Part 5

CYRANO, ottaen miekan, jossa päähineet ovat, antaa niiden liukua De Guichen jalkoihin, tekee kunniaa. Ehkä herra kreivi vie ne ystävilleen! Olkaa hyvä, ottakaa!

DE GUICHE, nousee, jyrkästi. Mä lähden. Kantajani tänne! Cyranolle, rajusti. Sanokaahan...

CYRANO. No!

ÄÄNI, kadulla, huutaen. Kreivin kantajat!

DE GUICHE, joka on saanut itsensä hillityksi, hymyillen. On kirja, jolla on nimenä "Don Quichotte". Te ette ehkä sitä oo lukenut?

CYRANO. Oon kyllä. On kuin oma suku siin' esiintyisi!

DE GUICHE. Niinpä ajatelkaa...

KANTAJA, tulee taustalle. Täällä on kantotuoli.

DE GUICHE. ... tuulimyllyseikkailua!

CYRANO, kunniaa tehden. Sen muistan aivan hyvin: kolmastoista luku.

DE GUICHE. Kun sellaisia vastaan alkaa taistelon...

CYRANO. Nyt luulen, herra kreivi, osuneenne harhaan... Kai tuulihattuin kanss' en käy mä kamppailua?

DE GUICHE. ... hän aivan arvaamattaan myllyn siiven päällä voi lentää rapakkoon!...

CYRANO. Tai suoraan tähtitarhaan!

De Guiche lähtee. Nähdään hänen nousevan kantotuoliin. Hänen mukanaan tulleet herrat menevät myöskin, supattaen. Le Bret saattelee heitä. Kansanjoukko poistuu.

VIII KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturit, jotka ovat asettuneet oikealle ja vasemmalle ja joille tuodaan juotavaa ja syötävää.

CYRANO, tervehtien pilkallisesti lähteviä, jotka eivät uskalla vastata tervehdyksiin. Hyvästi, herrat!

LE BRET, palaa saattamasta, murheissaan, kohauttaen käsivarsiaan. Kyll' on siinä koreutta...

CYRANO. Ma arvaan, että nyt taas moitit!...

LE BRET. Niin, sa parhaan suot tilaisuuden aina käsistäsi luistaa. Sä liiottelet.

CYRANO. Niinkö?! Liiottelen! Mutta sit' enhän kielläkään!

LE BRET, riemuiten. Ah!

CYRANO. Sun vain sopii muistaa, ett' esimerkki muille on tää liiottelu, ja mulle periaate -- eikä mikään lelu!

LE BRET. Soturikorskeutes jos joskus jäädä soisit, niin suureen maineeseen ja arvoon nousta voisit.

CYRANO. Kai turvaks' etsittävä mun ois joku, kellä on valtaa; murattina sitten kiemurrellen omatta voimattaan niin päästä vähitellen vois ylöspäin! Ei, kiitos, niin ei menetellä voi koskaan kunnon mies! Tai ehkä runoin somin mun pitäis ylistää mies kaikkein arvottomin, ken kultaa antais? Narriks tulla vähin erin, ett' ehkä nauramaan sais jonkun ministerin? Ei, kiitos! Taikka ehkä vatsaa jumaloiden ja valtain porstuvissa aina pokkuroiden mun olis näytettävä, miten voittaa pelin voi kontaten ja kulkein nöyrin, köyrin selin? Ei, kiitos! Liehakoida siksi mun kai pitäis, ett' itselleni siitä oiva laiho itäis? Ei, kiitos! Ajatella: tuo on mustan-musta, ja hälle tuhlata suloista suitsutusta! Ei, kiitos! Tungeksia ylemmäksi yhä, niin ett' on viimein pikku suuruus, tekopyhä! Tai purjehtia eespäin pulskin runoriimein, ett' ehkä vanhat naiset hymyn soisi viimein? Ei, kiitos! Runoistansa maksaa De Sercylle, hän että painatuksen arvon soisi niille? Ei, kiitos! Olla paavi niiden, jotka aina on kapakoissa, -- niiden, joit' ei järki paina? Ei, kiitos, ei! Sen sijaan, että kannustimen runoiluun etsis, hakee runollensa nimen? Ei, kiitos! Kurjille vain näyttää neron voimaa, pelätä, että joku kynäniekka soimaa; alati aatteissansa käydä anomaan: "kun kerran nimensä sais 'Ranskan Sanomaan'!" Ei, kiitos! Punnita, mi hyvin kannattaisi, mist' anomuksiin aina parhaan sanan saisi, ja ajatella, että -- sitä toivotteko! -- vierailut hauskempia on kuin runon teko? Ei, kiitos! Ei! Ei! Ei! Vaan laulaa, unelmoida ja naurain käydä, yksin, vapaa olla voida, terästä katseessa ja sointuvana ääni ja töyhtö liehumassa päällä pystyn pääni; mist' asiasta hyvään taistoon vaatia tai kaikki leikiks' ottaa, laulu laatia! Työss' olla pyrkimättä kunniaan tai muuhun, mutt' aatoksissaan tehdä retki vaikka kuuhun! Vain sitä kirjoittaa, mi lähtee sydämestä, ja olla iloinen myös aivan vähäisestä: kukista, hedelmistä, lehdistäkin, jos ne antimia on sun oman puistikkos! Jos silloin sattuu, että mainetta saat niittää, ei ketään Cesaria tarvitse sun kiittää, et ole loinen, joka nousee toista pitkin, on omaa työtäsi, jos kauas pääsisitkin; parempi loitota kuin käydä lähetyksin, ja paras pyrkiä on yksin -- aivan yksin!

LE BRET. Niin, aivan yksin! Hyvä! Mutta kaikki vastaan jos ovat! -- Mikä hitto antoi oikeastaan tuon taidon sulle: kaikki vihamielisiksi itselles saada?

CYRANO. Kai sen taidon sain ma siksi, ma etten ystäväksi tahdo teidän lailla jokaista, jost' en tiedä, vaikk' ois mieltä vailla. Ei, tervehdyksenäni aina, Herra ties, ma huudan mieluisammin: uusi vihamies!

LE BRET. Oh, tuo on erhettä!

CYRANO. Se on mun vikojani. Miellyttämättä olla on mun ilonani. Mä pidän siitä, että mua vihataan! Jos tietäisitte, kuinka hyvä kulkuaan on tehdä väkipuukon välkkyessä surmaa, ja kuinka mieltä nostaa, huvittaa ja hurmaa, kun viha, kademieli lauluansa laulaa! -- Nuo hupsut ystävät, joill' aina itseänne te ympäröitte, on kuin röyhelö, mi kaulaa mukamas koristaapi teidän mielestänne, vaan joka tekee siitä naisellisen, hennon, pois peittäin miehevyyden reimakkaan ja rennon; se mukava on kyllä -- sit' ei kiellä kukaan! -- vaan pään se häilyä suo kaikkein tuulten mukaan. Kun Viha kylvää tielle kylmyyttään ja jäätään, mies uljaastipa silloin pystyyn nostaa päätään: ja joka kerta kun saan vihamiehen uuden, mä lisääntyvän tunnen voiman, joustavuuden. Kun kaulukseksesi saat vihan, tiedät työs: se tautavalle lie, mut sädekehä myös!

LE BRET, hetken hiljaisuuden jälkeen, ottaen Cyranon käsivarren kainaloonsa. Voit jatkaa äänekkäästi turhaa juttelua, vaan hiljaa myönnä, että hän ei lemmi sua!

CYRANO, kiivaasti. Oh! Vaiti!

Hetki sitten on Christian tullut. Hän on liittynyt gaskonjalaisten joukkoon, mutta kun nämä eivät ole ruvenneet haastelemaan hänen kanssaan, on hän lopuksi istuutunut erään pöydän ääreen, johon Lise tuo hänelle syötävää.

IX KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturi, CHRISTIAN DE NEUVILLETTE.

ERÄS UPSEERI, istuu taustalla pöydän ääressä, lasi kädessä. Cyrano! Cyrano kääntyy. Te kerrotteko?

CYRANO. Kyllä.

Jatkaa hiljaa keskustelua Le Bret'n kanssa.

UPSEERI, nousee ja kävelee etualalle. Hän kertoo taistelustaan. Hyvin opettavaa se sille on... Pysähtyy Christianin pöydän ääreen. ... ken vasta aakkosia tavaa!

CHRISTIAN, nostaen päätään. Häh? Aakkosia?

II UPSEERI. Pohjoisseudun raihnaiselle alottelijalle!

CHRISTIAN. Mi... mitä? Kuinka? Kelle?

I UPSEERI, pilkallisesti. On hyvä teidän tietää: tääll' ei hymyilyllä, ei liikkeell', eleellä saa erääst' asiasta huomauttaa...

II UPSEERI. Niinpä niin, ma sanon teille suoraan: hirttäyneen talossa ei viittaustakaan nuoraan!

CHRISTIAN. No, mikä asia se on?

II UPSEERI, pelottavalla äänellä. Hst! Katsokaahan! Koskettaa salaperäisesti kolme kertaa nenäänsä. Te ymmärrättekö?

CHRISTIAN. Se on...

III UPSEERI. Hst! Sanomasta ma varotan... Näyttää Cyranota, joka juttelee taustalla Le Bret'n kanssa. Tai muuten hänen kanssaan voitte te saada tekemistä!

IV UPSEERI, joka, sill'aikaa kuin Christian oli edellisiin kääntyneenä, on tullut istumaan hänen pöydälleen. Kuoliaina maahan äskettäin kaatui kaks, kun nenä-ääntä kuuli hän heidän puheessaan ja pilkaksi sen luuli.

V UPSEERI, kumealla äänellä; -- ilmestyy pöydän alta, johon on ryöminyt nelinkontin. Niin, parhaaks ehkä tekin nyt jo arvioitte, ettette sinnepäin tee pientä viittaustakaan!

VI UPSEERI, pannen kätensä hänen olkapäälleen. Yks aivastus, yks ele liikaa on, sen takaan: jos nenäliinan otan, kohta tuossa makaan!

Hiljaisuus. Kaikki hänen ympärillään, käsivarret ristissä rinnalla, häntä katsellen. Hän nousee ja menee Carbem de Castel-Jaloux'n luokse, joka keskustelee erään upseerin kanssa eikä ole mitään kuulevinaan.

CHRISTIAN. Mun kapteenini!

CARBON, kääntyen ja mitellen häntä katseillaan. Herra?

CHRISTIAN. Siltä hieman näyttää, nää herrat että liian suurta suuta käyttää, ja että etelässä...

CARBON. Pohjoismaista verta kun teiss' on, näyttäkää nyt uljuuttanne kerta!

Kääntää hänelle selkänsä.

CHRISTIAN. Mä kiitän.

I UPSEERI, Cyranolle. Kertoahan lupasitte.

KAIKKI. Niin, niin! Kertokaa!

CYRANO, astuen heitä kohden. No, hyvä!

Kaikki siirtävät istuimiaan lähemmäksi, ryhmittyvät hänen ympärillensä, kurottavat kaulojaan. Christian on asettunut hajareisin eräälle tuolille.

Roskakansaa kohti mä yksin lähdin. Kuu niin loistavana hohti, se öisen seudun peitti kultasäteisiin. Se välkkyi niinkuin kellon taulu. Silloin näen, ett' on kuin kelloseppä saapuis kiirehtäen ja tumman pilven käteens' ottain tahtois poistaa pois pienimmätkin pilkut. Se ei voinut loistaa. Kuin säkiss' olin. Oikein kulku teki tenää. Vie hitto! Tuskin enää näki...

CHRISTIAN. Omaa nenää.

Hiljaisuus. Kaikki nousevat hitaasti, katsovat Cyranota kauhistuen. -- Cyrano on keskeyttänyt puheensa typertyneenä. Odotusta.

CYRANO. Ken on tuo mies?

ERÄS UPSEERI, hiljaisella äänellä. Hän tänään kuuluu tulleen.

CYRANO, astuen askeleen Christiania kohti. Vai niin? Tänään?

CARBON, hiljaisella äänellä. Nimeltään Christian de Neuvillette.

CYRANO, vilkkaasti; pysähtyen. Ah, hyvä...

Hän kalpenee, punastuu, tekee jälleen liikkeen hyökätäkseen Christianin kimppuun.

Minä...

Sitten hän hillitsee itsensä ja sanoo tukahdutetulla äänellä.

Hyvin hyvä...

Alkaa uudestaan kertoa.

Askelet...

Ääni raivoa väristen.

Niin, piru vieköön!

Jatkaa tavallisella äänellä. Kaikki ihmeissään; istuutuvat jälleen toisiaan katsellen.

Sanoin: siinä pimeässä ma saatoin aatella, ett' olin rientämässä jotakin suurta herraa vastaan; että saisin ma...

CHRISTIAN. Pitkän nenän!

Kaikki nousevat, Christian heilutteleikse tuolillaan.

CYRANO, tukahtuvalla äänellä. Kunnon vihamiehen. Tai mä että rungon ynnä kuoren väliin taisin nyt pistää...

CHRISTIAN. Nenäni...

CYRANO, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Ei! Miekkani! Niin sai mun kuvittelu valtaansa! -- No, aattelin: mies Gaskonjan käy aina eespäin kumminkin! Ma kuljen, kunnes tunnen...

CHRISTIAN. Nenäpiuvin!

CYRANO. ... että ma olen...

CHRISTIAN. Nenätysten!

CYRANO, hypähtäen Christiania kohti. Tuhat pentelettä! Kaikki kiiruhtavat katsomaan. Christianin luokse saavuttuaan Cyrano hillitsee itsensä ja jatkaa. ... ma olen aivan liki sataa juopunutta, ja tunnen viinan tuoksun...

CHRISTIAN. Nenässäni!

CYRANO. Mutta kun eespäin ponnistan, pää painuneena, niin...

CHRISTIAN. Vaan nenä pystyssä!

CYRANO, kalpeana; hymyillen. ... niin miekan iskemiin heit' oitis sortuu kaksi. Pian kolmannenkin ma kaadan. Silloin saan ma iskun: paf! Vaan senkin ma torjun, vastaten...

CHRISTIAN. Tshäh!

CYRANO, jyrkästi. Tuhat tulimaista! Pois kaikki!

I UPSEERI. Tuoss' on jotain jalopeuranlaista!

CYRANO. Pois! Haastella ma tahdon tämän miehen kanssa!

II UPSEERI. Hiis vieköön! Hänestä hän tekee hakkelusta!

RAGUENEAU. Mi... mitä!

II UPSEERI. Munakkaaseen teille!

RAGUENEAU. Tosiansa ma kalpenen ja tunnen kummaa voipumusta! Ma taivun kokoon niinkuin servietti!

CARBON. Paras on meidän mennä.

III UPSEERI. Varmaan Cyrano ei jätä ehyttä paikkaa häneen.

IV UPSEERI. Oikein pelkään tätä!

I UPSEERI. Tää kamalaa on.

II UPSEERI, sulkien oikeata sivuovea. Niinpä tiedät pitää varas!

He ovat kaikki poistuneet, kuka taustalle, kuka sivuille, jotkut portaita myöten. Cyrano ja Christian jäävät vastatusten ja katsovat hetkisen toisiaan.

X KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO. Käy syliini!

CHRISTIAN. Te, herra...

CYRANO. Hyvä!

CHRISTIAN. Niinkö!? Vaan...

CYRANO. Oh! Oikein hyvä. Pidän sinusta!

CHRISTIAN. Vaan...

CYRANO. Saan kai syleillä?

CHRISTIAN. Niin, mutta!...

CYRANO. Etkö sitä tiedä: oon hänen veljensä!

CHRISTIAN. Siis kenen?

CYRANO. Hänen!

CHRISTIAN. Kuka se hän on?

CYRANO. Niinkuin et sä sitä tietäis muka! Roxane!

CHRISTIAN, rientäen hänen luokseen. Ah, taivas! Veli!?

CYRANO. Harhaan sua viedä en tahdo. Serkku olen. Lapsuudesta asti me niinkuin sisarukset oomme olleet.

CHRISTIAN. Miten?... Hän ehkä...?

CYRANO. Kertoi kaikki? Vallan varmimmasti!

CHRISTIAN. Hän mua lempiikö?

CYRANO. Kenties!

CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä. Oon onnellinen, kun teihin tutustuin!

CYRANO. No, onpa sanominen, se tunne että syntyi aivan pikimiten!

CHRISTIAN. Ah, anteeksi!

CYRANO, katsoen häntä ja pannen käden hänen olalleen. Hän kaunis on, ei kieltää saata!

CHRISTIAN. Teit' ihailemasta en milloinkaan voi laata!

CYRANO. Vaan nenästäni äsken...

CHRISTIAN. Tuskaa mulle tuottaa sit' aatella!

CYRANO. Roxane tän'iltana jo vuottaa kirjettä sulta!

CHRISTIAN. Mua onnetonta!

CYRANO. Mitä?!

CHRISTIAN. Mun hukka perii, jollen vaiti pysy!

CYRANO. Sitä en ymmärrä!

CHRISTIAN. Mä olen tyhmä!

CYRANO. Etpä vainkaan! Ei tyhmä koskaan myönnä tyhmä olevansa. Ja mitä letkauksia äsken sulta sainkaan!

CHRISTIAN. Niin, kyllä puhua ma osaan miesten kanssa! Ja äsken! Oli kuin ma taistoon käynyt oisin! Vaan naisten kanssa! Ei! On silloin kaikki toisin! Oh! Heidän katseensa, kun kuljen, lupaa mulle...

CYRANO. ... niin paljon hyvää. Ja kun seisot, syämet sulle vain sykkää!

CHRISTIAN. Ei! En ole vielä milloinkaan kyennyt lemmestä -- sen myönnän! -- puhumaan!

CYRANO. No, puhumisen lahja mulle kyll' on suotu, kun hiukan kauniimmaksi vain ma oisin luotu.

CHRISTIAN. Kun osais kieltään oikein kaunihisti käyttää!

CYRANO. Kun ohikulkeissaan vois kauniit kasvot näyttää!

CHRISTIAN. Roxane on vaativainen, ehkä piankin hän tuntis pettyneensä!

CYRANO, katsoen Christiania. Ah, jos olisin sun kasvos saanut!

CHRISTIAN, epätoivoisena. Mulla edes hiukan jos ois puhetaitoa!

CYRANO, äkisti. Nyt tiedän! Kohtalos sa minuun liität. Sin' oot kaunis, mutta minä taas osaan puhua. Niin, ollen ystävinä, kaks miestä aivan hyvin tulla sankariksi voi yhteen romaaniin.

CHRISTIAN. En tajua...

CYRANO. Ma sulle jo ennakolta laadin puheet valmihiksi. Sä sitten sanelet...

CHRISTIAN. Siis ehdotat sa mulle?...

CYRANO. Roxane ei sillä tavoin pettyneeksi tulle! Me yksin voimin sinuun suostutamme hänet. No, mitä sanot? Saako nahkatakkimies sinulle taitoansa tarjota kenties?

CHRISTIAN. Vaan, Cyrano!...

CHRISTIAN. Varmaan ymmärtänet, mä, että...

CYRANO. Epäröit ja pelkäät, ehkä luullen, hän että myöhemmin, sua joskus yksin kuullen, taas sulle kylmenee. Ei hätää! Onni myötä on meillä! Mitäs sanot? Tehdään yhteistyötä!

CHRISTIAN. Sun silmäs säihkyvät.

CYRANO. No, ruvetaanko?

CHRISTIAN. Sua siis huvittaisi?...

CYRANO, hurmaantuneena. Niin. Hillitymmin. Se huvittaisi mua! Tämmöinen runoniekkaa huvittaa, jos ketään! Jos suostut, toistamme me silloin täydennetään Ma seuraan varjossa, kun polkuas sa polet, mä henkevyytes oon, sa kauneuteni olet!

CHRISTIAN. Vaan kirje, joka minun pitäis lähettää! En osaa...

CYRANO. Valmis on se. Ottaa esiin kirjoittamansa kirjeen. Ota kirje tää!

CHRISTIAN. Vaan kuinka?...

CYRANO. Osote vain lisää, sillä hyvä.

CHRISTIAN. Ma...

CYRANO. Lähetä se! Hän on siihen mielistyvä. Se hyvä on!

CHRISTIAN. Sull' oli?...

CYRANO. Taskuissamme meillä on kirjeit' aina. Kelle? Mene tiedä! Heillä on yhtä se, ett' ovat unten lainaa. Meitä he eivät tunne; emme tunne mekään heitä! Nää kirjeet lapsia on runohaaveiluni. Todellisuudeksi nyt kerran muuta uni! Tää ota! Heitän näitä lentoon sattumoisin, sun niille antavan nyt osotteen ma soisin. No, ota! Nähdä saat, siin' ett' on tulisuutta ja voimaa, lentoa, ja runon soinnukkuutta!

CHRISTIAN. Vaan eikö siinä ole jotain muutettavaa? Hän muuten ehkä huomaa, kun hän kirjeen avaa, se ettei ole hälle!

CYRANO. Ei! Se sopii kyllä!

CHRISTIAN. Niin, mutta!...

CYRANO. Usko minuun, eikä mitään muttaa... Näet: lempi itseens' aina kaikki sovelluttaa!

CHRISTIAN. Ah, ystäväni!

Syleilee Cyranota. Jäävät syleilyasentoon.

Xl KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, Gaskonjalaiset, Muskettisoturi, LISE.

ERÄS UPSEERI, ovea raottaen. Kuolon hiljaisuus!... En... en... en tohdi katsoa! Pistää päänsä ovesta. Häh? Mitä!?

KAIKKI SOTURIT, tulevat sisään ja näkevät Cyranon ja Christianin syleilevän toisiaan. Oh!

ERÄS SOTURI. Se oli... se oli merkillistä!

Yleinen hämmästys.

MUSKETTISOTURI, pilkallisesti. Nähkääs!

CARBON. Apostoli ei olisi lempeämpi. Toisen korvan kääntää hän kaiketi, jos toiselle lyöt häntä!

MUSKETTISOTURI. Ääntää nyt muutkin uskaltaa! Kutsuu Lisen luokseen; voitonriemuisella äänellä. Heh! Lise! Saat kuulla pian, kun perinpohjin nolaan pöyhkän kerskailijan! Nuuskii. Hhm! Täällä tuoksuu. Menee Cyranon luo ja katselee hävyttömästi hänen nenäänsä. Teillä lienee hyvä haisti. Mikähän täällä tuoksuu?

CYRANO, antaen hänelle korvapuustin. Kaihan naudanpaisti!

Iloa. Soturit ovat saaneet takaisin entisen Cyranonsa. Riemuissaan he tekevät kuperkeikkoja.

KOLMAS NÄYTÖS

ROXANEN SUUDELMA.

Pieni aukea Marais'n korttelissa. Vanhoja taloja. Katuperspektiivejä. Oikealla Roxanen talo ja hänen puutarhansa muuri, jota peittää tiheä lehvistö. Oven yläpuolella ikkuna ja parveke. Sisäänkäytävän edessä penkki.

Muratti kiertää muuria, jasmiinit köynnöstävät parveketta.

Penkin ja muurista ulontuvien kivien avulla voi helposti kiivetä parvekkeelle.

Vasemmalla, vastapäätä, samantyylinen tiilistä ja hiekkakivestä rakennettu talo ulko-ovineen, jonka kolkuttimeen on kääritty pellavakangasta niinkuin kipeän sormen ympärille.

Esiripun auetessa SEURALAISNAINEN istuu penkillä. Roxanen parvekkeen yläpuolella oleva ikkuna on auki.

Seuralaisnaisen lähellä seisoo RAGUENEAU jonkunlaiseen livreaan puettuna; hän lopettaa par'aikaa kertomusta, pyyhkien silmiään.

I KOHTAUS

RAGUENEAU, Seuralaisnainen, sitten ROXANE, CYRANO ja kaksi SOITTAJAA.

RAGUENEAU. ... Lise karkas "urhoineen"... se loppu tuli virteen. Mä, rutiköyhänä ja yksin, menin hirteen ja jätin mailman... Niin, vaan -- nähkääs! -- siihen juoksi monsieur de Bergerac; hän köyden katkaisi ja minut toi -- niin hän sen pulman ratkaisi! -- taloudenhoitajaksi orpanansa luoksi.

SEURALAISNAINEN. Vaan mitkä olla voi syyt kovan kohtalonne?

RAGUENEAU. Lise sotureita lempi, minä puolestani runoilijoita... Niin, niin... Siinähän ne on, ne syyt... Minkä jätti Mars, Apollo puhtaaks pani. Se -- ymmärrätte kai! -- ei vienyt kauaakaan.

SEURALAISNAINEN, nousee, huutaa avoimeen ikkunaan päin. Roxane! On kiire! Tulkaa! Meitä ootetaan.

ROXANEN ÄÄNI ikkunan lävitse. Ma tulen. Vaipan otan olkapäille vaan!

SEURALAISNAINEN, Ragueneaulle, näyttäen hänelle vastapäätä olevaa ovea. On aikomuksenamme mennä nyt vain tuonne Clomiren luokse, kadun yli. Siellä tänään on puhujalla meille esitettävänään uus, hauska aihe: "Mikä Hellyyden on luonne!"

RAGUENEAU. Hellyyden? Niinkö?

SEURALAISNAINEN, veikeästi. Niin!... Huutaa ikkunaan. Roxane, jo rientäkää tai puhe Hellyydestä kuulematta jää!

ROXANEN ÄÄNI. Ma tulen.

Kuuluu lähestyvää kielisoitinten rimputusta.

CYRANO, ulkopuolella laulaen. La! la! la!

SEURALAISNAINEN, hämmästyneenä. Oi, soitetaanko meille?

CYRANO, tulee kahden luuttuja kantavan soittajan seuraamana. Sä hölmö, etkö tiedä, mitä merkitsee, kun jonkun nuotin eessä risti on tai b?!

I SOITTAJA, ivallisesti. Musiikin ongelmat siis selvillä on teille?

CYRANO. Ken oppilas on ollut vanhan Gassendin, hän osaa soittaakin, sen tietänet!

SOITTAJA, soittaen ja laulaen. La! laa!

CYRANO, temmaten häneltä soittimen ja jatkaen säveltä. La! laa! Ma jatkan itse. Vaiti! Kuunnelkaa! La! la! La! la!

ROXANE, näyttäytyen parvekkeella. Te siellä?

CYRANO, laulaa, jatkaen entistä säveltä. Minä, aivan niin! Mä tervehtimään teitä, serkku, saavuin tänne, niin, teitä sekä kukkasry-yh-mi-i-änne!

ROXANE. Ma tulen!

Poistuu parvekkeelta.

SEURALAISNAINEN, soittajia osottaen. Mistä ovat soittajanne nämä?

CYRANO. Ne d'Assoucylta voitin vedonlyönnissä mä. Kun hänet tapasin, niin hetken väittelimme me kieliopista. Nuo herrat junkkarimme, nuo heittiöt, jotk' aina häll' on seuranansa, valmiina rämpyttämään soittokoneitansa, hän silloin huomasi ja sanoi touhuissansa: "No, lyödään vetoa! Jos ootte voittajani, niin päivän saavat soittaa teille soittajani!" Me löimme vedon. Mutta tieshän kuinka kävisi. hän vääräss' oli, tietysti, ja siis hän hävisi. Siks kunnes ratansa on Phoibos kiertänyt, on kintereilläni nuo soittoniekat nyt, jos vaikka minne menen, vaikka mitä teen, he sitä todistamass' ovat soittoineen. Se ensin hauskaa oli, nyt jo uuvuttaa. Soittajille. Hei, kuulkaa! Menkää, Montfleurylle soittakaa. Soittajat alkavat poistua... Seuralaisnaiselle. Ma neidiltänne tulin taaskin kuulemaan -- Poistuville soittajille. Valitkaa kappaleenne aivan mielin määrin, kun kauan soittanette hälle vain ja -- väärin! Seuralaisnaiselle. ... viel' onko sydämensä tunteet ennallaan ja yhä ystävänsä oiva, moitteeton, kuin tähän asti.

ROXANE, tullen rakennuksesta. Ah! Hän on niin kallis mulle; niin kaunis, herttainen, niin nerokas hän on!

CYRANO, hymyillen. Christianko nerokas?...

ROXANE. Niin, verroille ei tulle ees teidän älynne!

CYRANO. No niin, en vertailulle ma pyrikään!

ROXANE. Kuin hän ei kukaan haastaa voisi tuot' turhaa kaunista, jot' ilman elo oisi niin tuiki ilotonta. Mutta toisinaan hän hajamielinen on, hänen sivultaan Runotar väistyy. Sentään aina sanoissaan hän suuremmoinen on!

CYRANO, epäillen. Oh, niinkö lie?

ROXANE. En tiedä, miks kauneus teist' ei koskaan järjen seuraa siedä, miks kaunis muka ei myös viisas olla voi!

CYRANO. No, sydämestäänkö hän teille tarinoi?

ROXANE. Se sana täss' ei sovi lainkaan!

CYRANO. Kirjoittaako?