Part 15

"Häpeemätöntä kuin ainakin hänen puoleltaan", lausui Peggotty, "mutta minä en pidä sillä väliä! Davy rakas, mitä sanoisitte, jos minä ajattelisin naimisiin menemistä?"

"No -- minä arvaan, että rakastaisit minua yhtä paljon silloin, Peggotty, kuin nyt", vastasin minä, tuokion mietittyäni.

Kadulla kulkevien suureksi kummastukseksi, niinkuin myöskin sukulaistensakin, jotka kävivät edellä, täytyi tuon hyväsen seisattua ja syleillä minua paikalla, vakuuttaen minua ehtimiseen muuttumattomasta rakkaudestaan.

"Kertokaat minulle, mitä sanoisitte, lemmittyni?" kysyi hän taas, kun tämä oli ohitse, ja me astuimme eteenpäin jälleen.

"Jos menisit -- Mr. Barkis'ille, Peggotty?"

"Niin", lausui Peggotty.

"Minä sanoisin, että se olisi sangen hyvä asia. Sillä siinä tapauksessa, näetkö, Peggotty, olisi sinulla aina hevonen ja kärryt, jotka toisivat sinut minua katsomaan, ja sinä pääsisit ilmaiseksi ja tulisit varmaan".

"Mikä järki tuolla rakkaalla pojalla on!" huudahti Peggotty. "Kuinka olen tuuminut tätä tämän viimeisen kuukauden! Niin, herttaiseni; ja minä luulen, että olisin enemmän omassa vallassani, näettekö; ja jättäisin työni sikseen paremmalla sydämellä omassa huoneessani, kuin kenenkään muun luona. Minä en tiedä, mihin enää kelpaisin vieraan palveluksessa. Ja minä olen aina lähellä emäntä vainajani lepopaikkaa", arveli Peggotty, miettien, "ja pääsen sitä katsomaan, milloin mieleni tekee; ja kun itse laskeun levolle, ei minua haudata kauas pois lemmityn tyttöni luota!"

Emme kumpikaan meistä puhuneet mitään hetken aikaan.

"Mutta minä en viitsisi niin paljon kuin toistamiseen ajatella sitä", sanoi Peggotty iloisesti, "jos Davyni olisi jollakin lailla sitä vastaan -- ei, vaikka minua olisi kolmesti kolmekymmentä kertaa kirkossa kysytty ja minä kuluttaisin sormukseni loppuun plakkarissani".

"Katso minuun, Peggotty", vastasin minä; "ja katso, enkö ole oikein iloinen ja enkö todella toivo sitä!" Niinkuin koko sydämestäni teinkin.

"Niin, kultaseni", lausui Peggotty, likistäen minua. "Minä olen ajatellut sitä yöt päivät kaikin päin ja, niinkuin toivon, oikealla lailla; mutta minä aion ajatella sitä vielä ja puhua veljelleni siitä, ja sillä välin pidämme koko asian salassa, Davy, te ja minä. Barkis on hyvä, yksinkertainen olento", arveli Peggotty, "ja jos minä koettaisin täyttää velvollisuuksiani häntä kohtaan, luulen, että se olisi minun vikani, jos en olisi -- jos en olisi oikein hyvissä voimissa", arveli Peggotty, sydämellisesti nauraen.

Tämä ote Mr. Barkis'in puheesta sopi niin hyvin ja huvitti meitä molempia niin paljon, että nauroimme ehtimiseen ja olimme mitä parhaimmalla tuulella, kun Mr. Peggotyn maja tuli näkyviimme. Se näytti aivan samanlaiselta, kuin ennen, paitsi että se ehkä oli hiukan kutistunut silmissäni; ja Mrs. Gummidge odotti oven suussa, niinkuin hän olisi seisonut siinä aivan siitä asti. Sisälläkin kaikki oli entisellään, jopa meriruohokin sinisessä mukissaan makuhuoneessani. Minä menin vajaan katsomaan: aivan samat hummerit, rapot ja äyriäiset halusivat, niinkuin ennen, nipistää koko mailmaa ja näyttivät olevan samassa paltaantuneessa tilassa samassa vanhassa nurkassa.

Mutta ei näkynyt mitään pikku Em'lyä, jonka vuoksi kysyin Mr. Peggotylta, missä hän oli.

"Hän on koulussa, Sir", vastasi Mr. Peggotty, pyyhkien otsaansa, joka oli hiestynyt Peggotyn arkun kantamisesta; "hän tulee kotiin", katsoen Schwarzwaldin kelloa, "parinkymmenen minutin tai puolen tunnin perästä. Me kaipaamme häntä kaikki, kun hän on poissa".

Mrs. Gummidge huokasi.

"Reipastukaat, äiti!" lausui Mr. Peggotty.

"Minä tunnen sen syvemmin, kuin kukaan muu", sanoi Mrs. Gummidge; "minä olen yksinäinen, hyljätty olento ja hän oli melkein ainoa, joka ei käynyt minua vastaan".

Vaikeroiden ja päätänsä pudistaen rupesi Mrs. Gummidge puhaltamaan valkeaan. Katsahtaen meihin kaikkiin, sillä aikaa kuin Mrs. Gummidge puhalsi näin, sanoi Mr. Peggotty matalalla äänellä, jota hän varjosi kädellänsä: "tuo vanha!" Tästä minä oikein arvasin, ettei mikään parannus ollut tapahtunut Mrs. Gummidgen mielentilassa, siitä kuin viimein kävin siellä.

Niin, koko paikka oli taikka sen olisi pitänyt olla aivan yhtä hupainen kuin ennen; vaan ei se kuitenkaan vaikuttanut minuun samalla tavalla. Minä melkein petyin toiveissani. Ehkä se oli sentähden, ettei pikku Em'ly ollut kotona. Minä tiesin tien, jota myöden hänen oli määrä tulla, ja kävelin pian pitkin sitä kohdatakseni häntä.

Ennen pitkää näkyi joku etäältä, ja pian minä tunsin sen Em'lyksi, joka vielä oli vähäinen varreltaan, vaikka hän oli kasvanut. Mutta kun hän tuli likemmäksi, ja minä näin hänen sinisten silmiensä näyttävän vielä sinisemmältä, hänen kuoppaisten poskiensa hohtavan vielä kirkkaammalta, ja koko hänen olentonsa ilmaantuvan sievempänä ja iloisempana, valloitti minut outo tunto, joka sai minut teeskentelemään, niinkuin en olisi tuntenut häntä, ja astumaan ohitse, niinkuin olisin katsonut jotakin kaukana olevaa esinettä. Minä olen tehnyt samanlaisen tempun jälestäpäin myöhemmässä elämässäni, jollen erehdy.

Pikku Em'ly ei huolinut siitä yhtään. Hän näki minut varsin hyvin; mutta hän ei kääntynyt ja huutanut minua, vaan sen sijaan juoksi nauraen pois. Tämä pakoitti minua juoksemaan hänen jälkeensä, mutta hän juoksi niin nopeasti, että olimme aivan likellä majaa, ennenkuin saavutin hänet.

"Ohoh, sinäkö se oletkin?" kysyi pikku Em'ly.

"Niin, ja sinä tiesit kyllä, kuka se oli, Em'ly", sanoin minä.

"Ja etkö _sinä_ tietänyt, kuka se oli?" lausui Em'ly. Minä aioin suudella häntä, mutta hän peitti kirsikka-huulensa käsillään ja sanoi, ettei hän ollut mikään pikku lapsi enää, ja juoksi pois huoneesen, nauraen vielä enemmän, kuin ennen.

Hän näytti iloitsevan, kun hän sai kiusata minua, ja minä kummastelin suuresti tätä muutosta hänessä. Teepöytä oli valmis, ja tuo vähäinen arkkumme oli nostettu esiin vanhaan paikkaansa, mutta sen sijaan, että hän olisi tullut istumaan minun viereeni, meni hän vanhan, nurkuvan Mrs. Gummidge'n luo ja seurusteli hänen kanssaan, ja kun Mr. Peggotty kysyi minkä vuoksi, pudisti hän alas hiuksensa kasvojensa yli, peittääksensä niitä, eikä tehnyt muuta, kuin nauroi.

"Pikkuinen kissapa se onkin!" sanoi Mr. Peggotty, taputtaen häntä isolla kädellänsä.

"Niin onkin! niin onkin!" huudahti Ham.

"Mas'r Davy, niin onkin!" ja hän istui ja nauroi pikku Em'lyä vähän aikaa, puoleksi ihmetellen ja puoleksi iloiten niin, että hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.

He hemmottelivat kaikki pikku Em'lyä, eikä kukaan enemmän, kuin Mr. Peggotty itse, jota pikku Em'ly olisi voinut hyväillä mihin tahansa, kun hän vaan meni ja nojasi kasvojansa hänen karkeaan poskipartaansa. Tämä oli ainakin minun ajatukseni, kun näin hänen tekevän sitä; ja minun mielestäni Mr. Peggotty menetteli aivan oikein. Mutta pikku Em'ly oli niin lempeä ja suloinen, hänellä oli niin hupainen käytöstapa, samalla niin viekas ja viaton, että hän viehätti minua enemmän, kuin koskaan.

Hän oli myöskin helläsydäminen; sillä, kun teen jälkeen istuimme valkean ympäri ja Peggotty, piippu suussa, viittasi siihen, mitä minä olin kadottanut, puhkesivat kyynelet hänen silmiinsä, ja hän katseli minua niin ystävällisesti pöydän poikki, että tunsin itseni aivan kiitolliseksi häntä kohtaan.

"Niin!" lausui Mr. Peggotty, kivertäen ylös hänen kiharoitaan ja valuttaen niitä kätensä ylitse, niinkuin vettä, "tässä on toinen orpo, näettekö, Sir. Ja tuossa", lausui Mr. Peggotty, tokaisten Ham'ia rintaan kädenselällä, "on toinen, vaikk'ei hän paljon siltä näytä".

"Jos te olisitte minun holhojani, Mr. Peggotty", sanoin minä, pudistaen päätäni, "luulen, etten minäkään paljon huomaisi orpouttani".

"Hyvin puhuttu, Mas'r Davy!" huusi Ham ihastuksissaan. "Hurraa! Hyvin puhuttu! Ette huomaisikaan! Kuulkaat! Kuulkaat!" -- Tässä hän vuorostaan tokaisi Mr. Peggottya kädenselällä, ja pikku Em'ly nousi ylös ja suuteli Mr. Peggottya.

"Ja kuinka teidän ystävänne jaksaa, Sir?" lausui Mr. Peggotty minulle.

"Steerforthko?" sanoin minä.

"Se se nimi olikin!" huudahti Mr. Peggotty Hamille. "Minä tiesin, että se oli jotakin meidän ammattia päin".[16]

"To sanoitte sitä Rudderforth'iksi",[17] muistutti Ham, nauraen.

"No niin!" vastasi Mr. Peggotty. "Ja sinä pidät perää ruorilla, etkö pidä? Se ajaa jotenkin yhteen. Kuinka hän voi, Sir?"

"Hän voi varsin hyvin, kun minä lähdin, Mr. Peggotty".

"Siinä vasta ystävää!" lausui Mr. Peggotty, ojentaen ulos piippuansa. "Siinä vasta ystävää, jos ystävistä puhutaan! No, totta puhuen, oikein ilahuttaa, kun katselee häntä!"

"Hän on hyvin kaunis, eikö ole?" sanoin minä ja sydämeni innostui tästä ylistyksestä.

"Kaunis!" huudahti Mr. Peggotty. "Hän on muodoltaan kuin -- kuin joku -- no, minä en tiedä, miksi häntä vertaisin. Hän on niin uljas!"

"Niin! Se on juuri hänen luontonsa", lausuin minä. "Hän on urhoollinen, kuin leijona, ja teidän on mahdoton arvata, kuinka suora hänen käytöksensä on, Mr. Peggotty.

"Ja minä luulen lisäksi", sanoi Mr. Peggotty, katsellen minua piippunsa savun lävitse, "että hän opin puolesta vie voiton melkein kaikista".

"Kyllä", vastasin minä iloissani; "hän tietää kaikki. Hän on ihmeellisen taitava".

"Siinä vasta ystävää!" mutisi Mr. Peggotty ja heitti päätänsä vakaasti taaksepäin.

"Ei mikään näytä maksavan paljon vaivaa hänelle", jatkoin minä. "Hän osaa tehtävänsä, jos hän vaan silmäilee sitä. Hän on paras cricketin-lyöjä,[18] minkä milloinkaan näitte. Hän antaa teille melkein kuinka monta kapua tahansa dami-pelissä, mutta voittaa teidät kuitenkin helposti".

Mr. Peggotty heitti päätänsä uudestaan taaksepäin, niinkuin hän olisi mielinyt sanoa: "tietysti hän voittaa".

"Hän on niin kaunopuheinen", lisäsin minä, "että hän saa kaikki puolellensa; enkä tiedä, mitä sanoisittekaan, jos kuulisitte hänen laulavan, Mr. Peggotty".

Mr. Peggotty heitti taas päätänsä taaksepäin, niinkuin hän olisi aikonut sanoa: "minä en epäile sitä".

"Ja hän on niin ylevämielinen, kunnokas ja oivallinen kumppani", lausuin minä aivan hurmaantuneena lempi-aineestani, "että on tuskin mahdollista ylistää häntä niin paljon, kuin hän ansaitsee. Minä en voi koskaan olla kylläksi kiitollinen hänelle siitä jalomielisyydestä, jolla hän suojeli minua, vaikka olin niin paljon nuorempi ja alempi koulussa, kuin hän".

Minä jatkoin näin, vieläpä sangen nopeasti, kun silmäni kohtasivat pikku Em'lyn kasvot, joita hän nojasi eteenpäin pöydän ylitse. Hän kuunteli suurimmalla tarkkuudella ja melkein hengittämättä, hänen siniset silmänsä säkenöivät, niinkuin juvelit, ja hänen poskiansa punotti. Hän näytti niin erinomaisen totiselta ja sievältä, että minä pysähdyin jonkunlaisessa ihmetyksessä; ja he huomasivat hänet kaikki yhtä aikaa, sillä, kun minä pysähdyin, he nauroivat ja katselivat häntä.

"Em'lyn laita on niinkuin minun", lausui Peggotty, "hän tahtoisi nähdä häntä".

Em'ly hämmentyi, kun kaikki tarkastimme häntä; hän painoi alas päänsä ja hänen kasvonsa lensivät tavan takaa punaisiksi. Kun hän hetken perästä katsahti ylös hajallansa olevien kiharainsa lävitse ja näki, että me kaikki yhä katselimme häntä (minä olen varma siitä, että itse puolestani olisin voinut katsella häntä tuntikausia), juoksi hän tiehensä ja pysyi poissa, siksi kuin melkein oli maatapanon aika.

Minä panin maata vanhaan, pikkuiseen vuoteeseni veneen perässä, ja tuuli pyyhkäisi vaikeroiden lakeata niinkuin ennen. Mutta minä en voinut nyt olla mielessäni kuvailematta, että se vaikeroitsi niitä, jotka olivat menneet; minä en enää ajatellut, että meri yöllä nousisi ja tempaisi pois veneen, minä ajattelin sitä merta, joka oli nousnut sen jälkeen, kuin viimein kuulin nämät äänet, ja upottanut onnellisen kotini. Minä muistan, kuinka, kun tuuli ja vesi alkoivat kuulua heikommalta korvissani, sovitin vähäisen lisälauseen tavallisiin rukouksiini, pyytäen, että minä kasvaisin suureksi, jotta saisin naida pikku Em'lyn, ja niin minä nukuin armaisin ajatuksiin.

Päivät kuluivat enimmiten, niinkuin edellisellä kertaakin, paitsi -- se oli suuri poikkeus -- että pikku Em'ly ja minä nyt harvoin kävelimme rannikolla. Hänellä oli läksynsä ja neulomustyönsä, ja hän oli poissa suuren osan päivästä. Mutta minä tunsin, ettemme olisi ruvenneet noihin vanhoihin kävelyihin, jos asiat olisivat olleetkin toisin. Vaikka Em'ly oli huima ja täynnänsä lapsellisia oikkuja, oli hänessä enemmän aika ihmistä, kuin minä olin luullut. Hän näytti pääsneen paljon minun ennalleni, vaikka vasta vähän toista vuotta oli viimeisistä kulunut. Hän piti paljon minusta, mutta hän nauroi minua ja kiusasi minua; ja kun menin kohtaamaan häntä, pujahti hän kotiin toista tietä ja nauroi ovella, kun minä palasin pettyneillä toiveilla. Parhaat olivat ne ajat, jolloin hän istui levollisesti ja ompeli oven suussa, ja minä istuin portailla hänen jalkojensa juurella ja luin hänelle. Minusta tuntuu tänä hetkenä, kuin en olisi koskaan nähnyt semmoista päivän paistetta, kuin näin noina selkeinä Huhtikuun iltoina; kuin en olisi koskaan nähnyt semmoista heleän kirkasta pikku olentoa, kuin näin istuvan vanhan veneen oven suussa; kuin en olisi koskaan nähnyt semmoista taivasta, semmoista vettä ja semmoisia hohtavia laivoja, kuin ne, jotka purjehtivat pois kultaiseen ilmaan.

Ensi iltana tulomme jälkeen ilmestyi Mr. Barkis erinomaisen tyhjäsanaisena ja tomppelimaisena. Hänellä oli kimppu orangeja sidottuna nenäliinaansa ja koska hän ei puhunut mitään tästä tavarastaan, luultiin, että hän oli vahingossa jättänyt sen jälkeensä, kun hän lähti pois; siksi kuin Ham, joka juoksi hänen peräänsä, jättääksensä sitä hänelle, palasi sillä tiedolla, että se oli aiottu Peggotylle. Tämän kohtauksen jälkeen tuli hän joka ilta aivan samaan aikaan ja toi aina muassaan pikkuisen mytyn, josta hän ei koskaan puhunut mitään, vaan säännöllisesti pani oven taa ja jätti sen sinne. Nämät lempilahjat olivat aivan erilaisia ja kovasti omituisia. Niitten joukosta muistan neljä paria porsaan jalkoja, ison neulatyynyn, puolen kapan taikka niin omenoita, parin korvarenkaita vuoripi'estä, muutamia Espanjan sipuleita, dominopelin rasian, kanarilinnun häkkeinensä ja suolatun sianreiden.

Mr. Barkis'in kosinta, niinkuin minä muistan sitä, oli erinomaista laatua. Hän puhui harvoin mitään, vaan istui levollisesti valkean ääressä melkein samassa asemassa, kuin kärryissänsäkin, ja tirkisteli Peggottya, joka istui vastapäätä häntä. Eräänä iltana, kun hän oli, niinkuin minä luulen, innoissansa rakkaudestaan, karkasi hän kiinni siihen vahakynttilän palaseen, jota Peggotty käytti lankaansa varten, pisti sen liivinplakkariinsa ja vei sen muassaan. Tämän jälkeen huvitti häntä erittäin, kun hän tarpeen tullessa sai vetää sen esiin plakkaristansa, johon se puoli-sulanneena oli tarttunut kiinni sisustaan, ja pistää sen taas takaisin, kun sitä oli käytetty. Hän näytti suuresti iloitsevan eikä milläkään tavalla tuntevan itseänsä kutsutuksi puhumaan. Silloinkin, kuin hän vei Peggotyn muassaan kävelemään lakealla, oli hän aivan levollinen tässä kohden, luulen minä; tyytyen siihen, että hän silloin tällöin kysyi toiselta, oliko hän oikein hyvissä voimissa; ja minä muistan, että välisti, kun Mr. Barkis oli mennyt, Peggotty heitti esiliinansa kasvojensa yli ja nauroi puolen tunnin aikaa itsekseen. Meidän oli kaikkien enemmän tai vähemmän lysti, paitsi tuon onnettoman Mrs. Gummidge'n, jota aikoinansa nähtävästi oli suostuteltu aivan samalla tavalla; niin lakkaamatta muistuttivat nämät seikat häntä "tuosta vanhasta".

Viimein, kun täälläkäyntini aika oli melkein loppumaisillaan, ilmoitettiin, että Peggotty ja Mr. Barkis aikoivat lähteä viettämään yhtä joutopäivää. Pikku Em'lyn ja minun oli määrä seurata heitä. Uneni häiriintyi kokonaan yötä ennen, kun edeltäpäin ajattelin sitä iloa, että saisin kokonaisen päivän olla Em'lyn kanssa. Me olimme kaikki varhain liikkeellä aamulla; ja sillä aikaa, kuin vielä söimme aamullista, näkyi Mr. Barkis kaukaa ajavan kääsykärryjänsä rakkautensa esinettä kohden.

Peggotty oli puettu, niinkuin tavallisesti, sieviin ja yksinkertaisiin murhevaatteisinsa; mutta Mr. Barkis komeili uudessa, sinisessä takissa, johon räätäli oli ottanut niin runsaan mitan, että hiansuut olisivat tehneet hansikkaan virkaa kylmimmässäkin ilmassa, samalla kuin kaulus oli niin korkea, että se lykkäsi hänen hiuksensa ylöspäin kiireesen asti. Hänen kiiltävät nappinsa olivat myöskin isointa kokoa. Harmaat housut ja keltainen liivi tekivät hänet täydelliseksi, ja minun silmissäni oli Mr. Barkis oikea kunnian-arvoisuuden ilmiö.

Kun kaikki häärimme ulkopuolella ovea, näin, että Mr. Peggotty oli hankkinut itselleen vanhan kengän, joka piti heitettämän meidän jälkeemme hyväksi onneksi ja jota hän tätä varten tarjosi Mrs. Gummidge'lle.

"Ei. Parempi olisi, jos joku muu tekisi sen, Dan'l", lausui Mrs. Gummidge. "Minä olen yksinäinen, hyljätty olento ja kaikki, mikä muistuttaa minua semmoisista, jotka eivät ole yksinäisiä ja hyljätyitä, käy minua vastaan".

"No, vanha tyttö!" huusi Mr. Peggotty. "Ota ja heitä se!"

"Ei, Dan'l", vastasi Mrs. Gummidge, vaikeroiden ja pudistaen päätänsä. "Jos tuntisin vähemmän, voisin tehdä enemmän. Te ette tunne, niinkuin minä, Dan'l; asiat eivät käy teitä vastaan ettekä te asioita vastaan; parempi olisi, jos itse tekisitte sen".

Mutta tässä Peggotty, joka oli kiireesti käynyt toisen luota toisen luo ja suudellut kaikkia, huusi kärryistä, joissa kaikki nyt olimme (Em'ly ja minä vieretysten kahdella pienellä tuolilla), että Mrs. Gummidge'n täytyi tehdä se. Niin Mrs. Gummidge teki sen ja, minä kerron sitä mielipahalla, himmensi lähtömme juhlallisen luonnon sillä, että hän heti purskahti kyyneliin ja sortuneena vaipui Ham'in syliin, sanoen, että hän tiesi, että hän oli vaan rasituksena ja että olisi parempi, jos hän kohta vietäisiin vaivaishuoneesen. Ja tätä minä todella katsoin järkeväksi tuumaksi, jota Ham'in olisi sopinut noudattaa.

Pois lähdimme kuitenkin joutopäivän matkallemme; ja ensi työksemme pysähdyimme kirkon luo, jossa Mr. Barkis sitoi hevosen kiinni aidakkeesen ja meni sisään Peggotyn kanssa, jättäen pikku Em'lyn ja minut yksikseen kääsyihin. Minä käytin tätä tilaisuutta kiertääkseni käsivarttani Em'lyn ympäri ja esitelläkseni hänelle, että, koska minun täytyi niin pian lähteä pois, me päättäisimme olla hyvin hellät toisillemme ja hyvin onnelliset koko päivän. Pikku Em'ly suostui ja kun hän salli minun suudella itseään, hurjistuin minä ja ilmoitin hänelle, minä muistan sen, etten voisi koskaan rakastaa ketään muuta, ja että olin valmis vuodattamaan jokaisen veren, joka tavottaisi hänen suosiotansa.

Kuinka pikku Em'ly nauroi sitä! Ja kuinka hän koetti näyttää äärettömän paljon vanhemmalta ja viisaammalta, kuin minä, tämä feenkaltainen pikku nainen, kun hän sanoi, että minä olin "tyhmä poika", ja sitten nauroi niin lumoavalla tavalla, että unhotin, mitä sydämen kipua tuommoinen halveksiva nimitys synnytti, kun sain ilon katsella häntä.

Mr. Barkis ja Peggotty olivat melkoisen aikaa kirkossa, mutta tulivat viimein ulos ja silloin ajoimme edemmäksi maalle. Matkalla kääntyi Mr. Barkis minun puoleeni ja sanoi vilkuttaen silmiänsä -- sivumennen sanoen, tuskin olisin ennen luullut hänen osaavan vilkuttaa silmiänsä:

"Mikä nimi se oli, jonka kirjoitin kärryihin?"

"Clara Peggotty", vastasin minä.

"Minkä nimen nyt kirjoittaisin, jos tässä olisi teltakatto?"

"Clara Peggotty taas?" lausuin minä.

"Clara Peggotty _Barkis_!" hän vastasi ja remahti semmoiseen nauruun, että kääsyjä tärisytti.

Sanalla sanoen, he olivat vihityt eivätkä olleet menneet kirkkoon mitään muuta tarkoitusta varten. Peggotty oli päättänyt, että se tapahtuisi hiljaisuudessa; ja lukkari oli antanut morsiamen sulholle eikä siinä ollut mitään todistajia koko menoissa. Peggotty oli vähän hämillään, kun Mr. Barkis näin äkisti ilmoitti heidän yhdistymisensä, eikä voinut kylläksi halailla minua vähentymättömän rakkautensa osoitteeksi; mutta ennen pitkää oli hän taas entisellänsä ja sanoi iloitsevansa siitä, että kaikki oli ohitse.

Me ajoimme vähäisen ravintolan luo jonkun syrjätien vieressä, jossa meitä odotettiin ja jossa söimme sangen oivalliset puoliset ja vietimme päivän suurella tyytyväisyydellä. Jos Peggottya olisi viety vihille joka päivä viimeisinä kymmenenä vuonna, olisi hän tuskin ollut levollisempi; se ei saanut aikaan mitään muutosta hänessä: hän oli aivan sama, kuin ennen, ja lähti ulos kävelemään pikku Em'lyn ja minun kanssani ennen teetä, sillä välin kuin Mr. Barkis filosofillisesti poltti piippuansa ja huvitti itseänsä, arvaan minä, onneansa miettimällä. Jos niin oli, enensi se hänen ruokalystiänsä; sillä minä muistan selvästi, että, vaikka hän oli syönyt oikein paljon sianlihaa ja kasvaksia puolisiksi ja päälle päätteeksi kanan taikka pari, hänen nyt täytyi saada kylmää, keitettyä silavaa teen lisäksi, ja hän nautti sitä melkoisen joukon millänsäkään olematta.

Minä olen usein jälestäpäin ajatellut, mitkä eriskummaiset, viattomat, tavattomat häät nämät epäilemättä olivat! Me nousimme kääsyihin taas kohta hämärän tultua ja ajoimme hupaisesti kotiin, katsellen tähtiä ja puhuen niistä. Minä olin heidän pää-selittäjänsä ja lavensin Mr. Barkis'in näköalaa kummastuttavassa määrässä. Minä kerroin hänelle kaikki, mitä tiesin, mutta hän olisi uskonut kaikki, mitä minun olisi joukahtanut päähäni jutella hänelle; sillä hän kunnioitti syvästi minun tietojani ja sanoi juuri tässä tilaisuudessa minun kuulteni vaimollensa, että minä olin "toinen Roeschus" -- jolla hän luullakseni tarkoitti oikeata ihme-olentoa.

Kun olimme tyhjentäneet puheen tähdistä, taikka oikeammin, kun minä olin tyhjentänyt Mr. Barkis'in hengenvoimat, teimme, pikku Em'ly ja minä, vanhasta kääre-vaatteesta vaipan ja istuimme sen alla loppupuolen matkaa. Voi, kuinka minä rakastin häntä! Mikä onni (minä ajattelin), jos olisimme naimisissa ja menisimme pois johonkin paikkaan puitten ja kenttien keskelle, jossa emme koskaan kävisi vanhemmaksi, emme koskaan kävisi viisaammaksi, vaan aina olisimme lapsina, pyörien käsi kädessä auringonpaisteessa ja kukkaisilla nurmilla, laskien alas päätämme sammalelle yöksi suloiseen puhtauden ja rauhan uneen, ja linnut hautaisivat meidät, kun olisimme kuolleet! Joku tämmöinen kuva, ilman mitään todellista mailmaa, kirkas viattomuutemme valosta ja epämääräinen, kuin tähdet kaukana, oli minun mielessäni koko matkan. Minä olen iloinen, kun ajattelen, että löytyi kaksi niin syytöntä sydäntä Peggotyn häissä, kuin pikku Em'lyn ja minun. Minä olen iloinen, kun ajattelen, että Lemmen ja Sulon jumalat pukeusivat niin ilmaiseen muotoon heidän yksinkertaisessa juhlakulussaan.

Me saavuimme vanhan veneen luo jälleen hyvään aikaan illalla, ja siellä Mr. ja Mrs. Barkis jättivät meidät hyvästi ja lähtivät hiljaisuudessa pois omaan kotiinsa. Minä tunsin silloin ensimäisen kerran, että olin kadottanut Peggotyn. Minä olisin pannut maata särkevällä sydämellä minkä muun katon alla hyvänsä, paitsi sen, joka suojeli pikku Em'lyn päätä.

Mr. Peggotty ja Ham tiesivät, mitä minä ajattelin, yhtä hyvin, kuin minä itse, ja olivat valmiit jonkunlaisella illallisella ja vieraanvaraisilla kasvoillaan karkoittamaan sitä. Pikku Em'ly tuli istumaan viereeni arkulle ensi kerran koko täällä-käyntini aikana; ja aivan kummallisella tavalla päättyi tämä kummallinen päivä.

Oli yö-luode; ja vähän sen jälkeen, kuin me menimme levolle, lähtivät Mr. Peggotty ja Ham kalastamaan. Minä tunsin itseni hyvin urhoolliseksi, kun olin jätetty omin päin yksinäiseen huoneesen Em'lyn ja Mrs. Gummidge'n suojeliaksi, ja toivoin vaan, että leijona, käärme tai joku muu pahan-ilkinen hirviö ryntäisi meidän kimppuumme, että saisin tappaa sen ja saavuttaa mainetta itselleni. Mutta koska ei mikään tämmöinen elävä sattunut liikkumaan Yarmouth'in lakeilla sinä yönä, hankin parhaan korvauksen itselleni, minkä voin, ja uneksin lohikäärmeistä aamuun saakka.