Part 7

Roxane sulkee ikkunan. Cyrano kuuntelee luuttuja, joista toinen soittaa duuri-, toinen mollisäveltä.

Soi sävel riemukas... nyt surun sävele. Mit' on se? Miestäkö vai naista merkinnee? -- Kas, eikös musta munkki tänne kävele!

Kapusiinimunkki tulee lyhty kädessä, kulkee talolta toiselle ja tarkastelee portteja.

VIII KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, Munkki.

CYRANO, munkille. Te uus Diogenes, no, minne tienne vie?

MUNKKI. Ma etsin taloa...

CHRISTIAN. Hän meitä häiritsee!

MUNKKI. ... Magdeleine Robinin...

CHRISTIAN. Mitä mielessänsä lie?

CYRANO, osottaen munkille muuatta katua. Se tuoll' on, oikealla, menkää eespäin vain...

MUNKKI. Suur kiitos avustanne. Puolestanne luen ma monet rukoukset...

Menee.

CYRANO, hänen jälkeensä.

Minä toiveillani sun rukoustas, munkki, parhaan mukaan tuen.

IX KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CHRISTIAN. Saat mulle hankkia nyt suudelman.

CYRANO. En.

CHRISTIAN. Miksi? -- Ennemmin taikka myöhemmin...

CYRANO. Niin, totta,... niin! Se hetki saapuu, jolloin suu on vasten suuta... Kun sull' on viikset kellanvaaleat, ja hällä on huulet punaiset, niin tarvita ei muuta! Itsekseen. Vaan mieluummin sen soisin tapahtuvan siksi...

Aukenevien ikkunain kolinaa. Christian kätkeytyy parvekkeen alle.

X KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, ROXANE.

ROXANE, tullen parvekkeelle.

Siell' ootteko? Me äsken juuri... puhuttiin...

CYRANO. Niin... Suudelmasta. Tenho sanalla on tällä. En tiedä, huulenne miks ei nyt sitä soisi, se niitä polttaa jo... ei syytä kieltoon oisi! Pois arkuus, pois! Te miltei tiedottanne juuri siirryitte hymyilystä huokailuun ja sitte taas kyyneleihin. Ah, ei tuosta askel suuri oo suudelmaan. Oi, jos sen nyt te ottaisitte, sen askelen...!

ROXANE. Oh! Vaiti!

CYRANO. Suudelma, mit' on se? On sanattoman pyynnön täyttö sanaton se, on lujin varmennus se lupausten varmain, on sydäntunteen tulkki, tiedonanto armain, i:n ruusupiste, pantu pikku sanaan: lempi, on valan kaava kallis, muita kaunoisempi, on kuiske hellä, joka korvaks suumme luulee, taivainen tuulahdus, min sydämemme kuulee, ehtoollisviini, lääke tunteen-tuskiemme, hengähdys vieno, jossa suomme sydämemme, on pyhä atria, mi käyttää huulten pöytää -- siin' yhtyy sielumme, ja henki hengen löytää.

ROXANE. Vait!

CYRANO. Kuulkaa, kuunnelkaa, haaveeni haltiatar! Niin kaunist' on se, että Ranskan valtiatar soi yhden hälle, ken ol' lordeist' onnekkain!

ROXANE. Siis...

CYRANO, intomielin. Niinkuin Buckingham mä kärsin vaiti vain, kuin hän, niin jumaloin mä valtiaana sua, kuin hän mä suruinen ja uskollinen oon...

ROXANE. Ja kaunis kuten hän!

CYRANO, itsekseen; entisellään. Niin, totta... unhottua se oli multa!

ROXANE. Siis sun lempes ottakoon nyt palkkansa! Ma vuotan!

CYRANO, työntäen Christiania parveketta kohden. Mene!

ROXANE. Ruusus poimi! Juo syämen lääke!

CYRANO. Mene! Nopeasti toimi!

CHRISTIAN, epäröiden. Vaan tuntuu... tuntuu niinkuin olisi se väärin.

ROXANE. Ehtoollisviinis vuottaa, nauti mielin määrin!

CYRANO, työntäen häntä. No, mene, hölmö!

CHRISTIAN, nousee penkille, josta pilarin ja oksien avulla heilauttaa itsensä parvekkeelle. Oi, Roxane!

Sulkee Roxanen syliinsä ja kumartuu hänen huuliensa ylitse.

CYRANO. Ah, tyynny, rinta! Oh, toisen kuolema on toisen onnen hinta! -- Niin, suudelma on lemmen juhla, jossa olla saan Latsarus. -- Vaan täällä, esikartanolla, saan murun minäkin,... ma tunnen, että saan sun sieluas, Roxane: ah, sitä minä sanoin, sun huules suutelee nyt kuumin lemmenjanoin! Luuttujen soittoa kuuluu. Soi ilon sävel... surun nyt... siis munkki! Menee poispäin, palaa nopein askelin, ikäänkuin tulisi kaukaa, ja huutaa. Hoi!

ROXANE. Ken siellä?

CYRANO. Cyrano. Ma ohi kulkemaan täst' osuin. Vieläkö Christian lie täällä?

CHRISTIAN, on hämmästyvinään. Kas, sinäkö?!

ROXANE. Hyvää iltaa.

CYRANO, vastaten tervehdykseen. Kuinka serkku voi?

ROXANE. Ma tulen sinne.

Katoaa taloon. Taustalta tulee munkki.

CHRISTIAN, huomaten munkin. Taas tuo munkki peijakas!

Seuraa Roxanea..

XI KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, ROXANE, Munkki, RAGUENEAU.

MUNKKI. Magdeleine Robinin talo tässä on, niin kuulin.

CYRANO. Rolin te sanoittekin äsken; -- niin ma luulin.

MUNKKI. Ei: _bin! B, i, n, bin!_

ROXANE, ilmestyy talonsa kynnykselle; häntä seuraa Ragueneau lyhtyä kantaen sekä Christian. Mit' on se?

MUNKKI. Kirje.

CHRISTIAN. Keltä?

MUNKKI. No, onpahan tuo vain eräältä ylhäiseltä...

ROXANE, Christianille. Se Guichelt' on!

CHRISTIAN. Hän tohtii?...

MUNKKI, Roxanelle. Varmaan joku pyhä asia häll' on...

ROXANE, Christianille. Oh! hän vaivaa mua yhä, vaan kauaa ei. Avaten kirjeen. Sua lemmin. Jos hän... Ragueneaun lyhdyn valossa hän lukee matalalla äänellä, syrjään.

"Neiti! Soivat jo rummut. Rykmenttini lähtee. Kaikki voivat mun luulla lähteneen; vaan minä jään, en lähde, te vaikka käskitte; jään hymyilynne tähden! Nyt luostarissa oon, vaan luoksenne ma saavun. Sen tiedon tuomaan sain ma tyhmän mustakaavun, jok' ymmärrä ei mitään. Hälle lausukaa vain, milloin ootte yksin, että tulla saa hän, jolle anteeksi kai sydämenne soi jo rohkeutensa, kun ei sotaan mennä voi hän teitä tapaamatta. Kunnioittain"... Munkille. Tämä on, pyhä isä, teillekin. Oh, kuulkaa nämä ... asiat pyhät...

Kaikki lähestyvät, hän lukee ääneen.

"Neiti! Käsky kardinaalin vaikk' olis raskaskin, ei jätä valtaa vaalin, vaan sit' on toteltava. Sitä teille tuomaan lähetin viisaan pyhän isän, jonka huomaan voi salaisuuden jättää. Tahtoni on, että hän kodissanne heti, ilman viivykettä suo kirkon siunauksen... Kääntää lehteä. ... teidän liitollenne Christianin kanssa. Hänet määrään mieheksenne. Hän teit' ei miellytä! Vaan sit' ei sovi näyttää. Kentiesi onnellaan voi taivas liiton täyttää, sit' toivokaa... ja olkaa vakuutettu aina, ett' oomme armossa me... ja niin eespäin"...

MUNKKI, ilosta säteillen. Paina ei enää epäilys... Ja hetihän sen ties, ett' asiata pyhää ajoi suuri mies!...

ROXANE, hiljaa Christianille. No, osaanko ma lukea?...

CHRISTIAN. Hm!

ROXANE, ääneen, teeskennellen epätoivoa. Vaikeutta on monta!...

MUNKKI, on suunnannut lyhdyn valon Cyranon kasvoihin. Tekö ootte?...

CHRISTIAN. Ei, vaan minä!

MUNKKI, valaisee lyhdyllään Christiania ja huomaa hänen kauneutensa; kuin epäillen. Mutta...

ROXANE, vilkkaasti. Ah, jälkikirjoitus mun suokaa vielä lukea: "Sadalla frangilla te voitte veljeskuntaa tukea!"

MUNKKI. Oi, hänen ylhäisyyttään!! Roxanelle. Alistukaa!

ROXANE, kärsivän-alistuvaisesti. Liene ei muuta neuvoa!

Ragueneaun avatessa ovea munkille, jota Christian kehottaa astumaan sisään, Roxane sanoo hiljaa Cyranolle.

Te, serkku, jääkää tänne. De Guiche kun saapuu, pidättäkää täällä hän ne minuutit...

CYRANO. Ymmärrän! Munkille. Ei kauaa teiltä viene kai vihkiminen?

MUNKKI. Viisitoista minuuttia.

CYRANO, työntäen heitä taloa kohti. No, menkää. Minä jään!

ROXANE. Niin, mennään! Christianille. Tule pian.

Menevät.

XII KOHTAUS

CYRANO, yksin.

CYRANO. Neljännestunti! Kuinka saan sen kulumaan De Guichen kanssa? Luutut rupeavat soimaan surullista säveltä. Nyt ne soittaa... Tosiaan se tällä kertaa mies on! Soitto käy voimakkaaksi. Ho, ho! Kuulen kyllä! Rientää penkille, tarkastaa muuria ja parveketta. Nyt tiedän... Eiköhän käteni tuonne yllä!

Kiipeää parvekkeelle, vetää lakin silmilleen, irroittaa miekkansa, kietoutuu vaippaansa, kumartuu katsomaan alas. Nousee parvekkeen suojuspuulle, tarttuu molemmin käsin muurin yli ulottuvaan pitkään oksaan, valmiina milloin tahansa pudottautumaan.

Kas näin! -- Mä jäin. No niin. Kai jäämään saan ma sunkin!

XIII KOHTAUS

CYRANO, DE GUICHE.

DE GUICHE, tulee naamioituna, pimeässä haparoiden. Piruko vienyt lie sen paksupäisen munkin!?

CYRANO. Vaan ääneni!... Jos hän sen tuntisi!...

Päästää irti toisen kätensä ja tekee sellaisen liikkeen kuin kääntäisi näkymätöntä avainta.

Krik! Krak! Juhlallisesti. Cyrano, ääntele kuin aito Bergerac!...

DE GUICHE, taloa katsellen. Täss' on se! Naamio kun nähdä sois mun, muusta en välittäis!

Aikoo mennä sisään. Cyrano hyppää parvekkeelta, pitäen kiinni taipuvasta oksasta, ja asettuu oven sekä De Guichen väliin; on putoavinaan raskaasti, kuin hyvin korkealta, jää makaamaan liikkumattomana, ikäänkuin pyörtyneenä.

DE GUICHE, hypähtää taaksepäin. Ken se?

Katsoessaan ylöspäin hän näkee vain taivaan, sillä oksa on vetäytynyt takaisin. Hän ei ymmärrä asianlaitaa.

Hän mistä tullee?

CYRANO, asettuu istumaan; ääntään muuttaen. Kuusta!

DE GUICHE. Kuu... kuusta?

CYRANO, kuin unessa. Mitä kello?

DE GUICHE. Lienee mielipuoli!

CYRANO. Mik' aika? Mikä seutu? Mikä päivä? Hetki?

DE GUICHE. Vaan...

CYRANO. Pyörryksissä olen...

DE GUICHE. Herra...

CYRANO. Niinkuin nuoli ma kuusta tulen.

DE GUICHE, kärsimättömästi. Niinkö?!

CYRANO, nousten, huutaa uhkaavasti. Sieltä on nyt retki.

DE GUICHE, vetäytyen taaksepäin. Niin, olkoon... Hulluksi tuon miehen tuntee suusta.

CYRANO, mennen hänen lähelleen; äskeiseen tapaan. Ma sananmukaisesti tulen suoraan kuusta.

DE GUICHE. Vaan...

CYRANO. Sata vuottako vai hetken matka kesti, se mielestäin on mennyt... totta totisesti! Vaan tuolta keltaisesta pallosta ma tulen!

DE GUICHE, olkapäitään kohauttaen. Nyt menen...

CYRANO, asettuen eteen. Anteeksi, jos hetkeks tienne sulen! Te mennä tahdotte -- vaan sanonette ensin, mä mihin seutuun nyt näin ilman halki lensin!

DE GUICHE. No, hitto...

CYRANO. Enhän tiedä, minne lentämällä näin aina joudunkaan... ja väliäpä tällä! Tää onko maa vai kuu vai kenties joku tähti, johonka vetämään mua painovoima lähti?

DE GUICHE. Vaan minä sanon, herra...

CYRANO, päästäen kauhun-huudon, niin että De Guiche vetäytyy taaksepäin. Oh, oh! Mitä näen!. Mä tässä maassa tapaan aivan mustan väen!

DE GUICHE, nostaen käden kasvoilleen. Mi... mitä?

CYRANO, kauheasti peläten. Afrikanko alkuasukkaita?...

DE GUICHE, joka on koskenut naamiotaan. Tää naamio...

CYRANO, ollen hiukan rauhoittuvinaan, Ah, niin, -- nyt tiedän, niin on laita: oon Venetsiassa?...

DE GUICHE, tahtoen mennä. Mua vuottaa eräs nainen!...

CYRANO, täysin rauhoittuneena. Siis Pariisissa oon? Te ootte ranskalainen?

DE GUICHE, vasten tahtoaankin hymyillen. On hullu aina hullu!

CYRANO. Hymyilette!

DE GUICHE. Niin, vaan mennä tahdon!

CYRANO, riemuissaan. Siis oon tullut Pariisiin! Tyytyväisenä, nauraen, pudistaen vaatteitaan. Sain pilven harjalla mä äsken tänne ajaa. Mua peittää eetteri kuin tomu matkustajaa. On silmissäni tähtein tomua. Kas, nähkää: jäi kannuksiin kaks pyrstötähden häntätähkää. Ottaen jotakin hihansa päältä. Ja kiertotähtein karvoja, kas, pukuun tarttui!...

Puhaltaen ikäänkuin saadakseen ne lentämään.

DE GUICHE, kärsimättömänä. Vaan, herra!...

CYRANO, asettaa jalkansa De Guichen eteen juuri kun tämä aikoo mennä ja on näyttävinään siinä jotakin, pysähdyttäen siten De Guichen. Ison Karhun sivuuttaissain tarttui se nilkkaani, jäi hammas siihen siltä. Niinpä mä ko'in karttaa Oinasta, vaan yhdyttiinpä: se puski mua: niin sain hetken Vaakaa käyttää -- sen neula siksi nyt mun painoani näyttää! Estää De Guichen menemästä; pitää kiinni hänen takkinsa napista. Vaan käsissänne, herra, nenäni jos oisi, niin teille pärskäyttää se vesisuihkun voisi!

DE GUICHE. Mi... mitä?...

CYRANO. Käytyäni pitkin Linnunrataa Vesimies lähestyi... ja taisi hieman sataa.

DE GUICHE. Oh, helvetti!

CYRANO. Ei! Taivas lähettääpi minut! Panee käsivartensa ristiin. Ah, tietäkää... yö, Sirius, on vaatehtinut itsensä vaippaan, turbaaniin... Sen näin mä. Tuttavallisesti. On toinen karhu vielä pieni... henkiin jäin mä sen vuoksi... Nauraen. Lyyryn läpi tullessani meni yks kieli poikki! Ylpeästi. Mutta tästä vielä teen ma kirjan! Niin, ja näille kultatähdilleni, te joiden vaippaan tänne näätte tarttuneen tien vaaroissa, ma paikan tiedän: niillä täytän mä tyhjät kohdat, niitä koristeina käytän!

DE GUICHE. Ei, totta vie, ma...

CYRANO. Teidän lähestyvän huomaan.

DE GUICHE. Vaan, herra...

CYRANO. Pyydätte mun luultavasti suomaan kuun rakenteesta hieman tietoja, -- ja kai myös siitä, millaiset sen asujamet! -- Vai?

DE GUICHE. En. Minä tahdon...

CYRANO. ... tietää kuinka sinne tulin! Oo, omaa keksintöä käyttämällä kulin!

DE GUICHE, allapäin. Oih! Hullu!

CYRANO, ylimielisesti. Jäljittele en; se ei oo kotka Regiomontanuksen; -- ja ei se myöskään ole Archytaan kyyhky!...

DE GUICHE. Siis on hullujakin, jotka jotakin tietää!

CYRANO. Ei, en toisten teitä pole, se oli omaa!...

De Guichen on onnistunut mennä Cyranon ohitse; hän kulkee Roxanen ovea kohti. Cyrano seuraa häntä, valmiina käymään kiinni.

Kun ma kuljen avaruutta, voin silloin -- tietäkää! -- mä käyttää tapaa kuutta!

DE GUICHE, kääntyen takaisin. Vai kuutta!

CYRANO, kielevästi. Riisua jos vaatteeni ma voisin, ja itseni jos pullovyöllä kapaloisin, panisin joka pullon täyteen kastevettä ja päivänpaisteess' oisin, niin on varmaa, että kun päivä itsehensä imis kasteen, niin myös minä kohoaisin silloin korkeuksiin.

DE GUICHE, hämmästyneenä, astuen askeleen Cyranota kohti. Hiis vieköön! Yks!

CYRANO, etenee, viedäkseen Guichen kauemmas Roxanen talosta. Ja sitten: väittäneekö kukaan, ma etten lähteä voi lentoon tuulen mukaan! Tekisin seetripuisen, lujan tynnyrin, ja ilmalla sen sitten tarkoin täyttäisin, icosaedrilla kun ilman ohentaisin, niin lentää voisin minne vain ma haluaisin!

DE GUICHE, astuen taas askeleen Cyranota kohti. Kaks!

CYRANO, yhä loitoten. Entäs tämä keino: lujan, vahvan jousen mä teräksestä laitan, pontimelle nousen, ja ruutipanos vain kun lähtövauhdin antaa, se kohta minut kauas tähtitarhaan kantaa.

DE GUICHE, seuraa häntä, mitään epäilemättä; laskee sormillaan. Siis: kolme!

CYRANO. Ylöspäin käy aina savun tie: kun sitä palloon panen tarpeeksi, se vie mun lentoon!?

DE GUICHE, entiseen tapaan, hämmästyen yhä enemmän. Neljä!

CYRANO. Tapana on Phoiboksen imeä, saadaksensa voimaa, härkäin verta, -- siis kohoon, itseni kun sillä voitelen!

DE GUICHE, ymmällään. Viis!

CYRANO, on puhuessaan johtanut De Guichen aukeaman toiselle puolelle, erään penkin lähelle. Sitten tämä neuvo: asettukaa kerta te teräslevylle, ja ilmaan heittäkäätte magneetti voimakas, niin kyllä silloin näätte, se että mukanaan vie rautaa sekä teitä. Jos heittää taas, ja taas -- ja huonosti ei heitä! -- voi nousta lakkaamatta avaruuksiin!

DE GUICHE. Kuusi! Kuus oivaa keinoa!... No, herra, minkä niistä te valitsitte?

CYRANO. Se on taaskin keino uusi, hm, seitsemäs...

DE GUICHE. On teillä keinoja, en kiistä!

CYRANO. On, vaikka sata!...

DE GUICHE. Tämä ilta hauskemmaksi vain käy!

CYRANO, jäljitellen aaltojen pauhua suurin, salaperäisin liikkein. U-yy! U-yy!

DE GUICHE. No, mitä!

CYRANO, Arvaatteko?

DE GUICHE. En.

CYRANO. Luode ynnä vuoksi! -- Helppo on se teko: Kuu puoleensa kun vetää vettä, menkää rantaan ja merikylvyn jälkeen istuutukaa santaan pää ylöspäin -- niin silloin pian kohoovaksi itsenne huomaatte, -- näet: hiuksissa on vettä! Saa lentää enkelinä silloin estehettä niin hiljaa, suloisesti... kunnes tuntee...

DE GUICHE, uteliaisuuden innostamana istuutuu penkille. Mitä?

CYRANO, luonnollisella äänellään. Ei mitään!... Viisitoista minuuttia meni. He vihitty on! Vapaa ootte! Kiitokseni!

DE GUICHE, hypähtäen seisomaan. En mitään ymmärrä!... Tuo ääni... enkö sitä oo kuullut?...

Talon ovi avautuu; lakeijoita, kantaen sytytettyjä haarakynttilöitä. Valoisaa. Cyrano panee hattunsa pöydälle.

Ja tuo nenä... enkö nähnyt oo?... Ah, Cyrano?

CYRANO, kunniaa tehden. Niin juuri, min' oon Cyrano. Nyt sormukset on vaihdettu.

DE GUICHE. Kas, mitä siellä?

Kääntyy. Hämmästys! Lakeijain jäljessä Roxane ja Christian käsikkäin. Munkki seuraa heitä hymyillen. Ragueneaukin kantaa kynttilää. Seuralaisnainen, hämmästyneenä, puolittain yöpuvussa, päättää kulkueen.

Ah, taivas!

XIV KOHTAUS

Entiset, ROXANE, CHRISTIAN, Munkki, RAGUENEAU, Lakeijoita, Seuralaisnainen.

DE GUICHE, Roxanelle. Te! Ymmällään, tuntiessaan Christianin. Ja hän!? Tehden ihaillen kunniaa Roxanelle. En koskaan teiltä kiellä ma ihailuani! Cyranolle. Ja teille, keksijälle, myös onnittelut! Paratiisin veräjälle nuo jutut enkelinkin pysäyttäneet ois. Ne muistiin pankaa! Niistä kirjan tehdä vois!

CYRANO, kumartaen. Suur' kiitos, herra kreivi! Seuraan neuvoanne!

MUNKKI, näyttäen rakastavaisia De Guichelle ja sivellen tyytyväisenä pitkää valkoista partaansa. On tässä kaunis pari teidän toimestanne!

DE GUICHE, katsoen häneen kylmästi. Niin on. Roxanelle. Ja rouvaseni, nyt on aika teidän jo jättää miehenne. Jäähyväi...

ROXANE. Oisko meidän siis erottava?!

DE GUICHE. On. Christianille. Nyt lähtee rykmenttinne. Te ilmoittaudutte nyt hetikohta sinne!

ROXANE. Vaan... ei kai sotaan?

DE GUICHE. Sotaan!

ROXANE. Mutta juuri äsken...!

DE GUICHE. Se oli äsken, se. Nyt lähtemään mä käsken. Ottaen taskustaan sinne panemansa paperin. On tässä käskykirje. Christianille. Viekää joukollenne!

ROXANE, heittäytyen Christianin syliin. Christian! Christian!

DE GUICHE, ivallisesti hymyillen, Cyranolle. No, arvatkaapa, eikö menne mont' aikaa, ennenkuin häävuode noita vuottaa!

CYRANO, syrjään. Hän luulee kai, se että mulle tuskaa tuottaa!

CHRISTIAN, Roxanelle. Ah, vielä suudelma!

CYRANO. Jo lähtekäämme! Siedä ei viivytellä!

CHRISTIAN, yhä suudellen Roxanea. Ethän, ystäväni, tiedä, se kuinka raskast' on nyt juuri... juuri nyt!

CYRANO, koettaen viedä pois Christiania. Sen tiedän!

Kaukaa kuuluu rummuilla soitettu marssi.

DE GUICHE, on mennyt perälle. Rykmenttini on jo lähtenyt!

ROXANE, Cyranolle, pidättäen Christiania, jota Cyrano koettaa yhä saada lähtemään. Oh!... Teille uskon hänet. Kuulkaa, luvatkaa, hän ettei henkeänsä vaaraan panna saa!

CYRANO. Hm... koetan, vaan kyllä hieman vaikeaa on luvata...

ROXANE, äskeiseen tapaan. Ett' on hän aina viisas...

CYRANO. Kyllä, vaan...

ROXANE, samoin kun äsken. Ettei vilustu hän,... että hällä yllä on kyllin vaatteita...

CYRANO. Teen voitavani...

ROXANE, samoin kuin äsken.

Sitte myös: etten siellä koskaan aatoksista armaan ma unohdu.

CYRANO. Ma luulen...

ROXANE, äskeiseen tapaan. Jospa lupaisitte, ett' usein kirjeen saan!

CYRANO, pysähtyy. No, sen, sen lupaan varmaan!

NELJÄS NÄYTÖS

GASKONJAN SOTURIT

Carbon de Castel-Jaloux'n komppanian leiri Arras'n piirityksessä.

Taustalla valli, joka ulottuu näyttämön laidasta laitaan. Sen ylitse näkyy taistelukenttä piirityksen jättämine merkkeineen. Arras'n kaupungin muurit ja tornit näkyvät varjoina kaukaa.

Telttejä, hajallaan olevia aseita, rumpuja j.n.e. -- Päivä nousee. Idästä näkyy sarastus. -- Siellä täällä vahtisotureita. Tulia.

Vaippoihin kietoutuneina Gaskonjan soturit nukkuvat. Carbon de Castel-Jaloux ja Le Bret valvovat. He ovat sangen kalpeat ja laihtuneet. Christian nukkuu muiden joukossa etualalla, kaapuunsa kääriytyneenä; nuotion tuli valaisee hänen kasvojaan. Hiljaisuus.

I KOHTAUS

CHRISTIAN, CARBON DE CASTEL-JALOUX, LE BRET, Soturit, sitten CYRANO.

LE BRET. Huh, kamalaa!

CARBON. On kaikki lopussa.

LE BRET. Hyi, senkin!...

CARBON, antaen hänelle merkin, että hän puhuisi hiljemmin. Hst! Miehet herätät! Viet ilon viimeisenkin! Sotureille. Niin, nukkukaa te vain! Le Bret'lle. Ken nukkuvi, hän syö!

LE BRET. Se mua ei ravitse; ma valvon joka yö. Oih tätä nälkää!

Kaukaa kuuluu joitakuita laukauksia.

CARBON. Hitto! Ampuvathan siellä! Nyt pojat heräävät! Sotureille, jotka nostavat päätään. Ei, nukkukaa te!

Soturit painautuvat jälleen nukkumaan. Uusia laukauksia lähempää.

SOTILAS, liikahtaen. Vielä? Hiis vieköön!

CYRANO. Ei se mitään. Cyrano vain palaa.

Päät laskeutuvat jälleen.

VARTIOMIES, ulkopuolella. Ken siellä?

CYRANON ÄÄNI. Bergerac.

VARTIOMIES, vallilla. Ken?

CYRANO, ilmaantuen vallin harjalle. Bergerac. -- Ei valaa voi hölmöön viisautta kukaan.

Astuu alas. Le Bret menee häntä vastaan; levottomasti.

LE BRET. Suuri luoja!

CYRANO, tehden hänelle merkin, ettei hän herättäisi ketään. Hst!

LE BRET. Haavan saitko?

CYRANO. Pani parastaan se ruoja, mutt' ohi ampui taas kuin aina ennenkin.

LE BRET. On tyhmän-rohkeata aina aamuisin sun asettaa noin henkes vaaraan alttihiksi vain pienen kirjeen vuoksi!

CYRANO, pysähtyen Christianin eteen. Tiedät, teen sen siksi, kun lupasin, hän että usein kirjoittaa. Katselee Christiania. Hän nukkuu. Kalvas on hän. Jospa tietää saa Roxane, hän että nälkään kuolee täällä!... Mutta hän kaunis on.

LE BRET. Nyt nukkumaan!

CYRANO. Et suuttunutta saa näytellä!... Mä tiedän paikan rintamassa, joss' ovat vihollisen miehet humalassa yöt kaiket. Turha on sun olla tuskissasi.

LE BRET. Sa voisit joskus tuoda ruokaa mukanasi!

CYRANO. On kulku hankalaa, kun selässä on taakka. Mut uusi aika alkaa ensi yöstä saakka: me joko kuolemme tai saamme syödäksemme. Mä nä'in...

LE BRET. Kerro!

CYRANO. En. Me kohta kokenemme sen... taikka, en oo varma...

CARBON. Hullua on tämä: piirittää itse sekä olla piirittämä espanjalaisten samaan aikaan.

LE BRET. Niinpä niin, hullumpaa tuskin ennen koskaan koettiin! Arrasta piiritämme, silloin Espanjasta infantti-kardinaali saapuu --