Chapter 44

"Jollei kenelläkään heimoni jäsenellä", sanoi Mrs. Micawber, "ole luonnosta sitä hellyyttä, että hän negotieraa tämän vekselin -- minä luulen, että löytyy parempi asioitsian lauselma, joka ilmoittaa, mitä tarkoitan --"

Silmät yhä vielä kattoon luotuina, sanoi Mr. Micawber: "diskonteeraa".

"Että hän diskonteeraa tämän vekselin", jatkoi Mrs. Micawber, "niin minun ajatukseni on se, että Mr. Micawber lähtee City'yn, vie tämän vekselin raha-markkinoille ja myy sen siitä hinnasta, minkä hän saa. Jos ihmiset raha-markkinoilla pakoittavat Mr. Micawber'ia kärsimään suurta vahinkoa, koskee se heitä itseä ja heidän omaa-tuntoansa. Minä puolestani katson sitä rahan tiloitukseksi. Minä kehoitan, rakas Mr. Copperfieldini, Mr. Micawber'ia tekemään samoin: pitämään sitä rahan tiloituksena, joka varmaan tuottaa voittoa, sekä suostumaan mihin uhraukseen hyvänsä".

Minä tunsin, mutta en suinkaan tiedä miksi, että tämä oli itsensä kieltämistä ja hellää rakkautta Mrs. Micawber'in puolelta, ja minä sopersin jotakin sinnepäin. Traddles, joka yhtyi minun nuottiini, teki samoin, yhä valkeata katsellen.

"Minä en tahdo", lausui Mrs. Micawber, juoden punssiansa loppuun ja vetäen shaaliansa olkapäittensä yli, makuuhuoneeseni lähteäksensä; "minä en tahdo pitkittää näitä muistutuksia Mr. Micawber'in raha-seikoista. Teidän valkeanne äärellä, rakas Mr. Copperfield'ini, ja Mr. Traddles'in läsnäollessa, joka tosin ei ole niin vanha ystävä, mutta kuitenkin yksi perheestämme, en malttanut olla sitä tietä ilmoittamatta, jota _minä_ neuvon Mr. Micawber'in astumaan. Minä tunnen, että se aika on tullut, jolloin Mr. Micawber'in täytyy ponnistaa voimiansa ja -- minä tahdon lisätä -- todistaa arvoansa, ja minusta näyttää tämä parhaalta keinolta. Minä tiedän, että olen vaan nainen ja että miehen järkeä tavallisesti katsotaan kykenevämmäksi ratkaisemaan semmoisia kysymyksiä; mutta minun ei kuitenkaan sovi unhottaa, että, kun asuin kotona isän ja äidin luona, isäni oli tapa sanoa: 'Emman ruumis on hento, mutta asiain käsittämisessä hän ei ole ketään huonompi'. Että isäni liiaksi piti minun puoltani, tiedän kyllä; mutta että hän jossakin määrässä oli ihmistuntia, kieltää yhtä paljon velvollisuuteni kuin ymmärrykseni minua epäilemästä".

Tällä puheella ja vastustaen meidän pyyntöjämme, että hän läsnä-olollansa sulostuttaisi jälellä olevan punssin tyhjentämistä, peräytyi Mrs. Micawber makuuhuoneeseni. Ja minä tunsin todella, että hän oli jalo nainen -- semmoinen nainen, joka olisi sopinut Roman matronaksi ja yleisen häiriön aikana toimittanut kaikenlaisia sankaritöitä.

Tunteitteni hartaudessa toivotin Mr. Micawber'ille onnea siihen aarteesen, joka hänellä oli. Niin teki myöskin Traddles. Mr. Micawber ojensi kättänsä meille kummallekin järjestänsä ja peitti sitten kasvonsa nenäliinallansa, joka, luullakseni, oli enemmin nuuskassa, kuin hän itse tiesi. Sitten hän kääntyi punssin puoleen kokonansa iloa täynnä. Hän uhkui kaunopuheliaisuutta. Hän koetti selittää meille, että lapsissamme elimme uudestaan ja että rahallisten vastusten rasittaessa jokainen lisäys heidän luvussaan oli kahta suotuisampi. Hän sanoi, että Mrs. Micawber'illa nykyisin oli ollut epäilyksiä tässä kohden, mutta että hän oli haihduttanut epäilykset ja rauhoittanut häntä. Mitä Mrs. Micawber'in heimoon tuli, he eivät ensinkään vastanneet Mrs. Micawber'ia, heidän tunteensa tekivät hänen, Mr. Micawber'in, juuri yhtä ja he saivat -- minä käytän hänen omaa lausettansa -- mennä hiiteen.

Mr. Micawber piti sitten innokkaan ylistyspuheen Traddles'ista. Hän sanoi, että Traddles oli semmoinen luonne, jonka vakavia hyviä avuja hän (Mr. Micawber) ei voinut kehua itsellänsä olevan, mutta joita hän, Jumalan kiitos, tiesi ihmetellä. Hän viittasi hellästi siihen nuoreen ladyyn, outoon, jota Traddles oli kunnioittanut rakkaudellansa ja joka tämän rakkauden vastaukseksi oli omalla rakkaudellansa kunnioittanut ja siunannut Traddles'ia. Mr. Micawber joi tämän ladyn onneksi. Samoin minäkin. Traddles kiitti meitä molempia ja sanoi semmoisella yksinkertaisuudella ja suoruudella, johon minulla oli kylläksi järkeä mieltyä: "minä olen suuresti kiitollinen teille. Ja minä vakuutan teille, että hän on suloisin tyttö koko mailmassa!"

Tuosta Mr. Micawber käytti ensimäistä tilaisuutta suurimmalla hienoudella ja juhlallisuudella viitata _minun_ sydämeni tilaan. Ei mikään, paitsi hänen ystävänsä Copperfieldin vakaat vastaväitteet, muistutti hän, voinut luovuttaa häntä siitä ajatuksesta, että hänen ystävänsä Copperfield rakasti ja rakastettiin. Hetken aikaa hikoiltuani ja tuskailtuani ja melkoisen punehtumisen, änkyttämisen ja kieltämisen jälkeen sanoin minä, lasiani kädessäni pitäen: "hyvä! minä juon D:n onneksi!" joka niin ihastutti ja riemastutti Mr. Micawber'ia, että hän, punssi-lasi kädessään, juoksi makuuhuoneeseni, jotta myös Mrs. Micawber joisi D:n onneksi, jonka hän innolla tekikin, kimeällä äänellä sisältäpäin huutaen: "kuulkaat, kuulkaat! rakas Mr. Copperfield'ini, minä olen suuresti iloissani; kuulkaat!" ja suostumuksen osoitukseksi seinään koputtaen.

Keskustelumme kävi nyt enemmän mailmalliseksi. Mr. Micawber kertoi meille, että Camden Town ei ollut hänestä oikein mukava, ja että hän ensi työksensä, kun ilmoittamisen johdosta jotakin tyydyttävää oli ilmaantunut, aikoi muuttaa. Hänellä oli Oxford Street'in läntisessä päässä tiedossa eräs terassi, joka antoi Hyde Park'iin ja jota hän aina oli pitänyt hyvällä silmällä, mutta johon hän ei toivonut heti pääsevänsä, koska se vaati suurenmoista sisustusta. Tuli arvattavasti joku väli-aika, selitti hän, jona hän tyytyisi johonkin semmoisen rakennuksen ylikertaan, jossa oli alikerroksessa kunniallinen asioitsia-konttori -- esimerkiksi Piccadilly'ssä -- jossa Mrs. Micawber'in olisi hauska asua ja jossa, jos avasi jonkun kaari-akkunan seinään taikka korottaisi kattoa yhden kerroksen verran taikka tekisi muutamia muita semmoisia muutoksia, he voisivat vuosikausia elää mukavasti ja arvoisasti. Mitä tahansa oli hänelle sallittu, sanoi hän nimen-omaan, taikka missä tahansa hänen asuntonsa olisi, me saimme luottaa siihen -- aina löytyi yksi huone Traddles'ia varten, ja veitsi ja kahveli minua varten. Me kiitimme häntä hänen ystävyydestänsä, ja hän pyysi meitä antamaan anteeksi, että hän oli ryhtynyt näihin käytöllisiin ja asiamiehen kaltaisiin yksityis-seikkoihin, sekä kärsimään sitä, koska se oli luonnollista semmoisessa, joka aikoi asettaa elämänsä kokonaan uudelle kannalle.

Mrs. Micawber koputti nyt uudestaan seinään, kuulustaaksensa, oliko tee valmiina, ja teki lopun tästä ystävällisen keskustelumme jaksosta. Hän tarjoili teetä meille aivan viehättävällä tavalla; ja milloin hyvänsä minä, teekuppeja ja voileipiä jaellessani, lähestyin häntä, kysyi hän minulta kuiskaten, oliko D. valkea- vai mustaverinen taikka oliko hän lyhyt vai pitkä taikka jotakin samanlaista, josta minä, luullakseni, olin mielissäni. Teen jälkeen haastelimme erinäisistä asioista valkean edessä; ja Mrs. Micawber teki hyvin ja lauloi meille (vähäisellä, ohuella, heikolla äänellä, jota minä, kun ensin tutustuin hänen kanssaan, muistaakseni, pidin ääni-opin kaljana) nuot mieliballadit, "Korean, valkoisen kersantin" ja "Pikku Tafflin'in". Näistä molemmista lauluista oli Mrs. Micawber ollut kuuluisa, kun hän asui kotona isän ja äidin luona. Mr. Micawber jutteli meille, että kun hän ensi kerran näki Mrs. Micawber'in hänen vanhempainsa katon alla ja kuuli hänen laulavan edellisen balladin, Mrs. Micawber oli tavattoman suuressa määrässä vetänyt hänen huomiotansa puoleensa; mutta että, kun "Pikku Tafflin" tuli, hän päätti saada tämän naisen omaksi taikka kuolla yrityksessään.

Kello oli kymmenen ja yhdentoista välillä, kun Mrs. Micawber nousi asettaaksensa lakkiaan takaisin tuohon vaalean-ruskeaan paperipussiin ja pannaksensa hattuaan päähänsä. Mr. Micawber käytti tilaisuutta, kun Traddles puki päällystakkia yllensä, pistääksensä käteeni yhtä kirjettä, samalla kuiskaten minulle, että lukisin sitä, kun sopi. Kun. kynttilällä rintavarustimen takaa näytin heitä alas -- Mr. Micawber astui ensiksi, taluttaen Mrs. Micawberia, ja Traddles seurasi, lakkipussi kädessä, -- käytin minäkin tilaisuutta ja pysäytin Traddles'in tuokioksi porrastavalle.

"Traddles", lausuin minä, "Mr. Micawber ei tarkoita mitään pahaa, mies parka; mutta, jos minä olisin sinun sijassasi, en lainaisi hänelle mitään".

"Rakas Copperfieldini", vastasi Traddles hymyillen, "minulla ei ole mitään lainata".

"Sinulla on nimi, näetkö", arvelin minä.

"No! Onko siinä sinun mielestäsi jotakin lainattavaa?" vastasi Traddles miettivällä katsannolla.

"On kai".

"Ah!" lausui Traddles. "Niin aina! Minä olen hyvin kiitollinen sinulle, Copperfield; mutta -- minä pelkään, että jo olen lainannut sen hänelle".

"Tuohonko vekseliin, joka tuottaa niin varmaa voittoa?" kysyin minä.

"Ei", sanoi Traddles. "Ei siihen. Tämä on ensimäistä, mitä olen siitä kuullut. Minä olen ajatellut, että hän luultavasti kotimatkalla esittelee tätä. Minun vekselini on toinen".

"Minä toivon, että kaikki on selvillä sen suhteen", arvelin minä.

"Minä toivon sitä", lausui Traddles. "Minä luulen sitä sen vuoksi, että hän kertoi minulle vasta pari päivää takaperin, että siitä oli pidetty huolta. Tämä oli Mr. Micawber'in lause: 'Pidetty huolta'".

Koska Mr. Micawber samalla katsahti ylös siihen paikkaan, jossa seisoimme, en minä ehtinyt muuta kuin toistaa varoitustani. Traddles kiitti minua ja astui alas. Mutta, kun näin sen hyvänsävyisen tavan, jolla hän astui alas, lakkipussi kädessä, ja taritsi Mrs. Micawber'ille käsivarttansa, pelkäsin minä, että hän vietäisiin päineen päivineen rahamarkkinoille.

Minä palasin valkeani ääreen ja ajattelin, puoleksi totisesti, puoleksi nauraen, Mr. Micawber'in luonnetta ja meidän vanhaa keskuuttamme, kun kuulin nopeitten askelten nousevan portaita ylös. Ensiksi luulin, että se oli Traddles, joka palasi noutamaan jotakin, jota Mrs. Micawber oli jättänyt; mutta, kun askeleet lähestyivät, tunsin ne ja havaitsin, että sydämeni sykki kovasti ja veri syöksi kasvoihin, sillä askeleet olivat Steerforth'in.

Minä en koskaan unhottanut Agnes'ia eikä hän koskaan jättänyt sitä pyhää paikkaa ajatuksissani -- jos saan nimittää sitä siksi -- johon alusta olin asettanut hänet. Mutta kun Steerforth astui sisään ja seisoi edessäni, kättänsä ojentaen, muuttui se pimeys, joka oli ympäröinnyt häntä, valkeudeksi, ja minä hämmennyin ja häpesin, että olin epäillyt sitä, jota rakastin niin sydämellisesti. Minä en rakastanut Agnes'ia vähemmin sen vuoksi; minä ajattelin häntä samaksi hyväksi, lempeäksi elämäni enkeliksi; minä nuhtelin itseäni, ei häntä, että olin väärin arvostellut Steerforth'ia; ja minä olisin tarjonnut Steerforth'ille mitä sovinto-uhria hyvänsä, jos vaan olisin tietänyt, mitä ja kuinka tarjota.

"No, Tuhat-ihanainen, vanha poika, oletko mykäksi hämmästynyt!" nauroi Steerforth, sydämellisesti kättäni pudistaen ja heittäen sitä iloisesti pois. "Olenko taas tavannut sinut pitoja pitämästä, sinä Sybariti! Nämät Doctors' Commons'in kumppanukset ovat iloisinta väkeä koko kaupungissa, luulen minä, ja voittavat meidät säädylliset Oxford'in pojat perinpohjin!" Hänen kirkas katseensa liikkui hilpeästi ympäri huonetta, kun hän istui sohvalle vastapäätä minua Mrs. Micawber'in äskeiseen paikkaan, ja kohensi valkeaa, että se leimahti ilmi tuleen.

"Minä kummastuin niin ensiksi", lausuin minä, toivottaen häntä tervetulleeksi kaikella sillä sydämellisyydellä, joka minulla oli, "että tuskin sain sanaa sanotuksi sinua tervehtiäkseni, Steerforth".

"No, minun näkyni on terveellinen kipeille silmille, niinkuin Skotlantilainen sanoo", vastasi Steerforth, "ja niin on sinunkin näkysi, Tuhat-ihanainen, täydessä kukoistuksessasi. Kuinka jaksat, sinä Bacchin palvelia?"

"Minä voin sangen hyvin", sanoin minä; "enkä ole ollenkaan Bacchin palvelia tänä iltana, vaikka myönnän, että minulla on ollut kolme vierasta".

"Jotka kaikki minä kohtasin kadulla ja kuulin ääneen laskevan sinun kiitostasi", vastasi Steerforth. "Kuka tuo meidän ystävä polvihousuissa on?"

Minä annoin muutamilla sanoilla hänelle parhaat selitykset Mr. Micawber'ista, mitä suinkin voin. Hän nauroi sydämellisesti minun heikkoa kuvaani tästä gentlemanista ja sanoi, että hän oli mies, joka ansaitsi tuntemista, ja että hänen täytyi oppia tuntemaan hänet.

"Mutta kenen sinä luulet meidän toisen ystävän olevan?" kysyin minä vuorostani.

"Jumala tiesi", lausui Steerforth. "Ei suinkaan mikään surunaama, toivon minä? Minusta hän vähän näytti siltä".

"Traddles!" vastasin minä riemuisena.

"Kuka se on?" kysyi Steerforth huolimattomalla tavallansa.

"Etkö sinä Traddles'ia muista? Traddles'ia vanhassa huoneessamme Salem House'ssa?"

"Vai se!" lausui Steerforth, tulihangolla koputtaen hiiliharkkoa pesässä. "Onko hän yhtä hempeä, kuin ennen? Ja mistä hiidestä hänet onkeesi sait?"

Vastauksessani ylistin Traddles'ia niin paljon, kuin voin. Sillä minä tunsin, että Steerforth jotenkin halveksi häntä. Steerforth heitti tämän aineen vähäisellä pään nyykkäyksellä, hymyili ja muistutti, että hänkin mielellään näkisi tuon vanhan toverin, joka aina oli ollut kummallinen kala, sekä kysyi, voinko antaa hänelle mitään syötävää? Tämän lyhyen keskustelun aikana oli hän, kun hän ei puhunut huiman hilpeällä tavalla, parhaasta päästä istunut joutilaana ja tulihangolla koputtanut hiiliharkkoa. Minä huomasin, että hän teki samaa tekoa, sillä välin kuin toin esiin tähteet kyyhkyispasteijasta ja niin edespäin.

"No, Tuhat-ihanainen, onhan tässä päivälliset vaikka kuninkaalle!" huudahti hän, äkkiä keskeyttäen äänettömyyttänsä ja istuen pöydän ääreen. "Minä en aio surkeilla niitä, sillä minä olen tullut Yarmouth'ista".

"Minä luulin sinun tulevan Oxford'ista?" vastasin minä.

"Ei", lausui Steerforth. "Minä olen ollut merenkulkia -- paremmassa toimessa".

"Littimer kävi tänään täällä sinua kysymässä", muistutin minä, "ja minä ymmärsin hänen puheensa niin, että sinä olit Oxford'issa; vaikka, kun nyt ajattelen asiaa, ei hän nimen-omaan sanonut sitä".

"Littimer on suurempi houkkio, kuin miksi minä häntä luulin, koska hän on kysellyt minua", sanoi Steerforth iloisesti kaataen lasillisen viiniä itsellensä ja juoden minun onnekseni. "Mitä hänen puheensa käsittämiseen tulee, olet sinä viisaampi toveri, kuin useimmat meistä, Tuhat-ihanainen, jos siihen pystyt".

"Se on totta", sanoin minä, tuoliani pöydän luo siirtäen. "Vai olet sinä käynyt Yarmouth'issa, Steerforth!" kysyin minä, uteliaana kuulemaan kaikkia sieltä päin. "Olitko kauankin siellä?"

"En", vastasi hän. "Vähäisellä parin viikon retkellä".

"Ja kuinka he kaikki voivat siellä? Tietysti pikku Em'ly ei vielä ole mennyt naimisiin?"

"Ei vielä. Menee, luullakseni -- niin ja niin monen viikon taikka kuukauden taikka jonkun muun ajan perästä. Minä en ole nähnyt paljo heistä. Kesken puheen"; hän laski kädestään veitsensä ja kahvelinsa, joita hän oli käyttänyt suurella ahkeruudella, ja rupesi plakkareistansa hakemaan; "minulla on kirje sinulle".

"Keneltä?"

"No, vanhalta hoitajattareltasi", vastasi hän, ottaen muutamia papereita plakkaristaan. "'J. Steerforth, Esquire, velkaa Hyvälle Aikomukselle'; ei se se ole. Maltappa, ja me löydämme sen pian. Vanha mikä-hänen-nimensä-onkaan on huonona kipeänä, ja siitä, luullakseni, kirjeessä puhutaan".

"Barkis'iako tarkoitat?"

"Niin!" yhä plakkareistansa hakien ja katsellen niitten sisältöä; "Barkis paralla ei ole mitään toivoa enää, pelkään minä. Minä näin pikkuisen apteekarin siellä -- joku haavalääkäri taikka mikä hän on -- saman miehen, joka saatti sinun kunnian-arvoisuutesi mailmaan. Hän puhui oppineen tavalla tästä kohtauksesta minulle; mutta päätös hänen ajatuksestaan oli se, että ajomies hankki viimeiselle matkallensa jokseenkin pikaisesti. -- Pistä kätesi päällystakkini poviplakkariin tuolilla tuossa, ja minä luulen, että löydät kirjeen. Onko se siellä?"

"Tässä se on!" sanoin minä.

"Se on oikein!"

Se oli Peggotylta; vähän epäselvempi, kuin tavallisesti, ja lyhyt. Hän ilmoitti minulle siinä puolisonsa toivottoman tilan ja viittasi siihen, että tämä oli käynyt "hiukan tarkemmaksi", kuin ennen, sekä sen johdosta oli vaikeampi tarpeeksi hoitaa. Se ei puhunut mitään Peggotyn omasta väsymyksestä ja valvonnasta, mutta ylisti Barkis'ia suuresti. Se oli kirjoitettu suoralla, yksinkertaisella ja teeskentelemättömällä hurskaudella, jonka minä tiesin todelliseksi, ja päättyi terveisillä "ikuiselle lemmitylleni" -- tarkoittaen minua.

Sillä aikaa, kuin minä koetin saada selvää siitä, jatkoi Steerforth syömistänsä ja juomistansa.

"Se on ikävä asia", arveli hän, kun olin päättänyt; "mutta aurinko laskee joka päivä, ja ihmisiä kuolee joka hetki, eikä yhteinen kohtalo saa peloittaa meitä. Jos luopuisimme uraltamme sen vuoksi, että tuo yhtäläinen jalka, joka kolkuttaa kaikkien ihmisten ovea, kuullaan jossakin kolkuttavan, luiskahtaisivat kaikki asiat tässä mailmassa käsistämme. Ei! Katsasta eteenpäin! Terävässä kengässä, jos on tarpeellista, tylsässä kengässä, jos käy laatuun, mutta ratsasta eteenpäin! Ratsasta kaikkien esteitten ylitse ja voita kilvan-ajossa!"

"Ja voita missä kilvan-ajossa?" kysyin minä.

"Siinä kilvan-ajossa, johon on mennyt", lausui hän. "Ratsasta eteenpäin!"

Kun hän pysähtyi ja katseli minua, tuo kaunis pää vähän taaksepäin heitettynä ja kohotettu lasi kädessään, huomasin, muistaakseni, että, vaikka hänen kasvonsa punersivat vilppaasta merituulesta, niissä kuitenkin näkyi jälkiä, jotka olivat ilmestyneet niihin siitä, kuin viimein tapasin hänet, ikäänkuin hän olisi vanhan tapansa mukaan ponnistanut sitä hehkuvaa voimaa, joka, jos se heräsi, heräsi niin tulisesti hänessä. Minä aioin vähän nuhdella häntä siitä hurjasta tavasta, jolla hän noudatti jokaista mielitekoansa -- esimerkiksi tuota taistelemista tuimalla merellä ja urhostelemista kovissa säissä -- kun ajatukseni kääntyivät takaisin keskustelumme lähimmäiseen esineesen ja minä sen sijaan jatkoin sitä.

"Minä kerron sinulle jotakin, Steerforth", sanoin minä, "jos sinun uljas mielesi tahtoo kuunnella minua --".

"Se on voimakas mieli ja tekee mitä hyvänsä tahdot", vastasi hän, muuttaen jälleen pöydän vierestä valkean luo.

"Siinä tapauksessa minä kerron sinulle jotakin, Steerforth. Minä luulen, että lähden vanhaa hoitajatartani katsomaan. Ei sentähden, että saatan tehdä hänelle mitään hyvää taikka olla hänelle miksikään todelliseksi hyödyksi; mutta hän on niin liittynyt minuun, että minun käyntini vaikuttaisi häneen yhtä paljon, kuin jos todella pystyisin molempiin. Hän pitäisi tuloani niin suotuisana, että se lohduttaisi ja tukisi häntä. Se ei suinkaan ole suuri vaivannäkö semmoisen ystävän tähden, kuin hän on ollut minulle. Etkö sinä tekisi päivän matkaa, jos olisit minun sijassani?"

Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja hän istui vähän ajatellen, ennenkuin hän matalalla äänellä vastasi: "hyvä! Lähde. Sinä et voi tehdä mitään vahinkoa".

"Sinä olet vast'ikään palannut", sanoin minä, "ja olisi turha pyytää sinua tulemaan kanssani?"

"Aivan niin", vastasi hän. "Aion Highgate'en tänä iltana. Minä en ole nähnyt äitiäni koko tämän pitkän ajan kuluessa, ja se rasittaa omaatuntoani, sillä se maksaa jotakin, kun on rakastettu, niinkuin hän rakastaa tuhlaajapoikaansa, -- Pah! Joutavia! -- Sinä lähdet huomenna, arvaan minä", sanoi hän, pitäen minua käsivarren pituuden päässä luotansa, yksi käsi kummallakin olkapäälläni.

"Niin minä luulen".

"No, älä siis lähde ennenkuin ylihuomenna. Minä soisin, että tulisit muutamiksi päiviksi meille. Minä olen tullut tänne siinä aikomuksessa, että pyytäisin sinua meille, ja sinä lennät pois Yarmouth'iin".

"Sinä olet varsin omainen lentämisestä puhumaan, Steerforth, sinä, joka aina rajusti rynnistelet tuntemattomille retkille!"

Hän katseli minua hetken puhumatta ja vastasi sitten, yhä pitäen kiinni minusta, niinkuin ennen, ja pudistaen minua:

"No! Sano ylihuomenna ja vietä niin paljon, kuin voit, huomispäivästä meidän kanssamme! Kuka tietää, milloin me muutoin jälleen yhdymme. No! Sano ylihuomenna! Minä tarvitsisin sinua seisomaan Rosa Dartlen ja itseni välissä ja pitämään meitä erinänsä".

"Rakastaisitteko toisianne liian paljon ilman minutta?"

"Rakastaisimme taikka vihaisimme", nauroi Steerforth; "vähät siitä kumpiko. No! Sano ylihuomenna!"

Minä sanoin ylihuomenna; ja hän pani päällystakkinsa yllensä, sytytti sigarinsa ja hankki kotimatkalle. Kun huomasin hänen tarkoituksensa, otin minäkin päällystakkini ylleni (mutta en sytyttänyt mitään sigaria, sillä minä olin saanut tarpeekseni siitä kappaleeksi aikaa) ja astuin hänen kanssaan isolle valtatielle asti: siihen aikaan illasta kolkolle tielle. Hän oli hyvin vilkas koko matkan; ja kun erosimme, ja minä katsoin hänen jälkeensä, kun hän astui niin reippaasti ja uljaasti kotiinpäin, ajattelin hänen sanojansa: "ratsasta kaikkien esteitten ylitse ja voita kilvan-ajossa!" ja toivoin ensi kerran, että hänellä olisi joku kelvollinen päämäärä saavutettavana.

Minä riisuin päältäni omassa huoneessani, kun Mr. Micawber'in kirje putosi lattialle. Näin muistutettuna siitä, avasin sinetin ja luin, niinkuin seuraa. Se oli dateerattu puoltatoista tuntia ennen päivällisiä. Minä en ole varma, olenko maininnut, että, kun Mr. Micawber oli jossakin erittäin kovassa pulassa, hän käytti jonkunlaista lakimiehen lausetapaa, jota hän näytti ajattelevan samaksi, kuin raha-asiainsa suorittamista.

"Sir -- sillä minä en uskalla sanoa: Copperfield'ini. Soveliasta lienee minun ilmoittaa teille, että allekirjoittanut on kokonaan muserrettu. Te ehkä huomaatte hänessä tänään muutamia heikkoja ponnistuksia säästää teiltä ennenaikaista tietoa hänen onnettomasta asemastaan; mutta toivo on laskenut taivaan-rannan alle, ja allekirjoittanut on kokonaan muserrettu".

"Tämä ilmoitus on kirjoitettu semmoisen henkilön personallisessa läsnä-olossa (minun ei sovi nimittää sitä seuraksi), joka on jonkunlaisessa päihtymystä lähestyvässä tilassa ja jonka eräs raha-mäkläri on tänne lähettänyt. Tämä henkilö on asuntoni laillinen omistaja, kosk'en jaksa hyyryäni maksaa. Hänen inventariuminsa sisältää ei ainoastaan niitä kaikenlaisia irtaimia kaluja ja kapineita, jotka ovat minun, allekirjoittaneen, omia, joka olen tämän asunnon vuodeksi vourannut, vaan myöskin kaikki ne, joita Mr. Thomas Traddles, hyyryllisen hyyryllinen, Inner Temple'n kunnianarvoisen seuran jäsen, omistaa".

"Jos mikään surun pisara puuttuisi siitä ylitse-vuotavasta pikarista, joka nyt (ikimuistettavan kirjailian sanoja käyttääkseni) kurotetaan allekirjoittaneen huulille, löytyisi se siinä tosi-asiassa, että eräs ystävällinen accepti, jonka ennen mainittu Mr. Thomas Traddles on antanut allekirjoittaneelle 23 punnasta 4 shillingistä ja 9 1/2 pennystä, on maksettavaksi langennut sekä että siitä _ei_ ole huolta pidetty; ja myöskin siinä asiassa, että niitten elävien edesvastausten lisäksi, jotka nojauvat allekirjoittaneesen, asiain luonnollisen menon mukaan tulee vielä yksi avuton uhri, jonka kurjaa ilmestymistä sopii odottaa -- tasaluvuissa puhuen -- noin kuuden taivaallisen kuun kierron perästä, tästä päivästä lukien".

"Nämät edeltäpäin lausuttuani, tekisin liikatyön, jos lisäisin, että tomua ja tuhkaa on ijäksi varistettu

sen pään päälle, jota kantaa _Wilkins Micawber_.

Traddles parka! Minä tunsin siihen aikaan kylläksi Mr. Micawber'in, tietääkseni, että kyllä sopi odottaa, että _hän_ tointuisi tästä tärähdyksestä, mutta yöleponi häirääntyi suuresti, kun ajattelin Traddles'ia ja papintytärtä, joka oli yksi kymmenestä sisaruksesta alhaalla Devonshire'ssä, joka oli semmoinen suloinen tyttö ja joka oli suostunut odottamaan Traddles'ia (paha-enteinen kiitos!), siksi kuin hän olisi kuusikymmen-vuotias taikka kuinka vanha hyvänsä.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Minä käyn taas Steerforth'n kodissa.