Part 32

"Ettekö muista, kuinka tulitte vaunujen luo kohdataksenne minua ja kuinka suurustin täällä ja kuinka sitten ajoimme Blunderstone'en yhdessä: te ja minä ja Mrs. Joram ja Mr. Joram myös --joka ei silloin ollut hänen puolisonsa?"

"No, Herra siunatkoon sieluani!" huudahti Mr. Omer, kun hän hämmästyksestä oli joutunut pahaan yskänkuuroon, "mitä sanotte! Rakas Minnie'ni, muistatko sinä? Voi minua, niin -- se oli yksi lady, luullakseni?"

"Minun äitini", vastasin minä.

"To-si-aan", lausui Omer, koskien liiviini etusormellansa, "ja siinä oli pikkuinen lapsi myöskin! Niitä oli kaksi henkeä. Pikkuinen pantiin toisen viereen. Tuolla Blunderstone'ssa se oli tietysti. Voi minua! Ja kuinka olette siitä pitäen jaksaneet?"

Varsin hyvästi, kiitin häntä, niinkuin toivoin hänenkin jaksaneen.

"Ei sovi moittia, näettekö", sanoi Mr. Omer. "Tosin huomaan, että henkeni käy lyhyeksi, mutta se harvoin käy pidemmäksi, kun ihminen käy vanhemmaksi. Minä pidän sen hyvänäni, niinkuin se tulee, ja koetan hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista. Tämä on parasta, eikö niin?"

Mr. Omer yski taas sen vuoksi, että hän oli nauranut, ja hänen tyttärensä, joka nyt seisoi likellä meidän vieressämme, hypittäen pikku lastansa tiskillä, autti häntä tästä kuurosta.

"Voi minua!" sanoi Mr. Omer. "Niin tosiaan. Kaksi henkeä! No, juuri sillä matkalla, jos uskotte minua, määrättiin Minnie'n ja Joram'in hääpäivä. 'Määrätkäät se, Sir', sanoo Joram. 'Niin, määrää se, isä', sanoo Minnie. Ja nyt hän on asiakumppanini. Ja katsokaat tänne! Tämä on nuorin!"

Minnie nauroi ja silitteli nauhalla sidottua tukkaansa pitkin silmäkulmiansa, samalla kuin hänen isänsä pisti yhden lihavista sormistansa tiskillä hyppivän lapsen käteen.

"Kaksi henkeä tietysti!" lausui Mr. Omer ja nyykäytti päätänsä, katsahtaen takaisin menneesen aikaan. "Juuri niin! Ja Joram valmistaa tänä hetkenä yhtä harmaata, hopeanaulaista; se ei ole tämän mittainen" -- tiskillä hyppivän lapsen mittainen -- "vaan runsaasti kahta tuumaa lyhyempi. -- Ettekö nauti mitään?"

Minä kiitin häntä, mutta kieltäysin.

"Malttakaat, minä ajattelen", lausui Mr. Omer. "Ajomies Barkis'in vaimo -- venemies Peggotyn sisar -- eikö hänellä ollut jonkunlaista tekemistä teidän perheenne kanssa? Eikö hän ollut palveluksessa siinä?"

Minun myöntävä vastaukseni tuotti hänelle suurta iloa.

"Minä luulen, että henkeni tästä lähin käy pitkäksi, koska muistonikin käy niin pitkäksi", lausui Mr. Omer. "Hyvä, Sir, meille on tullut oppiin eräs Peggotyn nuori sukulainen, jolla on niin hieno maku hempukaluin teossa -- minä vakuutan teitä siitä, -- etten luule koko Englannissa löytyvän yhtäkään herttuatarta, joka voisi kilpailla hänen kanssaan".

"Ei suinkaan pikku Em'ly?" kysyin minä vasten tahtoani.

"Em'ly hänen nimensä on", sanoi Mr. Omer, "ja pikkuinen hän myöskin on. Mutta jos uskotte minua, hänellä on semmoiset kasvot, että toinen puoli tämän kaupungin naisista on vimmassaan hänelle".

"Joutavia, isä!" lausui Minnie.

"Rakas lapseni", sanoi Mr. Omer. "Minä en väitä, että sinun on niin laita", iskien silmää minulle, "mutta minä väitän, että toinen puoli Yarmouth'in naisista -- voi! ja viiden penikulman paikkeilla sen ympärillä -- on vimmassaan tälle tytölle".

"Semmoisessa tapauksessa olisi hänen tullut pysyä omassa säädyssään, isä", vastasi Minnie, "eikä antaa heille mitään aihetta puheisin, niin heillä ei olisi ollut mitään sanomista".

"Ei olisi ollut mitään sanomista!" vastasi Mr. Omer. "Ei olisi ollut mitään sanomista! Onko tämä sinun tietosi mailmasta? Mitä löytyy, jota eivät naiset julkenisi sanoa ja jota he eivät sano -- erittäinkin, jos on kysymys toisen naisen kauniista muodosta?"

Minä todella luulin, että Mr. Omer oli mennyt mies, kun hän oli laskenut tämän soimaavan leikkipuheen. Hän yski siinä määrässä ja hänen oli niin vaikea saada henkeänsä jälleen vedetyksi, että minä täyttä totta odotin saavani nähdä, kuinka hänen päänsä vaipuisi alas tiskin taa ja hänen vähäiset, mustat housunsa ja niitten polvessa olevat ruosteenväriset, pienet nauharuusut tutisten kohoisivat ilmaan viimeisessä turhassa ponnistuksessa. Vihdoin hän kuitenkin kävi paremmaksi, vaikka hän yhä huohotti kovasti ja oli niin uupunut, että hänen täytyi käydä istumaan puodin pulpetin tuolille.

"Hän ei ole, näettekö", lausui hän, pyyhkien päätänsä ja vaivaloisesti hengittäen, "paljon turvannut kumppaneihin täällä; hän ei ole likeisesti liittynyt keneenkään erityiseen tuttavaan elikkä ystävään, saatikka rakastajaan. Tästä syystä käy semmoinen häijyn-ilkinen puhe, että Em'ly pyrkii ladyksi. Minun ajatukseni on se, että tämä puhe sai alkunsa etupäässä sen kautta, että hän välisti koulussa sanoi, että, jos hän olisi lady, hän enonsa hyväksi tekisi sen ja sen ja ostaisi hänelle semmoisia ja semmoisia kauniita kaluja".

"Minä vakuutan teille, Mr. Omer, hän on sanonut niin minulle", vastasin minä kiivaasti, "kun molemmat vielä olimme lapset".

Mr. Omer nyykäytti päätänsä ja hivutti leukaansa. "Juuri niin. Lisäksi osasi hän aivan vähillä pukea itsensä, näettekö, paremmin kuin useimmat muut suurilla, ja tämä pahensi asian. Paitsi sitä hän oli jotenkin mitä sopii nimittää itsepäiseksi -- jopa olen valmis sanomaan, että hän oli mitä itsekin nimittäisin itsepäiseksi", lausui Mr. Omer -- "ei tuntenut omaa mieltänsä tarkoin -- vähän liiaksi hemmoteltu -- eikä voinut aluksi oikein hillitä itseänsä. Muuta, kuin tätä, ei ole koskaan sanottu häntä vastaan, Minnie?"

"Ei, isä", arveli Mrs. Joram. "Tämä on pahinta, luulen minä".

"Kun hän sitten sai paikan", lausui Mr. Omer, "ja hänen tuli olla vanhan, näreän ladyn seurusteliana, he eivät oikein hyvin sopineet keskenänsä eikä hän jäänyt palvelukseensa. Viimein hän tuli tänne kolmeksi vuodeksi oppiin. Melkein kaksi niistä on mennyt, ja hän on ollut niin kunnollinen tyttö, kuin ikinä löytyi. Vastaa kuutta mitä parasta! Minnie, eikö hän vastaa kuutta mitä parasta?"

"Vastaa, isä", arveli Minnie. "Älkäät millään muotoa sanoko, että _minä_ olen koettanut alentaa häntä!"

"Varsin hyvä", sanoi Mr. Omer. "Se on oikein. Ja niin, nuori gentlemani", lisäsi hän, kun hän oli muutamia silmänräpäyksiä vielä hivuttanut leukaansa, "ett'ette katsoisi minua pitkäpinnaiseksi samoin kuin lyhyt-henkiseksi, luulen, että nyt on kaikki siitä asiasta puhuttu".

Koska he olivat puhuneet hiljennetyllä äänellä sillä aikaa, kuin puhuivat Em'lystä, en minä epäillyt, että hän oli likellä. Kun kysyin, eikö ollut niin, nyykäytti Mr. Omer "kyllä" ja viittasi vierashuoneen ovea kohden. Kiireiseen kysymykseeni, saisinko katsahtaa sisään, vastattiin täydellisellä suostumuksella; ja sisään katsahtaessani lasin läpi näin hänen istuvan työnsä ääressä. Minä näin hänen, mitä kauniimman pikku olennon, hymyillen kääntävän noita pilvettömiä, sinisiä silmiänsä, jotka olivat katselleet lapselliseen sydämeeni, yhtä Minnie'n lasta kohden, joka leikitteli hänen vieressänsä. Hänen kirkkaissa kasvoissaan ilmestyi kylläksi itsepintaisuutta, että huomasin oikeaksi, mitä olin kuullut; niissä väijyi paljon tuota vanhaa oikullista ujoutta; mutta hänen suloisissa katseissaan ei ollut mitään, minä olen varma siitä, joka ei puhunut hyvyydestä ja onnesta, ja joka ei osoittanut, että hän kulki hyvää ja onnellista tietä.

Tuo kalke toiselta puolen pihaa, joka ei näyttänyt koskaan taukoavan -- voi! se oli se kalke, joka ei _koskaan_ taukoakaan -- kuului hiljaa koko ajan.

"Ettekö tahtoisi astua sisään", kysyi Mr. Omer, "ja puhutella häntä? Astukaat sisään ja puhutelkaat häntä, Sir! Olkaat niinkuin kotona täällä!"

Minä olin liian kaino tekemään sitä silloin -- minä pelkäsin, että hämmentäisin häntä, ja pelkäsin yhtä paljon, että hämmentäisin itseäni; mutta minä tiedustelin, mihin aikaan hän iltaisin lähti kotiin, että käyntimme sovitettaisiin sen mukaan; ja sanoen hyvästi Mr. Omer'ille, hänen sievälle tyttärellensä ja tämän pikku lapsille, menin pois rakkaan, vanhan Peggottyni luo.

Tuossa hän seisoi tiili-lattiaisessa kyökissä päivällistä keittäen. Kun kolkutin ovea, avasi hän sen ja kysyi minulta, mitä suvaitsin tahtoa. Minä katselin häntä hymyillen, mutta hän ei hymyillyt minulle vastaukseksi. Minä en ollut koskaan laannut kirjoittamasta hänelle, mutta oli varmaan seitsemän vuotta siitä, kuin olimme tavanneet toisemme.

"Onko Mr. Barkis kotona, Ma'am?" lausuin minä, ääntäni karkeaksi tehden.

"Hän on kotona, Sir", vastasi Peggotty, "mutta hän makaa kipeänä luuvalossa".

"Eikö hän enää käy Blunderstone'ssa?" kysyin minä.

"Käy kyllä, kun hän on terve", vastasi hän.

"Ettekö _te_ koskaan käy siellä, Mrs. Barkis?"

Hän katseli minua tarkemmin, ja minä huomasin, että hänen kätensä liikahtivat nopeasti toisiansa kohden.

"Sen vuoksi, että tahtoisin kysyä eräästä talosta siellä, jota nimittävät -- miksi se taas olikaan? -- Rookery'ksi", arvelin minä.

Hän astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä epäilevällä, pelästyneellä tavalla, ikäänkuin torjuaksensa minua pois.

"Peggotty!" huudahdin minä hänelle.

"Minun rakas poikani!" huudahti hän, ja me puhkesimme molemmat kyyneliin ja olimme suljetut toistemme syliin.

Kuinka liiallinen hän oli; kuinka hän nauroi ja itki minua; kuinka ylpeä hän oli, kuinka iloinen; kuinka häntä suretti, että se, jonka kunnia ja ilo minä olisin voinut olla, ei saanut hellästi halailla minua: sitä en kykene kertomaan. Minua ei vaivannut mikään semmoinen pelko, että se oli nuorentapaista, kun tunsin samoja tunteita, kuin hän. Minä en ollut koskaan eläessäni nauranut enkä itkenyt -- ei edes hänen kanssaan -- altiimmin kuin sinä aamuna.

"Barkis tulee niin iloiseksi", lausui Peggotty, pyyhkien silmiänsä esiliinallaan, "että se tekee hänet paljon paremmaksi, kuin koko pullolliset linimenttiä. Saanko mennä sanomaan hänelle, että olette täällä? Tahdotteko tulla katsomaan häntä, rakkaani?"

Tietysti minä tahdoin. Mutta Peggotty ei päässyt huoneesta niin helposti, kuin hän luuli, sillä joka kerta kuin hän tuli oven suuhun ja katsoi taaksepäin minun puoleeni, palasi hän takaisin, uudestaan nauraakseen ja itkeäkseen olkapääni nojalla. Asiaa helpommaksi tehdäkseni menin minä viimein ylikerrokseen hänen kanssaan; ja hetken aikaa ulkopuolella odotettuani, sillä välin kuin Peggotty valmisti Mr. Barkis'ia tuloani varten, ilmestyin tämän invalidin edessä.

Hän vastaan-otti minut täydellisellä ihastuksella. Hän oli niin luuvalon hallussa, etten voinut pudistaa kättä hänen kanssaan, mutta hän käski minun pudistaa sitä tupsua, joka oli hänen tuppilakkinsa huipussa, jota minä mitä sydämmellisimmällä tavalla teinkin. Kun olin istunut hänen sänkynsä viereen, sanoi hän, että hänen teki hyvää kokea samoja tunteita, kuin jos hän taas ajaisi minua Blunderstone'n matkalla. Kun hän näin makasi vuoteessansa, kasvot ylöspäin ja koko ruumis, paitsi nämät, niin peitettynä, ettei hän näyttänyt olevan muuta, kuin vaan kasvot -- niinkuin vanhan tavan mukaan kuvattu kerubi -- oli hän mitä kummallisimman näköinen esine, minkä ikinä olen nähnyt.

"Mikä nimi se oli, jonka kirjoitin vaunuihin, Sir?" lausui Mr. Barkis heikolla, luuvalollisella hymyllä.

"Ah! Mr. Barkis, meillä oli muutamia vakavia puheita siitä asiasta, eikö ollut?"

"Minua halutti kauan aikaa, Sir?" sanoi Mr. Barkis.

"Kauan aikaa", arvelin minä.

"Enkä minä kadu sitä", lausui Mr. Barkis. "Muistatteko, mitä kerta juttelitte minulle, että hän leipoo kaikki omenapasteijat ja keittää kaikki ruoat?"

"Muistan varsin hyvästi", vastasin minä.

"Se oli totta", sanoi Mr. Barkis, "kuin nauriit. Se oli totta", sanoi Mr. Barkis, nyykäyttäen tuppilakkiansa, joka oli ainoa keino, jolla hän osasi panna pontta puheesensa, "kuin verot. Eikä mikään ole niin totta, kuin ne".

Mr. Barkis käänsi silmänsä minuun, ikäänkuin saadaksensa minun suostumustani tähän hänen sänkymietteittensä johtopäätökseen; ja minä annoin sen.

"Ei mikään ole niin totta, kuin ne", toisti Mr. Barkis; "mies, joka on niin köyhä, kuin minä, huomaa tämän mielessänsä, kun hän lasketaan sairasvuoteelle. Minä olen kovin köyhä mies, Sir".

"Minua surettaa kuulla sitä, Mr. Barkis".

"Kovin köyhä mies olen minä todella", sanoi Mr. Barkis.

Tässä tuli hänen oikea kätensä hitaasti ja heikosti esiin peiton alta ja tarttui haperoiten keppiin, joka oli höllästi sidottu sängynkylkeen. Kopeloittuaan vähän aikaa tällä kapineella, jonka toimen kestäessä hänen kasvonsa kuvastelivat kaikenlaisia hämmentyneitä tunteita, sysäsi Mr. Barkis sitä yhtä arkkua vastaan, jonka toisen pään olin nähnyt koko ajan. Silloin hänen kasvonsa kävivät levollisiksi.

"Vanhoja vaatteita", lausui Mr. Barkis.

"Vai niin", sanoin minä.

"Minä soisin, että se olisi rahaa, Sir", arveli Mr. Barkis.

"Niin minäkin soisin", vastasin minä.

"Mutta se _ei ole_", lausui Mr. Barkis, avaten molempia silmiänsä niin selälleen, kuin suinkin mahdollista oli.

Minä ilmoitin olevani aivan varma siitä, jonka jälkeen Mr. Barkis lempeämmin käänsi silmänsä vaimoansa kohden ja sanoi:

"Hän on hyödyllisin ja paras kaikista naisista, C. P. Barkis. Kaikkia niitä ylistyksiä, joita suinkin voi antaa C. P. Barkis'ille, ansaitsee hän, ja vielä enemmän! Rakas vaimoni, hanki tänään päivällistä vieraita varten; jotakin hyvää syödä ja juoda, vai kuinka?"

Minä olisin vastustanut tätä tarpeetonta kunnian-osoitusta, jollen olisi nähnyt Peggotyn seisovan toisella puolen vuodetta erittäin levottomana siitä, että vastustaisin. Minä pysyin sen vuoksi alallani.

"Minulla on hiukan rahoja jossakin likellä täällä, rakas ystäväni", sanoi Mr. Barkis, "mutta minä olen vähän väsyksissä. Jos sinä ja Mr. David jättäisitte minut hetkeksi nukahtamaan, koetan löytää niitä, kun herään".

Me jätimme huoneen tämän pyynnön johdosta. Kun tulimme huoneesta ulos, jutteli Peggotty minulle, että Mr. Barkis, joka nyt oli "vielä vähän tarkempi", kuin tavallisesti, aina turvasi tähän samaan keinoon, ennenkuin hän toi esiin yhtäkään ainoata äyriä varoistansa; ja että hän näki sanomattomia vaivoja, kun hän yksinään kömpi ulos sängystänsä, ottaaksensa sitä tuosta onnettomasta arkusta. Me kuulimmekin hänen kohta laskevan mitä kauheimpia, puoleksi tukehutettuja ohkauksia, koska tämä harakan-hyppy kidutti häntä jokaisesta nivelestä; mutta samalla kuin Peggotyn silmät olivat täynnä sääliä häntä kohtaan, sanoi hän, että tämä vieraanvaraisuuden puuska teki hänen hyvää ja että oli paras olla sitä estämättä. Niin hän ohkasi itseksensä, siksi kuin hän oli päässyt sänkyyn jälleen, kärsien, minä en epäile sitä, martyrin tuskia, ja huusi meitä sitten sisään, ollen juuri heräävinänsä virvoittavasta unesta ja vetävinään esiin yhtä guineaa pieluksensa alta. Hänen tyytyväisyytensä, kun hän oli näin onnellisesti pettänyt meidät ja säilyttänyt arkun läpitunkemattoman salaisuuden, näytti kyllin korvaavan kaikki hänen vaivansa.

Minä valmistin Peggottya Steerforth'in tulon suhteen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin tämä saapui. Minä olen varma siitä, että Peggotyn mielestä se oli aivan sama, oliko Steerforth ollut hänen itsen-omainen hyväntekiänsä vai minun oivallinen ystäväni, ja että hän olisi vastaan-ottanut hänet suurimmalla kiitollisuudella ja hartaudella kumpaisessakin tapauksessa. Mutta Steerforth'in notkea, vilkas, hauska luonto, hänen iloinen käytöksensä, hänen kaunis ulkomuotonsa ja se syntyperäinen kyky, jolla hän sovitti itsensä jokaisen mukaan, kun hän vaan tahtoi, ja kosketti suoraan, kun hän huoli sitä tehdä, kaikkien sydämen hellintä kohtaa, suostutti Peggotyn kokonaan häneen ennen viiden minutin kuluttua. Yksistään se tapa, jolla hän kohteli minua, olisi voittanut Peggotyn. Mutta kaikista näistä syistä yhteensä alkoi Peggotty, niin luulen lujasti, tavallansa jumaloita häntä, ennenkuin hän jätti huoneen tänä iltana.

Hän jäi sinne minun kanssani päivälliseksi -- jos sanoisin mielellään, en ilmoittaisi puoleksikaan, kuinka taipuvaisesti ja iloisesti. Hän astui Mr. Barkis'in huoneesen kuin valo ja ilma, kirkastaen ja vilpastaen sitä, niinkuin hän olisi ollut raitis ilma itse. Mitä ikinänsä hän teki, sen hän teki ilman mitään ponnistusta ja niinkuin itse tietämättä; kaikissa ilmaantui jonkunlainen sanomaton sievyys, jonkunlainen ilmeinen mahdottomuus tehdä toisin taikka paremmin, joka oli niin suloinen, niin luonteva ja miellyttävä, että se valloittaa minut nytkin, kun muistelen sitä.

Me pidimme iloa vähäisessä vierashuoneessa, jossa Martyrien Kirja koskematonna minun ajoistani saakka oli avoinna pulpetilla, niinkuin ennen, ja jossa minä nyt selailin sen kauheita kuvia, muistaen niitä vanhoja tunteita, joita ne olivat herättäneet, mutta niitä tuntematta. Kun Peggotty puhui siitä, mitä hän nimitti minun huoneekseni, ja että se oli valmis minua varten yöksi sekä että hän toivoi minun muuttavan siihen, käsitti Steerforth koko asian, ennenkuin ehdin edes katsahtaa häneen.

"Tietysti", hän sanoi. "Sinä makaat täällä niin kauan kuin viivymme Yarmouth'issa, ja minä makaan hotellissa".

"Mutta kun käyttäyttää sinut tämmöisen matkan", vastasin minä, "ja tällä tapaa eroaa sinusta, ei se ole mielestäni kunnon kumppanin työ, Steerforth".

"Mutta, Jumalan nimeen, mihin sinä luonnollisesti kuulut?" sanoi hän. "Mitä 'mielestäni' on tähän verrattuna!" Asia oli sillä ratkaistu.

Steerforth pysyi yhtä miellyttävänä loppuun saakka, siksi kuin kello kahdeksan lähdimme matkalle Mr. Peggotyn veneen luo. Jopa hän asetti ominaisuutensa yhä komeammin näkyviin sitä myöden kuin aika kului; sillä minä luulin jo silloin enkä epäile sitä nyt, että, kun hän oli päättänyt huvittaa, menestyksen tieto vuodatti häneen uutta havainnon kykyä ja helpoitti tätä jo ennen terävää havaintoa. Jos kukaan olisi silloin kertonut minulle, että kaikki tämä oli vaan loistava leikki, jota laskettiin hetken kiihoitukseksi, vireän mielen jännittämiseksi, ajattelemattomasta etevyyden halusta ja turmiollisesta, kevytmielisestä pyrkimisestä kaikenlaisten semmoisten saavuttamiseksi, jotka olivat hänelle arvottomia ja seuraavalla silmänräpäyksellä heitettiin pois -- jos kukaan, sanon, sinä iltana olisi kertonut minulle semmoisen valheen, en tiedä, millä lailla suuttumukseni siitä olisi puhjennut ilmi!

Luultavasti vaan sillä tapaa, että, jos mahdollista, ne romantilliset uskollisuuden ja ystävyyden tunteet olisivat kasvaneet, joilla minä hänen vieressänsä astuin pimeätä, talvista hiekka-rantaa vanhaa venettä kohden, samalla kuin tuuli huokaili ympärillämme vielä surullisemmin, kuin se oli huokaillut ja vaikeroinnut sinä iltana, jolloin minä ensi kerran pimitin Mr. Peggotyn ovea.

"Tämä on jylhä seutu, Steerforth, eikö ole?"

"Jotenkin kauhistava pimeässä", lausui hän; "ja meri ärjyy, niinkuin se pyytäisi nielaista meitä. Tuollako vene on, josta näen valkean?"

"Tuolla se on", sanoin minä.

"Ja se on sama, jonka näin tänä aamuna", vastasi hän. "Minä menin suoraan sen luo; vaistomaisesti, arvaan minä".

Me emme puhuneet sen koommin, kun lähestyimme valoa, vaan pyrimme hiljaisesti oven luo. Minä laskin käteni rivalle ja kuiskaten Steerforth'ille, että hän pysyisi likellä minua, astuin sisään.

Joku äänten humina oli kuulunut ulos, ja juuri kun astuimme sisään, kuului käsien taputus, joka, minä huomasin sen kummastuksella, lähti tuosta tavallisesti alakuloisesta Mrs. Gummidge'stä. Mutta Mrs. Gummidge ei ollut ainoa siellä, joka oli tavattoman virkeä. Mr. Peggotty, jonka kasvoja erinomainen tyytyväisyys valaisi ja joka nauroi kaikesta sydämestänsä, piti karkeita käsivarsiansa avoinna, niinkuin vastaan-ottaaksensa pikku Em'lyä; Ham, jonka kasvoissa yhtä haavaa ilmestyi ihmetys, riemu ja jonkunlainen kömpelöinen ujous, joka sopi hänelle sangen hyvin, piti pikku Em'lyä kädestä, niinkuin esitelläksensä häntä Mr. Peggotylle; pikku Em'ly itse, punehtuneena ja kainona, mutta iloisena Mr. Peggotyn ilosta, niinkuin hänen loistavat silmänsä osoittivat, pysäytettiin tulomme kautta (sillä hän näki meidät ensiksi) juuri kun hän aikoi juosta Ham'in luota Mr. Peggotyn syliin. Ensimäisessä vilauksessa, jolloin näimme heidät kaikki, ja sinä hetkenä, jolloin astuimme pimeästä, kylmästä illasta lämpimään, valoisaan huoneesen, oli tämä se toimi, jossa he kaikki olivat: Mrs. Gummidge peräpuolella taputtaen käsiänsä, niinkuin mieli-mennyt.

Tämä pikkuinen kuva hävisi niin äkkiä meidän tulomme kautta, että olisi sopinut epäillä, oliko se koskaan ollutkaan olemassa. Minä asetuin keskelle kummastunutta perhettä vastapäätä Mr. Peggottya ja ojensin kättäni hänelle, kun Ham huusi:

"Mas'r Davy! Se on Mas'r Davy!"

Silmänräpäyksen perästä pudistimme kaikki kättä toistemme kanssa ja kysyimme toisiltamme, kuinka voimme, ja kerroimme toisillemme, kuinka iloiset olimme tästä yhtymisestämme, ja puhuimme kaikki yhtä haavaa. Mr. Peggotty oli niin ylpeä ja iloinen siitä, että hän näki meidät, ettei hän tietänyt, mitä sanoa taikka tehdä, vaan pudisti kättä kerta toisensa perästä minun kanssani, ja sitten Steerforth'in kanssa, ja sitten taas minun kanssani, ja sitten pörrötti tuuheaa tukkaansa ympäri koko päätänsä ja nauroi semmoisella ilolla ja riemulla, että oli oikein lysti katsella häntä.

"No, että te kaksi gent'lmania -- täysikasvuiset gent'lmanit -- tulisitte tämän katon alle tänä iltana, parhaana iltana elin-ajassani", lausui Mr. Peggotty, "on semmoinen asia, joka ei ole koskaan tapahtunut ennen, minä luulen niin täyttä totta! Em'ly kultani, tule tänne! Tule tänne, pikku noitani! Tässä on Mas'r Davyn ystävä, rakas tyttöni! Tässä on se gent'lmani, josta olet kuullut, Em'ly. Hän tulee katsomaan sinua Mas'r Davyn kanssa kaikkein kirkkaimpana iltana setäsi elämässä, mikä, Jumal'auta, ikinä oli taikka vasta on. Hurraa!"

Kun Mr. Peggotty oli pitänyt tämän puheen yhdellä henkäyksellä ja erinomaisen suurella vilkkaudella ja mielihyvällä, pani hän ihastuksissaan toisen isoista käsistään kummallekin puolelle sisarentyttärensä kasvoja ja, suudellen niitä kymmenkunnan kertoja, painoi niitä lempeällä ylpeydellä ja rakkaudella leveää rintaansa vastaan ja taputti niitä, niinkuin hänen kätensä olisi ollut naisen. Sitten päästi hän hänet menemään; ja kun tämä juoksi siihen vähäiseen kammioon, jossa minun oli tapa maata, katseli Mr. Peggotty ympärillensä meidän puoleemme aivan lämpimänä ja hengästyneenä tavattomasta tyytyväisyydestään.

"Jos te molemmat gent'lmanit -- nyt täysikasvuiset gent'lmanit ja semmoiset gent'lmanit --" lausui Mr. Peggotty. "Niin he ovat, niin he ovat!" huusi Ham. "Hyvin sanottu! Niin he ovat. Mas'r Davy -- täysikasvuiset gent'lmanit, niin he ovat!"

"Jos te molemmat gent'lmanit, täysikasvuiset gent'lmanit", arveli Mr. Peggotty, "ette anna minulle anteeksi, että olen tässä mielentilassa, kun saatte kuulla asian, pyydän teiltä anteeksi. Em'ly, lemmittyni! -- Hän tietää, että aion kertoa", tässä hänen ilonsa puhkesi ilmi taas, "ja on pujahtanut pois. Olisitteko niin hyvä ja katsoisitte häntä, äiti, hetken aikaa?"

Mrs. Gummidge nyykäytti päätänsä ja katosi.

"Jollei tämä", lausui Mr. Peggotty, istuen meidän keskellemme valkean ääreen, "ole ihanin ilta elämässäni, olen minä piikki-kala -- vieläpä keitetty piikki-kala -- enkä minä saata sen enempää sanoa. Tämä pikku Em'ly tässä, Sir", matalalla äänellä Steerforth'ille -- "hän, jonka näitte punehtuvan tässä juuri nyt --".

Steerforth nyykäytti vaan päätänsä, mutta näytti niin ystävällisesti ottaneen osaa Mr. Peggotyn tunteisin, että jälkimäinen vastasi hänelle, niinkuin hän olisi puhunut.

"Tosiaan", sanoi Mr. Peggotty. "Sitä hän on, ja niin hän on. Kiitoksia, Sir".

Ham nyykäytti päätänsä minulle useita kertoja, niinkuin hän olisi aikonut sanoa samaa.

"Tämä meidän pikku Em'ly tässä", lausui Mr. Peggotty, "on ollut meidän huoneessamme, mitä luullakseni (minä olen taitamaton mies, mutta tämä on minun uskoni) vaan semmoinen pikkuinen, kirkas-silmäinen olento _voi_ huoneessa olla. Hän ei ole minun lapseni; minulla ei ole koskaan ollut mitään lapsia; mutta minä en voisi koskaan rakastaa häntä enemmän. Te ymmärrätte! Minä en voisi tehdä sitä!"

"Minä ymmärrän täydellisesti", sanoi Steerforth.