Chapter 46

"No, tyttö on tätä nykyä vähän muuttuvainen", sanoi Mr. Omer. "Ei sen vuoksi, ettei hän olisi yhtä sievä, kuin ennen, sillä hän on sievempi -- minä vakuutan teille, että hän on sievempi. Ei sen vuoksi, ettei hän tekisi työtänsä yhtä hyvin, kuin ennen, sillä sen hän tekee. Hän _vastasi_ kuutta mitä parasta, ja hän _vastaa_ vielä kuutta mitä parasta. Mutta häneltä puuttuu jollakin tapaa oikeata sydäntä. Jos ymmärrätte", lausui Mr. Omer, leukaansa taas hivutettuaan ja vähän poltettuaan, "mitä minä yleisesti tarkoitan tällä lauseella: 'yksi pitkä veto, ja aika veto, ja veto yhtä haavaa, pojat, hurraa!' Minä tahtoisin sanoa teille, että _tämä_ se on -- yleisesti puhuen -- jota Em'lyssä kaipaan".

Mr. Omer'in kasvot ja käytös osoittivat juuri niin paljon, että hyvällä omallatunnolla saatin nyykäyttää päätäni, niinkuin olisin arvannut hänen tarkoituksensa. Minun nopea käsitykseni näytti miellyttävän häntä ja hän jatkoi:

"Nyt arvelen, näettekö, että se etupäässä tulee siitä, että hän on epävakaisessa tilassa. Me olemme työmme jälkeen puhuneet siitä paljon, hänen setänsä ja minä, ja hänen sulhonsa ja minä; ja minä luulen, että se tulee etupäässä siitä, että hän on muuttuvainen. Teidän täytyy aina muistaa, kun puhutaan Em'lystä", lausui Mr. Omer, päätänsä hiljaa pudistaen, "että hän on mitä kummallisin hellä pikku olento. Sananlasku sanoo: 'ei sian korvasta silkkikukkaroita tehdä'. No, minä en tiedä, kuinka tämän asian laita lienee. Minä luulen melkein, että kyllä saa tehdyksi, jahka aikanansa alkaa. Tuo vene on käynyt tytölle niin rakkaaksi kodiksi, Sir, ettei kivi ja marmori sitä voittaisi".

"Minä olen varma, että niin on!" sanoin minä.

"Kun näkee, kuinka tämä sievä pikku olento riippuu sedässänsä", lausui Mr. Omer; "kun näkee, kuinka hän päivästä päivään yhä likemmin ja lujemmin liittyy häneen, näkee näyn. Nyt, tiedättekö, on aina joku taistelo, kun näin on laita. Miksi tätä taisteloa pitkitettäisiin kauemmin, kuin tarpeellista on?"

Minä kuuntelin tarkasti tätä vanhaa, hyvää toveria ja suostuin kaikesta sydämestäni siihen, mitä hän sanoi.

"Sentähden sanoin heille", lausui Mr. Omer tyvenellä, hyvän-suovalla äänellä, "tämän. Minä lausuin: älkäät ensinkään katsoko Em'lyä kiinni naulituksi ajan puolesta. Olkoon aika teidän omanne. Hän on ollut paljon suuremmaksi hyödyksi, kuin ajateltiin; hän on oppinut paljon nopeammin, kuin luultiin; Omer ja Joram voivat kynällänsä pyyhkiä pois, mitä on jälellä; ja hän on vapaa, milloin te niin tahdotte. Jos häntä haluttaisi jälestäpäin sovittaa niin, että hän kotona tekisi meille jonkunlaista vähäistä työtä; varsin hyvä. Jollei, hyvä sekin. Meille ei missään tapauksessa tule mitään vahinkoa. Sillä, näettekö", sanoi Mr. Omer, koskien minua piipullansa, "eihän ole luultavaa, että niin lyhyt-henkinen mies, kuin minä, joka lisäksi olen iso-isä, menisi vaatimaan liikoja semmoiselta pikkuiselta, sinisilmäiseltä kukalta, kuin _häneltä_?"

"Ei ollenkaan, siitä olen varma", vastasin minä.

"Ei ollenkaan! Te olette oikeassa!" lausui Mr. Omer. "Hyvä, Sir, hänen serkkunsa -- te tiedätte, että se on serkku, jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin?"

"Kyllä", vastasin minä. "Minä tunnen hänet hyvästi".

"Tietysti te tunnette", sanoi Mr. Omer. "Hyvä, Sir! Hänen serkkunsa, joka on, niinkuin näyttää, rehellisessä työssä ja tulee hyvin toimeen, kiitti minua sangen miehuullisella tavalla tästä (käyttäen itseänsä kokonaan, täytyy minun sanoa, semmoisella lailla, että sain hyvän ajatuksen hänestä) ja meni ja hyyräsi niin mukavan, vähäisen huoneen, kuin te taikka minä soisimme silmiemme näkevän. Tämä pikkuinen huone on nyt valmiiksi kalustettu ja on niin sievä ja täydellinen, kuin nukki-kaappi; ja jollei Barkis'in, mies paran, tauti olisi käynyt niin pahaksi, olisivat he jo olleet mies ja vaimo -- rohkenen väittää. Nykyisessä tilassa on asia lykätty tuonnemmaksi".

"Ja Em'ly, Mr. Omer?" kysyin minä. "Onko hän käynyt vakavammaksi?"

"No sitä, näettekö", vastasi hän, taas hivuttaen kahdenkertaista leukaansa, "sitä tietysti ei sovi toivoa. Tuleva muutos ja ero ja kaikki nuot ovat, niin sanoakseni, yhtä haavaa lähellä häntä ja kaukana hänestä. Barkis'in kuoleman ei tarvitse viivyttää sitä paljon, mutta mahdollista kyllä hänen hiljainen riutumisensa. Kaikissa tapauksissa on asiain tila epämääräinen, näettekö".

"Minä näen sen", sanoin minä.

"Em'ly", pitkitti Mr. Omer, "on siis vielä vähän alakuloinen ja arka; kenties ylipäänsä enemmänkin, kuin ennen. Hän näyttää päivästä päivään yhä hartaammin kiintyvän setäänsä ja käyvän vastahakoisemmaksi eroamaan meistä kaikista. Ystävällinen sana minulta saattaa kyyneleet hänen silmiinsä; ja jos näkisitte hänet tyttäreni Minnie'n pikku tytön kanssa, ette koskaan unhottaisi sitä. Siunatkoon elävää sydäntäni!" lausui Mr. Omer miettien, "kuinka hän rakastaa tätä lasta!"

Kun minulla oli niin hyvä tilaisuus, joutui mieleeni, että minun pitäisi kysyä Mr. Omer'ilta, ennenkuin hänen tyttärensä ja tämän puolison tulo keskeyttäisi puhettamme, tiesikö hän mitään Marthasta.

"Voi!" vastasi hän pudistaen päätänsä ja näyttäen kovin synkkä-mieliseltä. "Ei mitään hyvää. Surullinen juttu, Sir, joko niin taikka näin olette saaneet tietoa siitä. Minä en koskaan luullut, että oli mitään pahaa tytössä. Minä en tahtoisi mainita sitä tyttäreni Minnie'n kuullen -- sillä hän moittisi kohta minua -- mutta minä en koskaan luullut. Ei kukaan meistä koskaan luullut".

Mr. Omer, joka kuuli tyttärensä askeleet, ennenkuin minä, kosketti minua piipullansa ja ummisti toisen silmänsä, niinkuin varoitukseksi. Mrs. Joram ja hänen puolisonsa tulivat sisään kohta jälestäpäin.

He kertoivat, että Mr. Barkis oli "niin huono, kuin huono voi olla"; että hän oli aivan tainnuksissa; ja että Mr. Chillip murheellisena oli sanonut vast'ikään kyökistä lähtiessään, etteivät lääkärien ja haavurien tiedekunnat eikä apteekarein ammattikunta, vaikka he olisivat kaikki kutsutut kokoon, voisi auttaa häntä. Hän oli tuolla puolen molempia tiedekuntia, arveli Mr. Chillip, eikä apteekarien ammattikunta voinut kuin myrkyttää häntä.

Kun kuulin tämän ja sain tietää, että Mr. Peggotty oli siellä, päätin kohta mennä sinne. Minä sanoin hyvää yötä Mr. Omer'ille ja Mr. ja Mrs. Joram'ille ja johdatin askeliani sinne jonkunlaisella juhlallisella tunteella, joka teki Mr. Barkis'ista aivan uuden ja toisenlaisen olennon, kuin ennen.

Hiljaiseen oven kolkutukseeni vastasi Mr. Peggotty. Hän ei hämmästynyt, minut nähdessään, niin paljon kuin olin odottanut. Minä huomasin tämän Peggotyssakin, kun hän tuli alas; minä olen nähnyt sen jälestäpäin; ja minä arvelen, että, kun odottaa tuota kamalaa kummastuttajaa, kaikki tavalliset muutokset ja kummastukset menevät mitättömiksi.

Minä pudistin Mr. Peggotyn kättä ja astuin kyökkiin, sillä välin kuin hän hiljaisesti sulki ovea. Pikku Em'ly istui valkean vieressä, kädet kasvojen edessä. Ham seisoi likellä häntä.

Me puhuimme kuiskaamalla, tuon tuostakin kuunnellen, kuuluisiko mitään ääntä huoneesta ylhäältä. Minä en ollut ajatellut sitä, kun viimein kävin siellä, mutta kuinka kummallista oli minusta nyt, kun kaipasin Mr. Barkis'ia kyökissä.

"Te olette tehneet hyvin ystävällisesti, Mas'r Davy", lausui Mr. Peggotty.

"Erinomaisen ystävällisesti", sanoi Ham.

"Rakas Em'ly", lausui Mr. Peggotty. "Katso tänne! Mas'r Davy on tullut! No, reipastu, sydänkäpy! Eikö sanaakaan Mas'r Davy'lle?"

Minä huomasin Em'lyssä jonkun väristyksen, jota vielä saatan nähdä. Hänen kätensä kylmyyttä, kun koskin sitä, saatan vieläkin tuntea. Sen ainoan elon merkki oli, että se välttyi minun kädestäni; sitten hän liukui tuoliltaan ja, hiipien setänsä toiselle puolelle, nojaantui yhä ääneti ja väristen tämän rintaa vastaan.

"Se on semmoinen hellä sydän", lausui Mr. Peggotty, silittäen hänen tuuheita hiuksiansa isolla, karkealla kädellänsä, "ettei se voi kestää tätä surua. Se on luonnollista nuorissa, Mas'r Davy, kun ovat tottumattomat tämmöisiin koetuksiin ja arat, niinkuin minun pikku lintuni -- se on aivan luonnollista".

Pikku Em'ly painui likemmäksi häntä, mutta ei nostanut ylös kasvojansa eikä puhunut sanaakaan.

"Aika käy myöhäiseksi, rakas tyttöni", lausui Mr. Peggotty, "ja Ham on tullut noutamaan sinua kotiin. Tuossa! mene nyt toisen rakkaan sydämen kanssa! Mitä, Em'ly? Kuinka, sydänkäpyni?"

Pikku Em'lyn ääni ei ollut kuulunut minun korviini, mutta Mr. Peggotty notkisti päätänsä, niinkuin häntä kuunnellakseen, ja sanoi sitten:

"Tahdotko jäädä enosi luo? No, sitä et suinkaan pyydä minulta! Jäädä enosi luo, nuppuseni! Kun hän, joka ennen pitkää on miehesi, on täällä sinua kotiin noutamassa? Sitä ei kukaan ihminen uskoisi, kun näkee tämän pikkuisen olennon semmoisen karkean sään toverin vieressä, kuin minä olen", lausui Mr. Peggotty, rajattomalla ylpeydellä katsahtaen meihin molempiin; "mutta meressä ei ole enemmän suolaa, kuin tytössä on rakkautta enoansa kohtaan -- tässä kummallisessa pikku Em'lyssä!"

"Siinä Em'ly on oikeassa, Mas'r Davy!" sanoi Ham. "Katsokaat. Koska Em'ly tahtoo sitä, ja koska hän lisäksi on levoton ja pelästynyt, jätän hänet tänne huomiseksi. Saanhan minäkin jäädä!"

"Ei, ei", lausui Mr. Peggotty. "Sinun ei tule --joka olet nainut mies -- taikka melkein nainut -- hukata kokonaisen päivän työtä. Eikä sinun käy yhtä haavaa valvominen ja työtä tekeminen. Se ei kelpaa. Sinä menet kotiin ja panet maata. Sinä et pelkää, ettei Em'ly'stä hyvää huolta pidetä, tiedän _minä_".

Ham noudatti tätä kehoitusta ja otti hattunsa lähteäkseen. Silloinkin kuin hän suuteli Em'lyä -- enkä minä koskaan nähnyt hänen lähestyvän tätä, tuntematta, että luonto oli antanut tälle miehelle gentlemanin sydämen -- näytti Em'ly siirtyvän likemmäksi enoansa, vieläpä niin, että hän kartti valittua puolisoansa. Minä suljin oven Ham'in perästä, ettei se häiritsisi sitä rauhallisuutta, joka kaikkialla vallitsi. Ja, kun palasin takaisin, näin, että Mr. Peggotty yhä puhutteli Em'lyä.

"Nyt menen ylikertaan ilmoittamaan tädillesi, että Mas'r Davy on täällä, ja se reipastuttaa häntä hiukan", lausui hän. "Istu valkean eteen siksi aikaa, tyttöseni, ja lämmitä näitä jää-kylmiä käsiä. Sinun ei tarvitse olla niin peloissasi ja panna niin pahaksesi. Kuinka? Sinä tahdot tulla minun kanssani? -- No! tule minun kanssani -- tule! Jos hänen enonsa ajettaisiin pois tilasta ja talosta ja pakoitettaisiin laskemaan levolle johonkin ojaan, Mas'r Davy", sanoi Mr. Peggotty samalla ylpeydellä kuin ennen, "on se minun uskoni, että Em'ly tahtoisi mennä hänen kanssaan! Mutta pian tulee toinen -- pian tulee toinen, Em'ly!"

Kun jälestäpäin menin ylikertaan ja astuin vähäisen kammioni oven ohitse (siellä oli pimeä), oli minulla joku epäselvä tunne, että pikku Em'ly oli heittäynyt pitkäkseen lattialle siellä. Mutta oliko se todella hän vai ainoastaan joku varjojen sekoitus huoneessa, sitä en nyt tiedä.

Minulla oli kyökin valkean edessä aikaa ajatella sievän pikku Em'lyn kuoleman pelkoa -- joka yhteydessä sen kanssa, mitä Mr. Omer oli kertonut minulle, oli mielestäni syy, että hän oli niin entisestänsä muuttunut -- ja minulla oli aikaa, ennenkuin Peggotty tuli alas, myöskin leppeämmin arvostella sitä, tuossa kun istuin ja luin kellon raksutuksia ja yhä enemmän tunsin ympäröitsevän äänettömyyden juhlallisuutta. Peggotty sulki minut syliinsä ja siunasi ja kiitti minua monta monituista kertaa, koska olin semmoinen lohdutus hänelle (tämä oli, mitä hän sanoi) hänen surussaan. Sitten hän pyysi minua tulemaan ylikertaan, nyyhkien, että Mr. Barkis aina oli pitänyt minusta ja ihmetellyt minua; että hän oli usein puhunut minusta, ennenkuin hän meni tainnoksiin; ja että, hänen luullaksensa, Mr. Barkis, jos hän taas tulisi taidolleen, virkistyisi, kun hän näkisi minut, jos hän muutoin voisi mistään mailmassa virkistyä.

Kun näin Mr. Barkis'in, näytti varsin vähän mahdolliselta, että se koskaan tapahtuisi. Hän makasi pää ja hartiat ulkopuolella sänkyä, erittäin epämukavassa asemassa, osaksi kallistuneena sen arkun puoleen, joka oli maksanut hänelle niin paljon huolta ja vaivaa. Minä sain tietää, että, kun hän ei enää voinut kämpiä ulos sängystä avaamaan sitä eikä saada varmaa tietoa, että se oli tallella, sen taikasauvan kautta, jota olin nähnyt hänen käyttävän, hän oli käskenyt muuttaa sen tuolille sängyn viereen, jossa hän aina sen jälkeen oli yöt päivät pitänyt kiinni siitä. Hänen käsivartensa oli nytkin sen päällä. Aika ja mailma liukuivat pois hänen aitansa, mutta arkku oli siinä; ja viimeiset sanat, jotka hän oli lausunut, olivat (selittävällä äänellä): "vanhoja vaatteita!"

"Rakas Barkis!" sanoi Peggotty melkein iloisesti, notkistuen hänen puoleensa, samalla kuin hänen veljensä ja minä seisoimme sängyn päässä. "Tässä on minun rakas poikani -- minun rakas poikani Mas'r Davy, joka saatti meidät yhteen, Barkis! Jonka kanssa sinä lähetit sanoman, tiedäthän! Etkö tahdo puhutella Mas'r Davy'a?"

Hän oli yhtä mykkä ja tunnoton, kuin arkku, josta hänen muotonsa sai ainoan elon merkin, joka siinä oli.

"Hän lähtee pois vuoksen kanssa", arveli Mr. Peggotty kätensä takaa.

Minun silmäni olivat kosteat, ja niin olivat myöskin Mr. Peggotyn; mutta minä toistin kuiskaten: "vuoksen kanssa?"

"Rannikolla ihmiset eivät saata kuolla", vastasi Mr. Peggotty, "ennenkuin vesi on melkein kokonaan laskenut. Eikä he voi syntyä, ennenkuin vesi on melkein kokonaan nousnut -- ei oikein syntyä. Hän lähtee pois vuoksen kanssa. Puoli neljältä on vuoksi, ja sitten kuollutta vettä puolen tunnin aikaa. Jos hän elää, siksi kuin se kääntyy, pitää hän puoltansa vielä luoteen ajan ja lähtee pois seuraavan vuoksen kanssa".

Me jäimme sinne katsomaan häntä pitkäksi aikaa -- tuntikausiksi. Mikä salainen vaikutus minun läsnä-olollani oli hänen suhteensa tässä hänen tilassaan, en saata sanoa; mutta kun hän viimein alkoi vähän hourailla, on varma, että hän mutisi jotain minun kouluun viemisestäni.

"Hän tointuu", lausui Peggotty.

Mr. Peggotty koski minuun ja kuiskasi suurella kammolla ja kunnioituksella: "he menevät molemmat nopeasti pois".

"Rakas Barkis!" sanoi Peggotty.

"C. P. Barkis", vastasi hän hiljalleen. "Ei parempaa naista missään!"

"Katso! Tässä on Master Davy!" sanoi Peggotty. Sillä Mr. Barkis avasi nyt silmänsä.

Minä aioin juuri kysyä häneltä, tunsiko hän minua, kun hän koetti ojentaa ulos käsivarttansa ja sanoi minulle selvästi, ystävällisellä hymyllä:

"Barkis'ia haluttaa!"

Ja koska nyt oli vuoksen aika, lähti hän pois sen kanssa.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Eräs suurempi kato.

Minun ei ollut vaikea Peggotyn pyynnöstä päättää, että jäisin sinne, siksi kuin ajomies raukan jäännökset olivat tehneet viimeisen retkensä Blunderstone'en. Peggotty oli kauan aikaa sitten omilla säästöillään ostanut vähäisen kappaleen maata vanhassa kirkkotarhassamme likellä "suloisen tyttönsä" hautaa, joksi hän aina nimitti äitiäni; ja siellä niitten oli määrä levätä.

Peggotyn seurana ollen ja tehden kaikki, mitä voin, hänen hyväksensä (kaikissa tapauksissa vähän kyllä) osoitin itseni, minä ajattelen sitä mielihyvällä, niin kiitolliseksi, kuin nytkin soisin osoittaneeni. Mutta minä varon, että olin itseni ja ammattini puolesta erittäin mielissäni siitä, että sain ottaa haltuuni Mr. Barkis'in testamentin ja selittää sen sisältöä.

Minun sopii katsoa omakseni sitä ansiota, että minä ensiksi esittelin, että testamenttia etsittäisiin tuosta arkusta. Kun olivat vähän aikaa hakeneet, löysivätkin sen siitä hevosen pää-pussin pohjasta; jossa samassa pussissa (paitsi vähän heiniä) havaittiin vanha kultakello vitjoineen perineen, jota Mr. Barkis oli pitänyt hääpäivänänsä, mutta jota ei oltu koskaan ennen eikä jälestäpäin nähty; hopeinen, jalan-muotoinen piipun-painin; teko-sitruuni täynnänsä pieniä kuppeja ja vateja, jotka, minua vähän aavistaa, Mr. Barkis varmaan oli ostanut lahjoittaaksensa minulle lapsuudessani, mutta josta hän ei jälestäpäin ollutkaan malttanut erota; seitsemän-yhdeksättä ja puoli guineaa guinean ja puolen guinean kappaleissa; kaksi-sataa-kymmenen puntaa aivan puhtaissa pankin seteleissä; muutamia kuitteja Englannin Pankin osakkeista; vanha hevoskenkä, kulunut shillingi, kappale kanverttia ja ostronin-kuori. Siitä seikasta, että viimeistä kalua oli kovasti tahvottu ja siinä näkyi prismatillisia värejä sisäpuolella, päätän, että Mr. Barkis'illa oli ollut jonkunlaista vihiä helmistä, joka ei kuitenkaan koskaan tarkemmaksi muodostunut.

Vuosikausia oli Mr. Barkis joka päivä kuljettanut tätä arkkua kaikilla matkoillansa. Että sitä vähemmin huomattaisiin, oli hän keksinyt semmoisen jutun, että se oli "Mr. Blackboy'n" ja että se oli "Barkis'in hallussa, siksi kuin käytiin sitä kuulustelemassa"; jonka sadun hän oli suurella huolella kirjoittanut kanteen nyt tuskin luettavilla kirjaimilla.

Hän oli kaikki nämät vuodet säästänyt, näin minä, hyvällä menestyksellä. Hänen omaisuutensa rahassa nousi melkein kolmeen tuhanteen puntaan. Tästä summasta oli hän testamentteerannut tuhannen punnan korot Mr. Peggotylle hänen elin-ajaksensa; mutta tämän kuoltua oli pää-oma tasan jaettava Peggotyn, pikku Em'lyn ja minun kesken taikka meidän jälkeemme elävälle tai eläville. Koko muun omaisuutensa testamentteerasi hän Peggotylle, jonka hän määräsi pääperillisekseen ja tämän hänen viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa toimeenpaniaksi.

Minä olin mielestäni kokonainen proktori, kun luin tätä dokumenttia ääneen suurella juhlallisuudella ja esittelin sen määräyksiä, tiesi kuinka monta kertaa, niille, joihin se koski. Minä rupesin enemmän ajattelemaan, että Commons'illa oli suurempi arvo, kuin tähän asti olin luullut. Minä tutkin testamenttia suurimmalla tarkkuudella, julistin sen kaikin puolin lailliseksi, pistin lyijys-kynällä merkin sinne tänne reunaan, ja katsoin sitä melkein kummaksi, että tiesin niin paljon.

Minä laitin Peggotylle luettelon kaikesta siitä omaisuudesta, joka oli tullut hänelle; järjestin kaikki asiat säännöllisellä tavalla; olin yhteiseksi iloksemme hänen välittäjänsä ja neuvon-antajansa jokaisessa kysymyksessä; ja näissä vaikeissa toimissa vietin viikon ennen hautajaisia. Minä en nähnyt pikku Em'lyä tällä väli-ajalla, mutta minulle kerrottiin, että hänen oli määrä kaikessa hiljaisuudessa parin viikon perästä pitää häänsä.

Minä en ollut hautajaisissa läsnä virkakuntani jäsenenä, jos minun niin sopii sanoa. Minä tarkoitan, etten ollut puettu mustaan vaippaan ja liehuvaan linnunpeloitusharsikkoon; mutta minä astuin aamulla varhain Blunderstone'en ja olin kirkkotarhassa, kun ruumis tuli, jota ainoastaan Peggotty ja hänen veljensä saattivat. Tuo heikkomielinen gentlemani katseli vähäisestä akkunastani; Mr. Chillip'in pikku lapsi vaaputti raskasta päätänsä ja ällisteli siirottavilla silmillänsä pappia hoitajattarensa olkapään ylitse; Mr. Omer huohotti ta'empana; ei ketään muuta ollut siellä; ja kaikki kävi hyvin rauhallisesti. Kun kaikki oli ohitse, kävimme tunnin aikaa ympäri kirkkotarhaa ja poimimme muutamia tuoreita lehtiä puusta äitini haudan päältä.

Tässä valloittaa minut kammo. Pilvi laskee kaukaisen kaupungin ylitse, jota kohden palautin yksinäiset askeleeni. Minä pelkään sitä lähestymästä. Minä en voi ajatella sitä, mitä tapahtui sinä muistettavana iltana; sitä, minkä täytyy uudestaan tapahtua, jos jatkan.

Mutta se ei pahene sen vuoksi, että kirjoitan siitä. Se ei paranisi, jos pysäyttäisinkin kovin vastahakoista kättäni. Se on tehty. Ei mikään voi peräyttää sitä; ei mikään voi saada sitä muuksi, kuin mitä se on.

Vanhan hoitajattareni oli aikomus seuraavana päivänä lähteä London'iin minun kanssani testamentin asioissa. Pikku Em'ly vietti tämän päivän Mr. Omer'in luona. Me olimme kaikki päättäneet yhtyä vanhassa vene-huoneessa tänä iltana. Ham oli tavalliseen aikaan tuova Em'lyn sinne. Minun oli määrä tulla, kun mieleni teki. Veli ja sisar palaisivat, niinkuin olivat tulleet, ja odottaisivat meitä, kun päivä päättyi, valkean ääressä.

Minä erosin heistä kirkkomaan veräjällä, jossa Straps mielikuvitukseni mukaan muinoin oli levännyt Roderick Random'in laukku selässä; mutta en lähtenyt suoraan takaisin, vaan astuin vähän matkaa Lowestoft'in tietä. Sitten käännyin ja menin takaisin Yarmouth'ia päin. Minä poikkesin siivoon ravintolaan päivällisiä syömään, pari kolme penikulmaa siitä lauttapaikasta, jota ennen olen maininnut; ja niin päivä kului ja oli ehtoo, kun saavuin sinne. Satoi paraikaa rankasti ja oli kolkko ilta; mutta kuu oli pilvien takana, eikä ollut pimeä.

Pian näkyi Mr. Peggotyn huone ja valkea, joka loisti akkunasta. Vähän aikaa raskaassa hiekassa kahlattuani pääsin oven luo ja astuin sisään.

Siellä näytti kaikki hyvin hupaiselta. Mr. Peggotty oli polttanut iltapiippunsa, ja illallisen hankkeisin oli ruvettu. Valkea paloi kirkkaasti, tuhka oli luotu ylös, arkku odotti pikku Em'lyä vanhalla sijallaan. Omassa vanhassa paikassaan istui kerran vielä Peggotty, näyttäen (jos luetaan pois hänen pukunsa) niinkuin hän ei koskaan olisi jättänyt sitä. Hän oli jo turvannut vanhaan seuraansa työrasiaan, jonka kannessa St. Paul'in kirkko oli, kyynärä-mitan huoneesen ja vahakynttilän palaseen: ja siinä ne olivat kaikki, niinkuin niitä ei koskaan olisi häiritty. Mrs. Gummidge näytti vähän nurpealta vanhassa nurkassansa; ja näytti siis hänkin aivan luonnolliselta.

"Te olette ensimäinen joukosta, Mas'r Davy!" lausui Mr. Peggotty onnellisilla kasvoilla. "Älkäät pysykö tuossa takissa, Sir, jos se on märkä".

"Kiitoksia, Mr. Peggotty", sanoin minä ja annoin hänelle päällystakkini seinään ripustettavaksi. "Se on ihan kuiva".

"Niin onkin!" arveli Mr. Peggotty, pidellen minua hartioista. "Kuiva kuin lastu! Käykäät istumaan, Sir. Teille ei tarvitse sanoa tervetultua, mutta te olette kaikesta sydämestä tervetullut".

"Kiitoksia, Mr. Peggotty, minä olen varma siitä. No, Peggotty!" sanoin minä, suudellen häntä. "Ja kuinka sinun käy, vanha eukko?"

"Ha ha!" nauroi Mr. Peggotty, istuen alas meidän viereemme ja hieroen käsiänsä huojennuksissaan äskeisistä huolista sekä luontonsa teeskentelemättömässä iloisuudessa; "sitä vaimoa ei ole koko mailmassa, Sir -- niinkuin olen hänelle puhunutkin -- jonka on syy tuntea mieltänsä keveämmäksi, kuin hän! Hän teki velvollisuutensa vainajaa kohtaan ja vainaja tiesi sen; ja vainaja teki hänelle, mitä oli oikein, ja hän teki vainajalle, mitä oli oikein; ja -- ja -- ja _kaikki_ on oikein!"

Mrs. Gummidge huokaili.

"Reipastukaat, äitiseni!" lausui Mr. Peggotty. (Mutta hän pudisti päätänsä syrjään meille, ilmeisesti huomaten, kuinka nykyiset tapaukset olivat omaiset muistuttamaan tuosta vanhasta.) "Älkäät olko alakuloinen! Reipastukaat hiukka itse tähtenne ja katsokaat, eikö moni asia tunnu luonnollisemmalta?"

"Ei minusta, Dan'l", vastasi Mrs. Gummidge. "Ei mikään minusta tunnu luonnolliselta paitsi yksinään ja hyljättynä oleminen".

"Tuntuu kyllä", arveli Mr. Peggotty, viihdyttäen hänen surujansa.

"Ei tunnu, Dan'l!" sanoi Mrs. Gummidge. "Minä en ole semmoinen, että minun sopii elää niitten kanssa, jotka ovat saaneet periä rahoja. Asiat käyvät liiaksi minua vastaan. Olisi parempi, että saisitte eron minusta".

"No, kuinka ikinä käyttäisin niitä ilman teitä?" lausui Mr. Peggotty ankaran moitteen katsannolla. "Mitä puhutte? Enkö minä tarvitse teitä enemmän nyt, kuin koskaan ennen?"

"Minä tiesin, ettei minua koskaan ole tarvittu!" huudahti Mrs. Gummidge surkeasti vaikeroiden, "ja sitä kerrotaan nyt minulle! Kuinka sopikaan minun toivoa, että minua kaivattaisiin, koska olen niin yksinäinen ja hyljätty ja kaikkien vastusten alainen!"

Mr. Peggotty näytti olevan kovin suuttunut itseensä, koska hän oli puhunut sillä tapaa, että sopi selittää hänen sanojansa noin pahasti, mutta hän estettiin vastaamasta sen kautta, että Peggotty nykäisi häntä hiasta ja pudisti päätänsä. Surullisena katsottuaan Mrs. Gummidge'a tuokion aikaa, loi hän silmänsä Schwarzwaldin kelloon, nousi, niisti kynttilää ja muutti sen akkunaan.