Part 25

"Te häijy mies", vastasi tätini suurella mielen-liikutuksella; "kuinka voitte kohdella minua näin? Mutta miksi tätä kysyn? Se tulee siitä, että tiedätte, kuinka heikko olen! Mitä minä muuta voin tehdä, ainaiseksi estääkseni teitä luonani käymästä, kuin sallia, että teidän käy ansionne mukaan?"

"Ja miks'ette salli sitä?" arveli hän.

"Te kysytte minulta, miksi!" vastasi tätini. "Mikä sydän teillä onkaan!"

Mies seisoi nurpeasti kalistellen rahoja ja pudistaen päätänsä, siksi kuin hän viimein sanoi:

"Tässäkö siis kaikki, mitä aiotte antaa minulle?"

"Siinä on kaikki, mitä _voin_ antaa teille", lausui tätini. "Te tiedätte, että olen joutunut vahinkoon, ja että olen köyhempi, kuin olin ennen. Minä olen kertonut sen teille. Kun olette saaneet nuot, miksi pakoitatte minua kauemmin katselemaan itseänne ja näkemään, mimmoiseksi olette käyneet?"

"Minä olen käynyt jotenkin repaleiseksi, jos sitä tarkoitatte", sanoi hän. "Minä vietän huuhkan elämää".

"Te ryöstitte minulta suuremman osan varoistani", lausui tätini. "Te suljitte vuosikausiksi sydämeni koko mailmalta. Te kohtelitte minua petollisesti, laittamattomasti ja julmasti. Menkäät ja katukaat sitä. Älkäät lisätkö uusia vääryyksiä niitten vääryyksien pitkään, pitkään sarjaan, joita olette tehneet minulle!"

"Kyllä kait" vastasi hän. "Tuo kuuluu varsin kauniilta! -- No niin! Minun täytyy tulla toimeen niin hyvin, kuin voin, tällä kertaa, arvaan minä".

Vasten omaa tahtoansa näytti hän häpeävän tätini suuttumuksen kyyneliä ja tuli rahjustellen ulos puutarhasta. Parilla, kolmella nopealla askeleella, niinkuin vast'ikään olisin paikalle saapunut, kohtasin häntä portilla ja astuin sisään, kun hän meni ulos. Ohitse kulkiessamme katselimme toisiamme tarkasti eikä juuri suosiollisesti.

"Täti", sanoin minä kiireesti. "Tämä mies häiritsee teitä taas! Antakaat minun puhua hänen kanssaan. Kuka se on?"

"Lapsi", vastasi tätini, käsivarteeni tarttuen, "tule sisään äläkä puhu minun kanssani kymmeneen minutiin".

Me kävimme istumaan hänen vähäiseen vierashuoneesensa. Tätini peräytyi entisten päivien ympyriäisen, viheriäisen viuhkan taa, joka oli väännetty kiinni jonkun tuolin selkään, ja pyyhki tuon tuostakin silmiänsä neljänneksen tunnin aikaa. Sitten hän tuli esiin ja istui viereeni.

"Trot", lausui tätini levollisesti, "se on puolisoni".

"Teidän puolisonne, täti? Minä luulin, että hän oli kuollut!"

"Kuollut minulle", vastasi tätini, "mutta kuitenkin elossa".

Minä istuin, hiljalleen kummastellen.

"Betzey Trotwood ei näytä erittäin taipuvaiselta rakkauden hellään tunteesen", lausui tätini tyvenesti, "mutta semmoinen aika oli, Trot, jolloin hän täydellisesti uskoi tuota miestä; jolloin hän lempi häntä, Trot, sydämestänsä; jolloin ei löytynyt mitään hartaan rakkauden osoitusta, jota hän ei olisi tarjonnut hänelle. Palkinnoksi tämä mies hävitti hänen omaisuutensa ja melkein särki hänen sydämensä. Siitä syystä Betzey Trotwood laski kaikki semmoiset tunteet kerrallaan ja ijäksi hautaan, täytti sen ja tasoitti sen".

"Rakas, hyvä tätini!"

"Minä kohtelin häntä jalomielisesti", jatkoi tätini, asettaen kättänsä, niinkuin tavallisesti, minun käteni selälle. "Minun sopii näin pitkän ajan perästä sanoa, Trot, että kohtelin häntä jalomielisesti. Hän oli ollut niin julma minulle, että helposti olisin saanut edullisen eron hänestä; mutta minä en tahtonut. Hän tuhlasi pian kaikki, mitä annoin hänelle, huonontui huonontumistaan, nai toisen naisen, luulen minä, muuttui seikkailiaksi, kortinlyöjäksi ja petturiksi. Itse näet, mikä hän nyt on. Mutta hän oli kauniinnäköinen mies, kun minä menin naimisiin hänen kanssansa", lausui tätini, ja hänen äänessään kuului joku kaikku hänen vanhasta ylpeydestänsä ja ihmettelemisestään; "ja minä luulin häntä -- minä narri! -- itse kunniaksi!"

Hän likisti kättäni ja pudisti päätänsä.

"Nyt hän ei ole mitään minulle, Trot, -- ei edes sitä. Mutta ennenkuin sallin, että hän rangaistaan rikoksistansa (niinkuin tapahtuisi, jos hän kuljeksisi tässä maassa), annan hänelle, kun hän ilmestyy, enemmän rahaa, kuin minun kannattaisi, että hän lähtisi pois. Minä olin narri, kun menin naimisiin hänen kanssansa; ja minä olen siinä määrässä parantumaton narri tässä kohden, että sen johdosta, miksi kerran katsoin häntä, minä en soisi, että edes tämän joutavan mielijohteeni varjoa kohdeltaisiin kovasti. Sillä tosi minun oli sydämessäni, Trot, jos minkään naisen".

Tätini päätti tämän aineen raskaalla huokauksella ja silitti pukuansa.

"Kas niin, rakas lapseni!" sanoi hän. "Nyt tunnet alun, keskikohdan ja lopun ja kaikki. Me emme puhu tästä asiasta toisillemme enää; etkä tietysti puhu siitä kenellekään muulle. Tämä on minun äreä, näreä kertomukseni, ja me pidämme sen itse omanamme, Trot!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Perheellisiä oloja.

Minä sepittelin ahkerasti kirjaani enkä kuitenkaan sallinut sen estää sanomalehti-velvollisuuksieni säännöllistä täyttämistä; ja se ilmestyi ja saavutti suurta suosiota. Se ylistys, joka soi korvissani, ei huumannut minua, vaikka olin hyvin herkkä tuntemaan sitä ja epäilemättä pidin omaa teostani parempana, kuin kukaan muu. Minä olen ihmisluontoa tarkastellessani havainnut, että semmoinen mies, jolla on hyvä syy uskoa itseensä, ei koskaan pöyhistele, saadaksensa muita uskomaan häneen. Tästä syystä pysyin häveliäänä pelkästä itse-kunnioituksesta; ja mitä enemmän kiitoksia sain, sitä enemmän koetin ansaita niitä.

Minun ei ole aikomus tässä kertomuksessa, vaikka se kaikissa muissa tärkeämmissä kohdissa tuo esiin elämäni muistot, laatia omien teoksieni historiaa. Ne esittelevät itsensä, ja minä jätän ne itseksensä. Kun satunnaisesti käännyn niitten puoleen, tapahtuu se vaan sen vuoksi, että niissä ilmestyy osa omasta edistymisestäni.

Koska minulla siihen aikaan oli syytä uskoa, että luonto ja sattumus olivat tehneet minut kirjailiaksi, noudatin luottamuksella kutsumustani. Ilman semmoista vakuutusta olisin varmaan luopunut siitä ja käyttänyt jäntevyyttäni johonkin muuhun yritykseen. Minä olisin koettanut päästä selville, miksi luonto ja sattumus todella olivat aikoneet minua, ja ruveta siksi eikä miksikään muuksi.

Minä olin kirjoittanut tuohon sanomalehteen ja muualle niin suurella menestyksellä, että, kun uusi voittoni saavutettiin, katsoin itseäni oikeutetuksi jättämään nuot ikävät parlamentin-keskustelut. Eräänä iloisena iltana panin sentähden viimeisen kerran parlamentin säkkipillien nuotit paperille enkä ole koskaan sen jälkeen kuullut niitä; vaikka aina koko pitkän istunto-ajan yhä tunnen tuon vanhan huminan sanomalehdissä ilman mitään varsinaista muutosta, paitsi ehkä siinä, että sitä nyt ilmestyy runsaammalta.

Minä kirjoitan nyt siitä ajasta, jolloin olin ollut naimisissa noin puolentoista vuotta. Monen erilaisen kokeen jälkeen olimme luopuneet taloudenpidosta, niinkuin jostakin pahasta puuhasta. Talo piti itse itseänsä, ja me pidimme pagia. Tämän palvelian päätoimi oli riiteleminen kyökkipiian kanssa; jossa suhteessa hän oli täydellinen Whittington, mutta ilman tämän kissaa taikka kaukaisinta toivoa päästä Lord Mayor'iksi.

Minusta näyttää, kuin hän olisi elänyt ainaisessa kattilan-kansien sateessa. Hänen koko olemisensa oli ijankaikkinen kahakka. Hänen oli tapa huutaa apua kaikkein sopimattomimpiin aikoihin -- esimerkiksi, kun meillä oli päivällisvieraita taikka muutamia ystäviä iltaa viettämässä -- ja tulla tupertuen ulos kyökistä, samalla kuin rautaiset heitto-aseet lensivät hänen perässään. Me tahdoimme saada eroa hänestä, mutta hän riippui niin kiinni meissä, ettei häntä haluttanut lähteä. Hän oli herkkä-itkuinen nuorukainen ja purskahti semmoisiin surkeihin vaikerruksiin, kun viitattiin yhteytemme lakkauttamiseen, että meidän täytyi pitää häntä. Hänellä ei ollut mitään äitiä -- eikä mitään sukulaisen tapaista, sitä myöden kuin minun oli tilaisuus huomata, paitsi yksi sisar, joka pujahti Amerikaan samalla hetkellä, kuin me olimme ottaneet pojan hänen niskoiltaan; ja tämä majoitettiin meille, niinkuin kauhea nuori vaihdokas. Hänellä oli elävä tunto omasta onnettomasta asemastaan ja hän hieroi aina silmiään jakkunsa hialla taikka kumartui niistämään nenäänsä vähäisen nenäliinansa viimeisellä nipulla, jota nenäliinaa hän ei koskaan kokonansa vetänyt ulos plakkaristaan, vaan aina säästi ja salasi.

Tämä onneton pagi, joka pahalla hetkellä pestattiin kuuden punnan ja kymmenen shillingin vuotuista palkkaa vastaan, aikaan saatti alituisia huolia minulle. Minä katselin häntä, sitä myöden kuin hän kasvoi -- ja hän kasvoi kuin salkopapu -- tuskalla peläten sitä aikaa, jolloin hän rupeisi ajamaan partaansa, vieläpä niitä aikoja, jolloin hän tulisi kalju- tai harmaapäiseksi. Minä en nähnyt mitään mahdollisuutta koskaan päästä hänestä; ja tulevaisuutta mietiskellessäni oli minun tapa ajatella, mikä vastus hänestä olisi, kun hän kävisi vanhaksi mieheksi.

Ei mikään asia ollut minulle niin odottamaton, kuin että tämän poloisen oma käytös päästäisi minut pulastani. Hän varasti Doran kellon, jolla ei enemmän, kuin milläkään muulla meidän kapineellamme, ollut mitään määrättyä paikkaa, muutti sen rahaksi ja kulutti saaliin (hän oli aina vähäjärkinen poika) sillä tapaa, että hän herkeämättä ajoi edestakaisin Londonin ja Uxbridge'n väliä postivaunujen katolla. Hän vietiin Bow Street'in polisikonttoriin, kun hän oli, minun muistaakseni, päättänyt viidennentoista matkansa, jolloin neljä shillingiä ja kuusi pennyä ynnä vanha huilu, jota hän ei osannut puhaltaa, löydettiin hänen taskuistaan.

Ilmi-saanti ja sen seuraukset eivät olisi olleet likimainkaan niin ikävät minulle, jollei hän olisi ollut katuvainen. Mutta hän oli hyvin katuvainen, jopa omituisella tavalla -- ei tukulta, vaan vähitellen. Esimerkiksi: toisena päivänä sen jälkeen, kuin minun täytyi ilmestyä oikeuden edessä häntä vastaan, toi hän esiin muutamia seikkoja eräästä isosta, kellarissa talletetusta korista, jonka luulimme olevan viiniä täynnä, mutta jossa ei ollut mitään muuta, kuin tyhjiä pulloja ja korkkeja. Me arvelimme, että hän nyt oli huojentanut sydäntänsä ja kertonut pahimpia, mitä hän kyökkipiiasta tiesi; mutta pari, kolme päivää sen perästä tunsi hänen omatuntonsa uuden pistoksen, ja hän kertoi, kuinka kyökkipiialla oli pikkuinen tyttö, joka varhain joka aamu vei leipämme; niinkuin myöskin, kuinka häntä itseä oli houkuteltu varustamaan maidontuojaa hiilillä. Kun taas muutamia päiviä oli kulunut, ilmoittivat virkakunnat, että hän oli jutellut häränpaisteista kyökin-töryissä ja lakanoista rääsy-pussissa. Vähä aika sen jälkeen poikkesi hän kokonaan toisaalle ja tunnusti tietävänsä yötisistä varkaudenhankkeista meitä vastaan oluentuojan puolelta, joka heti otettiin kiinni. Minua rupesi niin hävettämään, että olin ollut semmoinen uhri, että olisin antanut vaikka kuinka paljon rahaa, kun hän vaan olisi pitänyt suunsa kiinni, taikka olisin tarjonnut runsaat lahjat, jos olisivat päästäneet hänet karkaamaan. Se oli vaikea seikka tässä jutussa, ettei hänellä ollut mitään käsitystä tästä, vaan hän luuli hyvittävänsä minua jokaisella uudella ilmoituksellaan, jopa saattavansa minut kiitollisuuden velkaan.

Lopulta lähdin itse karkuun joka kerta, kuin näin polisilähettilään tulevan jollakin uudella sanomalla, ja elin jonkunlaista sala-elämää, siksi kuin hänen asiansa oli tutkittu ja hän tuomittu maasta vietäväksi. Ei hän edes silloinkaan pysynyt hiljalleen, vaan kirjoitti aina kirjeitä meille ja halasi niin paljon nähdä Doraa, ennenkuin hän lähti, että Dora meni hänen luoksensa ja pyörtyi, kun havaitsi olevansa rautasalpojen takana. Lyhyeltä, minulla ei ollut tään taivaallista rauhaa, ennenkuin hän oli toimitettu pois maasta ja (niinkuin jälestäpäin kuulin) tehty lampuriksi jossakin "ylämaassa"; minulla ei ole mitään maatieteellistä käsitystä, missä.

Kaikki nämät johdattivat minua muutamiin totisiin mietteisin ja asettivat erhetyksemme uuteen valoon, jota en voinut olla eräänä iltana Doralle ilmoittamatta, vaikka kyllä hellin häntä.

"Armaani", sanoin minä, "minua tuskastuttaa kovin ajatella, että puuttuva järjestyksemme ja hallinnon-kykymme saattaa sekä meidät itse (johon jo olemme tottuneet) että muutkin ihmiset pulaan".

"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut mitään, mutta nyt aiot ruveta häijyksi!" lausui Dora.

"Ei suinkaan, rakas Dorani! Anna minun selittää sinulle, mitä tarkoitan".

"Minä luulen, etten tahdo tietää", arveli Dora.

"Mutta minä tahdon, että tiedät, lemmittyni. Laske pois Jip".

Dora pani Jip'in kuonon minun nenääni vastaan ja sanoi: "puh!" haihduttaaksensa totisuuttani; mutta kun se ei onnistunut häneltä, käski hän Jip'in pagodiinsa ja istui silmäillen minua ristiin lasketuilla käsillä ja mitä kärsivällisimmällä pikku katsannolla.

"Tosi-asia on se, rakas ystäväni", aloitin minä, "että meissä on jotakin tarttuvaista. Me saastutamme kaikki ympärillämme".

Minä olisin ehkä jatkanut tällä kuvannollisella tavalla, jolleivät Doran kasvot olisi ilmoittaneet minulle, että hän kaikesta sydämestänsä kummasteli, aioinko ehdoitella jotakin uuden-aikaista rokon-istutusta taikka muuta lääketieteellistä parannuskeinoa tähän kivulloiseen tilaamme. Sentähden pidätin itseäni ja esittelin selvemmin, mitä olin tarkoittanut.

"Ei siinä kyllin, kultani", lausuin minä, "että meiltä menee raha ja mukavuus, vieläpä toisinaan iloinen mielikin, kun emme opi olemaan huolellisempia, vaan me joudumme myöskin ankaraan edesvastaukseen siitä, että turmelemme kaikki, jotka tulevat palvelukseemme taikka ovat asioissa meidän kanssamme. Minä rupeen pelkäämään, ettei vika ole kokonaan yhdellä puolella, vaan että nämät ihmiset kaikki kääntyvät kipeiksi sentähden, ettemme itse näytä olevan aivan terveet".

"Voi, mikä syytös", huudahti Dora, avaten silmänsä selälleen, "kun sanot, että olet nähnyt minun varastavan kultakelloja! Voi!"

"Rakas Dorani", muistutin minä, "älä laske tyhjiä! Kuka on vähimmälläkään tavalla viitannut kultakelloihin?"

"Sinä", vastasi Dora. "Sinä tiedät, että viittasit. Sinä sanoit, etten näyttänyt terveeltä ja vertasit minua häneen".

"Keneen?" kysyin minä.

"Pagiin", nyyhkytti Dora. "Oi, sinä julma toveri, kun vertaat hellää vaimoasi maasta vietyyn pagiin! Miks'et sanonut, mitä ajattelit minusta, ennenkuin menimme naimisiin? Miks'et sanonut, sinä kova-sydäminen olento, että olit vakuutettu, että minä olin pahempi, kuin maasta viety pagi? Oi, kun pitää semmoista kauheata ajatusta minusta! Voi minua!"

"Mutta, Dora kultani", vastasin minä, lempeästi koettaen vetää pois nenäliinaa, jota hän painoi silmiänsä vastaan, "tämä ei ole ainoastaan naurettavaa sinun puoleltasi, vaan kovin väärää. Kaikkein ensimäiseksi se ei ole totta".

"Sinä sanoit aina, että hän valehteli", huokasi Dora. "Ja nyt sanot samaa minusta! Voi, mitä tehnen! Mitä tehnen!"

"Rakas tyttöni!" vastasin minä, "minun täytyy todella pyytää, että olet järkevä ja kuulet, mitä sanoin ja sanon. Hyvä Dora, jollemme opi tekemään velvollisuuttamme niitä kohtaan, joita otamme palvelukseemme, eivät hekään koskaan opi tekemään velvollisuuttansa meitä kohtaan. Minä varon, että tarjoomme ihmisille semmoisia tilaisuuksia pahantekoon, joita ei koskaan tulisi tarjota. Vaikkapa olisimme tahallamme -- jota emme ole -- kaikissa toimissamme niin huolimattomat, kuin todella olemme, vaikkapa rakastaisimme semmoista oloa ja pitäisimme sitä hauskana -- jota emme pidä -- olen vakuutettu, ettei meidän olisi oikeus jatkaa tällä tapaa. Me suorastaan pahennamme ihmisiä. Meidän täytyy ajatella tätä. Minä en voi olla sitä ajattelematta, Dora. Se on semmoinen ajatus, jota en kykene poistamaan, ja se tekee minut välisti kovin levottomaksi. Siinä, rakas Dora, on kaikki. Tule nyt! Älä ole lapsellinen!"

Dora ei sallinut minun pitkään aikaan vetää pois nenäliinaa. Hän istui ja nyyhki sen takana, sopertaen, että, jos minä olin levoton, miksi olin koskaan mennyt naimisiin? Miks'en ollut sanonut, vaikka vaan päivää ennen kuin lähdimme kirkkoon, että tunsin, että kävisin levottomaksi, ja etten tahtoisi mennä naimisiin? Jollen minä voinut sietää häntä, miks'en lähettänyt häntä pois hänen tätiensä luo Putney'hin taikka Julia Mills'in luo Indiaan? Julia näkisi hänet ilolla eikä sanoisi häntä maasta viedyksi pagiksi; Julia ei ollut koskaan nimittänyt häntä miksikään semmoiseksi. Lyhyeltä, Dora oli niin suruissaan ja huoletti tällä mieli-alallansa minuakin niin, että huomasin, ettei ensinkään hyödyttänyt, vaikka kuinka lempeästi, toistaa tätä keinoa, vaan että minun täytyi ruveta johonkin muuhun menetykseen. Mikä muu menetys jäi minulle! "Kehittää hänen järkeänsä?" Tämä oli tavallinen puheenparsi, joka soi hyvältä ja toivokkaalta, ja minä päätin kehittää Doran järkeä.

Minä aloitin heti. Kun Dora oli kovin lapsellinen, ja minä paljon mieluisammin olisin noudattanut hänen mieltänsä, koetin olla totinen -- ja nyreytin sekä häntä että itseäni. Minä puhuin hänelle niistä asioista, jotka olivat ajatuksissani, ja luin Shakespeare'a hänelle ja väsytin häntä sanomattomasti. Minä otin tavakseni jaella hänelle, niinkuin ihan sattumalta, pieniä kappaleita hyödyllistä opetusta taikka ymmärtäväistä katsantotapaa -- mutta, kun laukaisin ne, säpsähti hän niitä, niinkuin ne olisivat olleet sähikäisiä. Vaikka kuinka sattumalta taikka luonnollisesti olisin koettanut kehittää pikku vaimoni järkeä, en voinut olla näkemättä, että hän aina vaistomaisesti tiesi tarkoitukseni ja joutui kovimman pelon haltuun. Erittäin selvästi havaitsin, että hän katsoi Shakespeare'a oikeaksi kauhistukseksi. Kehittäminen kävi sangen hitaasti.

Minä pakoitin Traddles'ia palvelukseeni, ilman että hän itse tiesi siitä; ja joka kerta, kuin hän tuli tervehtimään meitä, räjähytin jonkun miinan häntä vastaan, tällä tapaa välittäen Doran kasvatusta. Sen käytöllisen viisauden määrä, jonka näin istutin Traddles'iin, oli arvaamattoman suuri ja parasta laatua; mutta sillä ei ollut mitään muuta vaikutusta Doraan, kuin että se teki hänet alakuloiseksi ja aina araksi siitä pelosta, että hänen vuoronsa nyt tulisi. Minä huomasin, että minusta oli tullut koulumestari, ansa, salakuoppa; ja minusta näytti siltä, kuin Dora olisi ollut kärpänen ja minä hämähäkki, joka lakkaamatta hyökkäsin esiin pesästäni hänen rajattomaksi hämmingikseen.

Kuitenkin minä kuukausia jatkoin, katsoen eteenpäin tämän välitilan ylitse siihen aikaan, jolloin Dora ja minä olimme käyneet ihan saman-tunteisiksi ja minä olin täydellisesti itse tyytynyt hänen järkensä kehittämiseen. Kun kuitenkin viimein huomasin, että, vaikka koko tämän ajan olin ollut oikea piikki-sika taikka siili, jyrkkyydestä kauttaaltani pöyristyen, minä en ollut saanut aikaan mitään, rupesin arvelemaan, että Doran järki ehkä jo oli kehitetty.

Tarkemman miettimisen perästä näytti tämä niin todenmukaiselta, että luovuin tuumastani, joka olikin luvannut menestystä enemmän sanoissa, kuin todellisuudessa, ja päätin tästälähin tyytyä vaimo-lapsukaiseeni eikä minkään menetyksen kautta koettaa muuttaa häntä miksikään muuksi. Minä olin itse sydämestäni väsynyt olemasta viisaana ja varovaisena ja näkemästä lemmittyäni tämän pakon alla; sen vuoksi ostin parin kauniita korvarenkaita hänelle ja kaulavyön Jip'ille, ja menin kotiin eräänä päivänä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi.

Dora oli ihastuksissaan pikku lahjoistani ja suuteli minua iloisesti; mutta välissämme oli joku varjo, vaikka vaan vähäinen, ja minä olin päättänyt, ettei sitä saisi olla. Jos tämmöinen varjo täytyi löytyä jossakin, tahdoin tästälähin pitää sitä omassa rinnassani.

Minä istuin vaimoni viereen sohvalle ja panin korvarenkaat hänen korviinsa; ja sitten sanoin hänelle, että pelkäsin, ettei meillä viime aikoina ollut ollut juuri niin hauskaa yhdessä, kuin tavallisesti, ja että vika oli minun. Tämän minä vilpittömästi tunsin, ja niin laita olikin.

"Totuus on, rakas Dorani", sanoin minä, "että minä olen koettanut olla viisas".

"Ja tehdä minutkin viisaaksi", lausui Dora arasti. "Eikö niin, Doady?"

Minä nyykäytin suostumustani kohotettujen kulmakarvojen sievään kysymykseen ja suutelin puoleksi auenneita huulia.

"Siitä ei ole vähintäkään hyötyä", arveli Dora, pudistaen päätänsä, että korvarenkaat jälleen helisivät. "Sinä tiedät, mikä vähäpätöinen olento minä olen ja miksi alusta tahdoin, että nimittäisit minua. Jollet voi tehdä sitä, pelkään, ettet koskaan voi rakastaa minua. Oletko varma, ettet välisti ajattele, että olisi ollut parempi, jollet olisi" --.

"Tehnyt mitä, lemmittyni?" Sillä hän ei yrittänyt jatkamaan.

"Ei mitään!" sanoi Dora.

"Ei mitään?" toistin minä.

Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri, nauroi, nimitti itseänsä mielinimellään hanheksi ja kätki kasvonsa olkapäätäni vastaan semmoiseen uhkeaan kiharain tulvaan, että oli oikein vastus hajottaa sitä ja nähdä niitä.

"Enkö ajattele, että olisi ollut parempi olla mitään tekemättä, kuin koettaa kehittää pikku vaimoni järkeä?" sanoin minä, itseäni nauraen. "Tätäkö aioit kysyä? Kyllä, niin todella ajattelen".

"Sitäkö sinä olet koettanut?" huudahti Dora. "Oi, mikä hirmuinen poika!"

"Mutta minä en koskaan enää koeta sitä", arvelin minä. "Sillä minä rakastan häntä kalliisti semmoisena, kuin hän on".

"Onko se oikein totta?" kysyi Dora, hiipien likemmäksi minua.

"Miksi koettaisin muuttaa sitä", lausuin minä, "mikä on ollut niin kallista minulle niin kauan aikaa! Sinä et voi koskaan ilmestyä parempana, kuin omana, luonnollisena itsenäsi, suloinen Dorani; emmekä enää rupea minkäänlaisiin tekokokeisin, vaan palaamme entiseen tapaamme ja olemme onnelliset".

"Ja olemme onnelliset!" vastasi Dora. "Niin! Päiväkaudet! Etkä sinä huoli, vaikka toisinaan käy vähän hullusti?"

"En minä, en minä", sanoin minä. "Meidän täytyy tulla toimeen niin hyvin, kuin voimme".

"Etkä sinä kerro minulle koskaan enää, että me teemme muita ihmisiä pahaksi", hyväili Dora; "et suinkaan? Koska tiedät, että se on niin julman ikävää".

"En minä", sanoin minä.

"Minun on parempi olla typerä, kuin onneton, eikö niin?" kysyi Dora.

"Parempi on, että olet luonnollinen, Dora, kuin mitään muuta mailmassa".

"'Mailmassa!' Oi Doady, se on avara paikka".

Hän pudisti päätänsä, käänsi ihastuneet, kirkkaat silmänsä ylös minun silmiäni kohden, suuteli minua, purskahti iloiseen nauruun ja juoksi pois panemaan uutta vyötä Jip'in kaulaan.

Niin päättyi viimeinen yritykseni muuttaa Doraa. Minä olin ollut onneton sitä tehdessäni; minä en voinut sietää omaa, yksinäistä viisauttani; minä en saattanut yhdistää sitä Doran entiseen pyyntöön, että pitäisin häntä vaimo-lapsukaisenani. Minä päätin kaikessa hiljaisuudessa tehdä, mitä voin, itse parantaakseni koti-olojamme, mutta näin edeltäpäin, että parhaat ponnistukseni aikaan saisivat sangen vähän, jollen taas muuttuisi pahaksi hämähäkiksi ja alati olisi väijyksissä.

Entä tuo äsken mainittu varjo, joka ei enää saisi olla meidän välissämme, vaan painaa yksistään minun sydäntäni? Kuinka se kääntyi?

Tuo vanha onnettomuuden tunto tunki elämäni läpi. Se oli syvempi, jos se ensinkään oli muuttunut; mutta se oli yhtä epämääräinen, kuin koskaan, ja puhutteli minua niinkuin jonkun surullisen soiton sävel, joka heikosti kuuluu yöllä. Minä rakastin vaimoani hellästi ja olin onnellinen; mutta se onni, jota kerta himmeästi olin ajatellut, ei ollut se onni, jota nautin, ja aina oli jotakin, joka puuttui.

Sitä lupausta suorittaakseni, jonka olen tehnyt itselleni, että nämät lehdet saisivat kuvastella mieltäni, tutkin sitä taas tarkasti ja tuon ilmi sen salaisuudet. Mitä kaipasin, katsoin yhä -- olin aina katsonut -- nuoruuden unelmaksi, joka ei koskaan toteutuisi ja jonka nyt luonnollisella tuskalla, niinkuin kaikki ihmiset, semmoiseksi huomasin. Mutta että olisi ollut parempi minulle, jos vaimoni olisi voinut enemmän auttaa minua ja ottaa osaa niihin moniin ajatuksiin, joissa minulla ei ollut mitään kumppania, ja että tämä olisi käynyt laatuun, sen minä tiesin.