhjään vinttikamariin, jossa oli matala, kaltava katto ja joka ei ollut suurempi, kuin kaappi. Tämän kamarin ja sen huoneen välillä, jota hän sanoi omakseen, oli vähäinen ovi, joka oli raollaan. Tähän me pysähdyimme hengästyneinä ylös nousemisestamme, ja hän pani kätensä keveästi huulilleni. Minä näin vaan sen verran toisella puolella olevasta huoneesta, että se oli sangen iso ja että siellä oli vuode ja muutamia yksinkertaisia laivankuvia seinillä. Minä en voinut nähdä Miss Dartle'a eikä sitä henkilöä, jota olimme kuulleet hänen puhuttelevan. Eikä kumppaninikaan suinkaan voinut, sillä minulla oli paras paikka.

Täydellinen äänettömyys vallitsi muutamia hetkiä. Martha piti yhä toista kättä huulillani ja nosti ylös toista kuuntelevassa asemassa.

"Se ei koske minuun, joko hän on kotona taikka ei", lausui Rosa Dartle ylpeästi; "minä en tiedä mitään hänestä. Teitä minä olen tullut katsomaan".

"Minua?" kysyi joku lempeä ääni.

Kun kuulin tämän, värisytti koko ruumistani. Sillä ääni oli Emilyn!

"Niin", lausui Miss Dartle. "Minä olen tullut katsomaan teitä. Kuinka? Te ette häpeä näyttämästä niitä kasvoja, jotka ovat olleet syynä niin paljoon?"

Hänen äänensä luja ja leppymätön viha, sen kylmä, tyly tuikeus ja sen hillitty vimma esittelivät häntä eteeni, niinkuin hän olisi seisonut päivän valossa. Minä näin nuot leimuavat, mustat silmät ja himosta hiuenneen ruumiin; ja minä näin arven ja sen valkoisen jäljen, joka kävi hänen huultensa poikki, vapisevan ja värvehtivän, kun hän puhui.

"Minä olen tullut katsomaan", sanoi hän, "James Steerforth'in mielitiettyä; sitä tyttöä, joka karkasi pois hänen kanssaan ja nyt on kotikaupunkinsa alhaisimpien juorupuheena; tuota rohkeata, hersuvaa, oppinutta kumppania James Steerforth'in kaltaisille. Minä tahdon tietää, miltä semmoinen olento näyttää".

Kuului kahina, niinkuin se onneton tyttö, jota vastaan hän syyti näitä herjauksia, olisi juosnut ovea kohden ja puhuja nopeasti asettunut sen eteen. Sitä seurasi lyhyt vaiti-olo.

Kun Miss Dartle taas keskeytti, puhui hän kiristetyillä hampailla ja lattiata polkien.

"Pysykäät paikallanne!" sanoi hän, "taikka minä annan teidät ilmi talon väestölle ja koko kadulle! Jos koetatte päästä käsistäni, pidätän teitä vaikka hiuksista ja nostan itse kivetkin teitä vastaan!"

Pelästynyt mumina oli ainoa vastaus, joka kohtasi korviani. Oltiin taas hiljaa. Minä en tietänyt, miten menetellä. Vaikka kovasti halusin tehdä loppua tästä kohtauksesta, tunsin kuitenkin, ettei minulla ollut mitään oikeutta astua esiin; että yksistään Mr. Peggotyn tuli nähdä ja pelastaa Emily. Eikö hän perästäkään tule? ajattelin maltittomasti.

"Vai niin!" sanoi Rosa Dartle ylenkatseellisella naurulla, "minä näen siis vihdoin tuon tytön! Mikä viheliäinen raukka James Steerforth oli, kun antoi tämän hienon valheujouden ja kallistuneen pään kietoa itsensä!"

"Voi, säästäkäät minua Jumalan tähden!" huudahti Emily. "Kuka hyvänsä lienette, te tunnette surkean elämäni, ja säästäkäät minua Jumalan tähden, jos tahdotte itse tulla säästetyksi!"

"Jos _minä_ tahdon tulla säästetyksi!" vastasi toinen kiivaasti; "mitä yhteistä meillä, luulette, on?"

"Ei mitään, paitsi sukupuolemme", lausui Emily, kyyneliin purskahtaen.

"Ja tämä", sanoi Rosa Dartle, "on niin rohkea vaatimus semmoisen kelvottoman olennon puolelta, että, jos minulla rinnassani olisi joku muu tunne teitä kohtaan, kuin ylenkatse ja inho, tämä tunne muuttuisi jääksi. Meidän sukupuolemme! Teistä on juuri kunnia meidän sukupuolellemme!"

"Minä olen ansainnut tämän", huudahti Emily, "mutta se on kauheata! Rakas, rakas lady, ajatelkaat, mitä olen kärsinyt ja kuinka langennut! Oi, Martha, tule takaisin! Oi, koti, koti!"

Miss Dartle istuutui tuolille, joka oli näkyvissä oven takaa, ja katsoi alaspäin, niinkuin Emily olisi kyykistynyt lattialle hänen eteensä. Hän oli nyt minun ja valon välissä, ja minun sopi nähdä hänen koukistunut huulensa ja julmat silmänsä, jotka ahneella voiton riemulla tuijottivat yhteen paikkaan.

"Kuulkaat, mitä sanon!" lausui hän; Ja säästäkäät viekkaat temppunne petettäviänne varten. Luuletteko, että voitte _minua_ kyynelillänne liikuttaa? Ei enemmän, kuin voisitte lumoa minua hymyillänne, te ostettu orja".

"Voi, armahtakaat minua vähän!" huudahti Emily. "Osoittakaat minulle jotakin sääliä taikka kuolen hulluuteen!"

"Se ei olisi iso rangaistus", lausui Rosa Dartle, "teidän rikoksistanne. Tiedättekö, mitä olette tehneet? Ajatteletteko koskaan sitä kotia, jonka olette tehneet autioksi?"

"Oi, onko yhtäkään yötä taikka päivää, jona en sitä ajattele!" huudahti Emily; ja nyt minun juuri sopi nähdä hänet, tuossa kun hän makasi polvillansa, pää heitettynä taaksepäin, vaaleat kasvot ylöspäin kääntyneinä, kädet hurjasti ristiin puserrettuina ja ojennettuina ja hiukset valuen hänen ympärillänsä. "Onko ainoatakaan hetkeä ollut, joko valvoin taikka nukuin, jona se ei ole ollut edessäni juuri niinkuin sen oli tapa olla niinä onnettomina päivinä, jolloin käänsin selkäni sitä päin ijäksi! Voi, koti, koti! Voi, kallis, kallis eno, jos olisitte joskus arvanneet, mitä tuskaa rakkautenne tuottaisi minulle, kun poikkesin hyvyyden tieltä, ette olisi osoittaneet sitä minulle niin alinomaa, vaikka se oli niin suuri teissä, vaan olisitte edes kerran eläissäni suuttuneet minuun, että minulla olisi ollut joku lohdutus! Nyt minulla ei ole mitään, ei mitään, ei mitään lohdutusta maan päällä, sillä he olivat kaikki aina hyvät minulle!" Hän vaipui kasvoillensa tuon käskevaisen, tuolilla istuvan olennon eteen ja koetti rukoilevaisesti tarttua hänen pukunsa liepeisin.

Taipumatonna kuin vaskikuva istui Rosa Dartle ja katsoi alas hänen puoleensa. Hänen huulensa olivat tiveästi ummistetut, niinkuin hän olisi tietänyt, että hänen tuli pitää tarkkaa vaaria itsestänsä -- minä kirjoitan, mitä totisesti uskon -- taikka hän viehättyisi jalallansa potkaisemaan tuota ihanata vartaloa. Minä näin selvästi Miss Dartle'n, ja koko hänen kasvojensa ja luonteensa voima näytti yhtyvän tähän katsantoon. -- Eikö hän vihdoinkaan ollut tuleva?

"Näitten matojen kurja turhamaisuus!" lausui hän, kun hän oli sen verran hillinnyt rintansa vihaista kuohua, että hän uskalsi ruveta puhumaan. "_Teidän_ kotinne! Luuletteko, että minä viitsin edes ajatella sitä, taikka luuletteko voivanne tehdä tuolle alhaiselle paikalle jotakin pahaa, jota ei rahalla saa sovitetuksi, yltäkyllin sovitetuksi? _Teidän_ kotinne! Te olitte osa kotinne tavarasta ja myytiin ja ostettiin, niinkuin mikä muu käypä kalu, jota omaisenne pitävät kaupan".

"Älkäät sanoko niin!" huudahti Emily. "Sanokaat mitä hyvänsä minusta, mutta älkäät häväistykselläni ja häpeälläni rangaisko enemmän, kuin minä olen rangaissut, ihmisiä, jotka ovat yhtä kunniallisia, kuin te! Pitäkäät heitä arvossa, koska olette lady, jollette voi minua sääliä".

"Minä puhun", lausui Miss Dartle eikä alentunut pitämään minkäänlaista väliä tällä kehoituksella, vaan veti pois hameensa, ettei Emilyn koskeminen tahraisi sitä, "minä puhun James Steerforth'in kodista -- jossa minä asun. Tässä", sanoi hän, ojentaen ulos kättänsä ylenkatseellisella naurulla ja katsoen alas maassa makaavaan tyttöön, "on sovelias syy eripuraisuuteen lady-äidin ja gentlemani-pojan välillä; syy suruun semmoisessa huonekunnassa, johon häntä ei olisi päästetty edes kyökkipiiaksi; syy vihaan, murheesen ja soimauksiin. Tämä saastan kappale, joka pyydettiin meren rannalta hetkeksi aikaa hyväiltäväksi ja sitten alkupaikkaansa heitettäväksi!"

"Ei! ei!" huudahti Emily, pannen käsiänsä ristiin. "Kun hän ensi kerran tapasi minut -- jospa se päivä ei koskaan olisi koittanut minulle, vaan hän olisi kohdannut minut, kun minä kannettiin hautaani! -- olin kasvatettu yhtä siveäksi, kuin te taikka kukaan muu lady, ja aioin ruveta niin hyvän miehen vaimoksi, kuin te taikka kukaan muu lady koskaan voitte puolisoksi saada. Jos asutte hänen kodissaan ja tunnette hänet, ehkä tiedätte, mikä voima hänellä on heikon, turhamaisen tytön suhteen. Minä en puollusta itseäni, mutta minä tiedän hyvin ja hän tietää hyvin taikka hän on sen tietävä, kun hän kerran kuolee ja hänen tuntonsa on tuskissaan, että hän käytti koko voimansa minua pettääksensä, ja että minä uskoin häntä, luotin häneen ja rakastin häntä!"

Rosa Dartle kavahti ylös istuimeltansa, astahti taaksepäin ja heristi samalla kättänsä hänelle niin pahansuovilla kasvoilla, niin himosta mustuneilla ja rumiksi vääntyneillä, että olin melkein syöksähtämälläni heidän väliinsä. Mutta lyönti, jolla ei ollut mitään tarkoitusta, tapasi vaan ilmaa. Kun hän nyt seisoi siinä huohottaen, katsellen Emilyä suurimmalla inholla, mitä hän pystyi osoittamaan, ja vihasta ja ylenkatseesta vavisten kiireestä kantapäähän, tuntui siltä, kuin en olisi ikinä nähnyt enkä ikinä saisi nähdä mitään semmoista.

"_Tekö_ rakastitte häntä? _Te_?" huusi hän, ja hänen kokoon puristettu kätensä vapisi, niinkuin se vaan olisi kaivannut asetta, surmatakseen vihansa esinettä.

Emily oli väistynyt, etten enää nähnyt häntä. Ei tullut mitään vastausta.

"Ja te kerrotte sitä _minulle_", lisäsi Miss Dartle, "ilkeillä huulillanne? Miks'ei piestä tämmöisiä olentoja! Jos minä saisin käskeä, antaisin piestä tämän tytön kuoliaaksi".

Ja niin hän olisi tehnyt, sitä en ollenkaan epäile. Minä en olisi uskonut hänelle itse kidutus-lavaakaan sillä aikaa, kuin tätä hurjaa katsetta kesti.

Hän rupesi pitkäänsä, aivan pitkäänsä jonkunlaiseen nauruun ja osoitti Emilyä kädellänsä, niinkuin tämä olisi ollut häväistys Jumalan ja ihmisten edessä.

"_Tuoko_ rakastaa!" sanoi hän. "Tuo haaska! Ja hän väittää minulle, että James Steerforth on huolinut hänestä! Hah, hah! Mitä valehtelioita ne ovat, nämät alttiit tytöt!"

Hänen ivansa oli pahempi, kuin hänen julkinen vimmansa. Näistä kahdesta olisin paljon mieluisammin ollut jälkimäisen esineenä. Mutta kun hän salli vimmansa ilmestyä, tapahtui se vaan hetkeksi. Hän oli kahlettanut sen jälleen, ja vaikka se kuinka olisi sisällisesti raadellut häntä, hillitsi hän sitä.

"Minä tulin tänne, te puhdas rakkauden-lähde", lausui hän, "katsomaan -- niinkuin aloin kertoa teille, miltä semmoinen olento, kuin te, näyttäisi. Minä olin utelias. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Minä tulin myöskin sanomaan teille, että teidän olisi paras kiiruimman kautta etsiä tuota kotianne ja kätkeä itsenne noitten oivallisten ihmisten joukkoon, jotka odottavat teitä ja joita rahanne varmaan lohduttavat. Kun ne ovat loppuneet, sopiihan teidän taas uskoa ja luottaa ja rakastaa! Minä luulin teitä särkyneeksi leikkikaluksi, joka oli kestänyt aikansa; arvottomaksi kiiltokoruksi, joka oli tummentunut ja heitetty pois. Mutta koska huomaan, että olette lujaa kultaa, oikea lady ja loukattu viattomuus, jolla on tuore sydän täynnänsä rakkautta ja luottavaisuutta -- jommoiselta näytätte ja joka täydellisesti soveltuu vaiheisinne! -- on minulla jotakin lisäksi sanottavaa. Pitäkäät vaaria siitä; sillä mitä minä sanon, sen myöskin teen. Kuuletteko minua, te hennotar? Mitä minä sanon, sen aion tehdä!"

Hänen vimmansa voitti hänet jälleen hetkeksi; mutta se vierähti hänen kasvojensa yli, niinkuin vainos, ja jätti hymyn jälkeensä.

"Menkäät piiloon", jatkoi hän, "jollei kotiin, niin johonkin muuanne. Olkoon se jossakin saavuttamattomassa paikassa, jossakin tuntemattomassa elämässä -- taikka, vielä parempi, jossakin tuntemattomassa kuolemassa. Kosk'ei rakastava sydämenne ota pakahtuaksensa, kummastuttaa minua, ettette ole keksineet mitään keinoa, joka rauhoittaa sitä! Minä olen välisti kuullut semmoisista keinoista. Minä luulen, että niitä on helppo tavata".

Matala huuto Emilyn puolelta keskeytti häntä tässä. Miss Dartle vaikeni ja kuunteli sitä, niinkuin se olisi ollut suloinen soitto.

"Minulla on kukaties kummallinen luonto", jatkoi hän; "mutta minä en voi hengittää vapaasti siinä ilmassa, jota te hengitätte. Minusta se on taudillinen. Sentähden tahdon saada sitä raitistetuksi, tahdon saada sitä teistä puhdistetuksi. Jos asutte täällä huomenna, annan yhteisissä portaissa julkaista maineenne ja virkanne. Tässä kartanossa löytyy kunniallisia naisia, niin on minulle juteltu; ja olisipa oikein paha, että semmoinen valonkappale, kuin te, olisi heidän joukossaan ja salattaisiin. Jos tästä asunnosta lähdettyänne etsitte tässä kaupungissa turvapaikkaa jonkunlaisessa muussa virassa, kuin teidän oikeassa (jota mielellään saatte pitää ilman mitään estettä minun puoleltani), käy teidän samalla tapaa, heti kuin minä saan tiedon teidän olopaikastanne. Koska eräs gentlemani auttaa minua, joka nykyisin pyysi kunniaa saada teitä vaimoksensa, olen varma tässä kohden".

Eikö Mr. Peggotty siis vihdoinkaan, vihdoinkaan ollut tuleva? Kuinka kauan täytyi minun kestää tätä? Kuinka kauan voin kestää?

"Voi minua, voi minua!" huudahti Emily raukka semmoisella äänellä, joka minun mielestäni olisi liikuttanut kovinta sydäntä; mutta Rosa Dartle'n hymy ei osoittanut mitään leppeyttä. "Mitä, mitä tulee minun tehdä!"

"Tehdä?" vastasi toinen. "Elää onnellisena omissa ajatuksissanne! Pyhittää elämänne James Steerforth'in hellyyden muistolle -- hän tahtoi tehdä teidät palveliansa vaimoksi, eikö niin? -- taikka kiitollisuuden tunnolle sitä rehellistä ja ansiokasia miestä kohtaan, joka olisi vastaanottanut teidät lahjaksi häneltä. Taikka jolleivät nämät uljaat muistot ja omien hyvien avujenne tieto ja se kunniallinen asema, johon ne ovat koroittaneet teidät kaikkien ihmisten silmissä, pidä teitä pystyssä, menkäät naimisiin tämän hyvän miehen kanssa ja olkaat onnellinen hänen alentumisestaan. Jollei kumpikaan näistä kelpaa, niin kuolkaat! Löytyypä portin käytäviä ja rikkaläjiä semmoista kuolemaa ja semmoista epätoivoa varten -- hakekaat itsellenne joku semmoinen ja lentäkäät taivaasen!"

Minä kuulin kaukaisen astunnan portailta. Minä tunsin sen, minä olin varma siitä. Se oli Mr. Peggotyn, kiitos Jumalan.

Miss Dartle astui tätä sanoessaan verkalleen oven ohitse ja katosi pois näkyvistäni.

"Mutta muistakaat!" lisäsi hän pitkäänsä ja vakavasti, samalla kuin hän avasi toista ovea ulos lähteäksensä, "että minä erinäisistä syistä, joita minulla on, ja sen vihan vuoksi, jota minä pidän, olen päättänyt karkoittaa teidät pois, jollette kokonaan väisty saatavistani taikka heitä sievää valenaamaanne. Tämä on, mitä minulla oli sanottavaa; ja mitä sanon, sen aion myöskin tehdä!"

Askeleet portailla lähestyivät lähestymistään, kulkivat Miss Dartle'n ohitse, kun hän meni alas -- syöksivät huoneesen!

"Eno!"

Kauhea huuto seurasi tätä sanaa. Minä odotin silmänräpäyksen aikaa ja, katsoen sisään, näin Mr. Peggotyn kannattavan Emilyn taintunutta ruumista käsivarsillaan. Hän katseli tuokion tyttöä kasvoihin, kumartui sitten suudellaksensa niitä -- voi, kuinka hellästi! -- ja peitti ne nenäliinallansa.

"Mas'r Davy", lausui hän matalalla, vapisevalla äänellä, kun ne olivat peitetyt, "minä kiitän taivaallista isääni, että uneni on käynyt toteen! Minä kiitän häntä, sydämestäni, että Hän omilla teillänsä on johdattanut minut lemmittyni luo!"

Näin puhuen otti hän Emilyn syliinsä ja kantoi tämän, verhotut kasvot nojaantuen hänen rintaansa vastaan ja käännetyt hänen omia kasvojansa kohden, liikkumatonna ja taidotonna, portaita myöden alas.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Vielä pidemmän matkan alku.

Varhain aamulla seuraavana päivänä kävelin puutarhassani tätini kanssa (jolla nyt oli varsin vähän muuta ruumiinliikuntoa, koska hän niin ahkerasti hoiti rakasta Doraani), kun minulle ilmoitettiin, että Mr. Peggotty tahtoi puhutella minua. Hän tuli puutarhaan ja kohtasi minua puolitiessä, kun lähestyin porttia, ja paljasti päänsä, niinkuin hänen tapansa aina oli, kun hän näki tätini, jota hän suuresti kunnioitti. Minä olin juuri kertonut tädilleni kaikki, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Sanaakaan lausumatta astui hän sydämellisellä muodolla Mr. Peggotyn luokse, pudisti hänen kättänsä ja taputti häntä käsivarrelle. Hän teki tämän niin tuntehikkaasti, ettei hänen tarvinnut lausua yhtäkään sanaa. Mr. Peggotty ymmärsikin hänet yhtä hyvin, kuin jos hän olisi lausunut tuhansia sanoja.

"Minä menen nyt sisään, Trot", sanoi tätini, Ja katson pikku Kukkaa, joka kohdakkoin nousee ylös".

"Ei suinkaan sen vuoksi, että minä olen täällä, Ma'am, toivon minä?" sanoi Mr. Peggotty. "Jollei järkeni tänä aamuna kokonaan ole tylstynyt, jätätte meidät minun tähteni".

"Teillä on jotakin sanottavaa, hyvä ystäväni", vastasi tätini, "ja te menestytte paremmin ilman minua".

"Teidän luvallanne, Ma'am", vastasi Mr. Peggotty, "olisi mieleeni, jos tahtoisitte jäädä tänne ettekä muutoin pane jaaritustani pahaksi".

"Olisiko se mieleenne?" kysyi tätini lyhyesti ja suopeasti. "Siinä tapauksessa kyllä jään!"

Niin hän pisti käsivartensa Mr. Peggotyn kainaloon ja astui hänen kanssaan pikkuiseen lehtimajaan, joka oli puutarhan päässä. Siihen hän istui penkille ja minä hänen viereensä. Löytyi myöskin paikka Mr. Peggotylle, mutta hän tahtoi mieluisammin seisoa ja nojata kättänsä vähäiseen, yksinkertaiseen pöytään. Kun hän siinä seisoi ja vähän aikaa katseli lakkiansa, ennenkuin hän alkoi puhua, en voinut olla huomaamatta, mikä luonteen voima ja väkevyys kuvautui hänen suonikkaassa kädessään, ja mikä hyvä ja turvallinen kumppani tämä oli hänen rehelliselle otsallensa ja rautaharmaille hiuksilleen.

"Minä vein rakkaan lapseni eilen illalla", aloitti Mr. Peggotty, nostaen silmiänsä meitä kohden, "asuntooni, jossa kauan olen odottanut häntä ja hankkinut kaikki, häntä vastaan-ottaakseni. Meni iso aika, ennenkuin hän oikein tunsi minut; ja kun hän tunsi, lankesi hän polvillensa jalkojeni juureen ja kertoi minulle, niinkuin hän olisi lausunut rukouksensa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Te saatte uskoa minua, että, kun kuulin hänen äänensä, jonka olin kuullut kotona niin iloisena -- ja näin hänet masentuneena ikäänkuin siihen tomuun, johon Vapahtajamme kirjoitti siunatulla kädellänsä -- tunsin sydäntäni viiltävän kesken sen kiitollisuutta".

Hän pyyhkäisi kasvojansa hiallaan, koettamattakaan salata, miksi, ja yskäisi.

"Minä en tuntenut sitä kauan, sillä hän oli löydetty. Minun tarvitsi vaan ajatella, että hän oli löydetty, ja se oli mennyt. Minä en tiedä, miksi edes sen verran kuin mainitsen sitä nyt. Minä en aikonut hetki sitten lausua sanaakaan itsestäni; mutta se tuli niin luonnollisesti, että taivuin siihen, ennenkuin itsekään huomasin".

"Teissä on itsensäkieltävä sydän", lausui tätini, "ja te saatte kerta palkintonne".

Mr. Peggotty, jonka kasvoilla lehtien varjot leikkivät, notkisti hiukan hämmentyneenä päätänsä tädilleni, niinkuin kiitokseksi tämän hyvästä ajatuksesta, ja jatkoi sitten katkaistua kertomustansa.

"Kun Em'lyni pakeni", lausui hän, hetkeksi katkerasti vihastuen, "siitä huoneesta, jonka vangiksi tuo kirjava käärme, jonka Mas'r Davy tuntee, oli tehnyt hänet -- tämän käärmeen kertomus on tosi, ja paha hänet periköön! -- pakeni hän yöllä. Oli pimeä yö, ja monta tähteä loisti. Hän oli vimmassa. Hän juoksi pitkin meren rantaa siinä luulossa, että vanha vene oli siellä, ja huusi meille, että kääntäisimme pois kasvomme, sillä nyt hän tuli. Hän kuuli itsensä huutavan, niinkuin se olisi ollut joku muu; ja teräväkärkiset kivet ja kalliot haavoittivat häntä eikä hän tuntenut sitä enemmän, kuin jos hän itse olisi ollut kallionkappale. Yhä kauemmaksi hän vaan juoksi, ja hänen silmissään leimusi ja hänen korvissaan kohisi. Yht'äkkiä -- elikkä niin hänestä tuntui, te ymmärrätte -- päivä koitti kosteana ja tuulisena, ja hän makasi kiviläjän vieressä rannalla, ja joku nainen puhutteli häntä, kysyen maan kielellä, mikä kova onni häntä oli kohdannut".

Mr. Peggotty näki kaikki, mitä hän kertoi. Se ilmestyi hänen edessään, kun hän puhui, niin elävältä, että hän syvässä totisuudessaan esitteli, mitä hän kertoi, suuremmalla selvyydellä, kuin minun on mahdollinen osoittaa. Nytkin, kun kauan jälestäpäin panen sen paperille, voin tuskin uskoa muuta, kuin että todella olin läsnä näissä kohtauksissa; niin kummastuttavan tarkasti ne ovat mieleeni painuneet.

"Kun Em'lyn silmät -- jotka olivat raskaat -- näkivät tämän naisen paremmin", jatkoi Mr. Peggotty, "tunsi hän, että se oli yksi niistä, joita hän usein oli puhutellut rannalla. Sillä, vaikka hän (niinkuin kerroin) oli juosnut pitkän matkan yöllä, oli hän usein käynyt sangen kaukana milloin jalkaisin, milloin veneillä tai vaunuilla, ja tunsi koko tuon rantaseudun monta, monta penikulmaa. Tuolla naisella ei ollut vielä mitään lasta, sillä hän oli nuori vaimo; mutta näytti siltä, kuin hän pian saisi. Ja saapukoot rukoukseni taivaasen, että siitä lapsesta tulisi hänelle onnea ja lohdutusta ja kunniaa koko hänen elin-ajakseen! Rakastakoon se häntä ja olkoon se kuuliainen hänelle hänen vanhoilla päivillänsä, avullinen hänelle viimeisiin saakka, enkeli hänelle täällä ja tämän jälkeen!"

"Amen!" lausui tätini.

"Vaimo oli ollut vähän peloissaan ja ujona", lausui Mr. Peggotty, "ja oli ensiksi istunut hiukan syrjässä, kehräten taikka muuta työtä tehden, kun Emily puhutteli lapsia. Mutta Em'ly oli kääntänyt huomionsa häneen, mennyt hänen luoksensa ja puhutellut häntä; ja koska nuori vaimo itse piti paljon lapsista, oli heistä pian tullut hyvät ystävät. Siinä määrässä, että kun Em'ly kulki tätä tietä, hän aina antoi Em'lylle kukkia. Tämä se nyt oli, joka kysyi, mikä kova onni oli Em'lyä kohdannut. Em'ly kertoi hänelle, ja tämä -- vei hänet kotiinsa. Hän teki todella niin. Hän vei hänet kotiinsa", lausui Mr. Peggotty, kasvojansa peittäen.

Hän oli enemmän liikutettu tästä armeliaisuuden teosta, kuin olin koskaan nähnyt hänen olevan mistään sen yön jälkeen, jona Emily karkasi. Tätini ja minä emme koettaneet häiritä häntä.