Part 22

"Jos minulla on joku ystävä täällä, joka voi puhua sanan minun taikka puolisoni hyväksi tässä asiassa; jos minulla on joku ystävä täällä, joka voi ääneksi saattaa sen luulon, jonka sydämeni välisti on kuiskannut minulle; jos minulla on joku ystävä täällä, joka kunnioittaa puolisoani taikka joskus on huolinut minusta, ja jolla on jotakin tiedossansa, olipa mitä tahansa, joka voi sovittaa meidän väliämme, rukoilen tätä ystävää puhumaan!"

Syntyi syvä äänettömyys. Muutamien minutien tuskallisen epäilyksen jälkeen minä katkaisin sen.

"Mrs. Strong", sanoin minä, "minulla on jotakin tiedossani, jota tohtori Strong vakaasti on pyytänyt minut salaamaan ja jota olen salannut tähän iltaan saakka. Mutta minä luulen, että se aika on tullut, jolloin sen pidempi salaaminen olisi väärää uskollisuutta ja arkuutta, ja teidän vetoomisenne vapauttaa minut lupauksestani".

Mrs. Strong käänsi hetkeksi kasvonsa minua kohden, ja minä tiesin, että olin oikeassa. Minä en olisi voinut vastustaa näitten kasvojen pyyntöä, vaikka se vakuutus, jonka ne antoivat minulle, ei olisi ollutkaan niin todistavainen.

"Tuleva rauhamme", lausui Mrs. Strong, "ehkä on teidän käsissänne. Minä luotan täydellisesti siihen, ettette peitä mitään. Minä tiedän edeltäpäin, ettei mikään, jota te taikka kukaan muu voi kertoa minulle, aseta puolisoni jaloa sydäntä mihinkään muuhun valoon, kuin yhteen. Vaikka se kuinka näyttäisi loukkaavan minua, älkäät huoliko siitä. Minä vastaan itse puolestani hänen edessänsä ja Jumalan edessä jälestäpäin".

Näin totisesti pyydettynä en kääntynyt tohtorin puoleen, häneltä lupaa saadakseni, vaan, ilman milläkään muulla tavalla totuudesta poikkeamatta, kuin niin, että vähän lievitin Uriah Heep'in raakaa puhetta, kerroin suoraan, mitä tuona iltana samassa huoneessa oli tapahtunut. Mahdoton on kuvata Mrs. Markleham'in tuijottelevia katseita kertomukseni aikana ja niitä kirkahuksia, joilla hän tuon tuostakin sitä keskeytti.

Kun olin päättänyt, pysyi Annie muutamia minuteja äänettömänä, pää alas painettuna, niinkuin olen kertonut. Sitten hän tarttui tohtorin käteen (tämä istui samassa asemassa, kuin meidän sisään tullessamme), likisti sitä rintaansa vastaan ja suuteli sitä. Mr. Dick nosti hänet lempeästi ylös; ja Mrs. Strong seisoi, puhetta aloittaessaan, häneen nojaten ja katsoen alas tohtorin puoleen -- josta hän ei ensinkään kääntänyt pois silmiänsä.

"Kaikki, mitä ikinä on ollut ajatuksissani, siitä kuin menin naimisiin", lausui hän matalalla, nöyrällä, hellällä äänellä, "tahdon ilmoittaa sinulle. Kun olen saanut tietää, mitä nyt tiedän, en voisi elää ja pitää jotakin takanani".

"Ei, Annie", lausui tohtori leppeästi, "minä en ole koskaan epäillyt sinua, lapseni. Se ei ole ensinkään tarpeellista; se ei ole tosiaan ollenkaan tarpeellista, ystäväni".

"Se on hyvin tarpeellista", vastasi Mrs. Strong samalla tavalla, "että avaan koko sydämeni itse jalomielisyyden ja totuuden esikuvalle, jota vuodesta vuoteen ja päivästä päivään olen rakastanut ja kunnioittanut yhä enemmän, niinkuin Jumala tietää!"

"Totta puhuen", keskeytti Mrs. Markleham, "jos minulla on mitään älyä" --.

("Jota teillä ei ole, te rauhan-häiritsiä", lausui tätini suuttuneella kuiskauksella.)

-- "täytyy minun saada muistuttaa, ettei liene tarpeellista ryhtyä näihin syrjä-asioihin".

"Tästä ei kukaan, paitsi puolisoni, voi päättää, äiti", sanoi Annie, silmiänsä tohtorin kasvoista siirtämättä, "ja hän on minua kuunteleva. Jos sanon jotakin, joka tuskastuttaa teitä, äiti, antakaat anteeksi minulle. Minä olen itse ensin kärsinyt tuskaa, usein ja kauan".

"Voi ijankaikkinen!" huohotti Mrs. Markleham.

"Kun olin ihan nuori", lausui Annie, "lapsi vaan, yhdistyivät ensimäiset tiedon aiheeni erääsen kärsivälliseen ystävään ja opettajaan -- isä vainajani ystävään -- joka aina oli rakas minulle. Siitä, mitä tiedän, en voi muistaa mitään, häntä muistamatta. Hän sydämeeni laski sen ensimäiset aarteet ja painoi luonteensa niihin kaikkiin. En olisi, luullakseni, koskaan hyötynyt niistä niin paljon, kuin olen, jos olisin saanut ne jonkun muun kädestä".

"Tekee äitinsä ihan mitättömäksi!" huudahti Mrs. Markleham.

"Ei niin, äiti", lausui Annie; "mutta minä teen puolisoni siksi, mikä hän oli. Minun täytyy tehdä se. Kun kasvoin suuremmaksi, oli hänellä vielä sama sija. Minä olin ylpeä hänen osan-otostaan, syvästi, hartaasti, kiitollisesti liittynyt häneen. Minä katsoin ylös häneen, tuskin voin kuvata, millä tavalla -- niinkuin isään, niinkuin johdattajaan, niinkuin semmoiseen, jonka kiitos oli peräti toista laatua, kuin kenenkään muun, niinkuin semmoiseen, johon olisin voinut luottaa ja turvata, jos olisin epäillyt koko mailmaa. Te tiedätte, äiti, kuinka nuori ja kokematon minä olin, kun yhtäkkiä esittelitte häntä kosijakseni".

"Sitä asiaa olen vähintäänkin viisikymmentä kertaa jutellut jokaiselle täällä!" sanoi Mrs. Markleham.

("Pitäkäät siis Jumalan nimessä suunne kiinni ja älkäät puhuko siitä enää!" mutisi tätini).

"Se oli niin suuri muutos; se oli minusta ensiksi niin suuri kato", lausui Annie, jatkaen samalla katsannolla ja äänellä, "että olin levoton ja huolestunut. Minä olin vaan nuori tyttö; ja kun niin suuri muutos tuli siinä asemassa, jossa olin niin kauan katsonut ylös hänen puoleensa, luulen, että minua suretti. Mutta ei mikään olisi voinut muuttaa häntä jälleen siksi, mikä hän ennen oli ollut minun silmissäni; ja minä olin ylpeä, että hän katsoi minua itsensä arvoiseksi, ja niin me rupesimme avioliittoon".

"St. Alphage'ssa Canterbury'ssä", muistutti Mrs. Markleham.

("Hiiteen tuo nainen!" lausui tätini, "hän ei saa suutansa tukituksi!")

"Minä en koskaan ajatellut", jatkoi Annie, heleämpi puna poskissansa, "mitään maallista etua, jonka puolisoni voisi tuottaa minulle. Nuori sydämeni ei kunnioituksessaan suvainnut minkäänlaisia semmoisia viheliäisiä mietteitä".

Äiti, antakaat minulle anteeksi, kun sanon, että _te_ se olitte, joka ensiksi esittelitte minulle sitä ajatusta, että joku voisi loukata minua ja häntä semmoisella julmalla luulolla".

"Minä!" huudahti Mrs. Markleham.

("Niin! Te, juuri te!" muistutti tätini, "ettekä saa sitä pois viuhkoitetuksi, soturi ystäväni!")

"Se oli ensimäinen onnettomuus uudessa elämässäni", lausui Annie. "Se oli ensimäinen syy jokaiseen onnettomaan hetkeen, jonka olen nähnyt. Näitä hetkiä on viime aikoina ollut enemmän, kuin mitä olen voinut lukea; mutta ei -- jalo puolisoni -- ei siitä syystä, kuin sinä luulet; sillä minun sydämessäni ei löydy yhtäkään ajatusta, yhtäkään muistoa eikä toivoa, jota mikään voima saattaisi sinusta eroittaa!"

Mrs. Strong nosti ylös silmänsä, pani kätensä ristiin ja näytti mielestäni niin ihanalta ja totiselta, kuin enkeli. Tästä alkaen katseli tohtori vaimoansa yhtä vakaasti, kuin tämä häntä.

"Äitiäni ei saa syyttää siitä", jatkoi hän, "että hän koskaan on vaivannut sinua itseänsä varten, ja hänen aikomuksensa ovat epäilemättä olleet moitteettomat -- mutta kun näin, kuinka monta kohtuutonta vaatimusta asetettiin sinun suhteesi minun nimessäni; kuinka koetettiin hyötyä sinusta minun nimessäni; kuinka jalomielinen sinä olit ja kuinka Mr. Wickfield, joka piti tarkkaa huolta hyvästäsi, paheksi sitä; silloin kohtasi minua, niinkuin ansaitsematon häväistys, johon pakoitin sinua ottamaan osaa, ensi kerran se tunto, että kurjasti epäiltiin, että hellyyteni oli ostettu ja myyty sinulle. Minä en voi kertoa sinulle, miltä tuntui -- äitini ei saata ajatella, miltä tuntui -- kun tämä pelko ja huoli aina oli mielessäni, vaan minä kuitenkin omassa sydämessäni tiesin, että hääpäiväni saatti elämäni rakkauden ja kunnian korkeimmilleen!"

"Siinä nähdään, mitä kiitosta saa", huudahti Mrs. Markleham itkien, "kun pitää huolta omaisistaan! Minä soisin, että olisin Turkkilainen!"

("Sitä minäkin kaikesta sydämestäni soisin -- ja että olisitte omassa maassanne taas!" lausui tätini.)

"Siihen aikaan äitini niin hartaasti ajatteli serkkuni Maldon'in asiaa. Minä olin rakastanut häntä", hän puhui hiljaa, mutta epäröimättä, "hyvin paljon. Me olimme lapsina olleet sulho ja morsian. Jolleivät asianhaarat olisi muuttuneet toisenlaisiksi, olisin ehkä tullut siihen luuloon, että todella rakastin häntä, olisin kenties mennyt naimisiin hänen kanssaan ja joutunut peräti onnettomaksi. Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".

Vaikka tarkasti kuuntelin, mitä seurasi, mietin näitä sanoja, niinkuin niillä olisi ollut joku erinäinen arvo ja ne semmoisella kummallisella tavalla, jota en voinut käsittää, sopineet minun oloihini. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa" -- "ei mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".

"Meillä ei ole mitään yhteistä", lausui Annie. "Sen olen jo kauan aikaa sitten nähnyt. Jollen olisi puolisolleni kiitollinen mistään muusta sen sijaan, että olen kiitollinen niin monesta asiasta, olisin hänelle kiitollinen siitä, että hän pelasti minut harjaantumattoman sydämeni ensimäisestä väärästä taipumuksesta".

Mrs. Strong seisoi aivan liikahtamatta tohtorin edessä ja puhui semmoisella vakavuudella, joka värähytti sydäntäni. Kuitenkin oli hänen äänensä yhtä tyven, kuin ennen.

"Kun hän odotti saadaksensa nauttia sitä anteliaisuutta, jota niin alttiisti tuhlattiin minun tähteni, ja kun minua suretti se kaupan-alainen tila, jota olin määrätty kantamaan, olisi mielestäni hänen paremmin sopinut itse raivata tietä itsellensä. Minä ajattelin, että minä hänen sijassaan olisin koettanut tehdä sitä, maksoi se kuinka paljon vaivaa tahansa. Mutta minä en luullut sen pahempaa hänestä, ennenkuin sinä iltana, jona hän lähti Indiaan. Sinä iltana minä havaitsin, että hänellä oli petollinen ja kiittämätön sydän. Minä näin silloin kaksinkertaisen merkityksen Mr. Wickfield'in tutkivissa katseissa. Minä havaitsin ensimäisen kerran sen pimeän epäluulon, joka synkistytti elämääni".

"Epäluulo, Annie!" sanoi tohtori. "Ei, ei, ei!"

"Sinun sydämessäsi ei ollut mitään semmoista, sen tiedän, puolisoni!" vastasi hän. "Ja kun sinä iltana tulin luoksesi purkamaan koko häpeän ja surun taakkaani ja tiesin, että minun tuli kertoa, että sinun kattosi alla yksi minun sukulaisistani, jolle sinä rakkaudesta minuun olit tehnyt hyvää, oli minulle puhunut sanoja, joita ei milloinkaan olisi sopinut laskea, vaikka olisin ollutkin semmoinen heikko ja altis raukka, joksi hän luuli minua -- kammosi mieleni sitä häpeää, jota jo yksistään tunnustus tuottaisi. Kertomus kuoli huulillani eikä se siitä hetkestä saakka tähän asti ole päässyt niitten yli".

Lyhyellä voihkinalla painui Mrs. Markleham taaksepäin nojatuolissaan ja kätkeytyi viuhkansa taa, niinkuin hän ei koskaan enään aikoisi tulla esiin.

"Siitä ajasta lähtien minä en koskaan, paitsi sinun läsnä-ollessasi, ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssansa, ja silloinkin vaan, kun se on ollut tarpeellista tämän selityksen karttamiseksi. Vuosia on kulunut siitä, kuin hän minulta kuuli, mimmoinen hänen asemansa täällä oli. Ne hyvät työt, joita sinä salaisesti olet tehnyt, häntä eteenpäin auttaaksesi, ja sitten ilmoittanut minulle, iloisesti kummastuttaaksesi ja huvittaaksesi minua, ovat vaan, usko sanojani, lisänneet onnettomuuttani ja tehneet salaisuuteni raskaammaksi".

Vaikka tohtori kaikin tavoin koetti estää sitä, vaipui Mrs. Strong hiljaa hänen jalkainsa juureen ja sanoi, katsoen, kyyneleet silmissä, ylös hänen kasvoihinsa:

"Älä puhu minulle vielä! Anna minun sanoa vähäisen lisäksi. Olipa oikein taikka väärin, jos täytyisi tehdä se uudestaan, luulen, että tekisin aivan samalla tavalla. Sinun on mahdoton ajatella, miltä tuntui, kun olin niin liittynyt sinuun noitten vanhojen muistojen kautta ja havaitsin, että joku julkeni olla kylläksi kova luulemaan, että sydämeni oli myyty, vieläpä lisäksi havaitsin, että kaikki, mitä ympärilläni oli, näytti vahvistavan semmoista luuloa. Minä olin hyvin nuori eikä minulla ollut mitään neuvon-antajaa. Kaikissa asioissa, jotka koskivat sinuun, oli suuri juopa äitini ja minun välilläni. Jos peräydyin omaan itseeni ja salasin sitä häväistystä, jota olin kärsinyt, tapahtui se sentähden, että minä niin suuresti kunnioitin sinua ja niin hartaasti tahdoin, että sinäkin kunnioittaisit minua!"

"Annie, sinä puhdas sydämeni!" lausui tohtori, "sinä kallis tyttöni!"

"Vähäisen lisäksi! muutamia sanoja vaan! Minä ajattelin usein, että löytyi niin monta, joitten kanssa olisit voinut mennä naimisiin, jotka eivät olisi tuottaneet semmoista vaivaa ja huolta sinulle, ja jotka olisivat tehneet kotisi soveliaammaksi kodiksi. Minä varoin, että olisi ollut parempi, jos olisin pysynyt sinun oppilaisenasi ja melkein lapsenasi. Minä varoin, etten ollut mahdollinen sinun opillesi ja viisaudellesi. Jos sillä kertaa, kuin olin tuota tunnustusta lausumallani, kaikki nämät saivat minut peräytymään omaan itseeni (niinkuin ne todella saivat), se oli yhä sentähden, että kunnioitin sinua niin suuresti ja toivoin, että sinä jonakin päivänä kunnioittaisit minua".

"Se päivä on paistanut koko tämän pitkän ajan, Annie", sanoi tohtori, "eikä sitä voi seurata, kuin yksi pitkä yö, armaani".

"Vielä sananen! Minun oli sitten aikomus -- vakava, luja aikomus -- kantaa koko tuo rasittava tieto sen miehen huonoudesta, jolle sinä olit ollut niin hyvä. Ja nyt yksi viimeinen sana, rakkain ja paras ystäväni! Syy siihen nykyiseen muutokseen sinussa, jonka olen niin suurella tuskalla ja surulla havainnut ja jota välisti olen selitellyt vanhan pelkoni mukaan -- välisti häilyvien arveluitten mukaan, jotka olivat totuutta likempänä -- on tullut ilmi tänä iltana; ja sattumuksen kautta olen myöskin tänä iltana saanut tietää, kuinka sinä kokonaan ja jalosti luotit minuun myöskin tässä epä-ymmärryksessä. Minä en toivo, että mikään rakkaus ja velvollisuus, jota voin palkinnoksi osoittaa, koskaan saattaa minua ansaitsemaan sinun arvaamattoman kallista luottamustasi; mutta vasta saadun tietoni johdosta voin minä nostaa silmäni näitten kalliitten kasvojen puoleen, joita kunnioitan, niinkuin isän, rakastan, niinkuin puolison, ja jotka lapsuudessani olivat pyhät minulle, niinkuin ystävän, ja juhlallisesti vakuuttaa, etten ole vähimmässäkään ajatuksessani tehnyt mitään vääryyttä sinulle enkä koskaan horjunut siinä rakkaudessa ja uskollisuudessa, jota minun tulee sinulle osoittaa!"

Hän kiersi käsivartensa tohtorin kaulan ympäri ja tohtori kallisti päätänsä hänen puoleensa, sekoittaen harmaita hiuksiansa hänen tumman-ruskeihin palmikkoihinsa.

"Oi, anna minun lähestyä sydäntäsi, puolisoni! Älä koskaan sysää minua pois! Älä ajattele äläkä puhu erilaisuudestamme, sillä semmoista ei löydy, paitsi kaikessa minun moninaisessa vaillinaisuudessani. Joka seuraava vuosi olen yhä paremmin tietänyt tämän ja yhä enemmän kunnioittanut sinua. Oi, suo minulle sija likellä sydäntäsi, puolisoni, sillä rakkauteni oli kalliolle perustettu ja se on pysyväinen!"

Sen äänettömyyden aikana, joka nyt alkoi, astui tätini vakavasti ja ollenkaan hätimättä Mr. Dick'in luo, syleili häntä ja antoi hänelle aika suudelman. Ja Mr. Dick'in arvoa varten oli oikein onni, että tätini teki niin; sillä minä olen varma, että näin, kuinka hän tällä hetkellä hankki seisomaan yhdellä jalalla soveliaaksi ilonsa ilmoitukseksi.

"Te olette merkillinen mies, Dick!" lausui tätini ehdottoman hyväksymisen muodolla; "älkäätkä koskaan olko olevinanne mitään muuta, sillä minä tiedän asian paremmin!"

Näin sanoen tätini nykäisi Mr. Dick'iä takin-hiasta ja nyykäytti minulle; ja me hiivimme kaikki kolme hiljaisesti ulos huoneesta ja lähdimme pois.

"Masensi tämä sentään soturi-ystäväämme", lausui tätini kotimatkalla. "Minä nukkuisin paremmin tämän vuoksi, jollei olisikaan mitään muuta, josta sopisi iloita!"

"Hän oli kokonaan kukistunut, pelkään minä", sanoi Mr. Dick sääliväisesti.

"Kuinka! Oletteko koskaan nähneet krokotiilin kukistuvan?" kysyi tätini.

"Minä en, luullakseni, koskaan ole nähnyt mitään krokotiilia", vastasi Mr. Dick suopeasti.

"Ei olisi syntynyt mitään selkkauksia, jollei tuo vanha peto olisi ollut", lausui tätini ankarasti. "Olisi erittäin suotavaa, että muutamat äidit jättäisivät tyttärensä rauhaan naimisen jälkeen eivätkä olisi niin kauhean hellät. He näyttävät ajattelevan, että ainoa palkinto, jonka voi antaa heille siitä, että ovat saattaneet onnettoman tyttölapsen mailmaan -- siunatkoon sieluani, niinkuin tämä olisi pyytänyt taikka tahtonut päästä mailmaan! -- on täysi vapaus vaivata hänet pois siitä jälleen. Mutta mitä sinä ajattelet, Trot?"

Minä ajattelin kaikkia, mitä oli lausuttu. Mielessäni pysyi vielä muutamia lauseita, joita oli laskettu. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa". "Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". "Rakkauteni oli kalliolle perustettu". Mutta me olimme nyt kotona; tallatut lehdet makasivat jalkojemme alla, ja syksyinen tuuli puhalsi.

VIIDESTOISTA LUKU.

Uutisia.

Jos saan luottaa vaillinaiseen ajan-muistiini, lienen ollut naimisissa vuoden taikka niillä vaiheilla, kun eräänä iltana yksinäiseltä kävelyltä palatessani ja sitä kirjaa ajatellessani, jota silloin kirjoitin -- sillä menestykseni oli vakaasti enentynyt, koska olin kovasti ahkera, ja minä puuhasin siihen aikaan ensimäistä romaniani -- astuin Mrs. Steerforth'in kartanon ohitse. Minä olin usein kulkenut sen sivutse ennen, kun asuin sen likiseuduilla, vaikkei koskaan, kun minun vaan sopi valita joku muu tie. Kuitenkin sattui välisti, ettei ollut juuri helppo löytää toista tietä, suurta kiertoa tekemättä; ja sillä tapaa olin ylimalkain sangen usein käynyt tätä tietä.

Minä en ollut koskaan muuta kuin katsahtanut kartanoon, kun joudutin askeliani sen ohitse. Se oli alinomaa ollut kolkko ja autio. Ei mikään sen parhaista huoneista ollut tien puolella; ja kapeat, jykeä-puitteiset, vanhan-aikaiset akkunat, jotka eivät koskaan missään tilaisuudessa olleet iloiset, näyttivät kovin surullisilta, kun olivat tiveästi suljetut ja kartiinit aina alas lasketut. Vähäisen, kivitetyn pihan poikki johdatti katettu tie sisäänpääsy-portille, jota ei koskaan käytetty; ja siellä oli kaikista muista eriävä porrasakkuna, ainoa akkuna, jota ei mikään kartiini varjostanut, mutta joka kuitenkin näytti yhtä joutilaalta ja tyhjältä, kuin muutkin. Minä en muista koskaan nähneeni mitään valkeata koko talossa. Jos olisin ollut satunnainen ohitse-kulkia, olisin arvattavasti luullut, että joku lapseton henkilö makasi kuolleena siellä. Jos onneksi en olisi tietänyt mitään tästä paikasta, mutta usein nähnyt sen tässä muuttumattomassa tilassa, olisin kai huvitellut mielikuvitustani kaikenlaisilla älykkäillä mietteillä.

Niinkuin laita nyt oli, ajattelin tätä asuntoa niin vähän, kuin mahdollista. Mutta sieluni ei voinut mennä sen ohitse ja jättää sitä, niinkuin ruumiini; ja se synnytti tavallisesti pitkän sarjan ajatuksia. Kun se mainittuna iltana astui eteeni, samalla haavaa tuoden esiin lapsuuden muistoja ja myöhempiä mielenkuvituksia, puoleksi muodostuneitten toivojen haamuja, hämärästi nähtyjen ja yhtä hämärästi ymmärrettyjen harhaluulojen liehuvia varjoja, yhteen sekaantunutta todellisuutta ja haaveellisuutta, joka syntyi siitä työstä, jossa ajatukseni olivat puuhanneet, herätti se tavallista enemmän mietteitä minussa. Minä vaivuin, eteenpäin astuessani, syviin ajatuksiin, kun joku ääni vieressäni sai minut säpsähtämään.

Se oli lisäksi naisen ääni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin muistin Mrs. Steerforth'in nuoren kamarineitsyen, jolla ennen oli ollut siniset nauhat lakissaan. Hän oli luultavasti talon muuttunutta luontoa noudattaaksensa ottanut ne pois ja niitten sijaan pannut vaan pari toivotonta, siivon ruskeata nauha-ruusua.

"Ettekö tahtoisi tehdä hyvin, Sir, ja astua sisään puhumaan Miss Dartle'n kanssa?"

"Onko Miss Dartle lähettänyt teidät noutamaan minua?" kysyin minä.

"Ei tänä iltana, Sir, mutta se ei tee mitään. Miss Dartle näki teidän kulkevan ohitse pari kolme iltaa sitten; ja sen vuoksi täytyi minun istua portaissa neulomuksineni, että käskisin teidän tulla sisään puhumaan hänen kanssaan, kun jälleen astuisitte ohitse".

Minä käännyin ja kysyin johdattajaltani, kuinka Mrs. Steerforth jaksoi. Hän sanoi, että hänen emäntänsä oli vaan huono ja pysyi enimmiten omassa huoneessansa.

Kun saavuimme taloon, saatettiin minä Miss Dartle'n luo puutarhaan ja jäin itse ilmoittamaan läsnä-oloani hänelle. Hän istui jollakin penkillä sen pengermän toisessa päässä, josta näki suuren kaupungin. Oli kolkko ilta, taivas näytti vaalean-harmaalta, ja kun näin ilman-rannan synkistyvän kaukaisuudessa, josta siellä täällä joku korkeampi esine kohosi himmeässä valossa, tuntui minusta, kuin nämät kaikki olisivat hyvin sopineet yhteen muistoni kanssa tästä kiihkeästä naisesta.

Hän näki minut, kun astuin eteenpäin, ja nousi hetkeksi, vastaan-ottamaan minua. Hän oli mielestäni nyt vielä vaaleampi ja laihempi, kuin milloin viimein näin hänet; hänen leimuavat silmänsä olivat vielä kirkkaammat ja arpi selvempi.

Meidän yhtymisemme ei ollut sydämellinen. Me olimme eronneet vihoissa, kun viimein kohtasimme toisemme, ja hänen kasvonsa osoittivat halveksimista, jota hän ei huolinut salata.

"Minulle ilmoitettiin, että tahdotte puhua kanssani, Miss Dartle", lausuin minä, seisoen likellä häntä, käsi penkin selkä-nojalla ja sitä liikennettä noudattamatta, jolla hän käski minua istumaan.

"Jos suvaitsette", sanoi hän. "Onko tuota tyttöä löydetty?"

"Ei".

"Vaan kuitenkin on hän karannut matkoihinsa!"

Sillä välin kuin hän katseli minua, näin hänen ohueitten huultensa liikkuvan, niinkuin ne olisivat tahtoneet syytää soimauksia tyttöä vastaan.

"Karannut matkoihinsa?" toistin minä.

"Niin! Hänen luotansa", sanoi Miss Dartle naurulla. "Jollei tyttöä ole löydetty, ehkä häntä ei koskaan löydetä. Hän on kenties kuollut!"

Niin ylpeilevää julmuutta, kuin sen, jolla hän kohtasi minun katsettani, en ole koskaan nähnyt kenenkään kasvoissa.

"Se toivo, että hän on kuollut", lausuin minä, "lienee paras toivo, mitä mikään hänen sukupuolensa jäsen voisi pitää hänen suhteensa. Minua ilahuttaa, että aika on lepyttänyt teitä niin paljon, Miss Dartle".

Hän ei suvainnut vastata mitään, vaan, kääntyen minun puoleeni toisella ylenkatseellisella naurulla, sanoi:

"Tämän oivallisen ja kovasti loukatun nuoren ladyn ystävät ovat teidän ystävänne. Te olette heidän ritarinsa ja puollustatte heidän oikeuksiansa. Tahdotteko tietää, mitä hänestä tiedetään?"

"Tahdon", vastasin minä.

Hän nousi paha-enteisellä hymyllä, astui muutamia askelia erästä rautatammi-aitaa kohden, joka oli likellä ja eroitti nurmikon kryytimaasta, ja lausui, ääntänsä koroittaen: "tulkaat tänne!" -- niinkuin hän olisi huutanut saastaista eläintä.

"Tietysti ette tässä paikassa rupee mihinkään ritariuden taikka kostonhimon osoituksiin, Mr. Copperfield?" sanoi hän, katsoen olkapäänsä yli minun puoleeni samalla kasvojen muodolla.

Minä notkistin päätäni, käsittämättä, mitä hän tarkoitti; ja hän sanoi taas: "tulkaat tänne!" ja palasi arvokkaan Mr. Littimer'in kanssa, joka vähentymättömällä arvokkaisuudella kumarsi minua ja asettui Miss Dartle'n taa. Se häijynilkisen sulon ja voitonriemun muoto, jossa, kumma kyllä, kuitenkin ilmestyi jotakin naisellista ja viehättävää ja jolla hän nojausi taaksepäin penkillään meidän välillämme ja katseli minua, olisi sopinut jollekulle sadun julmalle prinsessalle.

"No", sanoi Miss Dartle käskeväisesti, häntä katselematta ja kosketellen vanhaa arpea, kun se värähteli, ehkä tällä kertaa enemmän mielihyvästä, kuin tuskasta. "Kertokaat Mr. Copperfieldille tuosta paosta".

"Mr. James ja minä, Ma'am --".

"Älkäät puhutelko minua!" keskeytti Miss Dartle, otsaansa rypistäen.

"Mr. James ja minä, Sir" --.

"Eikä minuakaan, jos suvaitsette", lausuin minä.

Vähintäkään hämmentymättä osoitti Mr. Littimer vähäisellä kumarruksella, että kaikki, mikä oli mieluisaa meille, oli hänellekin mieluisaa, ja alkoi taas: