Part 19

Peggotyn vastaus saapui pian ja oli, niinkuin tavallisesti, täynnä hellää rakkautta. Hän sulki kirjeesen puolen guinean (minä pelkään, että hän oli nähnyt paljon vaivaa, ennenkuin hän sai sen irti Mr. Barkis'in arkusta) ja ilmoitti minulle, että Miss Betsey asui likellä Dover'ia, mutta oliko se Dover'issa itsessä vai Hythe'ssä, Sandgate'ssa tai Folkstone'ssa, sitä hän ei voinut sanoa. Koska kuitenkin yksi meidän miehistä, minun kysyttyäni, kertoi minulle, että nämät paikat kaikki olivat likitysten, arvelin tätä kylläiseksi tarkoitukseeni ja päätin lähteä matkalle viikon lopulla.

Koska olin hyvin rehellinen pikku raukka enkä tahtonut häväistä sitä muistoa, jonka jättäisin jälkeeni Murdstone ja Grinby'lle, katsoin itseäni velvolliseksi pysymään heillä lauantai-iltaan saakka, sekä myöskin, koska minulle oli sinne ensiksi tullessani edeltäpäin maksettu viikon palkka, olla tavalliseen aikaan konttoriin menemättä viikkorahaani saamaan. Juuri tästä syystä olin lainannut tuon puolen guinean, etten olisi ilman pää-omaa matkakustannuksia varten. Kun siis lauantai-ilta tuli ja kaikki odotimme varahuoneessa maksoa ja Tipp, ajomies, joka aina pyrki ensimäiseksi, oli ensin astunut sisään ottamaan rahojansa, pudistin minä Mick Walker'in kättä, pyysin häntä Mr. Qvinion'ille sanomaan, kun oli hänen vuoronsa tulla maksetuksi, että minä olin mennyt muuttamaan arkkuani Tipp'ille, ja, lausuen viimeistä hyvää yötä Jauhoperunalle, juoksin tieheni.

Arkkuni oli vanhassa asunnossani virran toisella puolella, ja yhden semmoisen adressikortin takasivulle, jommoisia naulasimme tynnyreihin, olin kirjoittanut seuraavan osoitteen: "Master David, jätetään Dover'in vaunukonttoriin, siksi kuin käydään kuulustelemassa". Tämä oli valmiina plakkarissani arkkuuni kiinnitettäväksi, sitten kuin olin saanut sen ulos asunnosta; ja kotia kohden astuessani katsoin jotakuta, jonka avulla saisin sen kannetuksi ilmoituskonttoriin.

Likellä Obeliskia, Blackfriars Road'illa, seisoi pitkäsäärinen nuori mies, jolla oli vähäiset, tyhjät aasinkärryt. Minä katsoin häntä silmiin, kun astuin hänen ohitsensa, ja hän puhutteli minua "kuuden huonon pennyn mieheksi" ja toivoi, "että minä tuntisin hänet, jotta voisin vannoa, että se oli hän" -- tarkoittaen epäilemättä, että olin kiinteästi katsellut häntä. Minä seisahduin vakuuttaakseni hänelle, etten tehnyt sitä millään pahalla aikomuksella, vaan epätietoisuudesta, tahtoiko hän ottaa erästä työtä toimittaaksensa.

"Minkälaista työtä?" kysyi pitkäsäärinen nuorukainen.

"Muuttaa yksi arkku", vastasin minä.

"Minkälainen arkku?" kysyi pitkäsäärinen nuorukainen.

Minä sanoin hänelle, että se oli minun, että se oli tuon kadun päässä tuossa ja että minä tahdoin, jotta hän veisi sen Doverin vaunukonttoriin kuuden pennyn maksoa vastaan.

"Olkoon menneeksi yhteen tanneriin!"[20] lausui pitkäsäärinen nuorukainen ja nousi kohta kärryillensä, jotka eivät olleet mitään muuta, kuin iso, puinen, pyörillä varustettu kaukalo, ja ajoi ratistaen pois semmoisella vauhdilla, että sain panna viimeiset voimani liikkeelle pysyäkseni aasin rinnalla.

Tämän nuorukaisen käytöksessä ja erittäin siinä tavassa, jolla hän minua puhutellessansa pureksi olkia, oli jotakin ynseätä, josta minä en pitänyt paljon; koska kauppa kuitenkin oli tehty, vein hänet toiseen kerrokseen siihen huoneesen, josta olin lähtevä, ja me kannoimme alas arkun ja nostimme sen hänen kärryillensä. Mutta kun en tahtonut siellä kiinnittää adressikorttiani siihen, ettei kukaan talon-isännän perheestä havaitsisi, mitä aioin tehdä, ja pidättäisi minua, sanoin nuorukaiselle, että mielelläni soisin että hän pysähtyisi hetkeksi, kun hän tuli King's Bench'in vankihuoneen akkunattoman muurin kohdalle. Sanat olivat tuskin päässeet suustani, kun hän jo ratisti tiehensä, ikäänkuin hän, arkkuni, kärryt ja aasi olisivat kaikki olleet yhtä hullut, ja minä olin aivan hengästyneenä juoksemisesta ja huutamisesta, kun saavutin hänet määrätyssä paikassa.

Minä olin aivan punastunut ja kiihtynyt ja vetäen esiin korttia pyörähytin puolen guineani ulos plakkaristani. Minä pistin sen suuhuni, että se olisi turvallisessa paikassa, ja vaikka käteni vapisivat kovasti, olin juuri suureksi ilokseni saanut kortin kiinni, kun tunsin kovan tölmäyksen leukani alla pitkäsäärisen nuorukaisen kädestä ja näin puolen guineani lentävän suustani hänen käteensä.

"Vai niin!" sanoi nuorukainen, kauhealla irvistyksellä tarttuen jakkuni kaulukseen. "Tämä on polisi-asia, vai mitä? Sinä aiot lähteä karkuun, eikö niin? Tule polisiin, nuori ryökäle, tule polisiin!"

"Tehkäät hyvin ja antakaat minulle rahani takaisin", huudahdin minä, kovasti pelästyneenä; "ja jättäkäät minut rauhaan".

"Tule polisiin!" sanoi nuorukainen. "Sinun täytyy todistaa polisin edessä, että rahat ovat sinun".

"Antakaat minulle arkkuni ja rahani", huusin minä, purskahtaen itkuun.

Nuorukainen yhä vastasi: "tule polisiin!" ja veti minua rajusti aasia kohden, niinkuin olisi ollut jonkunlainen keskinäinen sukulaisuus tällä eläimellä ja esivaltalaisella, mutta äkkiä hän muutti mieltänsä, hyppäsi kärryillensä, istahti arkulleni ja huutaen, että hän ajaisi suoraan polisiin, ratisti matkoihinsa vielä kiiruummin, kuin ennen.

Minä juoksin hänen jälkeensä niin nopeasti, kuin jaksoin, mutta olin liian hengästynyt huutamaan enkä olisi enää rohjennutkaan huutaa, vaikka olisin voinutkin. Minä olin puolen penikulman matkalla ainakin kaksikymmentä kertaa vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hän milloin katosi näkyvistäni, milloin tuli näkyviin, milloin uudestaan katosi; minua milloin lyötiin ruoskalla, milloin ärjyttiin; milloin olin alhaalla lo'assa, milloin ylhäällä taas; milloin juoksin jonkun syliin, milloin syöksin pääni johonkin patsaasen. Vihdoin minä huumauksissa pelosta ja lämpimästä ja epäillen, eikö puoli Londonia jo rientänyt ottamaan kiinni minua, annoin nuorukaisen lähteä arkkuineni rahoineni, mihin hän tahtoi, ja käännyin, huohottaen ja itkien, mutta pysähtymättä, Greenwichiä päin, joka minun tietääkseni oli Dover'in tiellä, ottaen tuskin enempää tästä mailmasta myötä matkalleni tätini Miss Betsey'n luo, kuin mitä olin tuonu muassani tänne sinä iltana, jolloin tuloni niin suuresti suututti häntä.

KOLMASTOISTA LUKU.

Seuraus päätöksestäni.

Sitä myöden kuin tiedän, lienee minulla ollut joku hurja tuuma juosta koko matka Dover'iin, kun herkesin tavottamasta nuorukaista aasinkärryineen ja rupesin astumaan Greenwich'iä päin. Hajonneet ajatukseni kokoontuivat pian tässä kohden, jos minulla oli ollut joku semmoinen tuuma; sillä minun täytyi seisahtua Kent Road'illa eräälle penkerelle, jonka edessä oli vähäinen lammikko ja keskellä tätä iso, hullunkurinen kuva, joka puhalsi kuivaa näkinkynttä. Tähän minä istahdin jollekulle portaalle aivan uupuneena ponnistuksistani ja niin hengästyneenä, että tuskin saatin itkeä kadonnutta arkkuani ja puolta guineaani.

Tähän aikaan oli jo pimeä; minä kuulin kellojen lyövän kymmentä, kun istuin lepäämässä. Mutta onneksi oli kesä-ilta ja kaunis ilma. Kun olin tointunut ja päässyt jonkunlaisesta tukehuttavasta vaivasta kurkussani, nousin ylös ja jatkoin matkaani. Vaikka olin tämmöisessä hädässä, en yhtään ajatellut palaamista. Minä epäilen, olisinko ajatellut, vaikka schweitziläinen lumivierros olisi tukkinut Kent Road'in.

Mutta se asia, että olin mailmassa enkä omistanut enempää, kuin kolme puolipennyä (ja minä todella kummastelen, kuinka _ne_ olivat jääneet taskuuni lauantai-iltana), huolestutti minua kovasti, vaikka kuljin eteenpäin. Minä rupesin pikkuiseksi sanomalehden uutiseksi itsekseni kuvailemaan, kuinka minä löydettiin kuolleena päivän tai parin perästä jonkun pensas-aidan alta; ja minä pyrin eteenpäin, alakuloisena, mutta niin nopeasti, kuin voin, kunnes satuin menemään vähäisen puodin ohitse, jonka ylipuolella oli kirjoitettuna, että herras- ja naisvaatteita ostettiin ja että korkein hinta maksettiin rääsyistä, luista ja ruoan tähteistä. Tämän puodin isäntä istui hiasillaan oven suussa ja poltti; ja kun koko joukko takkeja ja housuja roikkui alas matalasta katosta, ja ainoastaan kaksi hoikkaa kynttilää paloi sisäpuolella näyttääkseen, mitä ne olivat, oli hän minun silmissäni kuin kostonhimoinen mies, joka oli hirttänyt kaikki vihollisensa ja nyt istui riemuiten itsekseen.

Viimeiset kokemukseni yhdessä Mr. ja Mrs. Micawberin kanssa kuiskasivat minulle, että tässä ehkä löytyi keinoja, joilla saisin suden vähäksi aikaa torjutuksi pois puolestani. Minä menin ensimäistä sivukatua ylös, riisuin pois liivini, käärin sen sievästi kainalooni ja palasin puodin ovelle. "Jos suvaitsette, Sir", lausuin minä, "myyn tämän kohtuulliseen hintaan".

Mr. Dolloby -- Dolloby oli ainakin nimi puodin oven yläpuolella -- otti liivin, asetti piippunsa kopalle seisomaan pihtipieltä vastaan, astui puotiin minun kanssani, niisti molemmat kynttilät sormillansa, levitti liivin tiskille ja katseli sitä siinä, piti sitä ylöspäin valoa kohden ja katseli sitä siinä ja sanoi lopulta:

"Mitä siis pyydätte tästä vähäisestä liivistä?"

"Te tiedätte sen parhaiten itse, Sir", vastasin minä kainosti.

"Minä en voi olla ostaja ja myyjä yhtä haavaa", lausui Mr. Dolloby. "Määrätkäät joku hinta tästä vähäisestä liivistä".

"Olisiko kahdeksantoista pennyä" -- arvelin minä vähäisen epäiltyäni.

Mr. Dolloby kääri sen kokoon taas ja antoi sen minulle takaisin. "Minä varastaisin perheeni omaisuutta", sanoi hän, "jos tarjoisin yhdeksän pennyä siitä".

Tämä ei ollut mitään miellyttävää kaupantekoa, sillä se pakoitti minua, vennon vierasta, ikävä kyllä, pyytämään, että Mr. Dolloby minun tähteni varastaisi perheensä omaisuutta. Koska asiani kuitenkin olivat niin ahtaalla kannalla, lupasin myydä sen yhdeksään pennyyn, jos hän suvaitsi. Nuristen antoi Mr. Dolloby silloin yhdeksän pennyä. Minä toivotin hänelle hyvää yötä ja astuin ulos puodista, yhdeksää pennyä rikkaampana ja yhtä liiviä köyhempänä. Mutta kun panin takkini nappiin, ei tämä haittanut mitään.

Minä näin varsin selvästi edeltäpäin, että jakkuni menisi tämän perästä, että minun tuli matkustaa Dover'iin paidassa ja housuissa, ja saisin kiittää onneani, jos pääsin sinne edes siinä asussa. Mutta minä en ajatellut tätä niin paljon, kuin luulisi. Paitsi että jollakin epämääräisellä tavalla tunsin, että matka oli pitkä ja että aasinkärryjen nuorukainen oli kohdellut minua julmasti, minä en luullakseni aivan katkerasti huomannut vastuksiani, kun taas lähdin kulkemaan, yhdeksän pennyä plakkarissani.

Mieleeni oli joutunut tuuma, millä lailla yön viettäisin, ja minä aioin panna toimeen sen. Se oli, että makaisin vanhan kouluni muurin takana eräässä nurkassa, jossa tavallisesti oli joku heinäsuova. Minä arvelin, että siitä olisi jonkunlaista seuraa, kun pojat ja se makuuhuone, jossa minun oli tapa tarinoitani kertoa, olivat niin likellä; vaikk'eivät pojat ollenkaan tietäisi, että minä olin siellä, eikä makuuhuone antaisi minulle mitään suojaa.

Minulla oli ollut kova päivätyö ja minä olin vallan väsyksissä, kun viimein saavuin Blackheath'in lakealle. Se maksoi minulle vähäisen vaivaa, ennenkuin löysin Salem House'n; mutta minä löysin sen, vieläpä heinäsuovankin nurkassa, ja laskeusin alas sen viereen, kun olin ensin kävellyt muurin ympäri ja nähnyt, että kaikki oli pimeätä ja hiljaista sisäpuolella. Enkä minä koskaan unhota sitä yksinäisyyden tuntoa, kun ensi kerran panin maata ilman mitään kattoa pääni päällä!

Uni valloitti minut, niinkuin se valloitti monta muuta hyljättyä, joilta talon-ovet suljettiin ja joita talonkoirat haukkuivat sinä iltana -- ja minä näin unta, että makasin vanhassa koulu-vuoteessani, puhutellen poikia huoneessani; mutta havaitsin itseni istuvaksi suorana, Steerforth'in nimi huulillani ja katsellen hurjasti tähtiä, jotka heiskuivat ja hohtivat ylläni. Kun muistin, missä olin tähän ajattomaan aikaan, voitti minut jonkunlainen tunne, joka sai minut nousemaan ylös, en tiedä mistä pelosta, ja astumaan muutamia askelia. Mutta tähtien heikkenevä loisto ja taivaan vaalea valo siltä kohdalta, josta päivä oli koittamallansa, rauhoitti minua; ja koska silmäni olivat perin raskaat, laskeusin alas taas ja nukuin -- vaikka unessani tunsin, että oli kylmä -- kunnes auringon lämpimät säteet ja Salem House'n aamukellon soiminen herättivät minut. Jos olisin voinut toivoa, että Steerforth oli siellä, olisin vartonut siinä, siksi kuin hän tuli yksinään ulos; mutta minä tiesin, että hän varmaan oli lähtenyt sieltä jo aikaa sitten. Traddles ehkä oli siellä vielä, mutta sekin oli aivan epätietoista; enkä minä, vaikka tyyni tiesin hänen hyvänluontoisuutensa, luottanut kylläksi hänen älyynsä eikä hyvään onneensa, että olisin uskaltanut ilmoittaa hänelle tilani. Minä hiivin siis pois muurin luota, kun Mr. Creakle'n pojat nousivat ylös, ja rupesin astumaan sitä pitkää, pölyistä tietä, jota olin ensin oppinut tietämään Dover'in tieksi, kun olin yksi heistä ja varsin vähän aavistin, että kenenkään silmät koskaan näkisivät minua siinä semmoisena maankulkiana, kuin nyt olin.

Kuinka suuresti tämä sunnuntai-aamu erisi noista entisistä Yarmouth'in sunnuntai-aamuista! Tavalliseen aikaan kuulin, eteenpäin pyrkiessäni, kirkonkellojen soivan ja kohtasin ihmisiä, jotka menivät kirkkoon; ja minä sivusin kirkon tai pari, jossa seurakunta oli sisäpuolella ja laulun ääni tulvasi ulos auringon-paisteesen, sillä välin kuin suntio istui ja vilvoitteli eteishuoneen varjossa taikka seisoi marjakuusen alla ja käsi otsallansa tähysteli minua, kun astuin ohitse. Mutta vanhojen sunnuntai-aamujen lepo ja hiljaisuus oli kaikkialla, paitsi minussa. Tässä oli eroitus. Minä tunsin itseni aivan syntiseksi liassani ja tomussani ja sykertyneellä tukallani. Jollei se rauhaisa kuva, jonka olin loihtinut eteeni, äitini nuoruudessaan ja kauneudessaan itkien valkean ääressä ja tätini häneen mieltyen, olisi ollut, luulen tuskin, että minulla olisi ollut rohkeutta jatkaa seuraavaan päivään. Mutta tämä kuva kävi aina edelläni, ja minä seurasin.

Minä kuljin sinä sunnuntaina kolmekolmatta penikulmaa suoraa tietä myöten, vaikk'ei aivan helposti, sillä minä en ollut tottunut semmoiseen työhön. Minä näen itseni illan suussa käyvän Rochester'in sillan yli, uupuneena ja jalat heltyneinä ja syöden sitä leipää, jonka olin ostanut illalliseksi. Pari kolme vähäistä rakennusta, joitten ulkopuolella riippui ilmoitus "Huoneita matkustavaisille", olivat houkutelleet minua; mutta minä pelkäsin kuluttaa niitä muutamia pennyjä, jotka minulla oli, ja pelkäsin vielä enemmän niitten mieronkiertäjien ilkeitä muotoja, joita olin kohdannut tai saavuttanut. Minä en siis etsinyt muuta suojaa, kuin taivaan kantta; ja vaivalla päästyäni Chatham'iin -- joka tämän yön muistossa kangastaa kuin kokoelma kalkkia, vipu-siltoja ja mastottomia laivoja, jotka olivat mutaisessa virrassa ja katetut niinkuin Noan arkki -- kiipesin viimein ylös ruohottuneelle patterialle, joka pisti ulos jonkun kujan yli, jossa vartia käveli edestakaisin. Tähän minä laskeusin alas likelle yhtä kanunaa; ja iloisena vartian askelten seurasta, vaikk'ei hän tietänyt enemmän siitä, että olin ylipuolella häntä, kuin pojatkaan Salem House'ssa olivat tietäneet, että makasin muurin luona, nukuin sitkeästi aamuun saakka.

Minä olin kauhean kankea ja kipeä jaloistani aamulla ja aivan huumeissa rumpujen pärinästä ja sotajoukkojen astunnasta, jotka näyttivät saartavan minua joka taholta, kun menin alas pitkälle, kapealle kadulle. Tuntien, etten voinut käydä, kuin sangen vähän matkan sinä päivänä, jos mielin säästää voimiani ja päästä tarkoitukseni perille, päätin tehdä jakkuni myymisen päivän päätoimeksi. Minä riisuin siis pois jakkuni, että tottuisin tulemaan aikaan ilman; ja kantaen sitä kainalossani rupesin käymään eri vaatepuoteja tarkastelemassa.

Tämä oli edullinen paikka jakun myyjälle, sillä vanhojen vaatteitten kaupittelioita oli paljon ja he seisoivat enimmiten puotiensa ovella kaupantekiöitä tähystelemässä. Mutta koska heillä useimmilla oli varastossaan rippumassa pari kolme upseerin takkia epoletteineen päivineen, peloitti minua heidän kauppansa kalleus, ja minä astuin kauan aikaa sinne tänne kenellekään tavaraani tarjoamatta.

Tämän ujouteni vuoksi otin enemmän vaaria meriväen vaatekojuista ja Mr. Dolloby'n tapaisista puodeista, kuin tavallisista myyntipaikoista. Vihdoin löysin yhden, joka näytti minusta otolliselta. Se oli lokaisen kujan kulmassa. Kuja päättyi aitaukseen, joka oli täynnä nokkosia. Aitauksen seipäissä liehui vanhoja merimiesten vaatteita, jotka näyttivät lähteneen tulvillaan olevasta puodista, keskellä muutamia riippumattoja, ruosteisia pyssyjä, vaksitahti-hattuja ja useita kaukaloita täynnänsä niin monilukuisia ja niin erikokoisia ruostuneita avaimia, että olisi luullut niillä saattavansa avata kaikki ovet mailmassa.

Tähän matalaan, vähäiseen puotiin, jota pikkuinen, vaatteilla peitetty akkuna pikemmin pimitti, kuin valaisi, ja johon mentiin alas muutamia astuimia myöden, tulin minä tykyttävällä sydämellä, joka ei suinkaan huojentunut, kun ruma, vanha mies, jonka kasvojen alipuoli kokonaan peittyi harmaasen parran sänkeen, syöksähti ulos jostakin pahansiivoisesta luolasta peräpuolelta ja tarttui tukkaani. Tämä vanhus oli tosiaan hirveä katsella. Hän oli puettu likaiseen flanelli-liiviin ja haisi julmasti rommilta. Hänen vuoteensa, joka oli verhottu ryttyisellä ja rääsyisellä tilkapeitolla, oli siinä luolassa, josta hän tuli esiin ja jossa toinen vähäinen akkuna toi näkyviin vielä enemmän nokkosia ja nilkun aasin.

"No, mitä tahdot?" irvisteli tämä vanha mies kiivaalla, yksitoikkoisella vinkunalla. "No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No, keuhkoni ja maksani, mitä tahdot? no, goroo, goroo!"

Minä säikähdyin siinä määrässä näistä lauseista ja erittäinkin viimeisestä, tuntemattomasta sanasta, joka oli jonkunlainen korina hänen kurkussaan, etten pystynyt vastaankaan; jolloin vanha mies, yhä pitäen kiinni tukastani, toisti:

"No, mitä tahdot? No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No, keuhkoni ja maksani, mitä tahdot? No, goroo!" -- jonka viimeisen sanan hän kiljasi semmoisella voimalla, että hänen silmänsä olivat pullistua ulos päästä.

"Minä tahtoisin tietää", sanoin minä vapisten, "haluttaako teitä ostaa yksi jakku".

"No, katsotaan sitä jakkua!" huudahti vanhus. "No, sydämeni tulella, näytä jakkusi meille! No, silmäni ja jäseneni, vedä esiin jakkusi!"

Nyt hän irroitti värisevät kätensä, jotka olivat niinkuin ison linnun kynnet, hiuksistani, ja pani nenälleen parin silmälaseja, jotka eivät ensinkään kaunistaneet hänen veristäviä silmiänsä.

"No, paljonko jakusta?" huusi vanhus sitä tarkastettuaan. "No -- goroo! -- paljonko jakusta?"

"Puoli kruunua", vastasin minä pelostani tointuen.

"No, keuhkoni ja maksani", huusi vanhus, "ei! No, silmäni, ei! No, jäseneni, ei! Kahdeksantoista pennyä. Goroo!"

Joka kerta, kuin hän päästi tämän huudahuksen, näyttivät hänen silmänsä olevan vaarassa pullistua ulos; ja jokaisen lauseen, jonka hän puhui, työnsi hän esiin jonkunlaisella nuotilla, joka aina oli aivan sama ja enemmän vihurin kaltainen, joka nousee hiljalleen, kohoo korkeaksi ja taas laskee, kuin minkään muun, johon minä voin sitä verrata.

"Hyvä", sanoin minä iloisena päätetystä kaupasta. "Minä otan kahdeksantoista pennyä".

"No, maksani!" huusi vanhus, heittäen jakun jollekin hyllylle. "Mene ulos puodista! No, keuhkoni, mene ulos puodista! No, silmäni ja jäseneni -- goroo! -- älä pyydä rahaa; vaihetetaan".

Minä en ole koskaan eläessäni ollut niin peloissani, ei ennen eikä jälestäpäin; mutta minä ilmoitin hänelle nöyrästi, että tarvitsin rahaa sekä ettei mikään muu ollut miksikään hyödyksi minulle, mutta että minä ulkona odottaisin, niinkuin hän käski, enkä tahtoisi hoputtaa häntä. Samalla minä menin ulos ja istuin alas varjoon johonkin nurkkaan. Ja siinä istuin niin monta tuntia, että varjo muuttui päivänpaisteeksi ja päivänpaiste muuttui varjoksi jälleen; ja yhä minä istuin, rahaani odottaen.

Ei löytynyt suinkaan toista samanlaista juopunutta hourupäätä siinä kaupanlajissa, toivon minä. Että hän oli hyvin tunnettu naapuristossa ja hoettiin myyneen itsensä pirulle, ymmärsin pian siitä, että pojat kävivät häntä tervehtimässä ja lakkaamatta hyörivät hänen puotinsa edessä, pauhaten tuota tarinaa ja käskien häntä tuomaan esiin kultaansa. "Te ette ole köyhä, Charley, niinkuin olette olevinanne. Tuokaat esiin kultanne. Tuokaat esiin vähän siitä kullasta, josta myitte itsenne pirulle. No! Se on matrassin sisuksessa, Charley. Ratkokaat auki se ja antakaat meillekin vähäisen!" Tämä asia ja se, että hänelle yhtä mittaa tarittiin veistä lainaksi tuohon tarpeesen, suututti häntä niin paljon, että koko päivä meni hyökkäyksiin hänen puoleltaan ja pakoretkiin poikien puolelta. Välisti luuli hän vimmassansa, että minä olin yksi heistä, ja karkasi minua kohden, väännellen suutansa, niinkuin hän aikoisi repiä minut kappaleiksi; sitten muistaen minua juuri parhaasen aikaan, pujahti hän alas puotiinsa ja heittäysi vuoteellensa, niinkuin minä päätin hänen äänestään, kun hän hurjalla tavalla ja omaan nuottiinsa rääkyi "Nelson'in kuolemaa", yksi "no!" jokaisen säkeen edessä ja tavan takaa lukemattomia "goroita". Niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi mielipahaa minulle, rupesivat pojat, lukien minuakin laitoksen väkeen sen kärsivällisyyden ja sitkeyden tähden, jolla puoli-alastonna istuin ulkopuolella, kivittelemään minua ja kohtelivat minua sangen pahasti koko päivän.

Hän koetti monta kertaa saada minua suostumaan vaihtokauppaan, tullen ulos ja tariten minulle milloin onkivapaa, milloin viulua, milloin kolmikolkkaista hattua, milloin huilua. Mutta minä vastustin kaikkia näitä ehdoituksia ja istuin siinä tuskissani; joka kerta pyytäen häneltä, kyynelet silmissä, rahaani tai jakkuani. Viimein hän alkoi maksaa minulle puolen pennyä erältänsä, ja teki tätä runsaasti kaksi tuntia, ennenkuin hän vähitellen pääsi shillingiin.

"No, silmäni ja jäseneni!"' huusi hän sitten pitkän loma-ajan jälkeen, kauhealla tavalla kurkistellen puodistansa, "tyydytkö, jos saat kaksi pennyä lisäksi?"

"Minä en voi", sanoin minä; "minä näännyn nälkään".

"No, keuhkoni ja maksani, tyydytkö, jos saat kolme pennyä lisäksi?"

"Minä en pyytäisi mitään, jos voisin", vastasin minä, "mutta minun on niin kova tarve rahaa".

"No, go-roo!" (minun on suorastaan mahdoton kuvailla, kuinka hän väänsi ulos tämän huudahuksen ruumiistansa, kun hän pihtipielen takaa tirkisteli minua, näyttäen ainoastaan viekasta, vanhaa päätänsä); "tyydytkö, jos lisään neljä pennyä?"

Minä olin niin heikko ja väsynyt, että suostuin tähän tarjomukseen, ja ottaen rahat hänen kynnestään, eipä suinkaan vapisematta, lähdin vähän ennen auringonlaskua pois enemmän nälissäni ja janoissani, kuin olin ikinä ollut. Mutta kolmen pennyn hinnalla virvoitin itseni pian täydellisesti; ja paremmalle tuulelle tultuani kuljin seitsemän penikulmaa matkastani eteenpäin.

Yövuoteeni oli toisen heinäsuovan alla, jossa makasin mukavasti, sitten kuin olin pessyt rakoille tulleet jalkani eräässä virrassa ja käärinyt niitten ympäri niin hyvin, kuin mahdollista, muutamia viileitä lehtiä. Kun seuraavana aamuna taas rupesin astumaan pitkin tietä, huomasin, että tämä suikerteli lukuisain humalistojen ja puutarhojen lävitse. Vuoden-aika oli jo joutunut niin pitkälle, että puutarhat olivat punaiset kypsyneistä omenoista; ja paikoittain olivat humalan poimijat jo täydessä työssä. Minun mielestäni oli kaikki erinomaisen kaunista, ja minä päätin sinä yönä nukkua humalistossa, kuvaillen itselleni, että saisin iloista seuraa salkojen riveistä ja sievistä köynnöksistä.