Part 8

CYRANO. Sehän vasta on hauskaa! Kunpa joku hänet vuorostaan nyt piirittäisi!

LE BRET. Min' en naura.

CYRANO. Katsos vaan!

LE BRET. Ja joka päivä vuoksi tyhmän urhokkuuden sä henkes... Nähdessään Cyranon suuntaavan kulkunsa erästä telttiä kohti. Minne menet?

CYRANO. Kyhään kirjeen uuden.

Nostaa verhoa ja katoaa.

II KOHTAUS

Samat, paitsi CYRANO.

On tullut hiukan valoisampaa. Ruusunpunaista hohtoa Arras'n kaupunki kuultaa kullassa taivaanrannalla. Kuuluu tykinlaukaus ja sitä seuraa heti rummunlyöntejä kaukaa vasemmalta. Toisia rummunlyöntejä läheltä. Patterit vastaavat, pauke lähenee ja loittonee jälleen, kulkien taistelukentän ääreltä toiselle. Aamusoiton hälinää. Kaukaa upseerien ääniä.

CARBON, huoaten. Jo aamusoitto. Soturit liikahtelevat vaipoissaan. Venytteleivät. Loppuu ravitseva uni. He mitä herätessään huutaa, arveluni on siitä mulla!

ERÄS SOTURI, asettuen istumaan. Mun on nälkä.

TOINEN. Minä näännyn.

KAIKKI. Oh!

CARBON. Nouskaa!

KOLMAS SOTURI. Hyvä on, jos hiukan edes käännyn.

IV SOTURI. En liikahdakaan!

I SOTURI, katsoen kuvaistaan haarniskansa kappaleesta. Mull' on keltaisena kieli: tän ajan ilmakaan, jos vaikka sitä nieli, ei sula vatsassa...

ERÄS MUU. Jos ruokaa hiukan saan, ritarikilpeni oon valmis antamaan.

ERÄS MUU. Jos aina oltava mun näin on ruokaa vailla, niin telttiin sulkeudun ma Akilleuksen lailla.

ERÄS MUU. Niin, leipää!

CARBON, mennen teltille, johon Cyrano on mennyt; hiljaa. Cyrano!

MUUT. Me kuolemme!

CARBON, yhäti hiljaa, teltin ovella. Käy pian nyt auttamaan! Voit heistä saada iloisia, siis haasta, juttele!

II SOTURI, lähestyen ensimäistä, joka imee jotain. Sä imet jotain. Kas vaan!

I SOTURI. Vain rohdintukkoa, mi kastettu on rasvaan, ja jolla voideltu lie tykin pyörän napaa. Ei näiltä tienoin juuri metsänriistaa tapaa.

ERÄS MUU, astuen esiin. Mä kävin metsällä.

ERÄS MUU. Mä ongella.

KAIKKI, nousten ja ympäröiden vastatulleet. Vai niin! Hei, missä saalis? Tänne! Tuokaa näkyviin! Kai saitte fasaanin? Tai ehkä taimenen?

ONKIJA. Ma pienen kiiskin sain.

METSÄSTÄJÄ. Ma laihan varpusen.

KAIKKI, epätoivoissaan. Jo riittää! -- Kapinaan!

CARBON. Käy apuun, Cyrano!

On tullut täysi päivä.

III KOHTAUS

Samat, CYRANO.

CYRANO, tulee teltistään, tyynenä ja kynä korvan takana, kirja kädessä. No, mitä? Ensimäiselle soturille. Miksi laahaat? Miks' et suora oo?

SOTURI. On jotain, joka vetää mua kantapäästä.

CYRANO. No, mikä?

SOTURI. Vatsa.

CYRANO. Ei se minuakaan säästä!

SOTURI. Se sua vaivaa?

CYRANO. Ei, se mua lihottaapi!

TOINEN SOTURI. On mulla pitkät hampaat!

CYRANO. Paremminhan saapi paksusta palan niillä.

KOLMAS. Mull' on tyhjä vatsa.

CYRANO. Heh! Siis, kun hyökätään, niin marssin rummutat sa!

ERÄS MUU. Mun korvissani soipi.

CYRANO. Valehtelet, kuoma! Sun vatsassasi soi: hoi, ruoka, tänne, juoma!

ERÄS MUU. Jos kerran taas sais oikein rustolihaa purra!

CYRANO. No, pure kynsiäs, niin tarvis ei sun surra!

ERÄS MUU. Näin kovaan nälkäänsä mies nielis vaikka mitä.

CYRANO, heittäen hänelle kirjan, jota pitää kädessään. Kas, tuoss' on Iliaadi, ahmi, niele sitä!

ERÄS MUU. Vaan kardinaali, -- hän se Pariisissa ruokaa saa kyllikseen!

CYRANO. Kai tahdot hälle huutaa: tuokaa myös mulle paistia!

SAMA. Miks' ei! Ja viiniäkin!

CYRANO. Hoi, Richelieu, hoi, toimitappas tänne äkin bourgognea -- nyt heti!

ERÄS MUU. Munkin kanssa lähetä.

CYRANO. Niin, ettei syömämiesten luku vain vois vähetä.

ERÄS MUU. Ois kuolla parempi. Tää leikki miest' ei elätä.

CYRANO. Vähemmän tarvitsee siis kuolemaa sun pelätä.

I SOTURI, olkapäitään kohauttaen. Sä leikit sanoilla.

CYRANO. Niin leikin, sit' en kiellä! Ja Manan maahan kuljen riemuisalla miellä, jos tehdä saan, kun kuulen Kuolon kellon soivan, vuoks hyvän asian ma sanaleikin oivan. -- Oh, jospa kuolla sais, kun leiskuu innon lies, kun taistotantereella miehen kohtaa mies, jos silloin vaipua sais, sanaleikki kielellä -- ei tautivuotehelle nuutuneella mielellä!

KAIKKI. On nälkä mulla!

CYRANO, pannen käsivartensa ristiin. Se on aina mietteissänne! -- Hoi, paimen, Bertrandou, tuo huilus, tule tänne ja noita syömäreitä ravita sa koita. Sa kotiseudun sävel, vieno, harras, soita! Se jokaiselle on kuin sisko pieni, hellä, kuin äänen sointi, joka lumoo lempeydellä, se nousee korkeuteen kuin sauhu kotituvan ja loihtii mieleen kirkkaan, viihdyttävän kuvan... Vanhus istuutuu ja koettelee huiluaan. Nyt soikoon riemua sun huilus ääni, jota jo kauan aikaa on vain soitattanut sota! Puhalla tanssihin kuin ennen metsätiellä, kun norsunluut' ei olleet koskettimet vielä, ja tuokoon soittos mieleen vuoripuroin juoksun ja maalais-elämän, ja mullan tuoreen tuoksun! Vanhus alkaa soittaa languedocilaista säveltä. Hei, pojat Gaskonjan -- ei taistelua pelkkää soi enää huilu nyt, se metsäin kieltä helkkää, ei raiu raivoisaan kuin sodan soitto villi, vaan hiljaa, lempeään kuin hento paimenpilli... Kas, nummet, laaksot, metsät kiiltohelmin kastuu, ja paimenpoikanen nyt soittain kotiin astuu, Dordonjan lainehet ne rantojansa kaulaa... "Oh, tää on Gaskonjaa"... Niin huilu teille laulaa!

Kaikkien päät ovat taipuneet alas, silmiin tullut uneksiva ilme, ja hiljaisia kyyneleitä kuivataan hihoihin ja nutun vuoriin.

CARBON, Cyranolle hiljaa. Saat heidät itkemään!

CYRANO. Sen tekee kotikaipuu. Se jalo tunne on, -- noin ruumiin tuska haipuu! Ei heidän mielessään oo nälän tuomat vaivat, muun kaiken väistymään nyt kodin muistot saivat!

CARBON. Sä heidät heikennät, kun saatat heltymään.

CYRANO, on tehnyt rummuttajalle merkin, että tämä lähestyisi. En! Sankaruushan asuu heidän veressään, se pian herää taas!

Tekee liikkeen. Rumpu pärisee.

KAIKKI, nousevat ja tarttuvat aseisiinsa. Häh?... Mitä?... Mikä hätä?

CYRANO, hymyillen. Noin! Tarvittiin vain hiukan rummun pärinätä! Jää hyvästi nyt uni, kodin, lemmen kaipuu. Kun rumpu pärisee, muu kaikki unhoon vaipuu.

ERÄS SOTURI, joka katselee taustalle. Ah! Ah! De Guiche!

KAIKKI, mutisten. Mmm...

CYRANO, hymyillen. Eipä taida hyvää tietää tuo tervehdys!

ERÄS SOTURI. Me emme saata häntä sietää.

TOINEN. Hän ikävystyttää!

KOLMAS. Tuo muotinukke täällä! Kas, pitsikaulus häll' on haarniskansa päällä!

ERÄS MUU. On sekin muoti: peittää rautaa pellavalla!

I SOTURI. On kaulass' ehkä paise hällä pitsin alla!

II SOTURI. Hän hovimies on!

ERÄS MUU. Niin, hän sukuunsa on tullut.

CARBON. Hän Gaskonjasta on.

1 SOTURI. Niin kai. En usko häneen. Jos pojat Gaskonjan on huimapäät ja hullut, se laatuun käy, -- vaan hän on viisas, varovainen, siks sanon hänestä: ken lienet, varo vainen!

LE BRET. Hän kalvas on!

ERÄS MUU. Niin näkyy nälkä kelmentäneen. Saa nähdä nälkää hän kuin mikä köyhä piru.

ERÄS MUU. Vaan kas, kun haarniskansa auringossa loistaa, se miehen kasvoilta voi kalvakkuuden poistaa vatsankin vaivoissa.

CYRANO, vilkkaasti. Nyt emme tässä viru me surren! Löytäköön hän meidät miehevinä! Esille kortit, nopat...

Kaikki rupeavat nopeasti pelaamaan, käyttäen pöytinään rumpuja, jakkaroita, maata, vaippojaan; ja he sytyttävät palturilla täytettyjä pitkiä piippujaan.

Kirjan otan minä!

Kävelee edestakaisin ja lukee pientä kirjaa, jonka on ottanut taskustaan. De Guiche tulee. Kukaan ei käännä häneen huomiotaan. Kaikki ovat tyytyväisen näköisiä. Hän on sangen kalpea. Hän menee Carbonia kohti.

IV KOHTAUS

Samat, DE GUICHE.

DE GUICHE, Carbonille. Ah! -- Hyvää päivää! Tarkastavat toisiaan. Syrjään, tyytyväisenä. Hän on vihreä.

CARBON, itsekseen. Ei muuta kuin silmiä!

DE GUICHE, katsellen sotureita. No, herrat, murratteko suuta taas mulle!? Kaikkialla, missä kuljenkaan, ma panettelujanne aina kuulla saan. Ja siltä minusta jo tuntui monet kerrat, kuin vuorten aateli, Gaskonjan vapaaherrat, te, maalaisparoonit, muut' ette tekis, kuin minua haukkuisitte! Mua suurin suin väitätte narriksi ja viekastelijaksi -- ja saattaneehan teitä harmittaakin kyllä, kun mull' on aina kaunis pitsikaulus yllä, ja teill' ei ole!... niin, se vielä suuremmaksi kai saattoi harminne, ett'en oo lurjus, vaikka on Gaskonjanne myöskin mulle kotipaikka. Hiljaisuus. Pelataan. Poltetaan. Teit' antaisinkohan rankaista kapteeninne?! En!

CARBON. Mun ei mukautua pakko käskyihinne.

DE GUICHE. Mi... mitä?

CARBON. Itse palkkaan joka sotilaan. Päämaja mitä määrää, sen mä täytän vaan!

DE GUICHE. Ah?... Niinkö?... Totta vie, jo riittää... Kääntyy sotureihin. Kurjaa pilkkaa ma halveksin. Se kääntyy kohti omaa nilkkaa. Ei viitsi peljätä se sanaa sarvipäistä, ken koskaan taisteluss' ei tosivaaraa väistä. Ma eilen -- satuitte sen ehkä kuulemaan! -- Bapaumen luona voitin kreivi Bucquoin. Oh, oisittepa nähneet! Lailla myrskytuulen ma eespäin rynnistin. Hän muistaa sen, ma luulen. Löin hänen joukkonsa ma kolmasti; ja lyön ne viel' uudelleen, jos tarvis on...

CYRANO, nostamatta katsettaan kirjasta. Vaan teidän vyönne?

DE GUICHE, hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Siis tiedätte jo sen?... Kun taiston tuoksinassa mä käänsin ratsuni -- ma olin johtamassa jo toista hyökkäystä! -- niin kuinka käynyt lie, mä näen: pakenevat muassaan mua vie ja joudun vihollisten joukkoon. Vaara mulla nyt oli vangiksi ja ammutuksi tulla. Vaan mielenmaltillani henkeni mä säästin. Mä vyöni irroitin ja putoamaan päästin sen maahan; ken ma olin, tiennyt nyt ei kukaan; mä pääsin joukkooni niin ettei huomattukaan. Nyt kolmas hyökkäys, ja voitto myöskin, joskaan ei lopullinen!... Mitäs sanotte?

Soturit eivät ole kuuntelevinaan, mutta tällä hetkellä kortit ja noppa-astiat jäävät kohotettuihin käsiin, tupakan sauhu huulten taakse. Odotusta.

CYRANO. Ei koskaan ois Henrik neljäs edes ylivoiman tähden hyljännyt töyhtöä, mi liehui kaikkein nähden kypärän kaunisteena!

Hiljaista riemua. Kortit läiskyvät, nopat vyöryvät, tupakan sauhu tupruaa.

DE GUICHE. Olkoon, mutta näin mun voittaa onnistui!

Äskeistä odotusta, joka saa pelin ja tupakoimisen taukoamaan.

CYRANO. No niin! Vaan käydä päin ja olla maalitaulu, jot' ei mikään peitä, kas, se on kunnia, jot' eivät kaikki heitä!

Kortit, nopat, tupakan sauhu jälleen kuin ennenkin. Yhä suurempaa tyytyväisyyttä.

Jos vyönne pudotessa oisin ollut lässä, niin -- uljuutemme on kai erilaista tässä!? -- sen heti olisin mä käynyt etsimässä.

DE GUICHE. Oh, kerskailua!

CYRANO. Mitä?! Kerskailua!? Tuokaa tuo vyönne tänne, mulle lainaksi se suokaa, niin olkapäähäni sen kiinnittäen käyn mä hyökkäämään -- ja aina ensimäisnä näyn.

DE GUICHE. On helppo kerskua. Ei sanat miestä kaada. Te tiedättehän: vyötä mahdoton on saada! Se siell' on, kentällä. Siell' luodit lentää, soi. Ei sitä etsimäänkään kukaan mennä voi.

CYRANO, vetäen taskustaan valkoisen vyön ja ojentaen sitä hänelle. Se täss' on.

Hiljaisuus. Sotilaat peittävät nauravat suunsa korteillaan ja noppa-astioillaan. De Guiche kääntyy, katsoo heitä: heti he tulevat vakaviksi, jatkavat peliään. Yksi heistä viheltelee huolimattomasti Bertrandoun soittamaa vuoristolaissäveltä.

DE GUICHE, ottaen vyön. Kiitos.

Menee taustalle, nousee vallille ja heilauttaa vyötä useita kertoja ilmassa.

Nyt se tehty on. Kas noin! On merkki annettu, -- vaikk' kauan aprikoin!

KAIKKI. Häh? Mitä?!

VARTIA, vallilla. Muuan mies pois juoksee...

DE GUICHE, tullen alas vallilta. Vakoilija vihollisleiristä. Parhaita auttajia! Vie sinne tiedot, jotka täältä multa saa; he sitten päätöksiin taas siellä vaikuttaa.

CYRANO. Siis konna!

DE GUICHE, solmiten huolettomasti vyötään. Se on hyvin mukavaa... Niin, mitä me puhuimmekaan?!... Ah, te ette tiedä sitä! Viim' yönä marsalkka Dourlensiin lähti; siellä on muonavarastoja. Ettei häntä tiellä kohtaisi vaara, otti mukaansa hän sinne niin paljon sotilaita, että riveihinne jäi suuri aukko. Nyt jos hyökkää vihollinen, niin aivan helpoksi käy hälle voittaminen.

CARBON. Niin, vaarass' olemme -- sit' ajatella sietää. Vaan vihollinen ehk' ei tiedä...

DE GUICHE. Kyllä tietää. Ja hyökkää myös!

CARBON. Oh!

DE GUICHE. Mulle vakoilija äsken toi sanan siitä. -- Niin, he hyökkää minne käsken. Hän virkkoi näet mulle: "Paikka valitkaa, jot' olis teidän kaikkein helpoin puolustaa; ma sanon heille: siin' ei vastarinta kohtaa, niin silloin joukkonsa he heti siihen johtaa." Näin hän. Ma lausuin siihen: "Mistä merkin saatte, te siihen kohtaan sitte hyökkäys suunnatkaatte!"

CARBON, sotureille. Siis, herrat, aseisiin!

Kaikki nousevat. Miekkojen ja hankkilusten kalinaa, kun niitä kiinnitetään paikoilleen.

DE GUICHE, Carbonille. On tunti aikaa vielä.

I SOTURI. Vai tunti vielä! No...

Kaikki istuutuvat ja jatkavat keskeytynyttä peliään.

DE GUICHE. Ja apujoukko tiellä on tänne. Tilaisuus on teillä hyvin käyttää aikanne siihen asti.

CARBON. Miten?

DE GUICHE. Voitte näyttää nyt, kuinka hupaisaa on olla maalitaulu: se kunnia on -- niinhän kuului äsken laulu!

CYRANO. Siis näin te kostatte?

DE GUICHE. En teiltä sitä peitä: jos teistä pitäisin, niin tuskin oisin teitä mä valinnut. Vaan kun ei ole, ketä voin ma teihin urhoudessa verrata, niin valikoin ma teidät. Samalla kuin kostoani palvon, näin myöskin kuninkaani parasta ma valvon.

CYRANO, kunniaa tehden. Te kiitokseni vastaanottaa suvainnette!

DE GUICHE, vastaten Cyranon kunniantekoon. Mä tiedän, että mieluisimmin taistelette ei yksi yhtä, ei, vaan yksi sataa vastaan. Ma varma oon, ett' on se riemu tänään teillä.

Menee Carbonin kanssa taustalle.

CYRANO, sotureille. Hei, pojat Gaskonjan! On kilvessämme meillä kuus taivaansinistä ja kultaist' olkahirttä. Yks parru, verinen, nyt puuttuu ainoastaan. Sen tänään noudamme me, laulain riemuvirttä.

De Guiche puhuu taustalla hiljaa Carbon de Castel-Jaloux'n kanssa. Käskyjä annetaan. Vastarintaan valmistaudutaan. Cyrano menee kohti Christiania, joka on pysynyt liikkumatta, käsivarret ristissä rinnalla, ja panee kätensä hänen olkapäälleen.

Christian?

CHRISTIAN, päätään pudistaen. Roxane!

CYRANO. Niin, niin!

CHRISTIAN. Mä vielä kerran hälle tahtoisin kirjoittaa, -- niin, pikku kirjelmälle jäähyväistunteheni uskoa...

CYRANO. Sit' että nyt tarvittaisiin, sen ma arvasin, ja siksi tän kirjeen... Ottaa esille kirjeen. ... laadin -- sulta hälle hyvästiksi.

CHRISTIAN. Ah! Näytä!

CYRANO. Tuossa!

Christian ottaa kirjeen, avaa sen, rupeaa lukemaan, pysähtyy äkkiä.

CHRISTIAN. Mitä!? Katso!

CYRANO. Kuinka?! -- Miksi?

CHRISTIAN. On tuossa pilkkuja...

CYRANO, ottaa nopeasti kirjeen, katsoo sitä, naivia teeskellen. Pilkk...

CHRISTIAN. Kaksi kyynelettä.

CYRANO. Niin... Runoniekka joskus heltyy sanoistaan. Se suurin viehätys on hänen toimessaan. Tää kirje... ymmärrät... mua liikutti... ma itkin, kun kirjoitin...

CHRISTIAN. Sä itkit?...

CYRANO. Poskiani pitkin tais vierrä joku kyynel. Näes, kuolemaa en pelkää, tiedät sen, -- se mua kauhistaa, mä etten häntä enää koskaan nähdä saa, ett' en... Christian katsoo häntä. ett' emme... Vilkkaasti. ett'et sinä...

CHRISTIAN, sieppaa häneltä kirjeen. Anna mulle se kirje!

Kaukaa kentältä kuuluu kolinaa.

VARTIAN ÄÄNI. Hiisi vie! Ken siellä?

Laukauksia, äänten kohua, kulkusten kilinää.

II VARTIAN ÄÄNI. Eikö tulle...?

CARBON. No, mikä?

VARTIA, vallilla. Vaunut.

Kaikki rientävät katsomaan.

HUUTOJA. Mitä? -- Missä? -- Katsos tuota! -- Vaan nehän tulee suoraan vihollisten luota! -- Kas, hitto! -- Ampukaa! -- Ei! -- Kuski puhuu, kuulen! Hän mitä sanoo? -- Niin! -- Hän sanoo: Kuninkaan me asioilla oomme!...

Kaikki ovat nousseet vallille, katsovat ulos. Kulkusten kilinä lähenee.

DE GUICHE. Kuninkaan! Ma luulen...

Soturit tulevat alas vallilta, järjestäytyvät riveihin.

CARBON. Hoi, lakit päästä pois!

DE GUICHE. Pois tieltä! Nopeaan! Avatkaa rivit! Pian! Ei saa tietä saartaa, niin kuski tullessaan voi kaunihisti kaartaa!

Vaunut saapuvat täyttä ravia. Ne ovat lian ja pölyn peittämät. Ikkunoissa verhot. Kaksi lakeijaa takana. Vaunut pysähtyvät yht'äkkiä.

CARBON, huutaen. Nyt rumpu käymään!

Rummun pärinää. Kaikki soturit paljastavat päänsä.

DE GUICHE. Alas jalustin! Kaksi miestä kiiruhtaa esiin. Kas noin! Vaunujen ovi avautuu. Roxane ovella. Te!?

ROXANE, hypähtäen maahan vaunuista. Päivää!

Naisen äänen kuullessaan kaikki nostavat nopeasti kumarruksissa olevat päänsä. Hämmästys.

V KOHTAUS

Samat, ROXANE.

DE GUICHE. Kuninkaanko asioilla?

ROXANE. Voin niin sanoa: on Amor kuninkaani nyt!

CYRANO. Ah! Taivas!

CHRISTIAN, kiirehtien Roxanen luokse. Sinä!? Miksi?

ROXANE. Kauan kestänyt on piiritys.

CHRISTIAN. Vaan miksi?...

ROXANE. Sanon sitten!...

CYRANO, joka Roxanen äänen kuullessaan on jäänyt paikalleen kuin kiinni naulattuna eikä ole uskaltanut kääntää häneen katsettaan. Vielä mä hänet nähdä sainko!

DE GUICHE. Täällä ette...

ROXANE, iloisesti. Tiellä oon ehkä!

DE GUICHE. Ette suinkaan... Mutta vaara...

ROXANE. Suokaa siis anteeksi, jos jään! -- Mä pyydän: rumpu tuokaa! Istuu rummulle, joka tuodaan. Näin! Kiitos! Nauraa. Vaunujani ammuttiin, kun tänne mä tulin. Ylpeästi. Muuan vahti. Näyttää vaunujaan. Eikö mielestänne ne oo kuin kurpitsa! Ja kuski niinkuin rotta. Ihan kuin tarinassa. Ihan! Eikö totta!? Lähettää huulillaan suudelman Christianille. Niin, hyvää päivää! Katsellen kaikkia. Miksi suruisia tälleen? -- On tänne pitkä matka. -- Huomaa Cyranon. Hauska nähdä jälleen!

CYRANO, lähestyen. Vaan kuinka...?

ROXANE. Löysin tänne? Niinkö? -- Ilman vaivaa. Tää sota autioiksi kaikki seudut raivaa, tienviitat selvät siin' on. -- Uskoa en vois ma sodan kamaluutta, jollen nähnyt ois! Jos kuningastanne näin, herrat, palvelette, parempi palvella on -- sen te myöntänette! -- mun kuningastani...

CYRANO. Vaan kuinka?... Millä tavoin...? Tie eihän kaikkialla ole yhtä avoin!

ROXANE. Ah, viholliset, niinkö? Heidän rintamansa lävitse kuljin!

I SOTURI. Kuulkaa! Totta tosiansa!

II SOTURI. Te ootte leikkisä!

DE GUICHE. Mä pyydän, kertokaa mitenkä pääsitte!

LE BRET. Se oli vaikeaa?!

ROXANE. Ei kovin. Hidalgo jos kulkuani esti, mä hälle hymyilin ja katsoin suloisesti -- niin kauniisti kuin voin! -- Ja myöntää täytyy, että he ritarillisia ovat. Estehettä sain mennä eteenpäin.

CARBON. Niin, kenpä vastustais, kun moisen matkalipun nähdäksensä sais! Vaan teiltä tiedusteltiin myöskin luultavasti, mihinkä matkustitte?

ROXANE. Kyllä. Useasti. Ma vastasin: "Oon tiellä rakastajan luoksi!" Upseeri silloin mua auttamahan juoksi, ja juhlalliset oli eleet, kumarrukset, kun kiinni painoi hän mun vaunujeni ukset, ja käskevästi heti, kuten majesteetti, hän seurueellaan mulle kunniata teetti, ja kohta tapparat, jo laskeutuneet tanaan, valmiina saattamaan mua maailmasta Manaan, pois pantiin, ja kun taas sain kulkuani jatkaa, niin kuulin: "Señorita, onnellista matkaa!" ja nä'in sulkahattuin sirot, kauniit kaarrot.

CHRISTIAN. Roxane...

ROXANE. Suo anteeksi, vaan minä vältin saarrot vain siten, että neidiks' annoin heidän luulla ma itseäni. Jos he olis saaneet kuulla, mä että miestäni näin etsin, niin ei kukaan ois auttanut, ei mua ois tänne laskettukaan.

CHRISTIAN. Vaan...

ROXANE. Mitä?

DE GUICHE. Parast' ois, jos poistuisitte!

ROXANE. Minä!?

CYRANO. Niin, pian.

LE BRET. Aivan heti!

CHRISTIAN. Heti!

ROXANE. Kuinka!? Miksi?

CHRISTIAN, hädissään. Nyt kohta...

CYRANO, samoin. Tunnin päästä...

DE GUICHE, samoin. Pikemminkin...

CARBON, samoin. Siksi ois...

LE BRET, samoin. Niin, te voisitte...

ROXANE. Mä jään. Te ihmisinä ja sotilaina silti teette tehtävänne: te taistelette!

KAIKKI. Ei, ei! Menkää!

ROXANE, heittäytyen Christianin syliin. Mielestänne siis puolisoni kanss' ei lupa mull' ois kuolla!

CHRISTIAN. Sun katsees loistaa!

ROXANE. Arvaa miksi!

DE GUICHE, epätoivoissaan. Kukaan puolla ei päätöstänne. Tää on surman paikka.

Roxane katsoo kysyvästi.

CYRANO. Niin, me kreivin armosta nyt turmaan tuomittiin.

ROXANE, De Guichelle. Te toivonette, että leskeksi mä jään!

DE GUICHE. Ma vakuutan...

ROXANE. Niin, niin! Ah, mitä mietinkään! Ja muutoin, tiedättekö, mun on hauska!

CYRANO. Voi siis kaunis sinisukka urho olla!

ROXANE. Elkää sit' ihmetelkö! Ken on serkkunne, ei pelkää!

MUUAN SOTURI. Me teitä puolustamme!

ROXANE, kiihtyen. Uskon!

II SOTURI, innoissaan. Mikä toi tän ruusuin tuoksun!

ROXANE. Mull' on hattu, joka kai mua pukee taistelussa! Katsoen De Guicheä. Eikö kreivin -- vai? niin, mitä arvelette? -- ois jo aika mennä pois. Tääll' ehkä kuolon leikki pian alkaa vois!

DE GUICHE. Oh, tuo on liikaa... Niin, ma menen, mutta kun oon tarkastanut tykit, palaan tänne sieltä. Kentiesi silloin ootte muuttanut jo mieltä!

ROXANE. En! Turha luulla!

De Guiche menee.

VI KOHTAUS

Samat, paitsi DE GUICHE.

CHRISTIAN, pyytäen. Oi, Roxane, mua kuule, sun...

ROXANE. En!

I SOTURI, toisille. Hei, hän jää!

II SOTURI. Hän jää!

III SOTURI. Ei väisty vaaran tieltä!

KAIKKI, malttamattomina, tuuppien toisiaan, siistiytyen. Mun saippuani! -- Kampa! -- Säärystintä on mun korjattava: neula missä! -- Mahdoton on löytää peiliä! -- On kalvostimes tässä! -- Ma nauhaa tarvitsen! -- Ja minä partaveistä!

ROXANE, Cyranolle, joka yhä pyytää häntä poistumaan. En aio poistua, vaan paikallani seistä!