Chapter 13

"Sanokaamme, etten ymmärrä tätä poikaa, Clara", vastasi Miss Murdstone, järjestäen noita vähäisiä renkaita ranteissansa. "Myöntäkäämme, jos suvaitsette, etten minä ymmärrä häntä ollenkaan. Hän on liian syvä minulle. Mutta ehkä veljeni äly pystyy hiukan tutkimaan hänen luonnettansa. Ja minä luulen, että veljeni juuri aikoi puhua tästä asiasta, kun me -- vähän sopimattomasti -- keskeytimme häntä".

"Minä luulen, Clara", lausui Mr. Murdstone matalalla, totisella äänellä, "että löytyy parempia ja tasapuolisempia tuomareita tämmöisessä kysymyksessä, kuin sinä".

"Edvard", vastasi äitini arasti, "sinä olet paljon parempi tuomari kaikissa kysymyksissä, kuin minä luulen olevani. Sekä sinä että Jane olette. Minä sanoin vaan --"

"Sinä sanoit vaan jotakin velttoa ja ajattelematonta", hän vastasi. "Älä koeta tehdä sitä uudestaan, rakas Clarani, vaan tarkastele käytöstäsi".

Äitini huulet liikkuivat, niinkuin hän olisi vastannut: "niin, rakas Edvard'ini", mutta hän ei puhunut mitään ääneen.

"Minä sanoin, David, että surukseni huomaan", lausui Mr. Murdstone, kääntäen päätänsä ja silmiänsä valjusti minua kohden, "että sinulla on jörömäinen luonto. Minä en voi sietää, että tämmöinen luonto kehkeytyy minun silmieni alla, niin etten yritä sitä parantamaan. Sinun täytyy koettaa, Sir, muuttaa sitä. Meidän täytyy koettaa muuttaa sitä sinulle".

"Minä pyydän anteeksi teiltä, Sir", sopersin minä. "Minä en ole koskaan tahtonut olla jörömäinen, siitä kuin palasin".

"Älä turvaa valheesen, Sir!" vastasi hän niin kiivaasti, että näin äitini ehdottomasti ojentavan ulos vapisevaa kättänsä, ikäänkuin välittääksensä. "Sinä olet jörömäisyydessäsi vetäynyt pois omaan huoneesesi. Sinä olet pysynyt omassa huoneessasi, kun sinun olisi pitänyt olla täällä. Sinä tiedät nyt kerrallaan, että minä tahdon, että olet täällä eikä siellä. Lisäksi, että minä vaadin kuuliaisuutta. Sinä tunnet minut, David. Minä tahdon niin".

Miss Murdstone päästi käheän naurun.

"Minä vaadin kunnioittavaista, nöyrää ja altista käytöstä itseäni kohtaan", hän jatkoi, "ja Jane Murdstone'a kohtaan ja äitiäsi kohtaan. Minä en salli, että lapsi mielivaltaisesti karttaa tätä huonetta, niinkuin se olisi saastutettu. Istu alas".

Hän käski minua, niinkuin koiraa, ja minä tottelin, niinkuin koira.

"Yksi seikka vielä", hän lausui. "Minä huomaan, että olet mieltynyt alhaiseen ja halpaan seuraan. Sinä et saa seurustella palkollisten kanssa. Kyökki ei paranna sinua missään niissä useissa suhteissa, joissa tarvitset parannusta. Tuosta naisesta, joka yllyttää sinua, minä en puhu mitään -- koska sinulla, Clara", kääntyen matalammalla äänellä äitini puoleen, "vanhan tuttavuuden ja kauan pidettyjen oikkujen vuoksi, on jonkunlainen hellyys hänen suhteensa, josta et vielä ole päässyt".

"Se on eriskummainen sokeus!" huudahti Miss Murdstone.

"Minä sanon vaan", jatkoi Mr. Murdstone, puhutellen minua, "etten hyväksy, että rakastat semmoista seuraa, kuin Mistress Peggotyn, ja että sinun pitää luopua siitä. Nyt, David, sinä ymmärrät minut ja tiedät, mikä seuraus on, jollet tarkasti noudata tahtoani".

Minä tiesin sen hyvin -- paremmin ehkä, kuin hän luuli, sitä myöden kuin asia koski äiti parkaani -- ja minä tottelin häntä tarkasti. Minä en peräytynyt enään omaan huoneeseni; minä en turvannut enää Peggottyyn; vaan istuin väsyneenä vierashuoneessa päivät päätänsä, odottaen illan tuloa ja maatapanon aikaa.

Mikä ikävä pakko, kun täytyi tuntikausia istua samassa asemassa, peläten liikuttamasta kättänsä tai jalkaansa, ettei Miss Murdstone valittaisi levottomuuttani (niinkuin hän vähimmästä syystä teki), ja varoen kääntämästä silmäänsä, ettei se kohtaisi jotakin paheksivaa taikka tarkastavaa katsetta, joka keksisi uusia moittimisen syitä silmistäni! Mikä tuskallinen unteluus, kun täytyi istua ja kuunnella kellon tikitystä; katsella Miss Murdstone'n vähäisiä, kiiltäviä teräshelmiä, kun hän pujotti niitä nauhaan; kummastella, joutuisiko hän koskaan naimisiin ja, jos niin, minkä onnettoman miehen kanssa; lukea sarkoja kaminin-reunuksessa ja käyttäyttää silmiänsä kattoon pitkin tapettien kiemuroita ja korkkiruuveja!

Mitkä yksinäiset kävelyt likaisilla kujilla pahassa talvisäässä, kun kuljetin kaikkialla muassani tuota vierashuonetta ja siinä Mr. ja Miss Murdstone'a: kauhea kuorma, jota minun täytyi kantaa, jonkunlainen päivällinen painajainen, josta oli aivan mahdoton päästä, taakka, joka raukaisi ja tylsytti ymmärrystäni!

Mitä aterioita minä söin äänetönnä ja hämmentyneenä, aina tuntien, että oli yksi veitsi ja kahveli liikaa, ja ne minun, yksi ruokahalu liikaa, ja se minun; yksi talrikki ja tuoli liikaa, ja ne minun; yksi henkilö liikaa, minä itse.

Mimmoiset illat, kun kynttilät tuotiin sisään ja minun oli määrä ryhtyä johonkin, mutta en tohtinut lukea mitään huvittavaa kirjaa, vaan mietin jotakin kovapäistä, vieläpä kovempi-sydämistä luvunlaskun oppia; kun painojen ja mittojen taulut alkoivat laulaa samalla nuotilla, kuin "Rule Britannia" tai "Pois surut ja raskaat mielet", eivätkä tahtoneet seisoa paikallansa opittavaksi, vaan menivät, pistäen iso-äitini äimää poloisen pääni puhki, sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta!

Mihin haukotuksiin ja uinailuksiin minä vaivuin, vaikka kyllä koetin olla varoillani; millä säpsähdyksellä minä heräsin salaisista nukahuksista; mitä vastauksia minä en koskaan saanut niihin vähäisiin muistutuksiin, joita harvoin tein; kuinka olin mielestäni niinkuin tyhjä paikka, josta ei kukaan huolinut, vaan joka kuitenkin oli jokaisen tiellä; mikä raskas lievitys se oli, kun kuulin Miss Murdstone'n tervehtivän ensimäistä yhdeksän lyöntiä ja käskevän minua menemään maata!

Näin lupapäivät hupenivat, siksi kuin se aamu tuli, jolloin Miss Murdstone sanoi: "nyt on viimeinen päivä mennyt!" ja antoi minulle lupa-aikani viimeisen teekupin.

Minä lähdin mielelläni. Minä olin vajonnut jonkunlaiseen huumaustilaan, mutta virkistyin hiukan ja halusin tavata Steerforth'ia, vaikka kyllä Mr. Creakle häämötti hänen takaansa. Taas Mr. Barkis ilmestyi portilla, ja taas Miss Murdstone sanoi varoittavalla äänellänsä: "Clara!" kun äitini notkistui minun puoleeni ja jätti minut hyvästi.

Minä suutelin häntä ja pikku veljeäni ja olin kovasti suruissani silloin; mutta ei lähtöni vuoksi, sillä meidän välillämme oli juopa ja jokapäiväinen ero. Eikä hänen syleilynsä, vaikka erinomaisen hellä, elä muistossani niin vilkkaasti, kuin se tapaus, joka sitä seurasi.

Minä olin ajomiehen kärryillä, kun kuulin äitini huutavan itseäni. Minä katsahdin taakseni ja hän seisoi yksinään puutarhan portilla, pitäen pikku lastansa ylöspäin käsivarsillaan, että minä näkisin sen. Oli kylmä, tyven ilma, eikä yksikään hius hänen päässään, eikä yksikään laskos hänen vaatteissaan liikahtanut, kun hän kiinteästi katseli minua, pitäen ylöspäin lastansa.

Niin hän katosi näkyvistäni. Semmoisena minä näin hänet jälestäpäin unissani koulussa -- äänettömänä olentona, joka, istuen vuoteeni vieressä, katseli minua samoilla hartailla kasvoilla ja piti ylöspäin lastansa käsivarsillaan.

YHDEKSÄS LUKU.

Minä vietän muistettavan syntymäpäivän.

Minä jätän sillensä kaikki, mitä tapahtui koulussa, siksi kuin syntymäpäiväni tuli maaliskuulla. Minä en muista mitään, paitsi että Steerforth oli enemmän ihmeteltävä, kuin koskaan. Hänen oli määrä erota koulusta tämän lukukauden lopussa, jollei aikaisemmin, ja hän oli minun silmissäni vilkkaampi ja itsenäisempi, ja sen vuoksi miellyttävämpi, kuin milloinkaan ennen; mutta ulkopuolella tätä en muista mitään. Se suuri muisto, jonka kautta tämä aika on merkitty mielessäni, näyttää nielaisneen kaikki vähemmät muistot ja seisovan aivan yksinään.

Minun on myöskin vaikea uskoa, että koko kaksi kuukautta kului syntymäpäivääni, siitä kuin palasin Salem House'en. Minä ymmärrän vaan, että asian laita oli niin, koska tiedän, että niin täytyi olla; muutoin olisin vakuutettu, ettei ollut mitään lomaa, vaan toinen tapaus astui toisen kantapäille.

Kuinka hyvin minä muistan, mimmoinen päivä se oli! Minä tunnen, kuinka sumu, joka riippuu paikan ylitse, haisee; minä näen huuteen aaveentapaisesti vilahtelevan sen lävitse; minä tunnen, kuinka härmäiset hiukseni tahmeina valuvat poskilleni; minä katselen himmeätä kouluhuonetta, jossa siellä täällä ratiseva kynttilä valaisee usvaista aamua ja poikien henki suikertelee ja höyryilee kalseassa ilmassa, kun he puhaltavat sormiinsa ja koputtavat jalkojansa lattiaan.

Aamiainen oli syöty, ja meitä oli kutsuttu pois leikkitanterelta, kun Mr. Sharp astui sisään ja sanoi:

"David Copperfield saa mennä vierashuoneesen".

Minä odotin jotakin koria Peggotylta ja kirkastuin käskystä. Kun iloisena nousin sijaltani, muistuttivat muutamat, lähellä istuvat pojat, etten unhottaisi heitä, hyvyyttäni jakaessani.

"Älä kiirehdi, David", lausui Mr. Sharp. "On aikaa kyllä, poikaseni, älä kiirehdi".

Minä olisin ehkä kummastellut sitä lempeätä ääntä, jolla hän puhui, jos olisin ajatellut sitä; mutta minä en ajatellut sitä, ennenkuin jälestäpäin. Minä riensin vierashuoneesen; ja siellä näin Mr. Creakle'n istuvan ja syövän aamiaistansa, keppi ja sanomalehdet edessään, ja Mrs. Creaklen pitävän avonaista kirjettä kädessään. Mutta ei mitään koria.

"David Copperfield", lausui Mrs. Creakle, taluttaen minua sohvan luo ja istuen alas viereeni. "Minä tahdon puhua sinun kanssasi aivan yksityisesti. Minulla on jotakin kerrottavaa sinulle, lapseni".

Mr. Creakle, jota minä tietysti katselin, pudisti päätänsä minua katselematta ja tukahutti yhden huokauksen isolla, voissa paistetulla leivänpalasella.

"Sinä olet liian nuori tietämään, kuinka mailma muuttuu joka päivä", lausui Mrs. Creakle, "ja kuinka ihmiset menevät siitä pois. Mutta me saamme kaikki oppia sen, David; muutamat meistä, kun olemme nuoret, toiset, kun olemme vanhat, toiset joka hetki ja aika elämässämme".

Minä katselin häntä totisesti.

"Kun lähdit kotoa lupa-ajan lopulla", sanoi Mrs. Creakle, tuokion vaiti oltuaan, "olivatko he kaikki terveinä?" Taas vähän vaiti oltuaan: "oliko äitisi terve?"

Minä vapisin, tarkoin tietämättä miksi, ja katselin yhä häntä totisesti enkä yrittänyt vastata.

"Sillä", lausui hän, "minun täytyy surukseni kertoa sinulle, että kuulen tänä aamuna, että äitisi on kovasti kipeä".

Jonkunlainen sumu nousi Mrs. Creakle'n ja minun välillemme, ja hän näytti hetken liikkuvan siinä. Sitten tunsin, kuinka polttavat kyynelet juoksivat alas poskilleni, ja Mrs. Creakle oli paikallansa taas.

"Hän on hyvin huonona", lisäsi hän.

Minä tiesin nyt kaikki.

"Hän on kuollut".

Hänen ei olisi tarvinnut kertoa sitä minulle. Minä olin jo purskahtanut kovaan itkuun ja tunsin itseni turvattomaksi avarassa mailmassa.

Mrs. Creakle oli erittäin hyvä minua kohtaan. Hän piti minua siellä koko päivän ja jätti minut toisinaan yksikseen; ja minä itkin ja uuvutin itseni uneen ja heräsin ja itkin taas. Kun en voinut itkeä enää, rupesin ajattelemaan, ja silloin tuntui rintani ahdistus entistä raskaammalta ja suruni muuttui tyrmeäksi tuskaksi, jota ei mikään lievittänyt.

Kuitenkin olivat ajatukseni turhanpäiväiset eivätkä kääntyneet siihen onnettomuuteen, joka vaivasi sydäntäni, vaan kiertelivät epävakaisesti sen ympärillä. Minä ajattelin, kuinka asuntomme suljettaisiin ja vaikenisi. Minä ajattelin pikku lasta, joka, niinkuin Mrs. Creakle sanoi, oli hivunut jonkun aikaa ja luultavasti myöskin kuolisi. Minä ajattelin isäni hautaa kirkkomaalla likellä kartanoamme ja kuinka äitini makaisi siinä sen puun alla, jonka tunsin niin hyvin. Minä nousin tuolille, kun jäin itsekseni, ja katselin peiliin nähdäkseni, kuinka punaiset silmäni olivat ja kuinka murheelliset kasvoni. Parin tunnin perästä minä tuumin, mikä, jos kyyneleeni todella juoksisivat vastahakoisesti, niinkuin nyt näyttivät juoksevan, kaikkein enimmin kotoisista asioista liikuttaisi minua, kun lähestyin kotia -- sillä minun oli määrä lähteä kotiin hautajaisiin. Minä muistan tunteneeni, että olin saanut jonkunlaista arvoa muitten poikien rinnalla, ja että olin tärkeä olento onnettomuudessani.

Jos koskaan mikään lapsi totisesti suri, surin minä. Mutta minä muistan, että tämä tärkeys tavallansa tyydytti minua, kun sinä iltana kävelin leikkitanterella samaan aikaan, kuin pojat olivat koulussa. Kun näin heidän, luokkaansa astuessaan, katselevan itseäni akkunoista, tunsin itseni kunnioitetuksi ja näytin alakuloisemmalta ja astuin hitaammin. Kun koulutunti päättyi ja he tulivat alas puhuttelemaan minua, tein mielestäni hyvin, kun en ollut ylpeä heitä ketäkään vastaan, vaan kohtelin heitä kaikkia aivan samalla tavalla, kuin ennen.

Minun tuli lähteä kotiin seuraavana iltana; ei postivaunuilla, vaan raskailla yövaunuilla, joita nimitettiin "Maanviljeliäksi" ja joita maaväki parhaasta päästä käytti, kun he kulkivat lyhyitä matkoja valtatien taivalten välillä. Sinä iltana ei juteltu mitään tarinaa, ja Traddles tahtoi väkisin lainata minulle pään-alaistansa. Minä en tiedä, mitä hyvää hän luuli minulla siitä olevan, sillä minulla oli oma; mutta siinä oli kaikki, mitä hänellä poika raukalla oli lainattavaa, paitsi yhtä arkkia kirjepaperia, joka oli täynnä luurankoja; ja sen hän erotessamme antoi minulle surujeni lievittäjäksi ja mieleni rauhoittajaksi.

Minä lähdin Salem House'sta seuraavana päivänä iltapuolella. Varsin vähän minä silloin ajattelin, että jätin sen ijäksi. Me kuljimme kovin verkalleen koko yön emmekä tulleet Yarmouth'iin, ennenkuin kello yhdeksän tai kymmenen aamulla. Minä katsoin ulos nähdäkseni Mr. Barkis'ia, mutta hän ei ollut siellä; vaan hänen sijassaan lihava, ahdashenkinen, iloiselta näyttävä, vähäläntä vanha mies, jolla oli mustat vaatteet, ruosteen-väriset pienet nauharuusut housujen polvessa, mustat sukat ja leveälierinen hattu, tuli puhkuen vaunujen akkunan luo ja sanoi:

"Master Copperfield?"

"Niin, Sir".

"Tahdotteko tehdä hyvin ja tulla kanssani, nuori Sir", arveli hän, ovea avaten, "niin saan huvin viedä teidät kotiin".

Minä laskin käteni hänen käteensä, kummastellen, kuka hän oli, ja me astuimme yhdessä soukalle kadulle erään puodin luo, jonka ylipuolella oli kirjoitettuna: _Omer, Verkakauppias, Räätäli, Rihmanmyyjä, Hautajaishankkija_ &c. Se oli kapea ja tukehuttava, vähäinen puoti täynnänsä kaikenlaisia vaatteita, valmiita ja puolivalmiita, tähän luettuna akkunallinen majavan-nahkaisia sekä herras- että naishattuja. Me menimme vähäiseen, puodintakaiseen huoneesen, jossa näimme kolmen nuoren tytön ompelevan mustaa kangasta, jota oli suuri pankko pöydällä ja josta pieniä palasia ja leikelmiä oli levinnyt yliympäri lattiaa. Hauska valkea paloi pesässä, ja rasittava haju lähti lämpimästä, mustasta silkkiharsosta -- minä en tietänyt silloin, mistä haju tuli, mutta tiedän nyt.

Nuot kolme nuorta tyttöä, jotka näyttivät olevan hyvin ahkerat ja iloiset, nostivat ylös päätänsä, katsellaksensa minua, ja jatkoivat sitten työtänsä. Tik, tik, tik. Samaan aikaan kuului jostakin verstaasta toiselta puolelta pihaa akkunan alta säännöllinen kalke, joka piti jonkunlaista tahtia: Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, ilman mitään vaihetusta.

"No!" sanoi johdattajani yhdelle näistä kolmesta nuoresta tytöstä. "Kuinka työsi edistyy, Minnie?"

"Me olemme valmiit, kun tulee aika koettaa", vastasi tämä iloisesti ylös katsahtamatta. "Älkäät peljätkö, isä".

Mr. Omer otti leveälierisen hattunsa päästään, kävi istumaan ja huohotti. Hän oli niin lihava, että hänen täytyi huohottaa vähä aika, ennenkuin hän kykeni sanomaan:

"Se on hyvä".

"Isä!" sanoi Minnie leikillisesti. "Mikä pyöriäinen teistä paisuu!"

"Niin, minä en tiedä, mistä se tulee, rakkaani", vastasi hän, miettien sitä. "Ei paljon puutu, että olen semmoinen".

"Te olette niin tyvenmielinen, näettekö", lausui Minnie. "Te ette pane mitään pahaksenne".

"Ei auta olla toisenlainen, rakas lapseni", sanoi Mr. Omer.

"Ei", vastasi hänen tyttärensä. "Me olemme kaikki iloista väkeä täällä, kiitos Jumalan! Emmekö ole, isä?"

"Minä toivon niin, rakkaani", lausui Mr. Omer. "Koska taas saan hengitetyksi, luulen, että otan mittaa tästä nuoresta pojasta. Tahtoisitteko käydä kanssani puotiin, Master Copperfield?"

Mr. Omer'in pyynnöstä astuin minä hänen edellään; ja näytettyään minulle verkapankon, jota hän kiitti erinomaisen hienoksi sekä liian hyväksi murhevaatteiksi paitsi vanhempien jälkeen, otti hän mittaa minusta ja pani sen kirjaan. Sillä aikaa kuin hän teki tätä, johdatti hän minun huomiotani tavara-varastoonsa ja muutamiin muoteihin, jotka, niinkuin hän sanoi, olivat "juuri alkaneet", ja muutamiin muihin muoteihin, joitten hän sanoi "juuri loppuneen".

"Ja tämän kautta kadotamme sangen usein paljon rahaa", lausui Omer. "Mutta muodit ovat niinkuin inhimilliset olennot. Ne alkavat, ei kukaan tiedä milloin, miksi taikka kuinka; ja ne loppuvat, ei kukaan tiedä milloin, miksi taikka kuinka. Kaikki on minun mielestäni niinkuin elämä, jos katselee sitä tältä kannalta".

Minä olin liian surullinen keskustelemaan tätä kysymystä, johon kenties en olisi missään tilassa pystynyt; ja Mr. Omer saatti minut takaisin vierashuoneesen, hengittäin työläästi matkalla.

Tuosta hän huusi oven takaa vähäisiä taita-niskasportaita alaspäin: "tuokaat ylös tee ja voileivät!" Vähän ajan perästä, jona minä istuin ja katselin ympärilleni, ajatellen itsekseni ja kuunnellen neulomista huoneessa sekä sitä nuottia, jota kalkutettiin pihan toisella puolella, ilmestyivät nämät tarjottimella ja näyttivät olevan minulle aiotut.

"Minä olen tuntenut teidät", lausui Mr. Omer, tarkastettuaan minua muutamia minuteja, joitten kuluessa en ollut tehnyt suurta lovea aamiaiseen, sillä nuot mustat kankaat veivät ruokahaluni, "minä olen tuntenut teidät kauan aikaa, nuori ystäväni".

"Oletteko, Sir?"

"Koko elämänne ajan", vastasi Mr. Omer. "Minun sopii sanoa, jo ennen sitä. Minä tunsin isänne ennen teitä. Hän oli viisi jalkaa ja puoli kymmenettä tuumaa pitkä, ja hän sai osakseen viisikolmatta jalkaa maata".

"Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat", kuului pihan toiselta puolelta.

"Hän sai osakseen viisikolmatta jalkaa maata, jos hän sai täyttä tuumaakaan", lausui Mr. Omer hupaisesti. "Se oli joko hänen pyynnöstään taikka äitinne määräyksestä; minä olen unhottanut, kumman".

"Tiedättekö, kuinka pikkuveljeni voi, Sir?" kysyin minä.

Mr. Omer pudisti päätänsä.

"Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat".

"Hän on äitinsä sylissä", lausui hän.

"Voi pikkuista raukkaa! Onko hän kuollut?"

"Älkäät laskeko sitä sydämellenne kovemmin, kuin täytyy", sanoi Mr. Omer. "Niin. Pikku lapsi on kuollut".

Haavani aukenivat jälleen tästä sanomasta. Minä jätin tuskin kosketetun aamiaiseni, menin pois ja nojasin päätäni toista pöytää vastaan, joka oli vähäisen huoneen nurkassa ja jonka Minnie nopeasti tyhjensi, etten kyynelilläni tahraisi siihen asetettua murhepukua. Hän oli sievä, hyvänluontoinen tyttö ja pyyhki pois hiukset silmiltäni lempeällä, ystävällisellä kädellä; mutta hän oli suuresti iloissaan sen vuoksi, että hän oli melkein päättänyt työnsä, vieläpä hyvään aikaan, ja hän oli aivan toisenlainen, kuin niinä.

Ennen pitkää kalke lakkasi, ja kauniin-näköinen, nuori mies tuli pihan poikki huoneesen. Hänellä oli vasara kädessään, ja hänen suunsa oli täynnä pieniä nauloja, joita hänen täytyi poimia ulos, ennenkuin hänen oli mahdollista puhua.

"No, Joram!" lausui Mr. Omer. "Kuinka sinun työsi käy?"

"Kaikki hyvin", vastasi Joram. "Se on tehty, Sir".

Minnie punehtui hiukan, ja molemmat toiset tytöt hymyilivät keskenänsä.

"Kuinka! sinä teit siis työtä kynttilän valolla eilen illalla, kun minä olin klubissa? Eikö niin?" kysyi Omer, ummistaen toista silmäänsä.

"Niin", vastasi Joram. "Koska sanoitte, että, jos kaikki valmistuisi, meidän sopisi tehdä pieni huvimatka ja yhdessä lähteä tuonne, Minnien ja minun -- ja teidän".

"Ohoh! minä luulin jo, että jättäisitte minut kokonaan pois", lausui Mr. Omer, nauraen, siksi kuin hän alkoi yskiä.

"Koska olitte niin hyvä ja sanoitte sillä tapaa", jatkoi nuori mies, "ryhdyin minä työhön voimani takaa, näette. Tahdotteko nyt tulla ja lausua ajatuksenne siitä?"

"Kyllä", vastasi Mr. Omer, nousten. "Tahtoisitteko, ystäväni", ja hän pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni, "nähdä teidän --"

"Ei, isä", keskeytti Minnie.

"Minä arvelin, että se olisi hauskaa hänelle, lapseni", sanoi Mr. Omer. "Mutta sinä olet ehkä oikeassa".

Minä en voi sanoa, kuinka tiesin, että se oli kalliin, kalliin äitini arkku, jota he menivät katsomaan. Minä en ollut koskaan kuullut semmoista tehtävän; minä en ollut koskaan, tietääkseni, nähnyt mitään semmoista; mutta kalkkeen kestäessä joutui mieleeni, mikä se oli; ja kun nuori mies astui sisään, olen varma, että tiesin, mitä hän oli puuhannut.

Koska työ nyt oli päättynyt, harjasivat ne molemmat tytöt, joitten nimiä minä en ollut kuullut, tilkut ja säikeet vaatteistansa ja menivät puotiin siivoamaan sitä ja odottamaan ostajia. Minnie jäi panemaan kokoon, mitä olivat ommelleet, ja latomaan sitä kahteen koriin. Tätä hän teki polvillansa, hyräillen jotakin hilpeätä, pikkuista laulua. Joram, jota minä päätin hänen rakastajaksensa, tuli sisään ja sieppasi (hän ei näyttänyt ensinkään huolivan läsnä-olostani) suudelman tytöltä, kun tämä laitteli myttyänsä, ja sanoi, että isä oli mennyt kääsyjä noutamaan, ja että hänen itse täytyi tehdä kiirettä ja hankkia itsensä valmiiksi. Sitten hän taas meni ulos; ja nyt Minnie pani sormistimensa ja saksensa plakkariinsa, pisti silmineulan, musta lanka päässä, näppärästi rintaansa ja puki somasti yllensä päällysvaatteensa oven takana olevan vähäisen peilin edessä, jossa minä näin hänen tyytyväisten kasvojensa kuvautuvan.

Kaikki nämät minä näin, kun istuin pöydän ääressä nurkassa, käsi poskella ajatellen sangen erilaisia asioita. Kääsyt tulivat pian puodin eteen, ja kun olivat panneet korit ensiksi niihin, pantiin minä toiseksi, ja nuot kolme seurasivat. Minä muistan kääsyjä jonkunlaisiksi puoli-kääsykärryiksi ja puoli-pianovankkureiksi. Ne olivat maalatut mustanpuuhavalla värillä, ja musta, pitkähäntäinen hevonen veti niitä. Meillä oli kaikilla yltäkyllin tilaa.

Minä en luule, että minusta on koskaan eläessäni tuntunut niin kummalliselta (minä olen ehkä viisaampi nyt), kuin silloin, kuin olin heidän kanssaan ja muistin, mitä he olivat työskennelleet, ja näin, kuinka he iloitsivat matkasta. Minä en ollut suuttunut heille; minä pikemmin pelkäsin heitä, ikäänkuin olisin ollut heitetty semmoisten olentojen joukkoon, joitten kanssa minulla ei ollut mitään yhteyttä luonnon puolesta. He olivat hyvin virkoiset. Vanha mies istui edessä, ajaen, ja molemmat nuoret hänen takanansa, ja milloin hyvänsä hän puhutteli heitä, nojasivat he eteenpäin, toinen toiselta ja toinen toiselta puolelta hänen pulleita kasvojaan, ja olivat erinomaisen kohteliaat hänelle. He olisivat puhuneet minunkin kanssani; mutta minä peräydyin heistä ja mietiskelin itsekseni nurkassani. Heidän lemmentekonsa ja lystillisyytensä, vaikk'ei se suinkaan ollut meluavaa laatua, vieroitti minua heistä, ja minä melkein ihmettelin, että he eivät saaneet mitään rangaistusta sydämensä kovuudesta.

Kun he siis pysähtyivät hevostansa syöttämään ja itsekin söivät ja joivat ja riemuitsivat, en minä voinut koskea mihinkään, johon he koskivat, vaan pidin paastoani rikkomatta. Ja kun saavuimme kotiini, laskeusin alas kääsyjen takaa niin nopeasti, kuin mahdollista, etten olisi heidän seurassaan noitten juhlallisten akkunain edessä, jotka katselivat minua, niinkuin ummistetut silmät, jotka ennen olivat kirkkaat. Ja voi, kuinka vähän minun oli ollut tarve ajatella, mikä, kotiin tullessani, liikuttaisi minua -- kun näin äitini huoneen akkunan ja tämän vieressä sen, joka parempina päivinä oli ollut minun!

Minä olin Peggotyn sylissä, ennenkuin ehdin portille, ja hän vei minut sisään. Hänen surunsa puhkesi ilmi, kun hän ensin näki minut; mutta hän hillitsi sitä pian ja puhui kuiskaamalla ja käveli niin hiljaisesti, kuin kuollutta olisi saattanut häiritä. Hän ei ollut maannut vuoteessa, havaitsin minä, moneen aikaan. Hän istui ja valvoi vielä tämän yön. Niin kauan kuin hänen rakas emäntä parkansa oli maan päällä, sanoi hän, ei hän tahtonut koskaan luopua hänestä.