Part 6

ROXANE. Paremmin: runoilee! Oi, koskaan kuulla saako tän kauniimpaa: Lausuen. "Kun, armas, otat sydämeni, niin yhä enemmän se jää mun omakseni!" Voitonriemuisena. Se eikö ihanaa?!

CYRANO. Pyh!

ROXANE. Entä sitten tää: "Jos sydämeni tahdot tuskilta sä säästää, niin omas mulle suo, se kärsimästä päästää."

CYRANO. On liikaa joskus, toiste taaskin vaille jää, vaan liekö koskaan oikein täsmälleen!

ROXANE, jalkaa polkien.

Oi, elkää mua kiusatko! -- Ah, tiedän: herra serkku pelkää, on mustasukkainen...

CYRANO, hätkähtäen. Minäkö?...

ROXANE. Maineestanne runoilijana! Niin! -- Vaan pahaks' ette panne, jos vielä erään kauniin kohdan teille luen: "Oi, lennä, kaipuuni, luo armaan kohoutuen! Jos voisin suudelmia näin mä lähettää, lukisit huulillas sa kaikki sanat nää!"

CYRANO, tahtomattaan hymyillen mielihyvästä. He, he, tuo laatuun käy!... Entiseen tapaan halveksuen. Hm!... Jotenkuten luistaa!

ROXANE. Ja tää...

CYRANO. Noin voitteko kaikk' ulkoa te muistaa?

ROXANE. Voin, aivan kaikki!

CYRANO, viiksiään vääntäen, Sepä imartelevaa!

ROXANE. Hän mestari on!

CYRANO, vaatimattomasti Mestariko?!

ROXANE, päättävästi. Juuri niin, hän mestari on!

CYRANO, kunniaa tehden. No, kai täytyy tunnustaa!

SEURALAISNAINEN, joka oli mennyt yläkertaan, tulee vilkkaasti. De Guiche! Cyranolle, työntäen häntä taloa kohti. Te menkää!... sillä jos te näkyviin nyt jäätte, jos hän teidät neidin luona kohtaa, se hänet kukatiesi voisi silloin johtaa...

ROXANE, Cyranolle. ... sen ymmärtämään, jota muilta vielä salaan! Hän mahtava on, lempii mua, saattais siksi mun vuokseni hän käydä vaikka julmuriksi!

CYRANO, mennen taloon. Niin, niin! Ma menen kyllä. Ehkä kohta palaan!

De Guiche tulee.

II KOHTAUS

ROXANE, DE GUICHE, Seuralaisnainen, syrjässä.

ROXANE, De Guichelle, kumartaen. Oon lähdössä.

DE GUICHE. Jäähyväisille tulin. Tiellä ma olen...

ROXANE. Mihin?

DE GUICHE. Sotaan. Lähden tänään vielä.

ROXANE. Ah!

DE GUICHE. Käskyn sain. Arras nyt juuri, tähän aikaan on saarrettu.

ROXANE. Oh! Niinkö?!

DE GUICHE. Niin. Vaan tuskin saikaan tää tieto lähdöstäni suruiseksi teitä!

ROXANE. Oh!

DE GUICHE. Toisin minun on... ja tuskaani en peitä: teit' enään näänkö? milloin? -- Ehkä kerrottiin jo teille, ett' on minut tehty everstiksi?

ROXANE, välinpitämättömästi. Ma onnittelen.

DE GUICHE. Kaartin rykmenttiin.

ROXANE, rävähtäen. Vai niin, vai kaartin!?

DE GUICHE. Kaartin, niin, -- sen, jossa palvelee suursuinen serkkunne... Ah, koston kohdannee hän siellä viimeinkin!

ROXANE, kauhtuneena. Siis kaarti lähtee mukaan?

DE GUICHE, nauraen. Tietysti, rykmenttini!

ROXANE, vaipuen istumaan penkille, itsekseen. Oi, Christian!

DE GUICHE. Mik' on? Te voitte pahoin?

ROXANE, hyvin liikutettuna. Ei... tuo äkkitieto vaan... tuo sotaanlähtö koski kovin mieleheni... kun lähtee sotaan hän, ken sai mun sydämeni...

DE GUICHE, hämmästyneenä ja ihastuneena. Oi, ensi kertaa teiltä moista kuulla saan nyt, lähdön päivänä!

ROXANE, ääntään muuttaen ja viuhkaansa leyhyttäen. Siis kosto armoton mun serkkuani vuottaa?...

DE GUICHE, hymyillen. Teille kallis on hän varmaankin?

ROXANE. Ei suinkaan!

DE GUICHE. Useemmin kun kukaan, hän käynee täällä?

ROXANE. Harvoin.

DE GUICHE. Aina nykyään hän seurassa on erään upseerin... kas vaan, en muista nimeä... Neuvill... Na...

ROXANE.

Näöltään te hänet tuntenette. Pitkä?

DE GUICHE. Vaalea ja...

ROXANE. Hiusväri kellertävä?

DE GUICHE. ... kaunis...

ROXANE. Tosiaan!

DE GUICHE. .. vaan tyhmä...

ROXANE. Saattaa ehkä näyttää siltä! Ääntään muuttaen. Mutta. kostonne Cyranolle! Sota olla voi ei kosto hälle, joka sotaa jumaloi! Ma koston kuolettavan tiedän.

DE GUICHE. Minkä?

ROXANE. Konsa muut sotaan lähtee, hän ja joukko-osastonsa Pariisiin jättäkää! Te kaartin komentaja nyt oottehan! -- On hälle kovin kosto tää: hän vaaraan pääse ei, vaan turvaan tänne jää!

DE GUICHE. Ah, moista keksiä voi yksin naisen vaisto!

ROXANE. Te katsoisittepa tuon koston kohdannutta: hän surren raivois... hän ja hänen ystävänsä, kun riistettäisiin heiltä täten vaara, taisto!

DE GUICHE, mennen lähemmäs Roxanea. Siis hiukan rakastatte mua! Roxane hymyilee. Kun te noin mun kostoaikeisiini yhdytte, niin voin sen lemmen merkkinä kai pitää?

ROXANE. Voitte.

DE GUICHE, näyttäen sinetöityjä kirjeitä. Tässä on käskykirjeet... joukoilleni lähtemässä. Muut lähtevät, vaan yks pysähtyy lähdössänsä.. Ottaa yhden erilleen. gaskonjalaisten... Panee sen taskuunsa. Nyt se satimeensa juoksi! Nauraen. Ah, hah, hah! Cyrano!... Se tappelija-kukko! -- Te teette tepposia!...

ROXANE, katsoen häneen. Joskus, leikin vuoksi!

DE GUICHE, aivan lähellä Roxanea. Te minut lumoatte. Kuulkaa, tänään ois mun lähdettävä. Ah, ken lähteä nyt vois, kun teille tuskaa tuo se... Ah, niin! Tosiansa! On liki kapusiinein luostari... se tuolla on Orleansin kadulla; sen aikoinansa perusti Atanasius. Sen portin lukko ei maallikoille aukee,... mutta ehkä saan ma piilopaikan siellä. Voivat hihaan kaavun mun isät pistää, niihin mahtuu. Enoani he pelkää, Richelieutä, niin ett' ovat kuolla, ja kenties saan ma siksi heidät auttamaan... -- Mun luullaan lähteneen, ma naamiossa saavun. Mä päiväks jään, te armas juonittelijani!...

ROXANE, vilkkaasti. Vaan teidän maineenne, jos tästä saadaan selko...

DE GUICHE. Pyh!

ROXANE. Entä piiritys! Mä pelkään...

DE GUICHE. Turha pelko! Viis piirityksistä! Siis: suokaa!

ROXANE. En!

DE GUICHE. Oi, suo'!

ROXANE, hellästi. Velvollisuuteni on kieltää teiltä tuo!

DE GUICHE. Ah!

ROXANE. Lähtekää! Syrjään. Christian, hän jää! Ääneen. Oi, Antoine, te urho olkaa!

DE GUICHE. Ah! Tuo sana taivainen on! Siis te rakastatte...

ROXANE. Sitä rakastan, kenenkä vuoksi pelkään.

DE GUICHE, ylen onnellisena. Niinpä lähden, lähden! Suutelee Roxanen kättä. Nyt tyytyväinen ootteko?

ROXANE. Oon, ystäväni.

De Guiche menee.

SEURALAISNAINEN, koomillisesti kumartaen De Guichen selän takana Oon, ystäväni! Hyvin, hyvin mielissäni!

ROXANE, seuralaisnaiselle. Se, mitä äsken kuulit, sellaista on, jota ei Cyrano saa tietää. Suunniltaan sen tähden hän joutuisi; näin hältä riistetäänhän sota! Huutaa taloon päin. Hoi, serkku!

III KOHTAUS

ROXANE, Seuralaisnainen, CYRANO.

ROXANE. Lähdemme Clomiren luo. Osottaa vastapäätä olevaa ovea. Nyt siellä Alcandre puhuu sekä Lysimon.

SEURALAISNAINEN, painaen pikkusormeaan korvaansa vastaan.

Vaan mulle tää sormi kuiskaa: ethän liian myöhään tulle!

CYRANO, Roxanelle. Apinat oottaa. Menkää! Ehtinette vielä! He ovat tulleet Clomiren ovelle.

SEURALAISNAINEN, ihastuneena. Oi! nähkää! Kolkutin on tehty pehmoiseksi!... Kolkuttimelle. Ne sitä varten sulle tämän puvun keksi, ettet vois häiriötä tuottaa juttelulle hellyyden luonteesta!!

Nostaa kolkutinta hyvin varovasti ja lyö sillä hiljaa.

ROXANE, ovea avattaessa. Menemme. Portailta, Cyranolle. Kohta tänne Christian kai tulee, hälle silloin sanokaa, hän että vuottakoon.

CYRANO, vilkkaasti, Roxanen aikoessa poistua. Ah! Roxane kääntyy takaisin. Saako tiedustaa, hän mistä teille tänään runoella saa, mink' aiheen annatte!

ROXANE. Saa puhua hän...

CYRANO. Mistä?

ROXANE. Sen tiedon pidättekö varmaan itsellänne?

CYRANO. Kuin muuri vaiti oon.

ROXANE. Ma sanon hälle: suokaa aatosten kohota nyt irti estehistä, puhukaa, runoilkaa, lemmestä kuva luokaa sanoja säästämättä!

CYRANO, hymyillen. Hyvä!

ROXANE. Hst!...

CYRANO. Hst!...

ROXANE. Tästä ei sanaakaan!...

Menee ovesta ja sulkee sen.

CYRANO, kunniaa tehden, suljetun oven edessä. Roxane, ma kiitän teitä!

Ovi avautuu ja Roxane pistää siitä päänsä.

ROXANE. ... sillä hän valmistaisi...

CYRANO. Ei, ei, totta vie!...

MOLEMMAT, yhdessä. Hst! Hiljaa

Ovi sulkeutuu.

CYRANO, huutaa. Christian!

IV KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO. Nyt kaikki taas on meillä tiettyvillä. Valmista muistoas! Saat niittää voiton viljaa! Pois murjotus! Jo joudu viivyttelemästä! No, tule, mennään, niin ma opetan...

CHRISTIAN. En.

CYRANO. Etkö?

CHRISTIAN. En. Täällä vuotan.

CYRANO. Ootko hullu? Esteletkö?! Ei, tule nopeasti!

CHRISTIAN. En! En! Etkö kuule! Sanojas että aina lainaan, et kai luule! Sain niitä kyllin jo. Täst' osast' enää en ma huoli. Ilmitulemista peljäten sit' aina näyttelin. Ja niinpä oonkin nyt mä tähän narripeliin tuiki väsynyt. Se aluks' oli hyvä. Nyt hän lempii mua. Nyt itse puhun. Enää tarvitse en sua!

CYRANO. Vai niin.

CHRISTIAN. Ja enkö muka osais sitä tehdä! En lopultakaan tyhmä ole. Sen saat nähdä! Sä hyvän opetuksen antanut oot mulle, nyt osaan itse... Ja jos muu ei neuvoks tulle, voin häntä syleillä -- ja silloin poiss' on hätä! Huomaten Roxanen, joka tulee takaisin Clomiren talosta. Se hän on! -- Cyrano, ei, älä mua jätä!

CYRANO, kunniaa tehden. Puhukaa yksin nyt!

Poistuu puutarhan muurin taakse.

V KOHTAUS

CHRISTIAN, ROXANE, joitakuita Herroja ja Naisia, sekä Seuralaisnainen, hetkisen.

ROXANE, tulee Clomiren talosta, hyvästelee seuruettaan. Alcandre, Grémionel -- Barthénoïde!...

SEURALAISNAINEN, epätoivoissaan. Oi, meiltä hukkaan mennyt on tää ilta. Kuultu ei puhetta Hellyydestä!

Menee Roxanen taloon.

ROXANE. Urimédonte!... Ja... Näkemiin!... Kaikki hyvästelevät Roxanea ja toisiaan, hajautuvat ja poistuvat erikaduille. Roxane näkee Christianin. Ah, tekö! Menee Christianin luo. Ilta on tullut. Vuottakaa. He poistuu kuuluvilta. ei ketään kulkijaa. On ilma lämmin. Estä ei mikään puhettanne. Tähän istukaamme! Ma kuuntelen.

CHRISTIAN, istuu hänen viereensä penkille; hiljaisuus. Ma lemmin teitä.

ROXANE, sulkien silmänsä. Niinpä saamme siis kuulla lemmestä.

CHRISTIAN. Sua lemmin.

ROXANE. Aiheenanne se on. Se kirjailkaa!

CHRISTIAN. Mä teitä...

ROXANE. Kirjailkaa!

CHRISTIAN. Sua lemmin niin!

ROXANE. Epäilemättä. Entä sitte?

CHRISTIAN. Ja sitte... jos te mua myöskin lempisitte, niin tyytyväinen oisin. Suokaa huuliltanne, Roxane, se kuulla mun!

ROXANE, nyreästi. Te lientä laimeaa vain tarjoatte. Mausteit' enkö lainkaan saa? Sanokaa kuinka lemmitte!

CHRISTIAN. Ma... paljon lemmin.

ROXANE. Oh, kuvatkaa tuo tunne kaunopuheisemmin!

CHRISTIAN, on lähestynyt, ahmii katseillaan vaaleata niskaa. Suo kaulaas suudella!

ROXANE. Christian!

CHRISTIAN. Sua lemmin!

ROXANE, aikoen nousta. Niin!

CHRISTIAN, vilkkaasti, pidättäen häntä. Ei, lemmi en!

ROXANE, istuutuen jälleen. No, hyvä!

CHRISTIAN. Sua jumaloin!

ROXANE, nousten ja loitoten. Oh!

CHRISTIAN. Niin... mä tyhmä olen!...

ROXANE, kuivasti. Se on ikävää, niin ikävää kuin jos te ruma oisitte.

CHRISTIAN. Vaan...

ROXANE. Kauniit sananne nyt kokoon kerätkää, ne pakeni...

CHRISTIAN. Ma...

ROXANE. Mua lemmitte, sen voin jo tietää. Hyvästi!

Menee taloa kohti.

CHRISTIAN. Sanoa soisitte...!

ROXANE, avaa oven, mennäkseen sisään. ... mua että jumaloitte! Tiedän! Näkemiin!

CHRISTIAN. Vaan...

Roxane sulkee oven hänen nenänsä edessä.

CYRANO, on joku hetki sitten tullut kenenkään huomaamatta. Oivaa menestystä tuossa voitettiin!

VI KOHTAUS

CHRISTIAN, CYRANO, Soittajat, hetkisen.

CHRISTIAN. Käy apuun nyt!

CYRANO. En, herra.

CHRISTIAN. Kuolen, jollen pääse taas heti suosioonsa...

CYRANO. Kuinka, hitto vie, nyt, tässä, opettaa ma voisin...?

CHRISTIAN, käyden kiinni hänen käsivarteensa. Oh, kas, tuolla! Parveke-ikkunasta näkyy valoa.

CYRANO, liikutettuna. Hän ikkunassaan!

CHRISTIAN, huutaen. Niin, hän! Ah, ma tahdon kuolla!

CYRANO. Hiljemmin!

CHRISTIAN, aivan hiljaa. Kuolla!...

CYRANO. Yö on synkkä...

CHRISTIAN. Mitä?!

CYRANO. Lie korjattavissa kaikki. Mutta, tietäkää se, ei teidän tähden, kurja. Eteen parvekkeen te käytte... minä alle... kuiskaan sieltä teille.

CHRISTIAN. Vaan... minä...

CYRANO. Vaiti!

SOITTAJAT, tulevat taka-alalle; Cyranolle. Hoi!

CYRANO. Hst!

Tekee soittajille merkin että he puhuisivat hiljaa.

I SOITTAJA, puoliääneen. Minkä työn nyt meille määräätte? Montfleuryltä tullaan!...

CYRANO, hiljaa, nopeasti. Koitettava on teidän ilmoittaa, ken tulee tännepäin Sijoittaa soittajat, toisen toiselle, toisen toiselle puolen näyttämöä. -- sä menet tuonne noin, sa tulet tänne näin! -- kun näätte kulkijan, on teidän soitettava!

II SOITTAJA. Ja, herra gassendisti, sävel minkälainen?

CYRANO. Jos mies, niin suruisaa, -- vaan hauskaa, jos on nainen! Soittajat menevät kumpikin taholleen. Christianille. No, kutsu nyt!

CHRISTIAN. Roxane!

CYRANO, poimii pieniä kiviä, joita heittää ikkunaan. Hän esiin saataneen, kun autan, odotappas, kivillä mä vähän!

VII KOHTAUS

ROXANE, CHRISTIAN, CYRANO, ensin piilossa parvekkeen alla.

ROXANE, avaten ikkunansa. Ken kutsui?

CHRISTIAN. Minä.

ROXANE. Ken?

CHRISTIAN. Christian.

ROXANE, pilkallisesti. Vai niin! Vai tekö?!

CHRISTIAN. Puhua tahtoisin ma teille...

CYRANO, parvekkeen alla, Christianille. Hiljaisemmin vain. Hyvin tämä käy.

ROXANE. Ei! Pyydän lähtemähän! Puhutte huonosti!

CHRISTIAN. Se armo suokaa!...

ROXANE. En! Te ette lemmi mua!

CHRISTIAN, jolle Cyrano kuiskaa, mitä hänen on sanottava. Väärä syytös! Lemmin! -- mä lemmin... niin, ett' äsken... puhua... siit' emmin!

ROXANE, joka aikoi sulkea ikkunansa, pysähtyy. Ah, sehän sointuu hyvin!

CHRISTIAN, äskeiseen tapaan. Multa sydämen... on Amor... valloittanut... lemmenkujeinensa... Tuo... julma piltti... luulee... sitä kehdoksensa!

ROXANE, tullen ulommas parvekkeelle. Parempaa yhä! -- Vaan jos Amor julma on, hän surmattakoon kolkkaan sydänkammion.

CHRISTIAN, samaten kuin äsken. Ma sitä... koetin... vaan nä'in... turhan vaivan... tuo piltti... varttunut on... Herkuleeksi aivan...

ROXANE. Ah, hyvä!

CHRISTIAN, kuten äsken. Surmannut... jo... käärmett' on... se kaksi... Ylpeyden... Epäilyn...

ROXANE, nojautuen parvekkeen reunukseen. Ah, aina paremmaksi tää käy. Mut hakkaillen niin lähtee joka sana, kuin mielikuvitus ois leinin vaivaamana.

CYRANO, vetää Christianin parvekkeen alle ja asettuu hänen paikalleen. Tää vaikeaksi käy. Hst!

ROXANE. Tänään... miksi lie puheenne katkonaista?

CYRANO, puhuu puoliääneen, kuten Christian. Yössä löytää tie on sanain vaikeaa, siks arkaillen ne käy.

ROXANE. Vaan mulle olevan ei siitä haittaa näy.

CYRANO. Tien löytää sananne!? -- Oh niin, se tulee siitä, mä että sydämeeni vastaanotan niitä; on pieni korvanne, vaan sydän suuri mulla; ja sanain ylhäältä on helppo tänne tulla, vaan kiipeäminen käy aina vaikeasti.

ROXANE. Ne nythän nousevat jo paljon norjemmasti.

CYRANO. Ne voimisteluaan sai harjoittaa jo tovin.

ROXANE. Ma varmaan puhunenkin korkealta kovin.

CYRANO. Niin korkeelt', että sais mun saaliiksensa Mana, jos syämeen' heitettäis sielt' ykskään kova sana.

ROXANE. Ma tulen alas.

CYRANO, vilkkaasti. Ei!

ROXANE, näyttäen hänelle parvekkeen alla olevaa penkkiä. Penkille kiivetkää!

CYRANO, vetäytyen pelästyneenä varjoon. Ei!

ROXANE. Eikö!

CYRANO, tullen vähitellen yhä enemmän liikutetuksi. Käyttäkäämme kallis hetki tää nyt tulkitaksemme vain lemmentunteitamme näin näkemättä...

ROXANE. Näkemättä toisiamme?

CYRANO. Niin ihmeellistä on se. Aavistaa vain toistaan: mä näen kesäpuvun, valkeuttaan mi loistaa, te mustan vaipan liikkeen, kun käy tuulahdus. Ma oon vain varjo yön, te aamun kirkkaus. Mit' on nää hetket mulle, ymmärrä sit' ette. Jos joskus runoilin...

ROXANE. Te aina runoilette!

CYRANO. ... niin sanat lähteneet ei suoraan sydämestä...

ROXANE. Miks' ei?

CYRANO. Siks että aina muulloin sanojani saneli...

ROXANE. Kuka?

CYRANO. ... vavistus mun tuntemani, jot' ilman yksikään ei katsettanne kestä. On kuin ens kertaa teille puhumassa oisin.

ROXANE. Niin on kuin äänennekin kaikuis aivan toisin.

CYRANO, lähestyen, kuumeisesti. Niin, toisin -- sillä nyt yön turvin rohkenen ma olla itseni... Pysähtyy, hämmentyneenä. Ah, mitä haastelen! Oi, älkää tuomitko tunteeni kiihkoisuutta, tää on niin suloista,... niin uutta mulle!

ROXANE. Uutta!

CYRANO, hämmennyksissään, sanoja etsien.

Niin, uutta: puhua... näin kaikki... suorin kielin! Ah, pelkään, kuulija ett' ehk' on pilkkamielin...

ROXANE. Miks pilkkamielin?

CYRANO. Tunteen kiihkon vuoksi... Aina siks ovat sydän, järki mulla pelokkaina: Käy taivaan tähtiin halu, pilkan pelon vuoksi ma tuskin tohdin käydä pienen kukan luoksi!

ROXANE. On kaunis kukkakin.

CYRANO. Vaan nyt en niitä kerää.

ROXANE. Sananne uusia on mulle tällä erää.

CYRANO. Ah, jääkööt kerrankin pois nuolet, viinet, soihdut, ja tulkoot turvaksi elämän terveen loihdut! Ken aina tyytyä vois äitelähän juomaan, vain pieneen pisaraan, runojen meille suomaan! Ei! Ehkä kerrankin nyt katse nähdä saisi, mitenkä henkemme janonsa sammuttaisi elämän virrassa!

ROXANE. Vaan järki?...

CYRANO. Ensin kyllä mä hetken huvittaa teit' aioin järkeilyllä, vaan yönä tällaisna ken sitä tehdä voisi! Jos tänään sananne kuin Voituren soisi, se luonnon, hetken tän, yön tuoksuin pilkkaa oisi! -- Kas, tuolla yllämme yön kirkkaat tähdet loistaa, ne saakoot kauaksi nyt teennäisyyden poistaa! Jos terve elämä vain alkemiaan vaihtuu, niin tunteen tuoreus ja totuus -- pelkään -- haihtuu, ja hengen kukkaset jo surmaa syksyn tulo, ja sulon sulo on vain tyhjyys, kulon kulo.

ROXANE. Vaan järki?...

CYRANO. Lemmessä en sitä siedä, en! On rikos tuhlata pois aikaa järkeillen! Ei! Kerran saapuvan sen hetken vielä näämme -- se kelle saavu ei, me häntä säälikäämme! -- me jolloin ymmärrämme korulauseillamme pois jalon, puhtaan lemmentunteen poistavamme!

ROXANE. Ja meille jos ois nyt tuo hetki tullut, mitä te mulle puhuisitte?

CYRANO. Kaikkea, ah, sitä mi sydämeni täyttää -- teidät peittää mielin ma lauseryöpyllä, en haastaa korukielin: ma lemmin teitä, tunnen lemmen tuskan, huolen, ma tukehdun, sua lemmin, hullu oon, ma kuolen. Jäi nimes syämeeni kuin hely kulkuseen; kun sydän värjyy aina lemmentunteitani, soi kulkunen, ja helkkyy nimes sielussani. Sua lemmin, muistan sua, jos miss' oon, mitä teen! Ma viime toukokuusta muistaa kymmenennen voin päivän; toisin olit kammattu kuin ennen! Sun hiustes säihke aina silmissäni on kuin sen, ken liian kauan katsoi valohon: jos minne silmän luo, hän näkee auringon! Niin kuljen minäkin, kun pois sun luotas lähden, sun kirkkauttasi vain kaikkialla nähden.

ROXANE, liikutetulla äänellä. Oi, se on lempeä...

CYRANO. Niin, totta! Tunne tää, mi minut valtasi, tää tuli, tämä jää, tää mielen liikunta ain onnen, tuskan mailla on lempeä -- vaan sentään itsekkyyttä vailla. Ah, onnes lunnaiksi mun onneni ma soisin, ja vaikka siitä et sä mitään tietäisikään, niin riemun tunnetta ei riistäis multa mikään, jos onnes naurun vain ees kaukaa kuulla voisin. -- Sun joka sanasi luo minuun voimaa uutta, luo uutta hyvettä, luo uutta urhokkuutta. Ah, ymmärrätkö nyt? Ja tokko tuntees sanoo, nyt kuinka henkeni sun luokses päästä janoo, nyt, illan varjossa, tän illan ihanaisen. Ah! Surmata tää voi, tää onni, sen, ken sai sen! Sa kuuntelet, ja minä puhua saan sulle mun tunteistani! Liian paljon on tää mulle! En vallass' arintenkaan onnenhaaveitteni näin suurta uskaltanut oottaa osakseni. Nyt kuolla voisin jo! -- Kas, lausumani sanat saa lehdet värjymään ja kukkasien vanat. Ah, sinä värjyt myös, sen tuntea ma voin -- ei, ei, sun kätes armaan kosketus se noin vain värinänä saapuu kukkaisvartta pitkin!

Suutelee tulisesti parvekkeen jasmiiniköynnöstä.

ROXANE. Ei, kieltää tahdo en, mä värjyin, ja ma itkin, sua rakastan, sun oon, mun hurmasit...

CYRANO. Ah, nyt voit tulla, kuolema! Tuon tunteen hurmion mä sytytin. -- Vain yksi pyyntö mulla on, mä pyydän...

CHRISTIAN, parvekkeen alla. Suudelmaa.

ROXANE, vetäytyy nopeasti taaksepäin. Te... kuinka...?

CYRANO. Oh!

ROXANE. Niin, mitä te pyysitte?

CYRANO. Ma... niin... Christianille hiljaa. Tuon toiste ehtinyt sä kyllä oisit tehdä!

CHRISTIAN. Tunteet häntä huumaa. On taottava silloin, kun on rauta kuumaa.

CYRANO, Roxanelle. Ma pyysin äsken... niin, mä pyysin sulta... mutta nyt pyydän anteeksi ma tuota rohkeutta.

ROXANE, hiukan pettyneenä. Siis ette enää pyydä?

CYRANO. Pyydän... En... ah, en! Sua, armas, loukkasin ma sillä mitä sanoin. Nyt pyydän: ällös suoko mitä sulta anoin!

CHRISTIAN, vetäen Cyranota vaipasta. Vaan miksi?

CYRANO. Vait, Christian!

ROXANE, kumartuen katsomaan. Ken teille haastelee?

CYRANO. Kun liian pitkälle mä menin, nuhtelen vain itseäni: vait, Christian!... Luuttujen soitto kuuluu. Ken tullee, ken?