Chapter 3

IMOGEN. Täällä kummittelee narri Ja pelottaa ja kiusaa. -- Käske häntä, Ett' etsii renkaan, joka ranteestani On suljahtanut. Se on herras lahja. Niin rikast' Europass' ei kuningasta, Jonk' aarteista sen myisin. Muistan, että Aamulla näin sen; illalla se varmaan Käsvarress' oli; sitä suutelin. Ei vain lie herrallesi kertomassa, Ett' olen muita suudellut kuin häntä.

PISANIO. Se löytynee.

IMOGEN. Niin toivon; käy ja etsi.

(Pisanio menee.)

CLOTEN. Te mua herjasitte. -- Huonoin vaate!

IMOGEN. Niin sanoin, herra. Syyttäkää mua siitä Ja vieraat miehet kutsukaa.

CLOTEN. Sen kerron Ma isällenne.

IMOGEN. Äidillenne myöskin. Se hyvä rouva varmaan tahtoo kuulla Minusta pahinta. Nyt jätän teidät Pahimman tuulen valtaan.

(Menee.)

CLOTEN. Vielä kostan. -- Vai huonoin vaate! -- Hyvä!

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Rooma. Huone Philarion talossa.

(Posthumus ja Philario tulevat.)

POSTHUMUS. Ei pelkoa; jos kuninkaan ois armo Niin varma vain, kuin taattu puolisoni On kunnia.

PHILARIO. Mit' armon eteen teette?

POSTHUMUS. En mitään; varron vain, ett' aika muuttuu; Värisen talven kourissa ja halaan Suvempaa ilmaa. Huono palkka teille On tämä marras toivo; se jos pettää, Niin kuolen teidän velkamiehenänne.

PHILARIO. Hyvyytenne ja seuranne jo liiaks Mun palkitsee. Suur' Augustus on pannut Kuninkaallenne sanan; Cajus Lucius On siihen toimeen omansa; ja varmaan Kuningas verot sekä rästit maksaa, Peläten Rooman voimaa, jonka muisto Suruna heissä elää.

POSTHUMUS. Valtaviisas En ole, siks' en tulekaan, mut uskon, Ett' uhkaa sota. Ennen saatte kuulla, Ett' ovat legioonat Galliasta Uljasten brittein maahan maalle nousseet, Kuin että verost' osaakaan hän maksaa. Väkemme nyt on toisempi, kuin milloin Sen kömpelyyttä Julius Caesar nauroi, Mut huomas miehuuden tok' ansaitsevan Vihaista katsetta; nyt sotakuri, Uljuuteen yhtyneenä, näyttää sille. Ken koittaa tahtoo, että ovat kansaa, Jok' ajast' ottaa vaarin.

(Jachimo tulee.)

PHILARIO. Jachimo!

POSTHUMUS. Nopeimmat hirvet teitä maitse kantoi Ja purjeitanne kaikki tuulet liehi, Keveeksi tehden laivan.

PHILARIO. Tervetullut!

POSTHUMUS. Toivonpa, että vastauksen lyhyys Keritti paluutanne.

JACHIMO. Vaimonne On kauniimpia, mitä olen nähnyt.

POSTHUMUS. Ja paras myös; jos ei, niin ikkunoissa. Sulollaan irstaajoita houkutelkoon, Ja irstaelkoot kilvan.

JACHIMO. Tässä kirje.

POSTHUMUS. Sisällys varmaan hyvä.

JACHIMO. Luultavasti.

PHILARIO. Oliko, hoviss' ollessanne, siellä Myös Cajus Lucius?

JACHIMO. Häntä odotettiin, Ei ollut vielä.

POSTHUMUS. Viel' on hyvin kaikki. -- Tuo kivi vielä säihkyykö? Vai teille Se liian himmi lie?

JACHIMO. Jos hävitin, Niin kullassa sen arvon hävitin. Tekisin matkan kahta pitemmänkin, Jos tiedoss' yö niin lyhyt ois ja maire Kuin tuolla Britanniassa. Mun on sormus.

POSTHUMUS. Sen kivi liian lujass on.

JACHIMO. Ei lainkaan, Kun vaimonne niin hölläss' on.

POSTHUMUS. Ei pilaa Häviö siedä; tietäkää, ett'emme Voi ystäviksi jäädä.

JACHIMO. Meidän täytyy, Jos puhe pitää. Jos en likelt' oisi Vaimoonne tutustunut, silloin meillä Ois riidan syytä, myönnän sen; vaan nyt Vakuutan, että hänen kunniansa Ja sormuksenne voitin; sill' en loukkaa En häntä, enkä teitä, kun vain mieliks Tein kummallenkin.

POSTHUMUS. Häntä hyväilleenne Jos toteen näytätte, niin tuossa käsi Ja sormus! Vaan jos ette, niin se tahra, Min häneen loitte, voittaa taikka kaataa Mun miekkani tai teidän; ehkä jäävät Molemmat herratonna löytäjälle.

JACHIMO. Niin lähellä on totuutta ne seikat, Jotk' ilmi tuon, ett' uskoa ne täytyy. Ne valallani vahvistaa ma voin; Mut toivon, että säästätte mua siitä, Kun näätte, miten ois se tarpeetonta.

POSTHUMUS. No, jatkakaa.

JACHIMO. Siis, ensin makuuhuone -- Joss' en ma kyllä nukkunut, mut kyllin Sain sitä, mikä valvonnankin korvas, -- Hopeaan, silkkiin verhottu: Cleopatra Kopeena siinä kohtaa roomalaistaan, Ja Cydnus yli äyräittensä paisuu Veneitten tungosta tai ylpeydestä: Niin oiva, kallis taulu, että siinä Työ kilpaili ja arvo; ihme, kumma, Kuink' oli hienosti ja tarkoin tehty, Niin, tosi elämätä. --

POSTHUMUS. Totta kyllä, Mut tuon te liette täällä kuullut multa Tai toisilta.

JACHIMO. Muut yksityiset kohdat Puheeni vahvistakoot.

POSTHUMUS. Niinpä kyllä, On muuten kunnianne myyty.

JACHIMO. Uuni Etelä-seinällä, sen otsikossa Diana kaino kylpee. Lienkö nähnyt Niin sielukasta kuvaa! Taitur' ilmi Tuo mykän luonnon, enemmän kuin luonnon, -- Liikunto vain ja henki puuttuu.

POSTHUMUS. Tuohan Voi olla kuulon mukaan laiteltua; Puhuttu siit' on paljon.

JACHIMO. Huoneen kattoon On kultakeruubeja leikeltynä. Lies'nytteinä -- ne unhotin -- on kaksi Hopeista uinailevaa lemmetärtä Yhdellä seisten jalalla ja soihtuun Somasti nojaten.

POSTHUMUS. Mut kunnia! -- Niin olkoon, että kaiken tuon te näitte -- Ja kiitos muistonne, -- mut kertomalla, Mitä on hänen huoneessaan, te ette Vetoa voita.

JACHIMO. Kalvetkaa, jos voitte! Mun suokaa näyttää tämä rengas; nähkääs; (Ottaa esiin rannerenkaan.) Nyt on se poissa. Teidän timanttiinne Se vihittävä on. Ne pidän.

POSTHUMUS. Zeus! Näyttääpäs vielä kerran. Sama onko, Min sai hän multa?

JACHIMO. Sama, kiitos hälle! Sen veti ranteestaan; näen hänet vielä; Tuo sulo liike lahjan arvon voitti, Mut sille arvon toi. Sen mulle antoi Ja sanoi rakkahan sen olleen hälle.

POSTHUMUS. Sen aikoi ehkä mulle lähettää.

JACHIMO. Vai niinkö kirjoittaa?

POSTHUMUS. O, ei, ei, ei! Se on totta! Tuossa tuokin! (Antaa hänelle sormuksen.) Basiliski Se silmilleni on, sen näky tappaa. Ei kunniata, missä kauneutta! Ei totuutta, miss' on sen ulkomuoto! Ei rakkautta, miss' on toinen mies! Lujempaa tavaraa ei naisen vala Kuin hänen hyveensä, ja se on tyhjää. Petosta määrätöntä!

PHILARIO. Malttukaahan. Pois soimus! Viel' ei voitettu se ole. Hän ehkä on sen hukannut, tai kenties On joku naisistansa, lahjottuna, Sen hältä varastanut.

POSTHUMUS. Aivan oikein! Ja hän on niin sen saanut. -- Sormus pois! Mainitkaa jokin ruumiin tunnusmerkki, Tuot' ilmeisempi; tuo on varastettu.

JACHIMO. Zeun kautta! Tään sain hänen ranteestaan.

POSTHUMUS. Hän vannoo, kuulkaa, vannoo kautta Zeun. Se on totta -- sormus viekää -- se on totta! Hän sit' ei ole voinut hukata; On naiset hällä taatut, valan tehneet; Varkauteen heitä vietelläkö voisi! Ja vierasko! -- Ei, hän on hänet maannut: Tuo tuoss' on haureuden tuntomerkki. Niin kalliista hän porton nimen osti! -- Tuoss', ota palkkas! Kaikki hornan henget Jakaukoot teidän kesken!

PHILARIO. Malttukaa! Ei tässä kyllin todistetta sille, Ken luottaa tahtoo.

POSTHUMUS. Vaietkaa jo siitä; Hän pitänyt on häntä.

JACHIMO. Näytteitä Jos lisää mieli: rinnan alla, -- jota Puristaa kelpaa, -- luomi, oikein ylväs Ihanast' asunnostaan. Jumaliste, Ma sitä suutelin ja, vaikka kylläs, Isosin oiti lisää. Muistattehan Tuon pilkan?

POSTHUMUS. Niin, se vahvistaa vain toista Häpeäpilkkaa, joka yksinäänkin Jo täyttäis helvetin.

JACHIMO. Lisääkö kerron?

POSTHUMUS. Ei, laskuoppi hiiteen! Turha tietää, Kuin monta kertaa -- yks tai miljoona!

JACHIMO. Ma vannon, --

POSTHUMUS. Älä vanno! Valehtelet, Jos sanot, ett'et ole häntä maannut; Ja tapan sun, jos kiellät, että sulle Nyt aisaa kannatan.

JACHIMO. En kiellä mitään.

POSTHUMUS. Jos tässä ois hän, murskaks hänet löisin! Mut menen, teen sen, vaikka hovissa, Vaikk' isän nähden. -- Jotain teen --

(Menee.)

PHILARIO. Hän raivoo, On aivan järjiltään! -- Te voiton saitte. Jälestä oiti hillitsemään vimmaa, Joll' itseään hän uhkaa.

JACHIMO. Mielist' aivan.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen huone Philarion talossa.

(Posthumus tulee.)

POSTHUMUS. Pitääkö luomistyössä naisell' olla Osansa myös? Kaikk' ollaan äpäriä; Ja tuokin kunnon mies, jot' isäkseni Ma nimitin, en tiedä, missä oli, Kun minut tehtiin; väärän rahan leima Minuhun lyötiin. Aikansa Diana Ol' äitini, niin luultiin, niinkuin nyt on Parini ilman vertaa. -- Kostoon, kostoon! Mult' usein laillisen hän nautteen esti Ja kohtuutt' anoi, poskilla niin vieno Häpeän puna, että siitä lämpeis Saturnus vanhuskin. Hänt' uskoin puhtaaks Kuin uutta lunta, -- tuhat tulimmaista! -- Keltainen Jachimo, hän tunnissa Ei, vähemmässä, -- oiti! -- Puhui tuskin, Vaan niinkuin aito Saksan terhokarju Huus: Uh! ja astui; -- muut ei vastaan pantu, Kuin mitä pitikin ja mitä vaimon Ois tullut kaita. Jospa keksis, mikä Minuss' on vaimon puolta! Kiihka pahaan Ei ole miehen, vannon sen, se kaikki On vaimon puolta; valheellisuus, huomaa, On vaimon, maire vaimon, vilppi vaimon, Hekuma vaimon, kostonhimo vaimon, Kopeilu, ahnaus, turhuus, ylenkatse, Panetus, hullut oikut, kaikki, millä On paheen nimi vain ja hornan leima, On vaimon, osittain tai kokonaan; Ei, kokonaan! Sill' itse paheessakaan Ei heissä lujuutta, vaan vaihtavat Minuutin vanhan toiseen, jok' on puoliks Niin vanha. Heitä vastaan kirjoitan; Heit' inhon, kiroon. -- Vaan lie viisainta Rukoilla, että saakoot tahtonsa! Pahempaa tuskaa pirukaan ei keksi.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Britannia. Valtasali Cymbelinen hovilinnassa.

(Cymbeline kuningatar, Cloten ja seuralaisia tulee toisesta ovesta, toisesta Cajus Lucius seurueineen.)

CYMBELINE. No, mit' Augustus Caesar meistä tahtoo?

LUCIUS. Kun Julius Caesar -- jonka muisto vielä On kaikkein silmissä ja jota ijäks Saa kielet kuluttaa ja korvat kuulla -- Tääll' oli ja Britannian valloitti, Niin setäsi, Cassibelan, -- min Caesar Kehuillaan teki yhtä kuuluks, kuin Hän itse töillään -- lupas itsensä Ja seuraajainsa puolest' antaa Roomaan Veroa vuosin kolmetuhat puntaa, Se viime vuodelta on maksamatta.

KUNINGATAR. Ja -- tappaaksemme kaiken ihmetyksen -- Ijäksi jääkin.

CLOTEN. Mont' on Caesaria, Mut Juliusta harvassa. Britannia On oma maailma; omat nokat meillä, Niist' emme mitään maksa.

KUNINGATAR. Minkä onni Soi heidän ottaa meiltä, suo se meidän Takaisin ottaa. -- Herra, kuninkaita, Es'isiänne, muistakaa ja myöskin Tään saaren luontaisvoimaa: se on niinkuin Neptunin puisto, jota jyrkät töyryt Ja kuohuaallot ympäröi ja saartaa; Vihollislaivaa ei sen hiekka kanna. Vaan mastoineen sen nielee. Caessr hiukan Tääll' eteni, mut "tulin, näin ja voitin" Ei huuliltaan nyt päässyt: häpeällä -- Jot' ensi kertaa koki -- kahdesti Hän lyötiin rannoiltamme; laiva-raukat -- Kuin munankuoret kelluivat ja murskaks Kareihin särkyivät. Siit' iloissaan Tuo suur' Cassibelan, mi Caesarilta -- Oi, onnen irstautta! -- ol' ottaa miekan, Tek' ilotulet Lud'in kaupunkiin,[6] Ja voitost' ylväät oli brittiläiset.

CLOTEN. No niin, täältä ei sitä veroa enää makseta; kuningaskuntamme on vahvempi, kuin mitä se siihen aikaan oli, ja, niinkuin sanoin, niitä ei ole enää sellaisia Caesareita; toisillakin kyllä voi olla könkkänenä, mutta niin tukevia käsivarsia ei ole kellään.

CYMBELINE. Vait, poika! Äitis anna lopettaa.

CLOTEN. Meissä on vielä monta yhtä kovakouraista kuin Cassibelan; en sano, että minä olen niitä, vaikka on se minullakin nyrkki. -- Miksi veroa? Miksi me maksaisimme veroa? Jos Caesar voi peitteellä kaihtaa meiltä auringon, tai pistää taskuunsa kuun, niin maksamme kyllä hänelle veroa valosta; muutoin, herraseni, ei verosta puhettakaan, pyydän nöyrimmästi.

CYMBELINE. Olimme vapaat, tiedätte sen, kunnes Kiristi Rooma väkivalloin meiltä Tuon veron. Vallanhimo Caesarin -- Mi paisui niin, ett' oli mailman sivut Haleta melkein -- julkeasti meidät Ikeeseen pani. Sitä päältään puistaa Sotaisan tulee kansan, jota mekin Kyll' ollaan. Sanomme siis Caesarille, Ett' esi-isämme Malmutius[7] meille Lain sääti, jot' on liiaks typistellyt Caesarin miekka; mut sen vapaan käytön Omalla voimallamme vanhoilleen Taas järjestämme, vaikka Rooma kuinka Siit' äkäilköön. Lain meille toi Malmutius, Jok oli ensimäinen brittiläinen, Mik ohimoilleen laski kultakruunun Ja kuninkaaksi kutsui itseään.

LUCIUS. Siis surukseni julistaa mun täytyy Augustus Caesar -- Caesar, jonka palkoiss Enemmän kuninkaita on, kuin sulla On renkejä -- sun viholliseksesi. Siis kuule: sotaa, hävitystä sulle Nimessä Caesarin nyt julistan; Et kostoa sa vältä. Haasteen annoin; Nyt kiitän puolestani.

CYMBELINE. Tervetullut! Sun Caesarisi löi mun ritariksi; Ma nuorna häntä palvelin, ja niitin Näin kunniaa; jos nyt hän pois sen vaatii, Niin viimeiseen mun täytyy sitä puoltaa. Ma kuulin, että vapautensa tähden Pannonian ja Dalmatian miehet[8] Aseissa ovat; kurjaa oisi, jos ei Tät' esikuvaa brittiläiset seurais: Sit' ei näe Caesar.

LUCIUS. Toimi puhukoon.

CLOTEN. Hänen majesteettinsa sanoo teidät tervetulleiksi. Hauskutelkaa siis meillä päivä tai pari, tai vaikka enemmänkin. Jos sitten tahdotte etsiä meitä toisissa aikeissa, niin tapaatte meidät suolavesi-vyöhykkeessämme; jos sieltä pieksette meidät pois, niin on se omanne; jos seikkailussa kaadutte, niin saavat variksemme pitää sitä parempia päiviä, ja sillä loppu.

LUCIUS. Niin oikein, herraseni.

CYMBELINE. Nyt tiedän minä valtiaanne tahdon, Ja minun hän; siis, tervetullut vain!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen huone hovilinnassa.

(Pisanio tulee, lukien kirjettä.)

PISANIO. Kuin? Uskotonko? Miksi ette maini, Ken herja häntä syyttää? -- Leonatus! Oi, herra, mikä inha rutto korvaas On tarttunut? Mik' Italian konna, Joll' yhtä myrkkyinen on suu kuin käsi,[9] On liian alttiin korvas harhaan vienyt? Hän hauras? Ei! Hänt' uskollisuudestaan Näin rangaistaan, ja jumalatar on hän, Ei nainen, kestäessään hyökkäystä, Joll' ihka hyveen valtaisi. -- Oi, herra, Niin halpa häneen nähden nyt on mieles Kuin ennen säätys! -- Minä hänet tappaa? Siks että vala, rakkaus, uskollisuus Mua velvoittaa? Ma häntä? Hänen vertaan? Jos hyvää palvelust' on tuo, niin koskaan En hyvä palvelija olla tahdo. Mink' olen näköinenkään, jos niin julmaa Minusta luullaan, kuin tuo teko vaatii? -- "Tee se. Ma hälle kirjoitan, ja itse Hän antaa sulle siihen tilaisuuden" -- Kirottu lehti, yhtä musta kuin on Sinussa muste! Tunnoton sa liuska, Apuri tässä työssäkö? ja näytät Noin immen puhtaalta? Hän tulee tuossa. Ma tästä käskyst' olen tietämätön.

(Imogen tulee)

IMOGEN. Pisanio hyvä, mitä kuuluu?

PISANIO. Tässä Ois kirje, rouva, minun herraltani.

IMOGEN. Sun herraltasi! Mun hän on: Leonatus. Se viisas tähtitaikur' ois, ken tähdet Niin tuntis kuin tuon käsialan minä; Hän tietäis tulevaiset. -- Jumalani, Suo että tuosta henkäis yljän lempi Ja terveys, mielihyvä -- erostamme Ei toki, ei -- se tuskaks olkoon hälle -- On lääkett' usein tuska, niinpä tääkin, Se lemmen nuorentaa -- niin, mielihyvä, Mut ei vain tästä! -- Anteeks, vaha kulta! -- Oi, onnen mehiläiset, jotka teette Nää salausten lukot! Lempivällä Ja velkain ahtamalla eri toive: Syynalaiset te tyrmään heitätte, Mut Cupidonin kirjeet lukitsette! -- Hyviä uutisia, jumalat!

(Lukee.) "Oikeus, ja isäsi viha, jos hän minut alueellaan tapaisi, eivät voi olla niin julmat minulle, ett'et sinä, luoduista kallein, voisi katseellasi minua jälleen elvyttää. Tiedä siis, että olen Cambriassa, Milfordin satamassa. Tee, mitä lempesi tämän johdosta sinulle neuvoo. Tällä toivottaa sinulle kaikkea onnea hän, joka pysyy valassaan uskollisena ja yhä lemmessä kasvaa, sinun omasi,

Leonatus Posthumus."

Nyt hepo siivekäs! Pisanio, kuule: Hän Milfordin on satamassa. Lue, Ja sano matka sinne. Arkitoimi Jos viikossa sen tarsii, miks en minä Päivässä lentäis? -- Siis, Pisanio hyvä, Jok' ikävöit, kuin minä, herraas nähdä; Jok' ikävöit -- et sentään, et kuin minä -- Mut toki ikävöit, jos heikomminkin -- Oi! et kuin minä, jonka ikävällä Ei määrää, rajaa -- sano, puhu joutuun -- Oi! lemmen uskotuisen tulis täyttää Niin kuulon solat, että suupuis aisti -- Kuink' etääll' on tuo siunattu Milford; Ja miksi Walesill' oli onni saada Semmoinen satama? Mut kaikkein ensin, Mitenkä päästä täältä? Miten puoltaa Sit' ajan juopaa, mikä täältä-lähdöst' On paluuseen? Mut ensin, miten päästä? Miks syntyis puolto ennen siitäntäänsä? Puhumme tästä sitten. Pyydän, sano: Kuin monta sataa virstaa ratsastaa Voin tunnissa?

PISANIO. Jo sata virstaa päiväss' On teille, rouva, kyllin, milt'ei liikaa.

IMOGEN. Kuin? Hirsipuuhunkaan ei ratsasteta Niin vitkaan. Kilpa-ajoiss', olen kuullut, On ratsun juoksu joudumpi, kuin hiekan On tiimalasissa. Mut tää on höpsää. -- Kamarirouvan täytyy sairaaks tulla Ja pyytää kotiin. Ratsupuku oiti Minulle moinen hanki, jota käyttää Maanmiehen vaimo.

PISANIO. Aatelkaahan, rouva!

IMOGEN. Eteeni näen vain, en tänne, tuonne, En mitä seuraa, kaikki se on usvaa, Sen läpi en voi nähdä. Mene joutuun! Niin tee, kuin käskin. Muut' ei tehtävää; Yks vain on tie, ja Milford määrän pää.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Wales. Vuoriseutu, siinä luola.

(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

BELARIUS. On päivä kaunis, huoneess' ei nyt viihdy, Kun maja on niin matala kuin meillä. Kumaraan, pojat! Ovi tämä neuvoo, Mitenkä taivasta on palveltava, Se taivuttaa teit' aamuhartauteen. Niin korkeat on kuningasten portit, Ett' aarnit niissä voisi rehennellen Kopeilla, korska käärelakki päässä,[10] Kumartamatta auringolle. -- Terve, Ihana taivas! Vuoren asukkaina Me emme ynsistele, niinkuin rikkaat Palatsiherrat.

GUIDERIUS. Terve, taivas!

ARVIRAGUS. Terve, taivas!

BELARIUS. Nyt riistan ajoon! Ylös vuoriin tuonne! On jalat teillä nuoret. Minä tänne Jään aukealle. Kun mun sieltä näette Niin pienenä kuin varis, ajatelkaa, Ett' isontaa ja pienentää vain paikka; Muistelkaa, mitä kerroin ruhtinoista Ja prinsseistä ja sodan kohtaloista: Ei hyvää siellä hyvä työ, jos teet sen, Vaan jos se tunnustetaan. Sen kun muistat, Niin kaikki, mitä näet, on hyödyks sulle, Ja usein lohduksesi huomaat, ett' on Kopassaan kuoriainen turvatumpi Kuin kotka leijasiipi. Elo tääll' on Jalompi tiuskottavan käskytyötä, Parempi tyhjän tointa turhan eestä, Upeempi velkasilkiss' uljailua: Senlaista kyllä lakittelee saksa, Mut velka pannaan kirjaan. Tääll' on toista.

GUIDERIUS. Kokenut mies! Me siivettömät raukat Kierrämme pesää, tuntematta ilmaa Tuoll' ulkona. Tää elo ehkä paras, Jos rauha paras; herttaist' on se teille, Kovempaa kokeneelle, jäykän ijän Omaista myös; mut hengettyyden soppi, Vuoteessa kulkemista on se meille, Vain velkatyrmä, jonk' ei piirist' yli Saa mennä.

ARVIRAGUS. Mitä haastamista meillä, Kun teidän ikään joudumme? Kun pieksee Sade ja tuuli mustaa talvikuuta. Mitenkä luolass' ahtahassa viettää Viluista aikaa? Emme nähneet mitään: Petoja oomme; saalihille viekkaat Kuin ketut; ruoalle kuin sudet ahnaat; Pakoista ajaa, siinä miehuutemme: Kuoriksi häkin teemme, vapaasti Kuin häkkilinnut laulain tyrmässämme.

BELARIUS. Oi, puheitanne! Jospa lihaan vereen Kaupungin voitonpyynnön tuntisitte Ja hovin tavat, joit' on yhtä työläs Pitää kuin jättää! Jos ken huippuun nousee, Niin varmaan sortuu, tai on tie niin liukas, Ett' aina pelkää sortua. Ja sota: Ilmeistä vaivaa, vaaran etsimistä Vain maineen vuoks; jok' etsimiseen kuolee, Ja muistokseen saa yhtä usein pilkan Kuin kehun urhotöistäs; usein vielä Saa pahan palkakseen, kun hyvää teki, Ja -- mikä pahempi on -- potkustakin Saa kumartaa. -- Tää taru, pojat, kerran Minusta kerrotahan. Rooman miekoist' On ruumiissani jäljet; paras muinoin Mull' oli maine; Cymbeline mua suosi; Kun urhon nimi mainittiin, niin minun Lähinnä oli; olin niinkuin puu, Jonk' oksat nuokkuu hedelmiä täynnä -- Mut yhdess' yössä myrsky taikka ryöstö Karistaa kypsän viljan, lehdet riistää, Ja näin jään alastonna säiden valtaan.

GUIDERIUS. Kuink' epävarmaa suosio!

BELARIUS. Ja syytä Ei muuta -- sen jo kuulitte -- kuin että Kaks konnaa, joiden väärät valat tahri Mun puhtaan kunniani, Cymbelinen Sai uskoon, että roomalaisten kanssa Liitossa olin. Näin maanpakoon jouduin, Ja vuotta kaksikymment' on tää tanner Ja tämä vuori maailmani ollut; Tääll' elin kunnon vapaana, ja maksoin Taivaalle useamman hurskaan velan, Kuin ennen eläissäni. -- Ylös vuoriin! -- Ei metsämiehen kieltä tää. -- Ken ensin Eränsä tuo, se juhlan sankar' olkoon Ja toiset kaksi häntä palvelkoot. Ei täällä myrkyn pelkoa; sen koti On ylhäisissä. Laaksoon tulen vastaan. (Guiderius ja Arviragus menevät.) Kuin työläs peittää luonnon kipinöitä! Nuo lapset kuninkuuttaan eivät tunne; Ei luule Cymbeline, ett' eloss' ovat. He uskovat, ett' ovat mun; ja vaikka Luolassa puuttees' ovat kasvaneet Ja selkää köyristäneet, mieli toki Palatsiin palaa; luonto heille neuvoo Toimissa halvoissakin prinssin tavat, Joit' oppii vaivoin muut. Tuo Polydore -- Britannian vallan perijä, jok' isält' On saanut nimen Guiderius -- Zeus! Kun istun jakkarallani ja kerron Sotaisist' urotöistäni, hän oiti Eloissaan hyökkää kertomukseen, sanoo: "Noin vihollisen kaadoin, noin sen niskaan Ma astuin jalkani" -- ja heti syöksee Kuninkaanveri poskiin, hiki nousee, Kiristyy ruumiin jänteet, liikkeet kaikk' on Sanaini mukaan. Nuorempainen, Cadwal -- Tät' ennen Arviragus -- samoin luo Eloa kertomukseen, enemmän vain Omalla laillaan. -- Kuule, ajo alkaa! -- Oi! Cymbeline, sen vääräks sanoo taivas Ja tuntoni, ett' ajoit minut maasta; Siks otin poikas, kahden, kolmen vanhat, Perijät sulta ryöstääkseni, niinkuin Sa maat veit multa. Euryphile, sinä Heit' imetit; he äidikseen sun luuli, Ja päivittäin sun hautaas kunnioivat. Min' itse, Belarius -- täällä Morgan -- Käyn heidän isästään. -- Haa! Ajo käy!

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Milfordin sataman lähitteellä.

(Pisanio ja Imogen tulevat.)

IMOGEN. Kun ratsailt' astuimme, niin sanoit, ett' on Lähellä paikka. -- Saalastaan ei äiti Niin nähdä halunnut kuin minä tuota. -- Pisanio! Miss' on Posthumus? Mik' on sun, Kun noin sa tuijotat? Miks huokaus pääsi Sun rinnastasi? Maalattua moista Pidettäis ilman omaa selitystään Jo houruolentona. Ota muoto Vähemmän peljästynyt, ennenkuin Vie kauhu multa maltin! Mikä on? Tuon kirjeen mulle töykkäät katseella Niin töykällä. Jos suvisanomia, Niin ensin hymyile; jos talvisia, Hymyile yhä! -- Puolisoni käsi! Tuo kyinen Rooma viekkaampi on häntä; Hänt' uhkaa vaara. -- Puhu, mies; sun kieles Voi taittaa kauhun, joka lukiessa Mun tappaa voisi.

PISANIO. Lukekaahan, rouva, Niin näette, kuinka mua, kurjaa miestä, Ivainen onni seuraa.

IMOGEN (lukee). "Pisanio, haltijattaresi on aviovuoteeni häväissyt; todistukset ovat vertavuotavia sydämmessäni. En puhu heikkojen luulojen nojalla, vaan todistuksen perustuksella, joka on yhtä valtava kuin suruni ja niin varma kuin se, että vaadin kostoa. Tämä osa tulee sinun, Pisanio, minun puolestani toimittaa, jos ei uskollisuuttasi ole hänen uskottomuutensa tahrannut. Lopeta omalla kädelläsi hänen elämänsä, toimitan sinulle tilaisuuden siihen Milfordin satamassa. Olen hänelle sitä varten kirjoittanut. Jos pelkäät lyödä iskun ja antaa minulle tiedon, että se on tehty, niin olet hänen häpeänsä parittaja ja sinäkin minulle uskoton."

PISANIO. Miks miekkani ma paljastaisin? Kirje Jo hänet tappoi. -- Tää on parjausta; Sen terä miekkaa tuimempi, sen kieli Niilinkin käärmehyistä myrkkyisempi, Sen henki vihurien seljäss' ajaa Ja panettelee kaikki maailman sopet: Kuninkaat, kuningattaret ja vallat, Matroonat, immet; haudan salaudetkin Sen muihe myrkyttää. -- Kuin voitte, rouva?