Part 2

Todella -- todella -- niinkuin Mr. Chillip jutteli äidilleni, hän melkein pani mielensä pahaksi; melkein pani mielensä pahaksi, ammattinsa kannalta vaan. Mutta kuitenkin hän istui ja katseli tätiäni lähes kaksi tuntia, sillä välin kuin tämä istui ja katseli valkeata, siksi kuin häntä taas kutsuttiin ulos. Toisen pois-olon perästä palasi hän jälleen.

"No?" sanoi tätini, ottaen taas pumpulit pois samanpuolisesta korvasta.

"Niin, Madam", vastasi Mr. Chillip, "me -- me edistymme hitaasti, Madam".

"Äih!" lausui tätini semmoisella murinalla, että Mr. Chillip suorastaan ei voinut kestää sitä. Se oli todella omainen lannistamaan hänen rohkeuttansa, kertoi hän jälestäpäin. Hän meni mieluisammin istumaan portaille kovaan uhoon ja pimeään, siksi kuin häntä uudestaan kutsuttiin.

Ham Peggotty, joka kävi julkisessa koulussa ja oli koko mainio katkismuksessa ja jota sentähden sopii katsoa luotettavaksi todistajaksi, kertoi seuraavana päivänä, että, kun hän tuntia myöhemmin sattumalta kurkisteli sisään vierashuoneesen, Miss Betsey, joka silloin astuskeli levotonna edestakaisin, kohta huomasi hänet ja syöksi hänen kimppuunsa, ennenkuin hän ehti paeta; -- että tuon tuostakin ylhäältä kuului jalankopinaa ja ääniä, joita eivät pumpulit pidättäneet, siitä päättäen, että lady ilmeisesti iski häneen, niinkuin uhriin, johon sopi purkaa liika-kiihtymyksensä, kun äänet olivat lujimmillaan; -- että lady, joka lakkaamatta kuljetti häntä edestakaisin kauluksesta (niinkuin hän olisi nielaissut liian paljon opiumia) semmoisina hetkinä ravisteli häntä, pörrötti hänen tukkaansa, rypisti hänen paitaansa, tukki hänen korvansa, niinkuin olisi luullut niitä omiksi korviksensa, sekä muulla lailla repi ja rääkkäsi häntä. Tätä todisti osaksi hänen tätinsä, joka näki hänet kello puoli yksi kohta, kuin poika oli päässyt ladyn käsistä, ja vakuutti, että hän silloin oli yhtä punainen, kuin minä.

Lempeä Mr. Chillip ei voinut mitenkään pitää vihaa tämmöiseen aikaan, jos milloinkaan. Hän puikelsi, kylki edellä, vierashuoneesen niin pian, kuin hän oli vapaa toimestansa, ja sanoi tädilleni lienteimmällä tavallansa:

"No, Madam, minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille".

"Mihin?" kysyi tätini tuikeasti.

Mr. Chillip hämmästyi taas tätini erittäin ankarasta käytöksestä, jonka vuoksi hän kumarsi häntä vähän ja hymyili hänelle, lepyttääksensä häntä.

"Jumala armahtakoon tätä miestä, mitä hän tekee!" huusi tätini maltittomasti. "Eikö hän osaa puhua?"

"Rauhoittukaat, rakas Madam", sanoi Mr. Chillip hienoimmilla sävelillänsä. "Nyt ei ole enää mitään syytä levottomuuteen, Madam. Rauhoittukaat".

Jälestäpäin katsottiin melkein ihmeeksi, ettei tätini pudistanut Mr. Chillip'iä hyvänpäiväiseksi, vieläpä pudistanut ulos hänestä, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän vaan pudisti omaa päätänsä tälle, mutta semmoisella tavalla, joka vapisutti toista.

"Niin, Madam", jatkoi Mr. Chillip heti, kuin hän oli rohkaissut mieltänsä, "minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille. Kaikki on nyt ohitse, Madam, ja kaikki on käynyt hyvin".

Niinä viitenä minutina taikka sen vaiheella, joita Mr. Chillip käytti tämän puheen pitämiseen, silmäili tätini häntä tarkasti.

"Kuinka hänen laitansa on?" sanoi tätini, laskien käsivartensa ristiin, vaikka hattu vielä oli sidottu niihin toiseen.

"Hyvin, Madam, kyllä hän pian kokonaan toipuu, luulen minä", vastasi Mr. Chillip. "Toipuu niin, kuin sopii toivoa nuoresta äidistä tämmöisissä surullisissa perhe-oloissa. Ei mikään estä teitä kohta menemästä hänen luoksensa, Madam. Se ehkä tekee hänen hyvää".

"Entä tyttö? Kuinka tyttö voi?" kysyi tätini tuimasti.

Mr. Chillip kallisti päätänsä hiukan enemmän ja katseli tätiäni, niinkuin sievä lintu.

"Tyttö", lausui tätini. "Kuinka hän voi?"

"Madam", vastasi Mr. Chillip, "minä luulin teidän tietävän. Se on poika".

Tätini ei virkkanut sanaakaan, vaan tarttui hattuunsa nauhoista, niinkuin se olisi ollut linko, tähtäsi lyödäksensä sillä Mr. Chillip'iä päähän, pani sen sitten omaan päähänsä vinoon, astui ulos eikä palannut koskaan. Hän katosi, niinkuin tyytymätön haltiatar taikka niinkuin joku niistä yliluonnollisista olennoista, joita minun yleisesti luultiin olevan oikeutetun näkemään; eikä palannut milloinkaan enää.

Ei. Minä makasin kopassani ja äitini makasi vuoteessansa; mutta Betsey Trotwood Copperfield oli ijäti unien ja varjojen maassa, niillä kauheilla seuduilla, josta minä aivan nykyisin olin matkustanut; ja valo meidän huoneemme akkunasta loisti ulos kaikkien semmoisten matkustajien maalliselle rajalle ja sille kummulle, jossa säilyi sen tuhka ja tomu, ilman jota minä en olisi koskaan ollut.

TOINEN LUKU.

Minä huomaan.

Ensimäiset esineet, jotka saavat selvän muodon edessäni, kun katson kauas taaksepäin lapsuuteni tyhjyyteen, ovat äitini kauniilla hiuksillaan ja nuorekkaalla vartalollaan ja Peggotty, jolla ei ollut mitään vartaloa ollenkaan, vaan silmät, niin mustat, että ne näyttivät pimittävän koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ja posket ja käsivarret, niin lujat ja punaiset, että minua kummastutti, etteivät linnut nokkineet häntä omenain sijasta.

Minä luulen, että voin muistaa, kuinka nämät molemmat ovat vähän matkan päässä toisistansa, näyttäen vähemmältä silmissäni sen kautta, että he kumartuvat alas taikka ovat polvillansa lattialla, ja kuinka minä itse kävelen horjuvilla askelilla toisen luota toisen luo. Minulla on joku hämärä tunto, jota en saata eroittaa todellisesta muistosta, että minun oli tapa koskea Peggotyn etusormeen, kun hän ojensi sitä minulle, ja että se oli käynyt karkeaksi ompelemisesta, niinkuin vähäinen muskotti-riivin.

Kenties vaan kuvailen tätä mielessäni, vaikka kyllä luulen, että meidän useimpien muisti ulottuu taa'emmaksi, kuin moni meistä arvaa; samoin kuin luulen, että huomionkyky useissa ihan vähissä lapsissa on ihmeen säntillinen ja tarkka. Minä luulen myöskin, että sopii suuremmalla syyllä sanoa, että enimmät aika ihmiset, jotka ovat merkilliset tässä suhteessa, eivät ole kadottaneet tätä kykyä, kuin että he ovat saavuttaneet sen; sitä pikemmin, koska minä tavallisesti huomaan, että semmoisissa ihmisissä asuu jonkunlainen tuoreus ja lempeys sekä taipumus tyytyväisyyteen ja iloisuuteen, joka on sekin perintö, jonka ovat lapsuudestansa säilyttäneet.

Minusta ehkä tuntuisi, kuin "kiertelisin", kun pysähdyn sanomaan tätä, jollei se saattaisi minua muistuttamaan, että minä perustan näitä päätöksiä osaksi omaan kokemukseeni itsestäni; ja jos jostakin, jota panen tähän kertomukseen, näyttäisi siltä, kuin minulla lapsena olisi ollut tarkka huomion-kyky, taikka kuin minulla nyt miehenä olisi virkeä muisto lapsuudestani, niin sanon suorastaan, että omistan itselleni molemmat nämät avut.

Kun katson taaksepäin, niinkuin jo sanoin, lapsuuteni tyhjyyteen, ovat ensimäiset esineet, jotka muistan eriäviksi yleisestä epäselvyydestä, äitini ja Peggotty. Mitä muuta minä muistan? Katsokaamme.

Tuossa ilmestyy pilvestä asuntomme -- ei uutena minulle, vaan aivan tuttuna aikaisimmassa muistissani. Alikerroksessa on Peggotyn kyökin, josta pääsee takapihalle; keskellä tätä on paalun päässä kyhkyislakka ilman mitään kyhkyisiä ja yhdessä nurkassa iso koirankoppi ilman mitään koiraa; joukko kanoja, jotka minusta näyttävät kauhean isoilta, käyskelevät sinne tänne uhkaavalla ja äkäisellä tavalla. Tuossa on kukko, joka lentää patsaan päähän kiekumaan ja näyttää erittäin tarkkaavan minua, kun katselen häntä kyökin akkunasta. Hän saattaa minut vapisemaan, hän on niin julma. Hanhista tuolla ulkopuolella sivuporttia, jotka tulevat vaaputellen ja kurottaen pitkiä kaulojansa minun perästäni, kun astun sitä tietä, näen öisin unta: niinkuin ihminen, jota pedot ympäröitsevät, näkee unta leijonista.

Tässä on pitkä käytävä -- kuinka äärettömän avara se minusta on! -- joka johdattaa Peggotyn kyökistä etupuolen ovelle. Siitä aukenee pimeä varahuone, ja tämä on paikka, jonka ohitse iltaisin tulee juosta; sillä minä en tiedä, mitä lienee noitten tynnyrien, ruukkujen ja vanhojen teelaatikkojen välissä, kun ei siellä ole ketään himmeästi palavan kynttilän kanssa ja lasko ovesta ummehtunutta ilmaa, jossa on sekaisin saipuan, pickles'in, pippurin, kynttiläin ja kahvin hajua. Lisäksi on täällä nuot molemmat vierashuoneet: se vierashuone, jossa istumme iltaisin, äitini, minä ja Peggotty -- sillä Peggotty on kokonaan meidän kumppanimme, kun hänen askareensa ovat tehdyt ja me olemme itseksemme -- ja paras vierashuone, jossa istumme sunnuntaisin; isosti kyllä, mutta ei niin mukavasti. Minusta on jotakin surullista ilmassa tuossa huoneessa, sillä Peggotty on kertonut minulle -- minä en tiedä milloin, mutta ilmeisesti kauan aikaa sitten -- isäni hautajaisista ja saattoseurasta, jolla oli mustat vaipat yllänsä. Eräänä pyhä-iltana äitini siinä lukee Peggotylle ja minulle, kuinka Lazarus herätettiin kuolleista. Ja minä olen niin peloissani, että heidän täytyy jälestäpäin ottaa minut vuoteestani ja makuuhuoneen akkunasta näyttää minulle hiljainen kirkkotarha, jossa kuolleet kaikki makaavat rauhassa haudoissansa juhlallisen kuun valossa.

Tietääkseni ei löydy missään mitään puoleksikaan niin viheriätä, kuin tämän kirkkotarhan ruoho; ei mitään puoleksikaan niin varjokasta, kuin sen puut; ei mitään puoleksikaan niin levollista, kuin sen hautakivet. Lampaat käyvät laitumella siellä, kun minä varhain aamuisin nousen polvilleni vähäisessä vuoteessani kammiossa sisäpuolella äitini huonetta, katsellakseni sitä; ja minä näen punaisen valon paistavan aurinko-kellolle ja ajattelen itsekseni: "olisi hauska tietää, onko aurinko-kello iloinen, kun se taas voi sanoa, mikä aika on?"

Tuossa on meidän penkkimme kirkossa. Kuinka korkea-selkäinen penkki! Lähellä sitä on akkuna, josta sopii nähdä talomme ja josta Peggotty monta kertaa jumalanpalveluksen aikana näkee sen, sillä hän tahtoo vakuuttaa itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ettei sitä ryöstetä taikka ettei se ole tulessa. Mutta vaikka Peggotyn silmä haihattelee, paheksii hän suuresti, jos minun silmäni haihattelevat, ja rypistää otsaansa minulle, kun seison istuimellani, että minä katselisin pappia. Mutta minä en jaksa aina katsella häntä -- minä tunnen hänet ilman tuota valkoista vaatetta ja pelkään, että hän kummastelisi, miksi minä näin ällistelen, ja ehkä keskeyttäisi saarnan, kysyäksensä -- ja mitä minä tuossa teen? Kauheata on haukotella, mutta minun täytyy tehdä jotakin. Minä katselen äitiäni, mutta _hän_ ei ole näkevinänsä minua. Minä katselen yhtä poikaa käytävällä, vaan _hän_ irvistelee minulle. Minä katselen päivänpaistetta, kun se tulvaa sisään avoimesta ovesta eteishuoneen kautta, ja siinä minä näen eksyneen lampaan -- minä en tarkoita mitään syntistä ihmistä, vaan oikeata lammasta -- joka puoleksi päättää tulla sisään kirkkoon. Minä tunnen, että, jos katselen sitä kauemmin, viehättyisin sanomaan jotakin ääneen; ja mihin minä silloin joutuisin! Minä katselen muistotauluja seinällä ja koetan ajatella Mr. Bodgers vainajaa, joka kuului tähän pitäjään, ja mitä tunteita Mrs. Bodgers'illa lienee ollut, kun Mr. Bodgers kauan aikaa sairasti eikä lääkäreistä ollut mitään apua. Minua haluttaa tietää, noutivatko Mr. Chillip'iä ja eikö hänkään saanut mitään aikaan, sekä, jos niin oli laita, miltä hänestä tuntuu, kun häntä muistutetaan siitä kerta viikkoonsa. Minä käännän silmäni Mr. Chillip'istä ja hänen sunnuntaihuvistaan saarnastuolia kohden ja ajattelen, mikä oivallinen leikkipaikka se olisi ja mikä linna siitä tulisi, kun toinen poika ryntäisi astuimia ylös, ahdistaaksensa sitä, ja saisi samettityynyn ripsuineen viskatuksi vasten päätänsä. Aikaa myöden silmäni vähitellen ummistavat; ja sen sijaan, että olen kuulevinani papin veisaavan pitkäveteistä virttä lämpimässä, en minä kuule mitään, siksi kuin kolinalla putoon istuimeltani ja Peggotty korjaa minut pois enemmän kuolleena, kuin elävänä.

Ja nyt näen talomme ulkopuolen. Makuuhuoneen ristikolla varustetut akkunat ovat auki, että hyvältä hajuava ilma pääsee sisään. Repaleiset, vanhat peltovareksen pesät roikkuvat yhä jalavissa puutarhan päässä rakennuksen edustalla. Nyt olen takamaisessa puutarhassa toisella puolella tuota pihaa, jossa tyhjä kyhkyislakka ja koirankoppi ovat -- oikea perhosten tyyssija, minun muistaakseni varustettu korkealla aidalla, portilla ja esilukolla; jossa hedelmät riippuvat rypäleittäin kypsempinä ja mehukkaampina, kuin mitä on sittemmin koskaan nähty missään muussa puutarhassa, ja jossa äitini poimii muutamia koriin, sillä välin kuin minä seison vieressä, salaa pistellen suuhuni karvikoita ja koettaen näyttää viattomalta. Kova tuuli nousee, ja kesä on samalla mennyt. Me leikittelemme paraikaa talvi-hämärässä, tanssien ympäri vierashuonetta. Kun äitini on hengästynyt ja levähtää nojatuolissa, katselen minä, kuinka hän käärii vaaleita kiehkuroitaan sormiensa ympärille ja silittää liiviänsä, eikä kukaan tiedä paremmin, kuin minä, että hän on mielissään siitä, että hän näyttää niin kauniilta, ja ylpeä siitä, että hän on niin sievä.

Tämä on kaikkein aikaisimpia muistojani. Tämä ja joku tunto, että me molemmat vähän pelkäsimme Peggottya ja noudatimme useimmissa asioissa hänen tahtoansa, olivat ensimäisiä päätelmiä -- jos niitä siksi sopii sanoa -- joita minä johdatin siitä, mitä näin.

Peggotty ja minä istuimme eräänä iltana yksinämme vierashuoneen valkean vieressä. Minä olin lukenut Peggotylle krokotiileistä. Minä olin varmaan lukenut erittäin selvästi taikka tuo hyvänen oli tarkasti kuunnellut, sillä minä muistan, että, kun olin päättänyt, hänellä oli himmeä käsitys, että krokotiilit olivat jonkunlaisia ruoka-kasveja. Minä olin väsynyt lukemisesta ja unesta nääntymälläni; mutta koska olin juhlalliseksi huvikseni saanut luvan valvoa, siksi kuin äitini palaisi kotiin naapurista iltaa viettämästä, olisin minä (tietysti) mieluisammin kuollut vartiollani, kuin mennyt levolle. Minua nukutti jo siinä määrässä, että Peggotty näytti paisuvan ja käyvä sanomattoman isoksi. Minä pidin auki silmäluomiani molemmilla etusormillani ja katselin kiinteästi häntä, kun hän istui työnsä ääressä; sitä vähäistä vahakynttilän palasta, jota hän käytti lankaansa varten -- kuinka vanhalta se näytti ryttyisenä joka taholta! -- sitä pikkuista, olkikattoista huonetta, jossa kyynärämitta asui; hänen ompelu-rasiaansa, jonka juoksukanteen Saint Paul'in kirkko oli maalattu (kupu neilikanväriseksi); messinkistä sormistinta hänen sormessaan; häntä itseä, joka minun silmissäni oli aivan viehättävä. Minua raukaisi niin, jotta tunsin, että, jos hetkeksi vaan herkeisin katselemasta jotakin, minä olisin hukassa.

"Peggotty", sanon minä yhtäkkiä, "oletko sinä koskaan ollut naimisissa?"

"Hyvä Jumala, Master[9] Davy", vastasi Peggotty. "Mistä naiminen on joukahtanut teidän päähänne?"

Hän vastasi semmoisella hykähdyksellä, että se herätti minut kokonaan. Ja sitten hän pysähtyi työssänsä ja katseli minua, neula vedettynä niin pitkälle, kuin lanka ulottui.

"Mutta etkö milloinkaan ole ollut naimisissa, Peggotty?" sanon minä. "Sinä olet hyvin kaunis nainen, eikö niin?"

Tosin oli minusta hänen ja äitini kauneus eri laatua, mutta toiseen kauneudenkuntaan lukien arvelin Peggottya täydelliseksi esikuvaksi. Parhaassa vierashuoneessa löytyi punainen samettipalli, johon äitini oli maalannut kukkakimpun. Tämän pallin pohjaväri ja Peggotyn iho näyttivät minusta olevan samanlainen. Palli oli sileä, ja Peggotty karkea, mutta se ei haitannut mitään.

"Minäkö kaunis, Davy!" lausui Peggotty. "Ei suinkaan, lapseni! Mutta mistä naiminen joukahti teidän päähänne?"

"Minä en tiedä! -- Ethän sinä saa mennä kuin yhdelle miehelle kertaansa, vai kuinka, Peggotty?"

"Ei millään muotoa", sanoo Peggotty hyvin kerkeästi ja päättäväisesti.

"Mutta jos menet miehelle ja tämä kuolee, silloin saat mennä toiselle miehelle, eikö niin, Peggotty?"

"_Saan_ kyllä", lausuu Peggotty, "jos haluttaa, rakkaani. Se on kunkin mieltä myöden".

"Mutta mikä sinun mielesi on, Peggotty?" lausuin minä.

Minä kysyin häneltä ja katselin häntä uteliaasti, koska hän katseli niin uteliaasti minua.

"Minun mieleni on", vastasi Peggotty, vähän epäiltyään ja siirtäen silmänsä pois minusta, samalla kuin hän ryhtyi työhönsä jälleen, "etten minä koskaan ole ollut naimisissa, Master Davy, enkä odota niihin joutuvani. Siinä kaikki, mitä minä tästä asiasta tiedän".

"Ethän sinä ole suuttunut, toivon minä, Peggotty, oletko?" kysyin minä, kun olin pysynyt tuokion alallani.

Minä todella luulin, että hän oli: hän oli vastannut minua niin lyhyesti; mutta minä erehdyin kokonaan, sillä hän pani pois neulomuksensa (joka oli hänen oma sukkansa) ja avaten syliänsä painoi minun kiharaisen pääni siihen ja pusersi sitä aika lailla. Minä tiedän, että se oli aika puserrus, sillä sen vuoksi, että hän oli kovin lihava, meni aina, kun hän vaan puettuna vähänkin ponnisti voimiansa, joku nappi irti takaa hänen hameestansa. Ja minä muistan, että kaksi lensi toiselle puolelle vierashuonetta, sillä aikaa kuin hän halaili minua.

"Antakaat minun nyt kuulla vähän enemmän korkotilleistä", sanoi Peggotty, joka ei vielä oikein osannut niitten nimeä, "sillä minä en ole kuullut puoltakaan niistä vielä".

Minä en voinut kokonaan ymmärtää, miksi Peggotty näytti niin kummalliselta taikka miksi hän oli niin valmis puuttumaan jälleen krokotiileihin. Kuitenkin me palasimme näihin hirviöihin uudella valppaudella minun puolestani; ja me jätimme heidän munansa hiekkaan auringon haudottavaksi; ja me juoksimme heitä pakoon ja vältimme heitä sillä, että alinomaa käännyimme, jota he eivät kömpelön ruumiinrakennuksensa vuoksi voineet niin nopeasti tehdä; ja me astuimme veteen heidän peräänsä, niinkuin maanasukkaat, ja pistimme teräviä puukeihäitä heidän kurkkuunsa; lyhyeltä puhuen, me suoritimme koko krokotiilikujanjuoksun. Minä ainakin; mutta minä en ollut oikein varma Peggotyn suhteen, joka koko ajan mietteissänsä sohi neulallansa kasvojaan ja käsivarsiaan eri paikoista.

Me olimme päässeet krokotiileistä ja ryhdyimme alligatoreihin, kun puutarhan-kello soi. Nyt menimme ulos portille; ja siinä oli äitini, näyttäen mielestäni tavattoman kauniilta, ja hänen kanssansa eräs gentlemani, jolla oli komea, musta tukka sekä poskiparta, ja joka oli viime pyhänä saattanut meitä kotiin kirkosta.

Kun äitini kumartui alas kynnystä kohden, syleilläksensä ja suudellaksensa minua, sanoi gentlemani, että minä olin pikkuinen toveri, jolla oli suuremmat etu-oikeudet, kuin ruhtinaalla -- taikka jotakin senlaista; sillä myöhempi ymmärrykseni, minä huomaan sen, tulee tässä avukseni.

"Mitä se tarkoittaa?" kysyin minä häneltä äitini olkapään yli.

Hän taputti minua pääni päällä; mutta tavalla taikka toisella minä en pitänyt hänestä eikä hänen syvästä äänestään ja minä kadehdin, että hänen kätensä koski äitini kättä, kun se koski minua -- niinkuin asian laita oli. Minä työnsin sitä pois voimiani myöden.

"Mutta, Davy!" muistutti äitini.

"Sitä rakasta poikaa!" lausui gentlemani. "Minä en kummastele hänen hellyyttänsä!"

Minä en nähnyt koskaan niin kaunista punaa äitini kasvoissa. Hän nuhteli minua lempeästi taitamattomuudestani ja vetäen minua shaalinsa ääreen kääntyi kiittääksensä gentlemania siitä, että tämä oli nähnyt niin paljon vaivaa ja saattanut häntä kotiin. Puhuessaan ojensi äitini kätensä gentlemanille ja, kun tämä tarttui siihen, katseli, luullakseni, minua.

"Sanokaamme 'hyvää yötä', poikaseni", lausui gentlemani, kun hän oli notkistanut päätänsä -- _minä_ näin hänen tekevän sen! -- äitini pikkuisen hansikan puoleen.

"Hyvää yötä!" sanoin minä.

"No, olkaamme parhaat ystävät mailmassa!" lausui gentlemani nauraen. "Pudistakaamme kättä!"

Minun oikea käteni oli äitini vasemmassa kädessä; minä siis tarjosin hänelle toista.

"Mutta tuo on väärä käsi, Davy!" nauroi gentlemani.

Äitini veti esiin oikean käteni, mutta ennen sanotusta syystä olin päättänyt, etten antaisi sitä hänelle, enkä antanutkaan. Minä ojensin hänelle toista, ja hän ravisti sitä sydämellisesti, lausuen, että minä olin urhea poika, ja meni tiehensä.

Juuri tällä hetkellä näen hänen kääntyvän puutarhassa ja paha-enteisistä, mustista silmistään luovan meihin viimeisen katseen, ennenkuin ovi suljetaan.

Peggotty, joka ei ollut virkkanut sanaakaan eikä sormeakaan liikuttanut, pani heti telkimen eteen, ja me menimme kaikki vierashuoneesen. Vastoin tapaansa äitini ei tullut nojatuoliin valkean luo, vaan pysyi huoneen toisessa päässä, jossa hän istui ja lauloi itseksensä.

"Toivon, että teillä oli hupainen ilta, Madam", sanoi Peggotty, seisoen tönkeänä, kuin tynnyri, keskellä huonetta, kynttiläjalka kädessä.

"Kiitoksia paljon, Peggotty", vastasi äitini iloisella äänellä, "minulla on ollut _hyvin_ hupainen ilta".

"Vieras muoto taikka niin tuntuu vaihetuksesta hauskalta", arveli Peggotty.

"Kyllä, varsin hauskalta", vastasi äitini.

Sillä välin kuin Peggotty jäi liikahtamatta seisomaan keskelle huonetta ja äitini jatkoi laulamistaan, menin minä nukuksiin, vaikka niin herkästi, että kuulin äänet, eroittamatta kuitenkaan, mitä ne sanoivat. Kun puoleksi heräsin tästä levottomasta unen vienoksesta, näin Peggotyn ja äitini itkevän molemmat ja molemmat puhuvan.

"Tämänkaltaisesta Mr. Copperfield ei olisi pitänyt", vakuutti Peggotty. "Sen minä sanon ja sen minä vannon!"

"Laupias Jumala!" huudahti äitini. "Sinä saatat minut hulluksi! Löytyikö koskaan mitään tyttö raukkaa, jota palveliat kohtelivat niin pahasti, kuin minua! Miksi teenkään itselleni sitä vääryyttä, että sanon itseäni tytöksi? Enkö minä koskaan ole ollut naimisissa, Peggotty?"

"Sen tietää Jumala, että olette olleet, Madam", vastasi Peggotty.

"Kuinka sinä siis uskallat", lausui äitini -- "sinä tiedät, etten tarkoita, kuinka sinä uskallat, Peggotty, vaan, kuinka sinä hennot -- saattaa minut niin alakuloiseksi ja lausua semmoisia katkeria asioita minulle, vaikka hyvin huomaat, ettei minulla ulkopuolella tätä paikkaa ole yhtäkään ystävää, johon kääntyä!"

"Sitä enemmän syytä", vastasi Peggotty, "sanoa, ettei tämä kelpaa. Ei! tämä ei kelpaa. Ei! vaikka mikä olisi". -- Minä pelkäsin, että Peggotty heittäisi kynttiläjalan kädestään; hän heilutti sitä niin kiivaasti.

"Kuinka sinä voit tehdä asiaa niin pahaksi", lausui äitini, vuodattaen runsaammin kyyneliä, kuin ennen, "ja puhua näin väärällä tavalla! Kuinka sinä voit haastella, niinkuin kaikki olisi sovittu ja päätetty, Peggotty, vaikka minä sanon sinulle lakkaamatta, sinä julma ihminen, että paitsi tavallisimpia kohteliaisuuden osoituksia ei mitään ole tapahtunut! Sinä puhut ihastelemisesta. Mikä minun tulee neuvoksi? Jos ihmiset ovat niin tyhmät, että ihastelevat, onko se minun vikani? Mikä minun tulee neuvoksi, kysyn sinulta? Tahtoisitko, että ajan hiukset päästäni ja mustaan kasvoni, taikka että poltan tai kalttaan tai muulla lailla laitan itseni rumaksi? Totta puhuen, sinä tahtoisit sitä, Peggotty. Totta puhuen, sinä olisit aivan mielissäsi siitä."

Nämät moitteet näyttivät minusta kovasti koskevan Peggottyyn.

"Ja minun rakas poikani", huudahti äitini, tullen sen nojatuolin luo, jossa minä olin, ja hyväillen minua, "minun oma pikku Davyni! Tarvitseeko viitata minulle, että minä en rakasta kylläksi kultaista aarrettani, kalliinta pikku olentoa, mikä milloinkaan on löytynyt!"

"Semmoisiin ei ole kukaan koskaan viitannut", sanoi Peggotty.

"Viittasit oikein, Peggotty!" vastasi äitini. "Sinä tiedät, että viittasit. Mitä muuta oli mahdollista päättää siitä, mitä sanoit, sinä lemmetön luontokappale, vaikka tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että, kun sain rahani viime neljännekseltä, minä en hänen tähtensä raskinut ostaa itselleni uutta parasollia, vaikka vanha viheriäinen on aivan kulunut ja reunus on perin resainen. Sinä tiedät, että se on, Peggotty. Sinä et voi kieltää sitä". Sitten kääntyen hellästi minun puoleeni, poski minun poskeani vastaan, "olenko minä häijy äiti sinulle, Davy? Olenko minä ilkeä, kova, itsekäs, paha äiti? Sano, että minä olen, lapseni; sano: 'olet', herttainen poikani, ja Peggotty rakastaa sinua, ja Peggotyn rakkaus on paljon parempi, kuin minun, Davy. _Minä_ en rakasta sinua ollenkaan, rakastanko?"