Chapter 30

"Niin luulisin", vastasi gentlemani. "Ei ole sitä hevoslajia, jota minä en ole kasvattanut, eikä myöskään sitä koiranlajia. Hevoset ja koirat ovat muutamien ihmisten mieli-asia. Ne ovat ruoka ja juoma minulle -- asunto, vaimo ja lapset -- lukemiseni, kirjoittamiseni ja luvunlaskuni -- nuuska, tupakka ja uni".

"Hän ei ole sitä laatua, että hänen sopii istua kutsinlaudan takana, vai kuinka?" kuiskasi William korvaani, ohjaksia pidellessään.

Minä ymmärsin tämän muistutuksen niin, että hän sillä ilmoitti suovansa, että gentlemani saisi minun paikkani; ja sentähden minä punehtuen otin siitä luopuakseni.

"No, jollette pidä sillä väliä, Sir", lausui William, "luulen, että se _olisi_ soveliaampi".

Tätä olen aina katsonut ensimäiseksi kukistuksekseni tässä elämässä. Kun vaunukonttorissa nimeni pantiin kirjaan sekä paikkani vaunuissa, piirrettiin "kutsinlaudan sija" nimeni kohdalle ja minä annoin konttoristille puolen kruunua. Minä olin puettu erityiseen päällystakkiin ja shaaliin, vartavasten tehdäkseni kunniaa tälle korkealle paikalle, olin rehennellyt suuresti tämän johdosta ja tuntenut, että tuotin arvoa vaunuille. Ja tässä, ihan ensimäisellä taipaleella pantiin minun sijaani retkaleinen, karsas-silmäinen mies, jolla ei ollut mitään muuta ansiota, kuin että hän haisi niinkuin palkka-ajurin talli ja osasi kiivetä minun ylitseni enemmän kärpäsen, kuin ihmisen tavalla, samalla kuin hevoset laukkasivat eteenpäin!

Jonkunmoinen epäilys itse suhteeni, joka usein on ahdistanut minua elämässäni vähissä tilaisuuksissa, jolloin se pikemmin olisi saanut olla poissa, ei suinkaan ehkäistynyt kasvussansa tämän pikkuisen tapauksen kautta Canterbury'n vaunujen ulkopuolella. Suotta minä turvasin karheaan ääneen. Minä laskin koko loppupuolen matkaa sanani perimmästä sydän-alastani, mutta tunsin itseni aivan kukistetuksi ja kauhean nuoreksi.

Minusta oli kuitenkin outoa ja huvittavaa istua tuolla ylhäällä neljän hevosen takana, hyvin kasvatettuna, hyvin puettuna ja paljon rahaa plakkarissa, sekä katsella niitä paikkoja, jossa olin maannut vaivaloisella matkallani. Minulla oli yltäkyllin miettimisen aineita jokaisessa enemmän silmään pistävässä kohdassa tien vieressä. Kun katselin niitä kulkiaimia, joitten ohitse ajoimme, ja näin tuon hyvin muistetun kasvojen muodon kääntyvän ylöspäin, tuntui minusta, kuin kattilanpaikkurin nokinen käsi jälleen olisi kourinut paitani rintamusta. Kun kalistelimme pitkin Chatham'in kapeata katua ja minä vilaukselta eroitin sen kujan, jossa tuo vanha hirviö asui, joka oli ostanut jakkuni, kurotin uteliaasti kaulaani nähdäkseni sitä paikkaa, jossa olin istunut päivänpaisteessa ja varjossa rahaani odottamassa. Kun viimein ehdimme viimeiselle taipaleelle likelle Londonia ja kuljimme saman Salem House'n sivuitse, jossa Mr. Creakle oli raskaalla kädellä huiminut ympärillensä, olisin antanut kaikki, mitä minulla oli, jos olisin saanut laillisen luvan astua alas, piestä häntä ja päästää ulos kaikki pojat, niinkuin yhtä monta häkkiin suljettua varpusta.

Me pysähdyimme Charing Cross'iin ulkopuolelle "Kultaista Ristiä", joka silloin oli jotenkin rappeutunut hotelli tiheään asutussa korttelissa. Joku kyyppäri näytti minulle kahvihuoneen ja joku neitsyt saatti minut vähäiseen makuukammiooni, joka haisi niinkuin hyyry-vaunut ja oli umpisulkeinen kuin sukuhauta. Minä huomasin yhä tuskalla nuoruuttani, sillä ei kukaan osoittanut mitään kunnioitusta minulle. Neitsyt ei huolinut yhtään minun ajatuksistani missään asiassa ja kyyppäri asettui tuttavan kannalle minun suhteeni ja tarjosi neuvoja minulle kokemattomuudessani.

"No", lausui kyyppäri ystäväntapaisella äänellä, "mitä päivällisiksi tahdotte? Nuoret gentlemanit pitävät tavallisesti kanasta, otatteko kanaa?"

Minä ilmoitin hänelle niin majesteetillisesti, kuin voin, ettei kana maittanut minua.

"Eikö!" sanoi kyyppäri. "Nuoret gentlemanit ovat tavallisesti väsyneet biffiin ja lampaanpaistiin, otatteko vasikankotletin?"

Minä suostuin tähän ehdoitukseen, kosk'en tietänyt käskeä mitään muuta.

"Suvaitsetteko potaatteja?" kysyi kyyppäri mielittelevällä hymyllä ja pää kallellaan. "Nuoria gentlemaneja on tavallisesti kyllästytetty potaateilla".

Minä käskin järeimmällä äänelläni hänen tuoda vasikankotletin ja potaatteja ynnä muita siihen kuuluvia sekä vartialta tiedustella, oliko tullut mitään kirjeitä Trotwood Copperfield'ille, Esquire'lle -- minä tiesin, ettei semmoisia löytynyt eikä voinut löytyä, mutta katsoin miesmoiseksi, että näytin odottavan.

Hän palasi pian sanomaan, ettei löytynyt mitään (jota minä kovasti kummastelin), ja alkoi kattaa päivällispöytääni koppilossa pesän vieressä. Sitä puuhatessaan kysyi hän minulta, mitä minua halutti juoda; ja kun vastasin: "puoli pulloa sherryä", katsoi hän tätä sopivaksi tilaisuudeksi, pelkään minä, koota tämän viinin-määrän niistä väljähtyneistä jätteistä, jotka löytyivät muutamien pienten karaffien pohjassa. Minulla on tämä ajatus, koska sanomalehtiä lukiessani huomasin, kuinka hän matalan, puisen väliseinän takana, jossa hänen yksityinen huoneensa oli, hyvin ahkerasti kaateli näitten astiain sisältöä yhteen pulloon, niinkuin apteekari, joka sekoittaa rohtoja receptin mukaan. Kun viini tuli, olikin se minusta laimistunutta, ja siinä oli varmaan enemmän englantilaisia leivän-muruja, kuin sopi odottaa ulkomaan viinissä vähänkin puhtaassa tilassa; mutta minä olin kyllä ujo juomaan sitä ja olemaan vaiti.

Koska nyt olin hyvällä tuulella (josta opin, ettei myrkytys aina tunnu peräti pahalta, kumminkaan muutamilla asteilla), päätin mennä teateriin. Minä valitsin Covent Garden'in teaterin; ja siellä minä jonkun perä-login takapuolelta näin "Julius Caesar'in" ja uuden pantomimin. Kun kaikki nuot jalot Romalaiset elävältä liikkuivat edessäni ja astuivat sisään ja ulos huviani varten eivätkä ilmestyneet tylyinä kurittajina, niinkuin koulussa, koski se minuun aivan uudella ja hauskalla tavalla. Mutta todellisuuden ja salaperäisyyden yhdyntä koko näytännössä, runo-lauselmain vaikutus minuun, valo, soitto, seura, loistavien ja hohtavien näkymöin nopeat, hämmästyttävät muutokset lumoivat minut niin ja avasivat minulle semmoisia rajattomia ilon maita, että, kun kello kaksitoista yöllä astuin ulos sateiselle kadulle, tuntui, kuin olisin pilvistä, joissa olin ikäkausia viettänyt romantillista elämää, pudonnut alas räyhäävään, pärskyttävään, pikisoittojen valaisemaan, sateenvarjoilla rehkivään, hyyry-vaunuilla sälistävään, kalosseja lapsuttavaan, lokaiseen, viheliäiseen maailmaan.

Minä olin tullut ulos toisen oven kautta ja seisoin hetken kadulla, niinkuin todella olisin ollut vieras tämän maan päällä; mutta se kursailematon tapa, jolla minua tuupittiin ja nyhjittiin, toinnutti minut pian ja saatti minut tielle takaisin hotelliin, johon lähdin, koko matkan ajatellen tuota ihanata näkyä, ja jossa, vähän porteria ja ostroneja nautittuani, istuin ja mietin sitä vielä kello puolivälissä kaksi, silmät kääntyneinä kahvihuoneen valkeaan.

Mieleni oli niin kiintynyt tuohon näytelmään ja muinaisuuteen -- sillä tämä oli tavallaan niinkuin kuultava kuvaus, jonka takana näin aikaisemman elämäni liikkuvan eteenpäin -- etten tiedä, milloin kauniin, solevan nuoren miehen haamu puettuna jollakin taitavalla, sukevalla huolimattomuudella, jota minun on syy hyvin muistaa, muuttui todelliseksi olennoksi eteeni. Mutta minä muistan, että tiesin hänen läsnä-olonsa, vaikk'en ollut huomannut hänen sisääntuloansa -- ja että yhä istuin mietiskellen kahvihuoneen valkean edessä.

Viimein minä nousin levolle lähteäkseni, suureksi lievitykseksi uneliaalle kyyppärille, joka näytti saaneen tuskan jalkoihinsa ja heitteli, hutki ja väänteli niitä jos jollakin lailla vähäisessä ruokakammiossaan. Ovea kohden mennessäni astuin sen henkilön ohitse, joka oli tullut sisään, ja näin hänet selvästi. Minä käännyin kohta, menin takaisin ja katsoin uudestaan. Hän ei tuntenut minua, mutta minä tunsin hänet silmänräpäyksellä.

Toisessa tilaisuudessa minulla ehkä ei olisi ollut kylläksi itseluottamusta elikkä päättäväisyyttä puhutella häntä, vaan olisin lykännyt asian seuraavaksi päiväksi ja kenties ollut häntä tapaamatta. Mutta silloisessa mielentilassani, jossa näytelmä vielä kuohui korkealta suonissani, näytti hänen entinen suojeluksensa niin ansaitsevan kiitollisuuttani, ja minun vanha rakkauteni häntä kohtaan tulvasi niin väkevästi ja itse-altansa rintaani, että minä nopeasti sykkivällä sydämellä heti astuin hänen luoksensa ja sanoin:

"Steerforth! etkö tahdo puhutella minua?"

Hän katseli minua -- juuri niinkuin hänen välisti oli tapa katsella -- mutta minä näin hänen kasvoistaan, ettei hän tuntenut minua.

"Minä pelkään, ettet muista minua", lausuin minä.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän yhtäkkiä. "Se on pikku Copperfield!"

Minä tartuin hänen molempiin käsiinsä enkä hennonut päästää niitä pois. Joll'en olisi hävennyt ja pelännyt, että hän paheksisi sitä, olisin langennut hänen kaulaansa ja itkenyt.

"Minä en ole koskaan, koskaan, koskaan ollut niin iloinen! Rakas Steerforth'ini, minä oikein riemuitsen, kun saan nähdä sinut!"

"Ja minäkin olen ihastunut, että saan nähdä sinut", lausui hän, sydämellisesti pudistaen kättäni. "No, Copperfield, vanha toveri, älä nyt kokonaan hellety!" Vaan kuitenkin oli hänkin mielestäni aivan iloinen nähdessänsä, kuinka liikutettu minä olin tästä kohtauksesta.

Minä pyyhin pois ne kyynelet, joita parhain lujuuteni ei ollut saanut pidätetyksi, ja nauroin väkinäisesti, ja me kävimme istumaan toinen toisemme viereen.

"No, kuinka sinä satut olemaan täällä?" kysyi Steerforth, taputtaen minua olkapäälleni.

"Minä tulin tänne tänään Canterbury'n vaunuilla. Eräs tätini, joka asuu siinä maan osassa, on ottanut minut pojakseen, ja minä olen juuri päättänyt kasvatukseni siellä. Mutta kuinka sinä satut olemaan täällä, Steerforth?"

"Minä olen, näetkö, mitä sanotaan Oxford'in mieheksi", vastasi hän; "toisin sanoen, minä ikävystytän itseni siellä ajottain melkein kuoliaaksi -- ja minä olen nyt matkalla äitini luo. Sinä olet peijakkaan kaunis poika, Copperfield, juuri niinkuin ennenkin, kun nyt tarkemmin katselen sinua! Ei vähintäkään muuttunut!"

"Minä tunsin _sinut_ kohta", sanoin minä, "mutta sinut muistaa paremmin".

Hän nauroi, pujottaen kättänsä tuuhean, kiharan tukkansa läpi, ja sanoi iloisesti:

"Niin, minä olen velvollisuuden retkellä. Äitini asuu vähän matkan päässä kaupungista; vaan koska tiet ovat petomaisen huonossa tilassa ja kotini on jotensakin yksitoikkoinen, jäin tänne yöksi enkä jatkanut matkaani. Minä en ole ollut kaupungissa, kuin muutamia tunteja, ja ne olen nukkunut ja nureksinut pois teaterissa".

"Minä olen myöskin ollut teaterissa", lausuin minä. "Covent Garden'issa. Mikä viehättävä ja komea huvitus, Steerforth!"

Steerforth nauroi sydämellisesti.

"Rakas, nuori Davyni", lausui hän, taputtaen minua jälleen olkapäälleni, "sinä olet oikea tuhat-ihanainen. Kedon tuhat-ihanainen ei ole päivän-nousussa tuoreempi, kuin sinä! Covent Garden'issa minäkin olin, mutta huonompaa en ole milloinkaan nähnyt. -- Halloo, te Sir!"

Nämät sanat lausuttiin kyyppärille, joka kaukaa oli hyvin tarkoin katsellut, kuinka me tunsimme toinen toisemme, ja nyt astui kunnioittavaisesti esiin.

"Mihin olette pannut ystäväni, Mr. Copperfieldin?" kysyi Steerforth.

"Pyydän anteeksi, Sir!"

"Missä hänen yö-sijansa on? Mikä hänen numeronsa on? Te tiedätte, mitä tarkoitan", sanoi Steerforth.

"Kyllä, Sir", vastasi kyyppäri puollustelevalla muodolla. "Mr. Copperfield asuu tätä nykyä neljässä-viidettä, Sir".

"Mitä lempoa tämä on", kysyi Steerforth, "kun pistätte Mr. Copperfieldin pieneen koppiin tallin päälle?"

"No, näettekö, me emme tietäneet, Sir", vastasi kyyppäri yhä puollustelevalla muodolla, "että Mr. Copperfield piti niin suurta väliä sillä. Meidän sopii antaa Mr. Copperfieldille kaksikahdeksatta, Sir, jos niin tahdotaan. Lähinnä teitä, Sir".

"Tietysti tahdotaan niin", sanoi Steerforth. "Ja tehkäät se kohta".

Kyyppäri lähti viipymättä pois muuttoa toimittamaan. Steerforth, jota kovasti huvitti, että minä olin pantu neljään viidettä, nauroi taas ja taputti minua jälleen olkapäälleni ja käski minun syödä suurusta kanssaan seuraavana aamuna kello kymmenen -- josta kutsumuksesta minä olin varsin ylpeä ja onnellinen. Koska nyt oli hyvin myöhäistä, otimme kynttilämme ja menimme toiseen kerrokseen, jossa erosimme ystävällisellä sydämellisyydellä hänen ovensa luona ja jossa minä huomasin, että uusi huoneeni oli paljon parempi, kuin entinen, sillä se ei ollut ollenkaan ummehtunut ja siinä oli suunnattoman suuri nelitolppainen sänky, joka itsessään oli kokonainen pieni maatila. Tähän minä, tyynyjen joukkoon, joissa olisi ollut kylläksi kuudelle hengelle, pian nukuin jonkunlaisessa autuaallisessa tilassa ja näin unta muinaisesta Romasta, Steerforth'ista ja ystävyydestä, siksi kuin varhaiset aamu-vaunut, jotka rämisten lähtivät ulos portinvajan kautta, saattivat minut uneksimaan ukkosesta ja jumalista.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Steerforth'in koti.

Kun neitsyt kello kahdeksalta kolkutti oveani ja ilmoitti, että partaveteni oli ulkopuolella, tunsin haikeasti, etten tarvinnut sitä, ja punehduin vuoteessani. Se luulo, että neitsyt, tätä sanoessaan, päälliseksi oli nauranut, kalvoi mieltäni koko ajan, kuin pu'in päälleni, ja teki minut, sen tunsin hyvin, aran ja rikollisen muotoiseksi, kun astuin hänen ohitsensa portailla, suurukselle mennäkseni. Minä havaitsin niin kipeästi, että olin nuorempi, kuin olisin suonut, etten isoon aikaan ensinkään kehdannut mennä hänen ohitsensa näin nöyryyttävässä tilassa, vaan kuullessani hänen lakaisevan seisahduin ja katselin akkunasta kuningas Kaarlon ratsaskuvaa, jota kokonainen labyrinti hyyryvaunuja ympäröitsi ja joka tihma-sateessa ja tumman-ruskeassa sumussa näytti jos joltakin, paitsi kuninkaalliselta, siksi kuin kyyppäri muistutti minua, että gentlemani vartoi minua.

Minä en tavannut Steerforth'ia kahvihuoneessa, vaan sievässä, yksityisessä, punaisilla kartiineilla ja turkkilaisella matolla koristetussa huoneessa, jossa valkea paloi kirkkaasti ja komea, lämmin aamiainen oli asetettu puhdasliinaiselle pöydälle; ja iloinen pienoiskuva huoneesta, valkeasta, aamiaisesta, Steerforth'ista ja kaikista loisti vähäisessä, ympyriäisessä peilissä ylipuolella sivu-pöytää. Minä olin ensiksi vähän ujomainen, sen vuoksi että Steerforth oli niin levollinen, niin hienotapainen ja minua kaikin puolin etevämpi (ikä siihen luettuna); mutta hänen luonteva suojeluksensa saatti pian kaikki kohdalleen ja teki, että minä kokonaan perehdyin. Minä en voinut kylläksi ihmetellä sitä muutosta, jonka hän oli aikaan-saattanut "Kultaisessa Ristissä", taikka verrata eilistä ikävää, hylättyä tilaani tämän aamun mukavuuteen ja hupaisuuteen. Mitä kyyppärin tuttavallisuuteen tulee, se oli tukahutettu, niinkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän palveli meitä, niinkuin minun sopi sanoa, säkissä ja tuhassa.

"Nyt, Copperfield", lausui Steerforth, kun olimme yksinään, "tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sinä toimitat ja mihin sinä aiot ja muut asiasi. Minusta tuntuu siltä, kuin sinä olisit minun omaisuuttani".

Ilosta hohtaen, kun näin, että hän vielä huoli minusta, kerroin hänelle, kuinka tätini oli ehdoitellut tätä pientä retkeä, joka oli edessäni, ja mikä määränpää oli.

"Kosk'ei sinulla siis ole mitään kiirettä", lausui Steerforth, "tule kotiin minun kanssani Highgate'en ja viivy meillä päivä taikka pari. Sinä miellyt äitiini -- hän on hiukan turhamainen ja pitkäpiimäinen minusta puhuessaan, mutta sen voit antaa hänelle anteeksi -- ja hän mieltyy sinuun".

"Minä soisin olevani yhtä varma siitä, kuin sinä hyväntahtoisesti sanot olevasi", vastasin minä hymyillen.

"Jokaisella", arveli Steerforth, "joka rakastaa minua, on jonkunlainen vaatimus hänen suhteensa, jota hän varmaan hyväksyy".

"Siinä tapauksessa luulen pääseväni hänen suosioonsa", lausuin minä.

"Hyvä!" vastasi Steerforth. "Tule ja näytä se todeksi. Mennään tunniksi taikka pariksi katsomaan, mitä merkillistä Londonissa on -- onpa tuo jonkin-arvoista, kun saa näyttää jotakin niin tuoreelle toverille, kuin sinä olet -- ja sitten lähdemme ulos Highgate'en vaunuilla".

Minun oli vaikea uskoa muuta, kuin että näin unta ja pian heräisin numero neljässä-viidettä, taas lähteäkseni alas yksinäiseen koppiini kahvihuoneesen ja tuttavallisen kyyppärin seuraan. Kun ensin olin kirjoittanut tädilleni ja kertonut hänelle onnellisesta yhtymyksestäni ihmeteltyn vanhan koulukumppanini kanssa ja että olin suostunut hänen kutsumukseensa, nousimme puolikatteisiin hyyry-vaunuihin ja näimme panoraman ja muutamia muita kuvauksia sekä kävimme Museumin läpi, jossa helposti huomasin, kuinka Steerforth tunsi äärettömän paljon erinäisiä esineitä ja kuinka vähän-arvoisena hän näytti tietoansa pitävän.

"Sinä suoritat varmaan korkean opinmäärän yliopistossa, Steerforth", arvelin minä, "jollet ole sitä jo tehnyt; ja he saavat hyvän syyn ylpeillä sinusta".

"Minäkö opinmäärän suorittaisin!" huudahti Steerforth. "Ei! rakas Tuhat-ihanaiseni, -- et suinkaan pane pahaksi, vaikka nimitän sinua Tuhat-ihanaiseksi?"

"En ollenkaan!" vastasin minä.

"Sepä hyvä toveri! Rakas Tuhat-ihanaiseni", lausui Steerforth, nauraen, "minulla ei ole vähintäkään halua elikkä aikomusta kunnostaa itseäni sillä tapaa. Minä olen tehnyt tarpeeksi minun tarkoitustani varten. Minä tunnen, että oma seurani kylläksi rasittaa minua jo semmoisena kuin nyt olen".

"Mutta maine--" aloitin minä.

"Sinä romantillinen Tuhat-ihanainen!" arveli Steerforth, nauraen vielä sydämellisemmin; "miksi minä vaivaisin itseäni, että parvi paksupäitä kummastuksesta ammottelisi suutansa ja nostaisi ylös käsiänsä? Tehkööt sitä jollekulle muulle. Siinä on hänelle mainetta kyllin, ja olkoon se hänelle suotu".

Minä olin häpeissäni, kun olin niin suuresti erehtynyt, ja halusin muuttaa puhe-ainetta. Onneksi se ei ollut mikään vaikea asia, sillä Steerforth osasi aina omituisella huolimattomuudella ja hilpeydellä mennä yhdestä asiasta toiseen.

Kaikenlaisia huomattavia katseltuamme söimme vähäisen murkinan, ja lyhyt talvipäivä kului niin nopeasti, että jo hämärsi, kun postivaunut pysähtyivät meidän kanssamme vanhan tiilirakennuksen eteen Highgate'n kunnaan huipulle. Vanhanpuolinen, vaikk'ei aivan ijästynyt, käytökseltään ylpeä, kauniin-muotoinen lady seisoi ovella, kun astuimme maahan, ja, tervehtien Steerforth'ia "kalliimmaksi James'iksensa", sulki hänet syliinsä. Tämä Lady, jota Steerforth, minua esitellessään, ilmoitti äidiksensä, toivotti komeasti minua tervetulleeksi.

Se oli pulskea, vanhan-aikainen kartano, hyvin hiljainen ja siivo. Huoneeni akkunasta näin koko Londonin etäällä, niinkuin äärettömän sumun, josta sieltä täältä valkea kimalteli. Pukiessani ja ennenkuin minua kutsuttiin päivällisille oli minulla vaan aikaa pikimmältä silmäillä tukevia huonekaluja, puitteisin asetettuja kirjauksia (joita, niinkuin luulen, Steerforth'in äiti oli tyttönä ommellut) sekä muutamia mustalla liidulla piirrettyjä kuvia ladyistä, joilla oli puuteroitut hiukset ja korsetit ja jotka tulivat ja menivät seinillä, samalla kuin vasta sytytetty valkea ratisi ja kihisi pesässä.

Ruokasalissa oli toinenkin lady, mustanverevä, varreltaan hoikka ja lyhyt. Hän ei ollut miellyttävä katsella, mutta ei rumakaan, ja herätti huomiotani ehkä sentähden, ett'en ollut odottanut saavani nähdä häntä; ehkä sentähden, että havaitsin itseni istuvan vastapäätä häntä; ehkä sentähden, että hänessä todella oli jotakin merkillistä. Hänellä oli mustat hiukset ja kiihkeät, mustat silmät. Hän oli laiha ja hänellä oli arpi huulessa. Se oli vanha arpi -- minun tulisi pikemmin nimittää sitä saumaksi, sillä se oli samanvärinen kuin muu iho ja vuosia takaperin umpeen mennyt -- joka alkuansa oli viiltänyt hänen suunsa poikki alaspäin leukaa kohden, mutta nyt tuskin näkyi toiselta puolen pöytää, paitsi yläpuolelta ylihuulta ja ylihuulessa, jonka muodon se oli muuttanut. Minä päätin itsekseni, että hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha ja mieli miestä. Hän oli vähän rappeutunut -- niinkuin rakennus, jossa ei moneen aikaan ole asuttu; mutta hän ei kuitenkaan ollut ruma, niinkuin jo sanoin. Hänen laihuutensa näytti lähtevän jostakin sisällisestä, kalvavasta tulesta, joka pääsi ilmoille hänen hiukeevain silmiensä kautta. Hän esitettiin minulle Miss Dartle'ksi; sekä Steerforth että tämän äiti nimittivät häntä Rosaksi. Minä huomasin, että hän asui siellä ja kauan aikaa oli ollut Mrs. Steerforth'in hupilaisena. Minä havaitsin, ettei hän koskaan sanonut suoraan, mitä hän aikoi sanoa, vaan ainoastaan viittasi siihen ja sen kautta teki asian suuremmaksi, kuin se oli. Esimerkiksi kun Mrs. Steerforth enemmän leikillä kuin täydellä todella muistutti, että hän pelkäsi, että hänen poikansa eli huimaa elämää yliopistossa, katkaisi Miss Dartle näin:

"Oikein totta? Te tiedätte, kuinka outo olen asioille ja että vaan kysyn tietoa saadakseni, mutta eikö aina ole niin laita? Minä luulin, että kaikki ihmiset katsoivat tämmöistä elämää -- kuinka?"

"Se on kasvatus varsin vakavaan toimeen, jos tarkoitatte sitä, Rosa", vastasi Mrs. Steerforth vähän kylmäkiskoisesti.

"Niin aina. Se on aivan totta", vastasi Miss Dartle.

"Mutta eikö se sentään ole? -- minä soisin, että minua oikaistaan, jos olen väärässä -- eikö se todella ole?"

"Todella ole mitä?" lausui Mrs. Steerforth.

"Vai te tarkoitatte, että se _ei_ ole!" vastasi Miss Dartle. "Hyvä, minua ilahuttaa suuresti, kun saan kuulla sen! Nyt tiedän, mitä tehdä. Tämä on etu kysymisestä. Minä en koskaan enää salli ihmisten puhua itselleni tuhlaavaisuudesta ja pahoista tavoista ja muista sellaisista, samalla kuin puhuvat tuosta elämästä".

"Ja siinä teette oikein", sanoi Mrs. Steerforth. "Poikani holhoja on tunnollinen mies; ja jollen täydellisesti luottaisi poikaani, luottaisin häneen".

"Luottaisitteko?" kysyi Miss Dartle. "Onko hän tunnollinen? Todella tunnollinen siis?"

"Niin, minä olen vakuutettu siitä", lausui Mrs. Steerforth.

"Kuinka oivallista!" huudahti Miss Dartle. "Mikä lohdutus! Todella tunnollinen? Hän ei siis ole -- mutta tietysti hän ei voi olla, jos hän todella on tunnollinen. Tämä tieto hänestä tekee minut tästälähin aivan onnelliseksi. Te ette voi ajatella, kuinka se koroittaa häntä ajatuksissani, kun varmaan tiedän, että hän todella on tunnollinen!"

Omaa katsantotapaansa kaikissa kysymyksissä ja muistutuksiansa siihen, mitä sanottiin häntä vastaan, toi Miss Dartle esiin samalla tavalla: välisti, minä en voinut salata sitä itseltäni, suurella voimalla, vaikka Steerforth'inkin mielipiteitä vastaan. Yhden esimerkin näin, ennenkuin päivälliset olivat suoritetut. Kun Mrs. Steerforth puhui minun kanssani aikomuksestani lähteä alas Suffolk'iin, tulin sanoneeksi, kuinka se ilahuttaisi minua, jos Steerforth seuraisi minua sinne; ja kertoessani tälle, että aioin mennä katsomaan vanhaa hoitajatartani ja Mr. Peggotyn perhettä, muistutin häntä siitä venemiehestä, jonka hän oli koulussa nähnyt.

"Tuo karkea toveri!" lausui Steerforth. "Hänellä oli poikansa muassaan, eikö ollut?"

"Ei. Se oli hänen veljensä poika" vastasin minä; "jonka hän on ottanut omaksi pojakseen. Hänellä on myöskin sangen sievä pikkuinen sisarentytär, jonka hän on ottanut tyttäreksensä. Lyhyeltä, hänen huoneensa (taikka oikeammin hänen veneensä, sillä hän asuu semmoisessa kuivalla maalla) on täynnä ihmisiä, joille hän alati osoittaa jalomielisyyttänsä ja hyvyyttänsä. Sinun olisi hupaista nähdä tämä perhe".

"Olisiko?" lausui Steerforth. "Hyvä, niin minäkin luulen. Saadaan nähdä, mitä voi tehdä. Kyllä maksaisi vaivan matkustaa -- siitä huvista puhumatta, että matkustaisin sinun kanssasi, Tuhat-ihanaiseni -- ja nähdä tuollaisia ihmisiä yhdessä ja olla yksi heistä".

Uusi huvin toivo sykähytti sydäntäni. Mutta se oli sen äänen johdosta, jolla Steerforth oli puhunut tuollaisista ihmisistä, kuin Miss Dartle, jonka hehkuvat silmät olivat tarkasti katselleet meitä, nyt taas säisti:

"Vai niin? Jutelkaat minulle. Ovatko he sitä todella?" sanoi hän.

"Ovatko he mitä? Ja mitkä ovat mitä?" kysyi Steerforth.