Part 5

_Toinen tuomari:_ Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuloksena se on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.

_Ensimäinen tuomari:_ Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.

_Toinen tuomari:_ Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.

_Ensimäinen tuomari:_ Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.

_Toinen tuomari:_ Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin, mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.

_Ensimäinen tuomari:_ Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on kirjoitettu! Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka uskoivat häneen: _Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini eius in sæcula_.

_Toinen tuomari:_ Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät elävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa, kahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet olisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.

_Ensimäinen tuomari:_ Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä lakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses ja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä vielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.

_Toinen tuomari:_ Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Opastamaan meille mikä on sallittua mikä kiellettyä eivät Zoroaster ja Numa Pompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon vieressä.

_Ensimäinen tuomari:_ Ensimäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus. Mitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.

_Toinen tuomari:_ Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että asetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?

_Ensimäinen tuomari:_ Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria vesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.

_Toinen tuomari:_ Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu. Lakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.

_Ensimäinen tuomari:_ Tuomarin ei ole tutkiminen ovatko lait oikeat, koska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä oikein.

_Toinen tuomari:_ Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme käytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen epäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön, mihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.

_Ensimäinen tuomari:_ Lakien arvosteleminen ei sovi siihen kunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.

_Toinen tuomari:_ Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin niitä lieventää?

_Ensimäinen tuomari:_ Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja filosofeja.

_Toinen tuomari:_ Me olemme ihmisiä.

_Ensimäinen tuomari:_ Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle istuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu jumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.

_Toinen tuomari:_ Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta vääryyttä.

_Ensimäinen tuomari:_ Oikeus on täydellinen, kun se on kirjaimen mukainen.

_Toinen tuomari:_ Milloin oikeus on vailla henkeä, on se mielettömyyttä.

_Ensimäinen tuomari:_ Lakien alkuperuste on jumalallinen ja vähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta jos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä, tulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta henki on häilyväinen.

_Toinen tuomari:_ Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin ja se syntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla alku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan, tulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut, mutta henki on elävä. Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit astuivat alas ratsuiltaan ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, kussa heitä odotettiin säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa, jotka olivat sidotut paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella keskenään. Ensimäisen tuomarin hevonen puhui ensiksi:

— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä on heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen päämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa ja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien alaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja ruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä niistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava meidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä ajattelet siitä, Rusko? Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi olevansa sitä mieltä, että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa, että hevosen valtakunta oli tuleva enemmin tai myöhemmin.

— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän, kuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä tahtoisin, että hevosten lait olisivat hevos-ystävällisiä, se on: hevosia ja hevosten parasta suosivia.

— Mitä sillä tarkoitat, Rusko? kysyi Valko.

— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait vakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja että jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloinkun on se aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että hevos-lait olisivat luonnonmukaisia.

— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi ajatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen hevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on kaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen ominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään päitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut rakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty valakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä jumalallinen järjestys pysyy voimassa.

— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät onnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut, eikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?

— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi Valko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa mikä tapahtuu. Se on hyvä. Koska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin hyvää.

Ollakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja hevosten valtakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla tavoin, säädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja asetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.

— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla, kun et ymmärrä että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei hän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen hepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.

HERRA THOMAS

Tunsin erään ankaran tuomarin. Hän oli nimeltään Thomas de Maulan ja kuului maakuntalaiseen pikku aateliin. Hän oli antautunut virkamies-uralle marski Mac-Mahonin seitsenvuotiskautena toivossa saada kerran säätää oikeutta kuninkaan nimessä. Hänellä oli periaatteita, jotka hän saattoi uskoa järkkymättömiksi, kun hän ei ollut koskaan kajonnut niitä kaivelemaan. Heti kun kajoo mihinkä periaatteeseen, löytää jotakin sen alta, ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan mikään periaate. Thomas de Maulan suojeli visusti uteliaisuudeltaan uskonnolliset ja yhteiskunnalliset periaatteensa.

Hän oli alioikeuden tuomarina pienessä X:n kaupungissa, missä minä asuin siihen aikaan. Hänen ulko-olentonsa herätti kunnioitusta, jopa tavallaan myötätuntoisuuttakin. Pitkä, kuiva vartalo, iho tiukasti luissa kiinni, kasvot keltaiset. Hänen täydellinen koruttomuutensa antoi hänelle varsin ylhäisen sävyn. Hän käytti nimeä herra Thomas, ei siksi että hän olisi halveksinut aateluuttaan, vaan siksi että hän katsoi itsensä liian köyhäksi pitämään sitä yllä.

Olen kylliksi seurustellut hänen kanssaan tietääkseni, että hänen ulkonäkönsä ei pettänyt ja että hänellä ahtaan ymmärryksen ja heikon tunnevoiman ohessa oli ylevä luonne. Minä keksin hänessä suuria siveellisiä ominaisuuksia. Mutta saatuani tilaisuuden katsastaa, kuinka hän täytti tehtävänsä tutkijana ja tuomarina, näin että juuri hänen kunnollisuutensa ja se käsitys, mikä hänellä oli velvollisuudestaan, teki hänet epäinhimilliseksi ja välisti riisti häneltä kaiken arvostelukyvyn.

Kun hän oli hyvin hurskas, vallitsi häntä, hänen tietämättään, ajatus synnistä ja sovituksesta, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta, ja selvästi saattoi nähdä että hän rankaisi syyllisiä siinä mieluisassa uskossa, että hän jalosti heitä. Hän piti inhimillistä oikeutta tosin vaalenneena, mutta vielä kuitenkin kauniina kuvana jumalallisesta oikeudesta. Hän oli lapsuudessaan saanut oppia, että kärsimys on hyvää, että sillä itsessään on ansionsa ja hyveensä, että se on sovittavaa. Se oli hänen luja uskonsa, ja hänen mielestään oli kärsimys jokaiselle tulevaa, joka on rikkonut.

Hän piti rankaisemisesta. Se johtui siitä että hän oli niin hyvä. Ollen tottunut kiittämään Jumalaa, joka lähetti hänelle hammassärkyjä ja maksaähkyjä rangaistukseksi Aatamin synnistä ja hänen iankaikkiseksi pelastuksekseen, antoi hän maleksijoille ja maankiertäjille vankeutta ja sakkoja ikäänkuin hyväntekoja ja apua. Kristinopin-tiedostaan hän johti lakien filosofian, ja oikeamielisyytensä ja yksinkertaisuutensa takia hän oli heltymätön.

Ei voi sanoa, että hän oli julma. Mutta ollen suuressa määrin epäaistillinen oli hän myöskin tunteeton. Hän ei luonut itselleen mitään havainnollista ja fyysillistä käsitystä inhimillisistä kärsimyksistä. Hänellä oli yksinomaan siveellinen ja uskonopillinen käsitys niistä. Hänellä oli mystilliseen vivahtava mieltymys koppijärjestelmään, ja todellinen riemu sydämessä ja silmissä hän minulle eräänä päivänä näytteli kaunista vankilaa, joka juuri oli rakennettu hänen virkapiiriinsä: jotain valkeaa, siistiä, mykkää, hirvittävää; kopit asetettuina ympyrään ja vartia keskellä vartiokojussaan. Se näytti laitokselta, jonka hullut olivat perustaneet hulluja tehdäkseen.

Ja tosiaankin ne ovat kamalia mielipuolia nuo koppijärjestelmän keksijät, jotka siveellisesti parantaakseen pahantekijää asettavat hänet sellaisen järjestelmän alaiseksi, että hänestä tulee joko tylsämielinen tai raivohullu.

Herra Thomas oli toista mieltä. Hän katseli äänettömällä mielihyvällä noita kolkkoja koppeja. Hänellä oli oma sala-ajatuksensa: hän ajatteli, että vanki ei ole koskaan yksin, sillä Jumala on hänen kanssaan. Ja hänen tyyni ja tyytyväinen katseensa sanoi: "Ollen saattanut heitä taas viisi kuusi olemaan luojansa ja ylimmän tuomarinsa kanssa kahden kesken. Ei ole koko maailmassa kadehdittavampaa kohtaloa kuin heidän."

Tämä tuomari sai tutkittavakseen useita juttuja, muiden muassa yhden erästä opettajaa koskevan. Valtion opetus ja kirkon opetus olivat siihen aikaan ilmisodassa keskenään. Sen jälkeen kuin tasavaltalaiset olivat paljastaneet munkkien tietämättömyyden ja raakuuden, syytti paikkakunnan kirkollismielinen sanomalehti erästä valtion opettajaa siitä, että hän muka oli pannut yhden koululapsistaan istumaan tulikuumalle rautakamiinille. Tämä syytös sai uskojia paikkakunnan säätyläispiireissä. Ilmoitettiin asia mieltäkuohuttavin yksityiskohdin, ja yltyleensä levinneet huhut saivat hereille oikeuden huomion.

Herra Thomas, joka oli kunnon mies, ei olisi ikinä totellut intohimojaan, jos hän olisi tiennyt mitä intohimot olivat. Mutta nyt hän otaksui ne velvollisuuksikseen, siksi että ne olivat uskonnollista laatua. Hän uskoi velvollisuudekseen ottaa ajettavaksi nämä jumalatonta koulua vastaan tehdyt valitukset, ja hän ei huomannut omaa ylen suurta alttiuttaan niitä ajamaan.

Tulee myöntää, että hän tutki asiaa tarkan tarkalla huolella ja äärettömällä vaivannäöllä. Hän toimitti tutkimuksen noudattamalla oikeuden tavanmukaisia menettelytapoja, ja hän saavutti ihmeellisiä tuloksia.

Kolmekymmentä koululasta, joita huolellisesti kuulusteltiin, vastasivat hänelle alussa huonosti, sitten paremmin, lopuksi varsin hyvin. Yhden kuukauden kuulustelujen jälkeen he kaikki vastasivat niin hyvin että heillä kaikilla oli sama vastaus. Nuo kolmekymmentä todistusta sopivat toisiinsa ne olivat yhtäpitäviä, sanalleen samankaltaisia, ja nuo lapset, jotka ensimäisenä päivänä eivät sanoneet mitään nähneensä ilmoittivat nyt selkeällä äänellä, kaikki käyttäen tarkalleen samoja sanoja, että heidän pieni toverinsa oli pantu paljain pakaroin istumaan tulikuumalle rautakamiinille.

Herra Thomas onnitteli parhaillaan itseänsä näin kauniista menestyksestä, kun opettaja kumoamattomilla todistuksilla näytti, ettei koulussa ollut ikinä ollut mitään kamiinia. Herra Thomas silloin hiukan alkoi epäillä, että lapset valehtelivat. Mutta se, mikä jäi häneltä huomaamatta, oli se että hän itse tahtomattaan oli sanellut ja opettanut heille ulkoa tuon heidän todistuksensa.

Juttu päättyi siten, että se määrättiin jätettäväksi sikseen. Opettaja laskettiin taas omille oloilleen saatuaan vakavan varoituksen tuomarilta, jotta hän vast'edes pitäisi eläimelliset viettinsä aisoissa. Veljeskunnan koulun pikku lapset tulivat pitämään kissan-naukujaisia hänen tyhjän koulunsa edustalla. Kun hän astui kadulle asunnostaan, huudettiin hänelle: "Hoi, pempunpaistaja!" ja nakeltiin kiviä hänen jälkeensä.

Kun koulun ylitarkastaja sai tiedon tästä asiaintilasta, teki hän ilmoituksen mainiten, että tämä opettaja ei kyennyt pitämään arvoansa yllä oppilaidensa silmissä, ja esittäen, että hänet viipymättä siirrettäisiin muuanne. Hänet lähetettiin kylään, missä puhutaan kielimurretta, jota hän ei ymmärrä. Siellä hänellä on nimenään Grille-Cul. Se on ainoa ranskalainen sana, joka siellä tunnetaan.

Seurustellessani tämän tuomarin kanssa olen päässyt perille, mistä se johtuu että kaikki todistukset, jotka tuomari on pannut tutkintopöytäkirjaan, ovat aivan samaan tyyliin. Herra Thomas vastaanotti minut virkahuoneessaan, missä hän kirjurinsa avustamana juuri kuulusteli muuanta todistajaa. Aioin vetäytyä takaisin, mutta hän pyysi minua jäämään, koska näet minun läsnäoloni ei millään tavoin haitannut oikeuden säällistä menoa.

Minä istahdin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kysymyksiä ja vastauksia.

— Duval, näittekö syytetyn kello kuusi illalla?

— Niin, nähkääs, herra tuomari, se oli niin, että minun vaimoni istui ikkunan ääressä. Silloin hän sanoi minulle: "Kas tuolla menee Soquardot!"

— Hänen esiintymisensä teidän akkunainne alla näytti siis vaimostanne huomiota herättävältä, koska hän ei voinut olla sitä teille nimenomaan osoittamatta. Ja syytetyn eleet näyttivät teistä epäilyttäviltä?

— Minä sanon niinkuin asia oli, herra tuomari. Eukkoni sanoo minulle: "Kas, tuolla menee Soquardot!" Silloin minä katsoin kanssa ja sanoin: "Tosiaankin! Se on Soquardot!"

— Aivan oikein. Notaario, kirjoittakaa: "Kello kuusi iltapäivällä aviopuolisot Duval näkivät syytetyn kiertelevän taloa epäilyttävin elein."

Herra Thomas teki vielä muutamia kysymyksiä todistajalle, joka oli päivätyöläinen ammatiltaan; hän otti todistukset vastaan ja saneli ne kirjurille käännettyinä lakitieteelliselle kielelle. Sitten todistaja sai kuulla todistuksensa luettuna, kirjoitti nimensä alle ja poistui.

— Miksette, kysyin minä silloin, ota todistuksia semmoisina kuin ne annetaan, sen sijaan että käännätte ne kielelle, joka ei ole todistajan omaa?

Herra Thomas katseli minua kummastuneena ja vastasi rauhallisesti:

— En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minä otan todistukset niin uskollisesti kuin mahdollista. Niin tekevät kaikki tuomarit. Eikä tavata tuomariviraston aikakirjoissa ainoatakaan esimerkkiä, että tuomari olisi vääristellyt tai typistellyt jotakin todistusta. Jos virkaveljieni perinnäistä tapaa noudattaen hiukan tasoittelen itse sitä sanamuotoa, jota todistajat ovat käyttäneet, teen sen siksi että todistajat, kuten tämä Duval, jota juuri ikään kuulitte, lausuvat ajatuksensa huonosti ilmi ja että olisi vastoin oikeuden arvoa merkitä virheellisiä, alhaisia ja usein raakoja lauseparsia, kuin se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Luulen muutoin, paras herraseni, ettei teillä ole täysin selvää käsitystä niistä asianhaaroista, joissa oikeustutkinto toimitaan. Ei tule jättää näkyvistä itse päämäärää, jonka tuomari asettaa itselleen ottaessaan vastaan ja ryhmittäessään todistuksia. Hänen ei ainoastaan itsensä tule päästä valkeuteen, vaan myös valaista tuomioistuinta. Ei ole kylliksi, että valo syttyy hänessä: sen täytyy syttyä myös muissa oikeuden jäsenissä. On siis tärkeää, että hän selvittää täysin sitoviksi ne todistuskappaleet, joita toisinaan piilee todistajan häilyvässä tai sekavassa selonteossa samoinkuin syytetyn kaksimielisissä vastauksissa. Jos ne merkittäisiin pöytäkirjaan ilman järjestystä ja järkiperäistä menetelmää, niin pätevimmätkin todistukset näyttäisivät heikoilta ja enin osa syyllisiä välttäisi rangaistuksen.

— Mutta tuo menettely, nimittäin todistajan epäselvän ajatuksen tarkistaminen, eikö se ole vaarallista? kysyin minä.

— Olisi kyllä, elleivät tuomarit olisi tunnollisia. Mutta vielä en ole tuntenut ainoatakaan tuomaria, jolla ei olisi ollut hyvin korkea käsitys velvollisuuksistaan. Ja kuitenkin olen istunut tuomioistuimella protestanttien, deistien ja juutalaisten rinnalla. Mutta he olivat valantehneitä virkamiehiä.

— Teidän menettelyssänne, herra Thomas, on ainakin se hankaluus, että todistaja, kun hän sitten kuulee todistuksensa luettavan, tuskin sitä ymmärtää, koska te olette siihen pannut lauseparsia, joita hän ei itse käytä ja joiden merkitys on hänelle outo. Mitenkä esimerkiksi käsittää tämä päivätyöläinen teidän sananne: "epäilyttävät eleet?"

Hän vastasi innokkaasti:

— Olen sitä ajatellut ja noudatankin mitä tarkinta varovaisuutta tätä vaaraa vastaan. Kerron teille esimerkin. Äskettäin oli edessäni eräs todistaja, jonka järjenlahjat olivat sangen niukat ja jonka siveellinen laatu on minulle tuntematon. Hän näytti minusta huolimattomalta, kun notaario luki hänelle hänen todistustaan. Luetutin sen hänelle toistamiseen, kehotettuani häntä kiinnittämään siihen luopumatonta huomiota. Olin näkevinäni, ettei hän sitä tehnyt sen enempää nytkään. Silloin käytin pientä sotajuonta saattaakseni hänet tarkemmin tajuamaan velvollisuutensa ja vastuunalaisuutensa. Sanelin notaariolle viimeisen lauseen, joka kumosi kaikki edelliset. Sitten kehotin todistajaa kirjoittamaan alle. Samassa silmänräpäyksessä kun hän laski kynän paperille, pidätin hänen kätensä ja huudahdin:

"Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin sitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!"

— No, mitä hän vastasi?

— Hän vastasi surkean näköisenä: "Herra tuomari, te olette oppineempi kuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on kirjoitettava."

— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa hyvin täyttämistä, varoo kaikkea mikä veisi harhaan. Uskokaa minua, herraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.