Part 14

Mr. Murdstone ei ottanut ensinkään huomataksensa minua, kun tulin vierashuoneesen, jossa hän oli, vaan istui valkean ääressä nojatuolissaan, ääneti itkien ja miettien. Miss Murdstone, joka toimitti jotakin kirjeillä ja papereilla peitetyn kirjoituspulpettinsa luona, ojensi minulle kylmät hyppysensä ja kysyi minulta rautaisella kuiskauksella, oliko minusta otettu mittaa murhevaatteisin.

Minä vastasin: "on".

"Entä paitasi", lausui Miss Murdstone; "oletko tuonut ne kotiin?"

"Olen, Ma'am. Minä olen tuonut kaikki vaatteeni kotiin".

Tässä oli koko se lohdutus, jonka hänen lujuutensa salli minulle. Minä en epäile, että häntä suuresti huvitti, kun hän tämmöisessä tilaisuudessa sai asettaa näkyviin itsehillintöänsä, joksi hän nimitti sitä, ja lujuuttansa ja mielenvoimaansa ja tervettä järkeänsä ja koko tuota epäystävällisten ominaisuuksiensa pirullista luetteloa. Hän ylpeili erittäinkin käytöllisestä taipumuksestaan ja näytti tätä nyt sillä, että hän muutti kaikki kynäksi ja läkiksi eikä antanut minkään liikuttaa itseänsä. Koko tämän päivän loppupuolen ja aamusta iltaan saakka jälestäpäin istui hän pulpetin edessä, levollisesti pärskyttäen kovalla pännällään ja puhutellen kaikkia samalla järkähtämättömällä kuiskeella. Hän ei koskaan höllittänyt yhtäkään jäntärettä kasvoissansa, ei liennyttänyt säveltäkään äänessänsä eikä rypistänyt hituakaan vaatteistaan.

Hänen veljensä tarttui välisti johonkin kirjaan, mutta ei lukenut sitä koskaan minun nähteni. Hän avasi sen, selaili sitä, ikäänkuin hän olisi lukenut, mutta pysyi tuntikauden lehteä kääntämättä, pisti sen sitten pois ja käveli edestakaisin huoneessa. Minun oli tapa istua kädet ristissä ja katsella häntä ja lukea hänen askeleitansa tunti toisensa perästä. Hän puhutteli aivan harvoin sisartansa eikä koskaan minua. Hän näytti olevan ainoa levoton kappale, paitsi kellot, koko hiljaisessa huoneessa.

Näinä päivinä hautajaisten edellä näin minä varsin vähän Peggotysta, paitsi että portaita ylös ja alas astuessani aina tapasin hänet likeltä sitä huonetta, jossa äitini ja hänen pikku lapsensa lepäsivät, ja paitsi että hän tuli luokseni joka ilta ja istui vuoteeni päänpuolella, siksi kuin nukuin. Päivä taikka pari ennen maahanpaniaisia -- minä luulen, että se oli päivä taikka pari, mutta minä tiedän, että mieleni hämmentyy tämän raskaan ajan suhteen, jonka edistymistä ei mikään merkinnyt -- vei hän minut tuohon huoneesen. Minä muistan vaan, että valkoisen peitteen alla vuoteella, jonka ympäri kaikki oli sievän puhdasta ja raitista, näytti minusta se juhlallinen hiljaisuus, joka vallitsi asunnossa, makaavan ruumistuneena; ja että, kun hän tahtoi vienosti vetää peitettä pois, minä huusin: "voi, ei, ei!" ja pidätin hänen kättänsä.

Jos hautajaiset olisivat olleet eilen, en muistaisi niitä tarkemmin. Yksin parhaan vierashuoneen ilmakin, kun menin sisään ovesta, loistava valkea, karaffien hohtava viini, lasien ja talrikkien kuvat, leivoksien hieno, suloinen lemu, Miss Murdstone'n puvun haju ja meidän mustat vaatteet -- kaikki muistuu mieleeni. Mr. Chillip on huoneessa ja tulee puhuttelemaan minua.

"Ja kuinka Master David voi?" kysyy hän ystävällisesti.

Minä en voi sanoa hänelle: aivan hyvin. Minä ojennan hänelle käteni, jota hän pitää omassa kädessään.

"Voi minua!" lausuu Mr. Chillip, leppeästi hymyillen, samalla kuin jotakin kiiltää hänen silmissään. "Nuoret ystävämme kasvavat suuriksi ympärillämme. He kasvavat, ettemme tunne heitä enää, Ma'am?"

Tämä on Miss Murdstone'lle, joka ei vastaa mitään. "Suuri edistyminen tässä, Ma'am?" sanoo Mr. Chillip. Miss Murdstone vastaa ainoastaan otsansa rypistämisellä ja juhlallisella pään nyykähyksellä; Mr. Chillip menee hämmentyneenä nurkkaan, kulettaen minua muassaan, eikä avaa suutansa enää.

Minä huomaan tämän, koska huomaan kaikki, mitä tapahtuu, ei sen vuoksi, että huolin itsestäni taikka olen huolinut, siitä kuin tulin kotiin. Ja nyt kello alkaa soida, ja Mr. Omer ja lisäksi toinen tulevat järjestämään meitä. Niinkuin Peggotty oli kertonut minulle kauan aikaa sitten, järjestettiin ne, jotka saattoivat isäni samaan hautaan, tässä samassa huoneessa.

Tässä on Mr. Murdstone, meidän naapurimme Mr. Grayper, Mr. Chillip ja minä. Kun astumme ulos asunnosta, ovat kantajat ja heidän taakkansa puutarhassa; ja he käyvät edellämme polkua alaspäin ja jalavien ohitse ja portin läpi ja kirkkomaalle, jossa olen niin usein kesä-aamuisin kuullut lintujen laulavan.

Me seisomme haudan ympärillä. Tämä päivä näyttää minusta toisenlaiselta, kuin mikään muu päivä, eikä valolla ole sama väri, vaan synkempi. Nyt vallitsee juhlallinen hiljaisuus, jonka olemme tuoneet kotoa sen kanssa, joka lepää mullassa; ja kun seisomme avopäin, kuulen papin äänen, joka soi kaukaiselta taivasalla, mutta kuitenkin selvästi eroitetaan, lausuvan: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra!" Silloin kuulen nyyhkytyksiä; ja eriksensä muista katselioista näen tuon hyvän ja uskollisen palvelian, jota kaikista ihmisistä maan päällä rakastan kaikkein enimmin ja jolle, lapsellinen sydämeni ilmoittaa sen, Herra eräänä päivänä on sanova: "Sinä olet tehnyt hyvin".

Tässä vähäisessä joukossa on useita kasvoja, joita tunnen; kasvoja, joita tunsin kirkossa, kun omat kasvoni aina kummastelivat siellä; kasvoja, jotka ensiksi näkivät äitini, kun hän tuli kylään nuoruuden kukoistuksessaan. Minä en huoli niistä -- minä en huoli mistään muusta, kuin surustani -- vaan kuitenkin näen ja tunnen heidät kaikki; ja kaukana muitten takana havaitsen Minnien katselevan ja tuon tuostakin luovan silmänsä lemmittyynsä, joka seisoo likellä minua.

Kaikki on ohitse, multa on luotu takaisin ja me käännymme palataksemme kotiin. Edessämme seisoo asuntomme niin sievänä ja muuttumattomana, niin likeisesti mielessäni yhdistyneenä tuohon nuoreen ajatukseen siitä, mikä on mennyt, että kaikki suruni ovat olleet vähäpätöisiä sen surun rinnalla, jonka se herättää. Mutta he vievät minut muassaan; Mr. Chillip puhuttelee minua; kun tulemme kotiin, kastelee hän vähän huuliani vedellä; ja kun pyydän häneltä lupaa lähteä ylös huoneeseni, laskee hän naisen lempeydellä minut menemään.

Kaikki nämät, sanon minä, ovat eilispäivän tapauksia. Myöhempien päivien tapaukset ovat ajauneet minulta sille rannalle, jossa kaikki unhotetut asiat ilmestyvät jälleen, mutta tämä kohoo niinkuin korkea kallio valtamerestä.

Minä tiesin, että Peggotty tulisi luokseni huoneeseni. Hetken sabbatin-hiljaisuus (päivä oli niin sunnuntain kaltainen! minä olen unhottanut mainitsemasta sitä) oli sovelias meille molemmille. Hän istui viereeni vähäiselle vuoteelleni; ja pitäen kiinni kädestäni ja välisti nostaen sitä huulillensa ja välisti silitellen sitä käsillänsä, niinkuin hän olisi viihdyttänyt pikku veljeäni, kertoi hän minulle omalla tavallansa kaikki, mitä hänellä oli kerrottavaa sen johdosta, mikä oli tapahtunut.

"Hän ei ollut terve", lausui Peggotty, "moneen aikaan. Hän oli levoton mielessänsä eikä onnellinen. Kun hänen pikku lapsensa syntyi, luulin ensiksi, että hän paranisi, mutta hän kävi heikommaksi ja riutui vähän joka päivä. Hän tahtoi mielellänsä istua yksinään, ennenkuin hänen pikku lapsensa tuli mailmaan, ja silloin hän itki; mutta jälestäpäin oli hänen tapa laulaa sille -- niin lauhkeasti, että kerta, kun kuulin häntä, ajattelin, että se oli niinkuin joku ääni ylhäällä ilmassa, joka kohosi yhä korkeammalle".

"Minä luulen, että hän viime aikoina alkoi käydä aremmaksi ja pelokkaammaksi; ja että kova sana oli niinkuin isku hänelle. Mutta hän oli aina sama minua kohtaan. Hän ei koskaan muuttunut typerän Peggottynsa suhteen, ei muuttunut suloinen tyttöni".

Tähän Peggotty pysähtyi ja taputti lempeästi kättäni hiukan aikaa.

"Viimeinen kerta, kuin näin hänet semmoisena, kuin hän oli ennen, oli se ilta, jolloin te tulitte kotiin, herttaiseni. Sinä päivänä, kuin lähditte pois, sanoi hän minulle: 'minä en saa koskaan enää nähdä sydänkäpyäni. Joku asia sanoo minulle sen, ja sanoo totta, minä tiedän sen'".

"Hän koetti tämän jälkeen näyttää iloiselta; ja monta kertaa, kuin he sanoivat hänelle, että hän oli ajattelematon ja kevytmielinen, antoi hän heidän luulla sitä; mutta kaikki tämä oli jo mennyttä. Hän ei koskaan jutellut puolisollensa, mitä hän oli jutellut minulle -- hän pelkäsi sanomasta sitä kenellekään muulle -- ennenkuin eräänä iltana vähän toista viikkoa, ennenkuin se tapahtui, jolloin hän sanoi hänelle: 'ystäväni, minä luulen, että pian lähden täältä'".

"'Sydämeni on nyt huojentunut painostansa, Peggoty'", sanoi hän minulle, kun sinä iltana laskin hänet hänen vuoteesensa. "'Puolisoni on uskova sitä yhä enemmän, raukka, joka päivä vähän aikaa eteenpäin; ja silloin kaikki on oleva ohitse. Minä olen kovasti väsynyt. Jos tämä on unta, istu luonani, sillä aikaa kuin nukun; älä jätä minua. Jumala siunatkoon molempia lapsiani! Jumala varjelkoon ja suojelkoon isätöntä poikaani!'"

"Minä en koskaan jättänyt häntä tämän jälkeen", lausui Peggotty. "Hän puhui usein noitten molempien kanssa alikerroksessa -- sillä hän rakasti heitä; hän ei hennonut olla ketään rakastamatta, joka oli hänen ympärillänsä -- mutta kun he menivät pois hänen vuoteensa vierestä, kääntyi hän aina minun puoleeni, ikäänkuin olisi ollut lepoa, missä Peggotty oli, eikä hän koskaan saanut unta muulla lailla".

"Viimeisenä iltana suuteli hän minua ja sanoi: 'jos pikku lapseni kuolisi myöskin, Peggotty, anna heidän panna se syliini ja haudata meidät yhdessä'. (Niin tehtiin; sillä tuo vähäinen raukka eli vaan päivän hänen jälkeensä). 'Anna kalliin poikani seurata meitä lepopaikkaamme', hän lausui, 'ja sano hänelle, että hänen äitinsä, tässä maatessaan, siunasi häntä, ei yhtä kertaa, vaan tuhansia'".

Hän vaikeni taas ja taputti vielä kerran lempeästi kättäni.

"Oli aivan myöhään illalla", jatkoi Peggotty, "kun hän pyysi minulta jotakin juotavaa; ja kun hän oli saanut sitä, hymyili se kallis olento niin kärsivällisesti ja kauniisti minulle".

"Päivä oli koittanut ja aurinko nousi, kun hän kertoi minulle, kuinka hyvä ja huolikas Mr. Copperfield aina oli ollut hänelle ja kuinka hän oli ollut malttavainen hänen kanssaan ja sanonut hänelle, kun hän epäili itseänsä, että rakastava sydän oli parempi ja voimallisempi, kuin viisaus, ja että hän oli onnellinen mies hänen sydämensä kautta. 'Rakas Peggottyni', lausui hän silloin, 'siirrä minut vähän likommäksi itseäsi', sillä hän oli varsin heikko. 'Laske rakas käsivartesi kaulani alle', sanoi hän, 'ja käännä minut itseäsi kohden, sillä sinun kasvosi taantuvat niin kauas minusta, ja minä tahtoisin, että ne ovat likellä'. Minä asetin hänet, niinkuin hän tahtoi; ja, oi Davy! se hetki oli tullut, jolloin minun ensimäiset jäähyväissanani teille toteutuivat -- jolloin hän oli iloinen laskemaan pää raukkansa typerän, häijyn, vanhan Peggottynsa käsivarrelle -- ja hän kuoli, niinkuin lapsi, joka on mennyt nukuksiin!"

Näin päättyi Peggotyn kertomus. Siitä hetkestä asti, kuin kuulin äitini kuolemasta, en ollut kertaakaan enää ajatellut häntä semmoiseksi, kuin hän viime aikoina oli ollut Tästä hetkestä saakka hän mielessäni oli vaan tuo varhaisimpien muistojeni äiti, jonka oli tapa kiertää vaaleita kiharoitaan moneen kertaan sormensa ympärille ja tanssia minun kanssani hämärässä vierashuoneessa. Mitä Peggotty nyt oli jutellut minulle, ei sekään millään lailla johdattanut minua takaisin myöhempiin aikoihin, vaan päinvastoin juurrutti entistä kuvaa mieleeni. Se lienee kummallista, mutta se on totta. Kuolemassansa muutti hän takaisin levolliseen, häiritsemättömään nuoruuteensa ja peräytti koko muun ajan.

Se äiti, joka makasi haudassa, oli lapsuuteni äiti; tuo pikkuinen olento hänen sylissään olin minä itse, niinkuin kerta olin ollut, ijäksi hiljentyneenä hänen rinnallansa.

KYMMENES LUKU.

Minua laiminlyödään ja minusta pidetään huolta.

Ensimäinen työ, jonka Miss Murdstone teki, kun hautajaisjuhla oli ohitse ja valoa päästettiin esteettömästi huoneisin, oli se, että hän ilmoitti Peggotyn vapaaksi lähtemään kuukauden perästä. Vaikk'ei Peggotty lainkaan pitänyt palveluksestaan, luulen minä, että hän olisi minun tähteni mieluisammin pysynyt siinä, kuin mennyt parhaasen palvelukseen mailmassa. Hän kertoi minulle, että meidän täytyi erota, sekä myöskin miksi; ja me lausuimme kaikesta sydämestämme sääliämme toisillemme.

Mitä minuun eli minun tulevaisuuteeni tulee, ei sanaakaan virketty eikä mihinkään toimeen ryhdytty. He olisivat olleet kaiketi onnelliset, jos olisivat voineet ilmoittaa minutkin vapaaksi lähtemään kuukauden perästä. Minä rohkaisin kerta mieltäni ja kysyin Miss Murdstone'lta, milloin kouluun palaisin; mutta hän vastasi kuivakiskoisesti, etten minä, hänen luullaksensa, palaisi ollenkaan. Sen koommin ei minulle asiasta puhuttu. Minä olin kovin levoton saadakseni tietää, mitä minun aiottiin tehdä, ja niin oli Peggottykin, mutta ei hänen eikä minun onnistunut hankkia mitään tietoa tässä kohden.

Oli yksi muutos elämässäni, joka tosin päästi minut suureksi osaksi nykyisistä vaivoistani, mutta kuitenkin olisi ehkä lisännyt huoliani tulevaisuuteni suhteen, jos olisin pystynyt sitä tarkemmin ajattelemaan. Se oli tämä. Se pakko, jonka alaiseksi minä olin pantu, heitettiin nyt kokonaan. Minua ei enää ensinkään vaadittu pysymään unteloisella paikallani vierashuoneessa, päinvastoin Miss Murdstone usein, kun istahdin siihen, rypisti otsaansa minulle, että lähtisin pois. Minua ei enää ensinkään varoitettu Peggotyn seuraan menemästä, päinvastoin minua ei koskaan haettu eikä kysytty silloin, kuin en ollut Mr. Murdstone'n likellä. Ensiksi minä joka hetki ja aika pelkäsin, että hän uudestaan ottaisi kasvatukseni haltuunsa taikka että Miss Murdstone ryhtyisi siihen; mutta ennen pitkää rupesin ymmärtämään, että semmoinen pelko oli turha sekä ettei minun tarvinnut varoa muuta, kuin laiminlyöntiä.

Minä en usko, että tämä havainto silloin paljon suretti minua. Minä olin vielä hämmentynyt äitini kuoleman vuoksi ja ikäänkuin huumeissa kaikkien vähempien asiain suhteen. Tosin muistan, kuinka joutohetkinä mietin sitä mahdollisuutta, etten saisi oppia mitään, ettei minusta pidettäisi mitään huolta, vaan minä saisin kasvaa renttumaiseksi, synkeämieliseksi olennoksi, joka viettäisi laiskaa elämäänsä ympäri kylää; niinkuin myöskin sitä todenmukaisuutta, että pääsisin tästä kohtalosta sillä tapaa, että menisin pois johonkin onneani etsimään, niinkuin sankari jossakin kertomuksessa; mutta nämät olivat haihtuvia näkyjä, päivän unelmia, joita välisti näin, niinkuin olisivat olleet heikosti maalattuina tai kirjoitettuina huoneeni seinään, vaan hävitessään jättivät seinän tyhjäksi jälleen.

"Peggotty", sanoin minä ajattelevaisella kuiskauksella eräänä iltana, kun lämmitin käsiäni kyökin valkean edessä; "Mr. Murdstone sallii minua vielä vähemmin, kuin ennen! Hän ei ole koskaan oikein sallinut minua, Peggotty; mutta nyt hän ei edes tahtoisi nähdä minua, jos olisi mahdollista".

"Ehkä se on hänen surunsa", lausui Peggotty, silitellen hiuksiani.

"Minä olen itsekin suruissani, Peggotty. Jos voisin uskoa, että hänen surunsa on tähän syynä, en huolisi siitä ensinkään. Mutta niin ei ole laita; voi, ei, niin ei ole laita".

"Mistä sen tiedätte, ettei niin ole?" kysyi Peggotty, hetken ääneti oltuaan.

"Voi, hänen surunsa on toista ja aivan eri asia. Hän on tänä hetkenä surullinen, kun hän istuu valkean ääressä Miss Murdstone'n kanssa; mutta jos minä menisin sisään, Peggotty, olisi hän lisäksi jotakin muuta".

"Mitä hän olisi?" kysyi Peggotty.

"Vihainen", minä vastasin, tahtomatta osoitellen hänen rypistettyä otsaansa. "Jos hän olisi vaan surullinen, ei hän katselisi minua, niinkuin hän katsoo. _Minä_ olen vaan surullinen, ja se tekee minut leppeämmäksi".

Peggotty ei sanonut mitään hetkeen aikaan; ja minä lämmitin käsiäni yhtä äänetönnä, kuin hän.

"Davy", lausui hän viimein.

"Mitä, Peggotty".

"Minä olen, rakkaani, koettanut kaikkia keinoja, joita voin ajatella -- lyhyesti, kaikkia keinoja, jotka ovat, ja kaikkia keinoja, jotka eivät ole -- saadakseni soveliasta palvelusta täällä Blunderstone'ssa; mutta ei löydy mitään semmoista, lemmikkini".

"Ja mitä aiot tehdä, Peggotty?" kysyin minä totisesti. "Aiotko mennä etsimään onneasi?"

"Minä luulen, että minun täytyy lähteä Yarmouth'iin", vastasi Peggotty, "ja asua siellä".

"Olisitpa voinut joutua kauemmaksi", sanoin minä, kirkastuen vähän, "ja mennyt melkein kadoksiin minulta. Minä välisti käyn sinun luonasi, rakas, vanha Peggotty. Sinä et ole kokonaan toisessa päässä mailmaa, vai kuinka?"

"Päinvastoin, jos Jumala suo!" huudahti Peggotty vilkkaasti. "Niin kauan kuin te olette täällä, silmäteräni, tulen minä joka viikko eläessäni katsomaan teitä. Yksi päivä viikkoonsa eläessäni!"

Minä tunsin, että raskas paino katosi rinnaltani tämän lupauksen kautta, mutta ei tässä ollut kaikki, sillä Peggotty jatkoi ja sanoi:

"Minä lähden ensiksi, näettekö, Davy, veljeni luo pariksi viikoksi -- juuri vaan siksi, että ennättäisin katsoa vähän ympärilleni ja päästä taas hiukan entiselleni. Nyt olen ajatellut, että teitä, koska eivät tätä nykyä tarvitse teitä täällä, ehkä päästettäisiin lähtemään minun kanssani".

Jos mikään, paitsi se, että oloni olisi muuttunut kaikkien suhteen ympärilläni, ei kuitenkaan Peggotyn, olisi voinut tähän aikaan tuottaa minulle iloa, olisi se kaikista tuumista ollut tämä. Kun ajattelin, että minua taas ympäröitsisi nuot rehelliset kasvot, hohtaen tervetuloa minulle; että saisin uudestaan tuntea suloisen sunnuntai-aamun levollisuutta, kun kellot soivat, kivet putosivat veteen ja varjontapaiset laivat siinsivät sumun lävitse; että joutuisin kävelemään edestakaisin pikku Em'lyn kanssa, kertomaan hänelle surujani ja rannan näkinkengistä ja piikivistä saamaan lohdukkeita niitä vastaan, tuli rauha sydämeeni. Sitä häiritsi tosin seuraavana hetkenä epäilys, suostuisiko Miss Murdstone, mutta tämäkin poistui pian, sillä hän tuli ulos jotakin iltakopeloimista varten varahuoneessa, kun me paraikaa keskustelimme, ja Peggotty kävi paikalla asiaan käsin semmoisella rohkeudella, joka kummastutti minua.

"Poika juoksentelee joutilaana siellä", lausui Miss Murdstone, kurkistellen johonkin pickles-astiaan, "ja joutilaisuus on kaiken pahuuden alku. Mutta totta puhuen olisi hän joutilaana täälläkin -- taikka missä hyvänsä, luulen minä".

Peggotylla oli joku vihainen vastaus valmiina, minä näin sen; mutta hän nieli sen minun tähteni ja oli vaiti.

"Hm!" lausui Miss Murdstone, yhä katsellen pickles'iänsä; "se on tärkeämpi, kuin mikään muu asia -- se on kaikkein tärkein asia -- ettei veljeäni häiritä eikä vaivata. Minä luulen, että minun on paras myöntää".

Minä kiitin häntä minkäänlaista iloa osoittamatta, ettei se saattaisi häntä peruuttamaan lupaustansa. Enkä minä voinut muuta, kuin pitää sitä viisaana käytöksenä, sillä hän katseli minua pickles-astiasta niin enennetyllä muikeudella, kuin hänen mustat silmänsä olisivat imeneet itseensä koko sen sisällön. Kuitenkin lupa annettiin, eikä sitä koskaan epuutettu; sillä kun kuukausi päättyi, olimme Peggotty ja minä valmiit lähtemään.

Mr. Barkis tuli Peggotyn arkkuja noutamaan. Minä en ollut koskaan nähnyt hänen astuvan tälle puolen puutarhan porttia, mutta tässä tilaisuudessa tuli hän sisään itse rakennukseen. Kun hän nosti isoimman arkun olallensa ja meni ulos, loi hän minuun semmoisen katseen, että luulin siinä olevan jonkunlaisen tarkoituksen, jos milloinkaan sopi sanoa, että joku tarkoitus löysi tiensä Mr. Barkis'in kasvoihin. Peggotty oli tietysti alakuloinen, kun hänen täytyi jättää se paikka, joka oli ollut hänen kotinsa niin monta vuotta ja jossa molemmat hänen elämänsä lujat mielentaipumukset -- äitiäni ja minua kohtaan -- olivat syntyneet. Hän olikin aivan varhain kävellyt kirkkomaalla ja hän nousi kärryihin ja istui niihin, pitäen nenäliinaa silmiensä edessä. Niin kauan kuin hän pysyi tässä tilassa, ei Mr. Barkis näyttänyt mitään elon merkkiä. Hän istui tavallisessa paikassaan ja asemassaan, niinkuin iso, täytetty kuva. Mutta kun Peggotty alkoi katsoa ympärillensä ja puhutella minua, nyykäytti hän päätänsä ja irvisteli useita kertoja. Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, ketä taikka mitä hän sillä tarkoitti.

"On kaunis päivä, Mr. Barkis!" sanoin minä jonkunlaiseksi kohteliaisuuden osoitteeksi.

"Ei se ruma ole", lausui Mr. Barkis, joka enimmiten supisti puhettansa ja harvoin sen kautta saatti itsensä mihinkään pulaan.

"Peggotty on taas voimissaan, Mr. Barkis", muistutin minä hänen mielihyväkseen.

"Vai on hän!" lausui Mr. Barkis.

Viisaalla muodolla tätä mietittyään, silmäili hän Peggottya ja sanoi:

"_Oletteko_ oikein voimissanne?"

Peggotty nauroi ja vastasi myöntämällä.

"Mutta oikein totta, ymmärrätte. Oletteko?" murisi Mr. Barkis, siirtyen likemmäksi häntä istuimella ja nyhjäten häntä kyynäspäällään. "Oletteko? Toden totta oikein hyvissä voimissa? Oletteko? Kuinka?" Jokaisen tämmöisen kysymyksen perästä työntyi hän lähemmäksi häntä ja nyhjäsi häntä taas, niin että me viimein olimme kaikki sullotut yhteen kärryjen vasempaan nurkkaan, ja minua likistettiin niin, että tuskin kestin sitä.

Kun Peggotty huomautti hänelle minun kärsimisiäni, teki Mr. Barkis heti minulle vähän enemmän tilaa ja siirtyi vähitellen pois. Mutta minä en voinut olla havaitsematta, että hän luuli keksineensä ihmeellisen keinon, jonka avulla hänen sopi sievällä, miellyttävällä ja sukkelalla tavalla ilmoittaa ajatuksensa eikä tarvinnut vaivata itseänsä keskustelu-aineitten etsimisellä. Silminnähtävästi hän sisällisesti hetken aikaa nauroi tätä. Tuosta hän jälleen kääntyi Peggotyn puoleen ja toistaen: "oletteko oikein hyvissä voimissa?" liukui alas meidän päällemme, niinkuin ennen, siksi kuin henki melkein pusertui ulos ruumiistani. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän taas solui meidän päällemme samalla kysymyksellä ja samalla seurauksella. Viimeiseltä minä nousin ylös joka kerta, kuin näin hänen lähestyvän, ja seisoen jalkalaudalla olin katselevinani näkö-alaa; ja tällä tapaa tulin hyvin toimeen.

Hän oli niin kohtelias, että hän vartavasten meidän tähtemme seisattui jonkun ravintolan eteen ja kestitsi meitä lampaanpaistilla ja oluella. Mutta silloinkin kuin Peggotty paraikaa joi, tuli Mr. Barkis'iin yksi tuommoinen likenemisen puhti ja hän oli vähällä tukehuttaa tämän. Mutta kun matkamme lähestyi loppuansa, oli hänellä enemmin tekemistä ja vähemmin aikaa sievistelyksiin; ja kun ajoimme Yarmouth'in kivikadulle, tärisyttivät ja hytkyttävät rattaat meitä kaikkia kolmea niin, ettemme ehtineet ajatella mitään muuta.

Mr. Peggotty ja Ham odottivat meitä vanhassa paikassa. He vastaan-ottivat minua ja Peggottya aivan ystävällisellä tavalla ja pudistivat kättä Mr. Barkis'in kanssa, joka, hattu aivan takaraivolla ja jonkunlainen puoli-hävennyt hymy kasvoissa, joka tunki alas hänen jalkoihinsa asti, näytti minun mielestäni jokseenkin tyhjäntäpöiseltä. He ottivat kumpikin yhden Peggotyn arkuista ja me olimme pois menemäisillämme, kun Mr. Barkis etusormellaan juhlallisesti viittasi minua tulemaan johonkin portinvajaan.

"Kuulkaat nyt", murisi Mr. Barkis, "kaikki oli oikein".

Minä katsoin ylös hänen kasvoihinsa ja vastasin, koettaen olla hyvin viisas: "ah!"

"Se ei päättynyt siihen", lausui Mr. Barkis, nyykäyttäen päätänsä tuttavasti. "Kaikki oli oikein".

Taas minä vastasin: "ah!"

"Te tiedätte, ketä halutti", lausui ystäväni. "Barkis'ia juuri, eikä ketään muuta, kuin Barkis'ia".

Minä nyykäytin myöntämistä.

"Kaikki on oikein", lausui Mr. Barkis, pudistaen kättä minun kanssani: "minä olen teidän ystävänne. Te panitte kaikki oikeaan alkuun ensiksi. Kaikki on oikein".

Selvyyttä tavoittaessaan oli Mr. Barkis niin tavattoman epäselvä, että minä olisin ehkä jäänyt kokonaiseksi tunniksi seisomaan ja katsomaan hänen kasvoihinsa ja aivan luultavasti saanut yhtä paljon tietoa niistä, kuin seisahtuneen kellon taulusta, jollei Peggotty olisi huutanut minua pois. Kun astuimme eteenpäin, kysyi hän minulta, mitä Mr. Barkis oli sanonut; ja minä kerroin, että hän oli sanonut, että kaikki oli oikein.