Chapter 41

Minä en voinut tehdä sitä, koska olin luvannut ratsastaa takaisin tätini luo yöksi, mutta päivän tahdoin ilolla viettää siellä.

"Minun täytyy nyt olla vankina vähäinen aika", lausui Agnes, "mutta täällä ovat vanhat kirjat, Trotwood, ja vanhat nuotit".

"Vanhat kukatkin ovat täällä", sanoin minä, katsoen ympärilleni; "taikka ne ovat ainakin samankaltaisia".

"Minusta on ollut hauska", vastasi Agnes hymyillen, "sinun poissa ollessasi pitää kaikki aivan samassa tilassa, kuin lapsuutemme aikana. Sillä me olimme hyvin onnelliset silloin, luulen minä".

"Jumala tietää, että olimme!" arvelin minä.

"Ja jokaisessa pikkuisessa kapineessa, joka on muistuttanut minua veljestäni", lausui Agnes, ja hänen sydämelliset silmänsä kääntyivät iloisesti minua kohden, "on ollut tervetullut seura minulle. Myöskin tämä", osoittaen pikkuista avainkoria, joka vielä riippui hänen vyötäisiltään, "näyttää kilistävän jonkunlaista vanhaa nuottia minulle!"

Hän hymyili taas ja meni ulos siitä ovesta, josta hän oli tullut.

Minun oli velvollisuus tunnollisella huolella vartioida tätä sisarellista rakkautta. Siinä oli kaikki, mitä oli säilynyt minulle, ja se oli aarre minulle. Jos kerran järkytin sen pyhän luottamuksen ja käytöksen perustuksia, joitten johdosta se annettiin minulle, oli se kadonnut, enkä minä voinut koskaan saada sitä takaisin. Minä asetin tämän vakaasti eteeni. Mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän tuli minun aina muistaa se.

Minä kävelin pitkin katuja, ja kerran vielä nähtyäni vanhan vastustajani, teurastajan -- hän oli nyt polisikonstapeli ja hänen sauvansa riippui puodissa -- menin katsomaan sitä paikkaa, jossa olin tapellut hänen kanssaan; ja muistelin siellä Miss Shepherd'iä ja vanhinta Miss Larkins'ia ja kaikkia sen ajan lapsellisia taipumuksia, myötä- ja vastatunteita. Ei mikään näyttänyt jääneen jälille tästä ajasta, paitsi Agnes, mutta hän, tuo ainainen tähti korkealla ylitseni, oli vielä kirkkaampi ja korkeammalla ylitseni.

Kun palasin, oli Mr. Wickfield tullut kotiin jostakin puutarhasta, joka hänellä oli parin penikulman päässä kaupungista ja jossa hän nyt melkein joka päivä työskenteli. Minä tapasin hänet semmoisena, kuin tätini oli kuvannut. Me istuimme päivällisille ja meidän kanssa kymmenkunta pikkuisia tyttöjä, ja Mr. Wickfield näytti vaan olevan varjo siitä kauniista kuvasta, joka riippui seinällä.

Se levollisuus ja rauha, joka muistissani aina oli kuulunut tähän hiljaiseen paikkaan, vallitsi siinä taas. Aterioittuamme menimme, koskei Mr. Wickfield juonut mitään viiniä enkä minä halunnut sitä, ylikerrokseen, jossa Agnes ja hänen pikku hoidokkaansa lauloivat, soittivat ja tekivät työtä. Teen jälkeen lapset jättivät meidät ja me kolme istuimme yhdessä, puhuen menneistä ajoista.

"Minun osani niistä", lausui Mr. Wickfield, pudistaen harmaata päätänsä, "sisältää paljon katumuksen ainetta -- syvän katumuksen ja syvän surun ainetta, Trotwood, sen tiedätte aivan hyvin. Mutta minä en tahtoisi peräyttää sitä, jos voisinkin".

Minun oli helppo uskoa sitä, kun katselin kasvoja hänen vieressään.

"Minä peräyttäisin samalla", jatkoi hän, "semmoisen kärsivällisyyden ja hartauden, semmoisen uskollisuuden, semmoisen lapsellisen rakkauden, jota en saa unhottaa, en! vaikkapa unhottaisin itseni".

"Minä ymmärrän teidät, Sir", sanoin minä hiljalleen. "Minä kunnioitan -- olen aina kunnioittanut -- tätä mielialaanne".

"Mutta ei kukaan tiedä, ette edes te", vastasi hän, "kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka paljon hän on kärsinyt, kuinka kovasti hän on ponnistanut voimiansa. Kallis Agnesini!"

Agnes oli rukoilevaisesti pannut kätensä isän käsivarrelle, pysäyttääksensä häntä, ja oli kovin, kovin vaalea.

"Hyvä, hyvä!" sanoi isä huoaten ja salasi, niinkuin huomasin, jonkun koetuksen, joka oli kohdannut Agnesia taikka vielä oli häntä kohtaava yhteydessä sen kanssa, mitä tätini oli kertonut minulle; "hyvä! Minä en ole koskaan kertonut teille, Trotwood, Agnesin äidistä. Onko kukaan muu?"

"Ei koskaan, Sir".

"Asiassa ei ole paljon kerrottavaa -- vaikka siinä oli paljon kärsittävää. Hän rupesi naimisiin minun kanssani vastoin isänsä tahtoa ja tämä hylkäsi hänet. Hän rukoili isältänsä anteeksi, ennenkuin Agnesini tuli tähän mailmaan. Isä oli kovin tyly mies, ja äiti oli kauan aikaa ollut kuollut. Isä karkoitti tyttären luotansa ja särki hänen sydämensä".

Agnes nojausi hänen olkapäähänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaniansa ympäri.

"Agnesin äidillä oli harras ja lempeä sydän", lausui Mr. Wickfield, "ja se pakahtui. Minä tiesin sen hellän luonnon aivan hyvin. Ei kukaan voinut tietää sitä paremmin, kuin minä. Hän rakasti minua suuresti, mutta ei ollut koskaan onnellinen. Tämä suru vaivasi häntä aina salaisesti; ja koska hänellä oli heikko terveys ja hän oli alakuloinen siihen aikaan, kuin isä viimeisen kerran hylkäsi hänet luotansa -- sillä se ei ollut likimainkaan ensimäkien kerta -- riutui hän ja kuoli. Hän jätti minulle Agnesin kahden viikon vanhana -- ja ne harmaat hiukset, jotka muistatte minulla olleen, kun ensin tulitte tänne".

Hän suuteli Agnesia poskelle.

"Minun rakkauteni kallista lastani kohtaan oli kivulloinen rakkaus, mutta mieleni oli silloin kokonaan sairaana. Minä en puhu sen enempää tästä. Minä en puhu itsestäni, Trotwood, vaan Agnesin äidistä ja Agnesista. Jos annan teille jotakin johtoa siihen, mitä nyt olen taikka ennen olen ollut, tiedän, että itse selvitätte sen. Mitä Agnes on, ei minun tarvitse sanoa. Minä olen aina hänen luonteessaan lukenut jotakin hänen äiti-vainajansa tapaista; ja sentähden juttelen sitä teille tänä iltana, kun taas istumme kolmen kesken semmoisten suurten muutosten perästä. Kaikki on nyt puhuttu".

Isän alas painunut pää ja tyttären enkelinkaltaiset kasvot ja lapsellinen kuuliaisuus saivat tämän kertomuksen kautta juhlallisemman merkityksen, kuin mitä niillä koskaan ennen oli ollut. Jos olisin kaivannut jotakin, joka saatti tämän jälleen-yhtymisemme illan muistettavaksi, olisin tavannut sitä tässä.

Agnes nousi ennen pitkää isänsä vierestä, meni hiljalleen pianon luo ja soitti muutamia noista vanhoista nuoteista, joita olimme niin usein kuunnelleet tässä huoneessa.

"Onko sinun aikomus lähteä ulkomaille taas?" kysyi Agnes minulta, kun seisoin hänen vieressään.

"Mitä, sisareni, siihen sanot?"

"Minä toivon, ettet lähde".

"Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään semmoista aikomusta, Agnes".

"Minä arvelen, ettei sinun tule lähteä, Trotwood, koska kysyt minulta", lausui hän leppeästi. "Sinun kasvava maineesi ja menestyksesi enentävät voimaasi tehdä hyvää; ja jos minä voisin tulla toimeen ilman veljeäni", silmät minuun kääntyneinä, "niin ehkä aika ei voisi!"

"Mikä minä olen, siksi sinä olet minut tehnyt, Agnes. Sinä tiedät sen itse parhaiten".

"_Minä_ sinut tehnyt, Trotwood?"

"Niin! Agnes, rakas tyttöni!" sanoin minä kallistuen hänen puoleensa. "Kun tänään yhdyimme, koetin kertoa sinulle jotakin, joka on ollut mielessäni siitä asti, kuin Dora kuoli. Sinä muistat, kuinka tulit alas luokseni vähäiseen huoneesemme -- osoittaen taivaasen päin, Agnes?"

"Voi, Trotwood!" vastasi hän, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. "Niin rakastavainen, niin luottavainen ja niin nuori! Saatanko koskaan unhottaa sitä?"

"Semmoinen kuin silloin olit, sisareni -- usein jälestäpäin olen tuota ajatellut -- olet aina ollut minulle. Aina olet osoittanut taivaasen päin, Agnes; aina johdattanut minua johonkin parempaan; aina kääntänyt huomiotani korkeampiin asioihin!"

Hän pudisti vaan päätänsä; hänen kyyneltensä takaa näin saman surullisen, tyvenen hymyn.

"Ja minä olen niin kiitollinen siitä, Agnes, semmoisessa velassa sinulle, etten tiedä mitään nimeä sydämeni taipumukselle. Minä tahtoisin, että sinä tiedät, enkä kuitenkaan itse tiedä, kuinka kertoa sitä sinulle, että kaiken elin-aikani aion katsoa ylös sinun puoleesi ja antaa sinun johdattaa itseäni, niinkuin olet johdattanut minua siitä pimeydestä, joka nyt on ohitse. Mitä hyvänsä tapahtunee, mitä liittoja hyvänsä sinä rakentanet, mitä muutoksia hyvänsä tullee välillemme, minä katson aina ylös sinun puoleesi ja rakastan sinua, niinkuin nyt rakastan ja aina olen rakastanut. Sinä pysyt aina lohdutuksenani ja turvanani, niinkuin tähänkin saakka. Siksi kuin kuolen, rakkain sisareni, näen sinun aina seisovan edessäni ja osoittavan taivaasen päin!"

Hän pani kätensä minun käteeni ja sanoi minulle, että hän oli ylpeä minusta ja siitä, mitä olin sanonut; vaikka minä ylistin häntä paljon enemmän, kuin hän ansaitsi. Sitten hän alkoi taas hiljalleen soittaa, mutta silmiänsä minusta mihinkään siirtämättä.

"Tiedätkö, että mitä tänä iltana olen kuullut, Agnes", sanoin minä, "näyttää kummallisella tavalla olevan osa siitä tunteesta, jolla katselin sinua, kun ensi kerran näin sinut -- jolla istuin sinun vieressäsi ensimäisinä koulupäivinäni?"

"Sinä tiesit, ettei minulla ollut mitään äitiä", vastasi hän hymyillen, "ja tunsit hellyyttä minua kohtaan".

"Enemmän, kuin sitä, Agnes. Minä tiesin melkein kuin olisin tuntenut äskeisen kertomuksen, että jotakin selittämättömän lempeätä ja hiljaista ilmestyi koko olennossasi, jotakin, joka ehkä -- olisi ollut surullista jossakussa muussa (niinkuin nyt ymmärrän, että se oli), mutta ei ollut sinussa".

Hän jatkoi hiljaista soitantoansa, yhä katsellen minua.

"Naurattaako sinua, että kuvailen semmoisia mielessäni, Agnes?"

"Ei!"

"Taikka jos sanon, että todella luulen silloin jo tunteneeni, kuinka uskollinen ystävä sinä olisit vaikeammassakin tilassa ja kuinka et koskaan lakkaisi semmoisena olemasta ennenkuin kuolemassa -- nauruttaisiko semmoinen unelma sinua?"

"Oi, ei! Oi, ei!"

Tuokioksi peitti joku surullinen varjo hänen kasvonsa, mutta samalla, kuin säpsähdin sitä, oli se mennyt ja hän soitti taas ja katseli minua omituisella, tyvenellä hymyllänsä.

Kun ratsastin takaisin tuona yksinäisenä iltana ja tuuli seurasi minua, niinkuin levoton muisto, ajattelin tätä ja pelkäsin, ettei hän ollut onnellinen. _Minä_ en ollut onnellinen; mutta tähän saakka olin uskollisesti pannut sinetin entisyyteen ja ajatellessani, kuinka hän osoitti ylöspäin, ajatellut, että hän osoitti siihen taivaasen päin minun ylitseni, jossa ehkä salatussa tulevaisuudessa vielä saisin rakastaa häntä semmoisella rakkaudella, jota ei maan päällä tunneta, ja kertoa hänelle, mikä taistelo oli ollut minussa, kun rakastin häntä täällä alhaalla.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Minulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää.

Ajaksi -- ainakin siksi, kuin kirjani valmistuisi, johon vaadittiin monen kuukauden työ -- jäin asumaan tätini luo Dover'iin; ja siellä jatkoin levollisesti työtäni, istuen samassa akkunassa, josta olin katsellut meren-ylistä kuuta, kun tämä katto ensin otti minut suojaansa.

Sen aikomukseni mukaan, että puhuisin omista teoksistani ainoastaan silloin, kuin niitten toimittaminen sattumalta yhdistyisi edistyvään kertomukseeni, en juttele taiteeni tuottamista pyrinnöistä, iloista, suruista ja riemuista. Että hartaasti ja täydellä todenteolla antausin taiteeseni ja sitä varten jännitin kaikkia hengen voimiani, olen jo sanonut. Jos niillä kirjoilla, joita olen kirjoittanut, on joku arvo, täyttävät ne, mitä kertomuksestani puuttuu. Muutoin olen kirjoittanut huonolla menestyksellä ja lopusta ei kukaan pidä lukua.

Tuon tuostakin lähdin Londoniin upottaakseni itseäni sen elämän kuohuun taikka neuvotellakseni Traddles'in kanssa raha-asiaini johdosta. Hän oli poissa ollessani hoitanut niitä mitä selvimmällä järjellä, ja maallinen tilani oli hyvä. Koska maineeni alkoi tuottaa minulle suunnattoman paljon kirjeitä ihmisiltä, joita en ollenkaan tuntenut -- etupäässä perin tyhjistä asioista ja erinomaisen vaikeat vastata -- sovin Traddles'in kanssa, että nimeni maalattaisiin hänen ovellensa. Sinne sen piirikunnan hartaat postimiehet toivat vakottain kirjeitä minua varten, ja siellä minä loma-aikoina luin niitä, niinkuin palkaton sisäministeri.

Näitten kirjeitten joukossa tuli tuon tuostakin kohtelias ehdoitus joltakulta noista lukuisista ulkopuolisista ukittajista, jotka aina väijyivät Commons'in ympärillä, että hän saisi harjoittaa tointansa minun nimessäni (jos suorittaisin mitä vielä tarvitsin, itse proktoriksi päästäkseni) ja maksaisi minulle jonkun prosentin voitosta. Mutta minä epäsin nämät tarjomukset, koska jo tiesin, että löytyi kosolta semmoisia nimellisiä asian-ajajia, ja pidin Commons'ia kylläksi pahana ennestäänkin, ettei minun tarvinnut toimellani sitä pahemmaksi tehdä.

Kun nimeni puhkesi kukkaan Traddles'in ovella, olivat tytöt lähteneet kotiin ja takkela poika näytti koko päivän semmoiselta, kuin hän ei koskaan olisi kuullut mitään Sofiasta, joka istui suljettuna perähuoneessa ja työstänsä sai katsella alas nokiseen pikkuiseen puutarhaan ja siinä olevaan pumppuun. Mutta siellä minä aina tapasin hänet samana iloisena emäntänä ja siellä hän, kun ei mikään outo jalka tullut portaita ylös, hyräili Devonshire'n balladejansa, sävelillään taltuttaen takkelaa poikaa hänen virkahuoneessaan.

Minä kummastelin ensin, miksi niin usein tapasin Sofian kirjoittamasta johonkin kirjoitusvihkoon ja miksi hän aina minun tullessani sulki sen ja kiiruisasti pisti sen pöytälaatikkoon. Mutta salaisuus tuli pian ilmi. Eräänä päivänä otti Traddles (joka lumirännässä juuri oli tullut kotiin oikeudesta) paperin pulpetistansa ja kysyi minulta, mitä käsialasta arvelin.

"Oi, älä nyt, Tom!" huudahti Sofia, joka lämmitti hänen tohveleitansa valkean edessä.

"Miks'ei, ystäväni?" vastasi Tom iloisesti. "Mitä tästä kirjoituksesta sanot, Copperfield?"

"Se on erittäin lakimiehen kaltaista ja säännön-mukaista", sanoin minä. "Minä en luullakseni koskaan ole nähnyt sen varmempaa käsi-alaa".

"Ei se vivahda ollenkaan naisen käsi-alaan?" lausui Traddles.

"Naisen!" toistin minä. "Tiili ja muurisavi ovat enemmän naisen käsi-alan kaltaisia!"

Traddles purskahti ihastuneesen nauruun ja ilmoitti minulle, että se oli Sofian käsi-alaa; että Sofia oli taannut ja vakuuttanut, että hän, Traddles, ennen pitkää tarvitsisi kirjuria kopioimista varten ja että hän tahtoi ruveta täksi kirjuriksi; että Sofia oli oppinut tämän käsi-alan jostakin mallista ja että hän osasi kirjoittaa -- en muista, kuinka monta sivua tunnissa. Ujostellen kuunteli Sofia, kun kaikki nämät kerrottiin minulle, ja sanoi, että, kun "Tom" pääsisi tuomariksi, hän ei olisi niin valmis julistamaan sitä. Jota "Tom" kielsi, väittäen, että hän aina olisi yhtä ylpeä siitä, oli hän missä oloissa tahansa.

"Mikä perin hyvä ja viehättävä vaimo hän on, rakas Traddles'ini!" sanoin minä, kun Sofia oli hymyillen mennyt pois.

"Rakas Copperfield", vastasi Traddles, "hän on kaikissa suhteissa mitä suloisin tyttö! Se tapa, jolla hän hoitaa kaikki täällä, hänen säännöllisyytensä, hänen taitonsa koti-askareissa, hänen säästäväisyytensä, hänen rakkautensa hyvään järjestykseen, hänen iloisuutensa, Copperfield!"

"Sinulla on todella syytä ylistää häntä!" vastasin minä. "Sinä olet onnellinen toveri. Minä luulen, että teette itsenne ja toinen toisenne kahdeksi mitä onnellisimmaksi ihmiseksi mailmassa".

"Me _olemme_ varmaan kaksi mitä onnellisinta ihmistä mailmassa", vastasi Traddles. "Minä myönnän sen kaikin päin. Kun näen Sofian nousevan ylös ja sytyttävän kynttilän näinä pimeinä aamuina, toimittavan päivän askareita, ilmaa katsomatta lähtevän torille, ennenkuin konttoristit tulevat Inn'iin, valmistavan mitä oivallisimpia pikku päivällisiä aivan yksinkertaisista aineksista, laittavan puddingeita ja pasteijoja, pitävän jokaista esinettä paikallansa, itse aina sievänä ja siistinä, valvovan iltaisin kanssani, vaikka kuinka myöhään tahansa, alati lempeänä ja kehoittavana, ja kaikki vaan minun tähteni, niin toisinaan tuskin uskon sitä todeksi, Copperfield!"

Hän piteli hellästi yksin niitä tohveleitakin, joita Sofia oli lämmittänyt, kun hän pisti jalkansa niihin ja nosti nämät iloisesti kaminin-ristikolle.

"Niin, toisinaan tuskin uskon sitä todeksi", lausui Traddles. "Entä huvituksemme! Voi sentään, ne eivät paljon maksa, mutta ne ovat aivan ihmeelliset! Kun iltaisin olemme kotona täällä ja suljemme ulkopuolisen oven ja vedämme akkunain eteen nämät kartiinit -- jotka Sofia itse on ommellut -- missäpä meidän olisi hauskempi olla? Kun on kaunis ilma ja iltaisin lähdemme ulos kävelemään, tarjoavat kadut runsasta iloa meille. Me katselemme sisään juvelikauppiasten välkkyvistä puodin-akkunoista, ja minä näytän Sofialle, minkä noista timantti-silmäisistä käärmeistä, jotka makaavat kokoon kiertyneinä valkoisilla silkki-tyynyillä, minä antaisin hänelle, jos minulla olisi varoja; ja Sofia näyttää minulle, minkä noista kultakuorisista, hohtokivillä, aaltoviivoilla ja muilla semmoisilla koristetuista cylinderi-kelloista hän ostaisi minulle, jos _hänellä_ olisi varoja; ja me valikoitsemme ne lusikat ja kahvelit, kala-lastat, voi-veitset ja sokuri-pihdit, joita molemmat kaikkein mieluisimmin tahtoisimme, jos meillä molemmilla olisi varoja, ja menemme pois, niinkuin todella olisimme saaneet ne! Sitten, kun kuljemme toreilla ja isoilla kaduilla ja näemme hyyrättäväksi ilmoitetun rakennuksen, katsahdamme välisti siihen ja sanomme, kuinka _tuo_ sopisi meille, jos minä pääsisin tuomariksi. Ja me jaamme sen: tuon huoneen meille, nuot huoneet tytöille ja niin edespäin, siksi kuin mielihyväksemme päätämme, että rakennus sopisi taikka ei sopisi, asianhaarain mukaan. Välisti menemme puolella hinnalla teateriin ja istumme parterrilla -- jo tämän haju vaan on mielestäni helppo, hintaan katsoen -- ja siellä oikein ihastelemme näytelmää, jonka jokikistä sanaa Sofia uskoo ja niin minäkin. Kotimatkallamme ostamme ehkä kappaleen jotakin hyvää lihapuodista taikka vähäisen hummerin kalakauppiaalta ja tuomme sen tänne ja syömme uhkean illallisen, jutellen siitä, mitä olemme nähneet. Ja näin, sen ymmärrät, Copperfield, me emme saattaisi tehdä, jos minä olisin Lord Kansleri!"

"Aina sinä jotakin hyvää ja hupaista tekisit, mikä ikänänsä olisit, rakas Traddles", ajattelin minä. "Asiasta toiseen", sanoin ääneen, "luultavasti sinä et enää piirtele mitään luurankoja?"

"Tosiaan", vastasi Traddles nauraen ja punehtuen, "en voi kokonaan kieltää, että piirtelen, rakas Copperfield. Sillä, kun tuonain istuin jossakin King's Bench'in penkkien takarivissä, kynä kädessäni, juolahti mieleeni, että koettaisin, oliko tämä taito vielä tallella minulla. Ja minä varon, että joku luuranko -- peruki päässä -- on pulpetin reunuksessa".

Kun olimme molemmat nauraneet sydämellisesti, sanoi lopuksi Traddles anteeksi-antavalla tavallansa, samalla kuin hän hymyillen katsoi valkeaan: "vanha Creakle!"

"Minulle tuli kirje tuolta vanhalta -- konnalta", lausuin minä. Sillä minä en ollut koskaan niin haluton antamaan hänelle anteeksi sitä tapaa, jolla hän oli suominut Traddles'ia, kuin milloin näin Traddles'in itse olevan halullisen anteeksi antoon.

"Creakle'lta, koulumestariltako?" huudahti Traddles. "Ei suinkaan!"

"Niitten joukossa, joita kasvava maineeni ja menestykseni on vetänyt puoleeni", sanoin minä, kirjeitäni katsastellen, "ja jotka huomaavat, että he aina ovat olleet suuresti mieltyneet minuun, on juuri sama Creakle. Hän ei ole koulumestari enää, Traddles. Hän on luopunut siitä toimesta. Hän on Middlesex'in esivaltalaisia".

Minä luulin, että Traddles kummastelisi, kun hän kuuli tämän, mutta hän ei kummastellut ollenkaan.

"Kuinka sinä luulet, että hän joutui esivaltalaiseksi Middlesex'iin?" kysyin minä.

"Hyvä Jumala!" vastasi Traddles. "Tähän kysymykseen olisi kovin vaikea vastata. Kenties hän äänesti jotakuta taikka lainasi rahaa jollekulle taikka osti jotakin joltakulta taikka muutoin teki jotakin hyvää jollekulle taikka ajoi häpeällisiä asioita jollekulle, joka tunsi jonkun, joka sai maakunnan vallanpitäjän asettamaan häntä siihen virkaan".

"Virassa hän kaikissa tapauksissa on", arvelin minä. "Ja hän kirjoittaa minulle tässä, että häntä ilahuttaisi näyttää minulle ainoata oikeata vanginhoidon järjestelmää sen täydessä toimessa; ainoata kelvollista tapaa, jolla saa rikolliset vilpittömästi kääntymään ja pysyväisesti katumaan -- joka, niinkuin tiedät, tapahtuu koppivankeuden kautta. Mitä tästä arvelet?"

"Järjestelmästäkö?" kysyi Traddles, totiselta näyttäen.

"Ei. Siitä, josko suostun kutsumukseen ja sinä seuraat minua?"

"Ei minusta kieltoa", lausui Traddles.

"Minä kirjoitan siis hänelle. Sinä muistat, arvaan minä, (siitä puhumatta, kuinka meitä kohdeltiin), kuinka tämä sama Creakle ajoi pois oman poikansa ja kuinka hän kiusasi vaimoansa ja tytärtänsä?"

"Täydellisesti", arveli Traddles.

"Kuitenkin, jos tahdot lukea hänen kirjeensä, huomaat, että hän on mitä hellin ihminen vangeille, jotka ovat todistetut syylliseksi jok'ikiseen rikoskaaren pykälään", sanoin minä, "vaikka minun on mahdoton nähdä, että hänen hellyytensä ulottuu mihinkään muuhun luotujen olentojen luokkaan".

Traddles kohotti olkapäitänsä eikä kummastellut ensinkään. Minä en ollut odottanut, että hän kummastelisi, enkä kummastellut itse; muutoin olisin harvoin oppinut tuntemaan tämänkaltaisia käytöllisiä satiireja. Me sovimme ajasta, koska kävisimme siellä, ja minä kirjoitin siis Mr. Creakle'lle samana iltana.

Määrättynä päivänä, -- minä luulen, että se oli seuraavana päivänä, mutta vähät siitä -- lähdimme, Traddles ja minä, siihen vankihuoneesen, jossa Mr. Creakle vallitsi. Se oli kauhean iso ja tukeva rakennus, joka oli maksanut summattomat rahat. Kun lähestyimme porttia, en voinut olla ajattelematta, mikä hälinä olisi maassa syntynyt, jos joku sokeudessaan olisi esitellyt, että puolella sillä rahalla, joka siihen oli pantu, perustettaisiin teolliskoulu nuorisolle taikka turvapaikka nuhteettomille vanhuksille.

Eräässä konttorissa, joka olisi voinut olla Babelin tornin ensi kerroksessa, niin tiveäksi se oli rakennettu, esiteltiin meitä vanhalle koulumestarillemme, joka oli siellä kahden, kolmen muun toimeliaan esivaltalaisen parissa sekä muutamien vierasten, joita nämät olivat tuoneet muassaan. Hän vastaan-otti minua, niinkuin semmoinen mies, joka oli muodostanut sydäntäni menneinä päivinä ja aina hellästi rakastanut minua. Kun esittelin Traddles'ia, ilmoitti Mr. Creakle samalla tavalla, vaikka vähemmässä määrässä, että hän aina oli ollut Traddles'in johdattaja, filosofi ja ystävä. Meidän arvoisa opettajamme oli kovasti vanhentunut eikä suinkaan ulkomuodoltaan parantunut. Hänen kasvonsa olivat yhtä punaiset kuin ennen, hänen silmänsä yhtä pienet, mutta melkein syvemmällä hänen päässään. Hänen harvat, kostealta näyttävät, harmaat hiuksensa, jotka minä muistin hänellä olleen, olivat melkein kokonaan lähteneet; eivätkä nuot paksut suonet hänen paljaassa otsassaan olleet yhtään hauskemmat katsella. Vähäisen keskustelun jälkeen näitten gentlemanien välillä, josta keskustelusta minun olisi sopinut päättää, ettei mikään mailmassa ollut niin suuresti lukuun otettava, kuin vankien mukavuus, maksoi se mitä maksoikaan, sekä ettei maan päällä ollut mitään tehtävää ulkopuolella vankihuoneen ovia, aloitimme tarkastustamme. Koska oli juuri silloin päivällis-aika, menimme ensin siihen isoon kyökkiin, jossa jokaisen vangin päivälliset par'aikaa asetettiin erikseen (pistettäväksi hänelle hänen koppiinsa) erinomaisella säännöllisyydellä ja säntillisyydellä. Minä sanoin syrjäpuoleen Traddles'ille, että kummastelin, johtuiko kenenkään mieleen, että oli silmin-nähtävä eroitus näillä runsailla, oivallisilla aterioilla ja niillä, joita, köyhistä puhumattakaan, sotamiehet, meri-miehet, työmiehet, sanalla sanoen rehellinen, työtä tekevä kansan enemmistö voi hankkia itselleen, joista ei yksikään viidestä sadasta koskaan syönyt puoleksikaan niin hyvää päivällistä. Mutta minä sain kuulla, että järjestelmä eli "systemi" vaati uhkeata ravintoa, ja lyhyeltä, systemistä kerrallaan päästäkseni, huomasin, että tässä kohdassa ja kaikissa muissa systemi teki lopun kaikista epäilyksistä ja selitti kaikki epäkohdat. Ei kenelläkään näyttänyt olevan vähintäkään aavistusta, että löytyi muitakin systemejä paitsi juuri tätä, joista sopi ottaa vaaria.