Part 1

CRAINQUEBILLE Y.M. MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Anatole France

Ssuomentanut

O. Manninen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1907.

SISÄLLYS:

Crainquebille. Putois. Riquet. Riquet'n ajatuksia. Vanhurskaat tuomarit. Herra Thomas.

CRAINQUEBILLE

I

Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysi valtiaan kansan nimessä. Katukaupustelija Jérôme Crainquebille tunsi, kuinka laki on korkea, kun hänet saatettiin poliisioikeuteen vastaamaan järjestyksenvalvojan solvaamisesta.

Istuttuaan syytettyjen penkille mahtavassa ja juhlallisen hämärässä salissa näki hän tuomarit, kirjurit, asianajajat virkakaavuissaan, ovenvartian vitjoineen, vahtisotilaat ja väliaitauksen takaa äänetönten katselijain paljaat päät. Ja oman itsensä hän näki istumassa korokkeella, ikäänkuin astuminen korkean esivallan eteen itse syytetyllekin antaisi jonkinmoisen kaamean kunniasäteikön.

Salin perällä, molempien asessorien keskellä istui presidentti Bourriche. Hänen rintaansa ommellut palmunlehdet osoittivat hänen akatemiallista oppiarvoaan. Tuomioistuimen yläpuolella kohosi Tasavallan kuvapatsas ja Kristus ristinpuullaan, niin että Crainquebillen pään päällä väikkyivät kaikki sekä jumalalliset että inhimilliset lait.

Hänet valtasi peljästys eikä syyttä. Ollen vailla filosofillisia taipumuksia hän ei tullut kysyneeksi itseltään, mitä tuo kuvapatsas ja ristiinnaulittu merkitsivät, eikä hän ryhtynyt tutkistelemaan, olivatko Jeesus ja yleinen syyttäjävalta sopusoinnussa keskenään. Siinä olisi kumminkin ollut ajattelemisen aihetta, sillä onhan paavillinen oppi ja kanooninen oikeus monessakin kohden ristiriidassa Tasavallan valtiomuodon ja yhteiskunnallisen lain kanssa. Ja, huomatkaamme — dekretaalit eivät suinkaan ole poistetut. Kristuksen kirkko opettaa kuten ennenkin, että laillisia ovat ainoastaan ne virantoimittajat, jotka se itse on virkaan asettanut. Mutta Ranskan tasavalta väittää alinomaa olevansa riippumaton paavinvallasta. Crainquebille olisi joltisellakin syyllä saattanut sanoa:

— Herrat tuomarit, koska presidentti Loubet ei ole voideltu, kumoaa tuo Kristus, joka on ripustettu teidän päittenne päälle, teidän pätevyytenne kirkonkokousten ja paavien julistusten kautta. Joko hän on täällä muistuttamassa teitä kirkon oikeuksista tai ei hänen läsnäolollaan ole mitään järjellistä merkitystä.

Johon presidentti Bourriche kukaties olisi vastannut:

— Syytetty Crainquebille, Ranskan kuninkaat ovat aina olleet riidassa paavin kanssa. Guillaume de Nogaret julistettiin kirkonkiroukseen, mutta hän ei luopunut vallastaan sellaisen pikkuseikan takia. Tämä tuomio-istuimen Kristus ei ole Gregorius VII:n eikä Bonifacius VIII:n Kristus. Hän on, jos niin suvaitsette, evankeliumin Kristus, joka ei tiennyt sanaakaan kanoonisesta oikeudesta eikä ollut koskaan kuullut puhuttavan pyhistä dekretaaleista.

Silloin olisi Crainquebillen ollut valta sanoa:

— Evankeliumin Kristus oli rahvaanmies. Sitäpaitsi hänet tuomittiin rangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat pitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti, en tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes neljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.

Mutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin, valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain kummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean ajatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena hän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen vai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta; mutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on lain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain edessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut syytön.

Summittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle raskauttavat asianhaarat.

II

Crainquebillen seikkailu.

Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli pikku rattaitaan ja huusi: "Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!" — Ja kun hänellä oli laukkaa kaupan, huusi hän: "Parsaa, parsaa!" sillä laukka näet on köyhän parsaa.

Lokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui Montmartrekatua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, myymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti kimpun laukkoja ja sanoi:

— Aika huonoja nuo teidän laukkanne. Mitä maksaa kimppu?

— Viisitoista sou'ta, hyvä rouva. Parempia ette saa mistään.

— Viisitoista sou'ta, kolme pahanpäiväistä mukulaa!

Ja hän heitti kimpun rattaille takaisin inhoa osoittavalla liikkeellä.

Silloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoi Crainquebillelle:

— Liikkukaa eteenpäin!

Viiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut liikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja asiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa ottamaan mitä katsoi mieleisekseen.

— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan matami vastaan.

Ja hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin viimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa vasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua sydämelleen.

— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy noutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.

Ja laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi käsivarrella, jo oli odottamassa.

Tällä hetkellä konstaapeli numero 64 sanoi toisen kerran Crainquebillelle:

— Liikkukaa eteenpäin!

— Minä odotan rahaani, vastasi Crainquebille.

— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan eteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.

Sillä aikaa kenkäkaupan matami puodissaan koetteli sinisiä kenkiä kahdeksantoista-kuukautisen lapsen jalkaan, jonka äidillä oli kiire. Ja laukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.

Sinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan pitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia. Mutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden ja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei käsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä täyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi oikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi huomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua eteenpäin. Hän jäi paikalleen.

Kolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa häntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka uhkailee yhtä myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli numero 64 niukka varoituksilleen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se kuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään, on hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja lempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.

— Te ette siis tottele, kun minä käsken teitä käymään eteenpäin!

Crainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen, ettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla yksinkertaisella tavallaan:

— Piru vie, kun minä sanon, että minä odotan rahaani.

Konstaapeli numero 64 tyytyi vastaamaan:

— Tahdotteko, että minä ilmoitan teidät? Jos haluttaa, niin sanokaa se vaan.

Sen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi konstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta kohti. Ja se katse sanoi:

"Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani niitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää ammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla. Kello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria kuumentaa, ja huutanut: 'Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta, aionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa ja teidän pilanne on sydämetöntä."

Mutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei hän siinä nähnyt mitään mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän kysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.

Mutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla suunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muuttoja raitiovaunuja ahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän liikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja huutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä haukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaunun-ajajat, jotka katsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin sipulisaksa!

Sillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen riitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin, ajatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.

— Hyvä, sanoi hän.

Ja hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen lyijykynäntyngän.

Crainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä voimaa. Muutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen kuin taaksepäinkin. Hänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut maidonajajan vaununpyörään.

Hän tarttui lakin reunojen alta reuhottavaan tukkaansa ja huusi:

— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa! Saakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!

Nämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin epätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan. Ja koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi täytyi pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin sanoaksemme liturgilliseen muotoon: "Alas lahtarit!" niin nämäkin kaupustelija-paran sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen korvaansa tässä muodossa.

— Ahaa! te sanotte: "Alas lahtarit!" Hyvä. Seuratkaa minua!

Hämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti Crainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin numero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin päästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä sinisellä puserollaan:

— Minä sanon: "Alas lahtarit?" Minä?... Oh!

Tätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja pikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla nähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku tunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton ulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän lähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi, mutta varmasti:

— Te erehdytte. Tämä mies ei ole teitä loukannut.

— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä uhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.

Mutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja poliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin eteen.

Kaiken aikaa Crainquebille huudahteli:

— Vai sanonut: "Alas lahtarit!" Oh!...

Hän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta poliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä ettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi taiteensa, matami Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.

Ja näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan, vapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon sammuneen, ja hän mutisi:

— Johan nyt jotain! ...

Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja vakuutti ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu, Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegionan upseeri.

Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa epäilynalaisia.

Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa ja aamulla hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.

Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä se oli välttämätön. Se mikä häntä kummastutti sisälle astuessaan oli seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:

— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä lattialla.

Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:

— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi keksinyt.

Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan. Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi olla ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä, salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:

— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?

Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja "Ranskan isänmaallisen liiton" erään haaraosaston puheenjohtaja.

Crainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa, sillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties olisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään epäileväisesti kaikelle mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän mutisi:

— Hm, hm!... Minä en näe mitään sellaista raportissa...

Sitten hän hieman kyllästyneesti sanoi kiertäen vaaleita viiksiään:

— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on erinomaisen epäviisasta.

Siitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain olisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.

III

Crainquebille oikeuden edessä.

Presidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen kuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan, jos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta Crainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä korkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän pysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne olivat kukistavia.

Presidentti lausui lopuksi:

— Te siis tunnustatte sanoneenne: "Alas lahtarit!"

— Minä sanoin: "Alas lahtarit!" koska herra konstaapeli sanoi: "Alas lahtarit!" Silloin minä sanoin: "Alas lahtarit!"

Hän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta syytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja, joita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei ollut lausunut. Hän oli sanonut: "Alas lahtarit!" ikäänkuin hän olisi sanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?

Mutta presidentti Bourriche ei ottanut sitä siltä kannalta.

— Väitättekö te, sanoi hän, että konstaapeli ensiksi huusi nuo sanat?

Crainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian vaikeaa.

— Te ette siis pysy väitteessänne. Siinä teette oikein, sanoi presidentti.

Ja hän kutsutti todistajat esiin.

Konstaapeli n:o 64, Bastien Matra nimeltään, vannoi puhuvansa totta, eikä mitään muuta kuin totta. Sitten hän todisti seuraavaa:

Ollessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan päivällä, huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti kiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli pysähdyttänyt rattaansa talon n:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden ajoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehotin häntä kolme eri kertaa liikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin antanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle huudolla: "Alas lahtarit!" mikä mielestäni on törkeä solvaus.

Tämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä suosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi rouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun, Ambroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegionan upseerin.

Rouva Bayard ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Tohtori Matthieu oli ollut konstaapelin ympärille keräytyneessä väkijoukossa, kun tämä vaati kaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen todistuksensa aiheutti pienen välinäytöksen.

— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä huomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut häntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti kuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan poliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion edessä.

— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja Matra. — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin herra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?

— Niin kyllä, herra presidentti, hän solvasi minua.

— Mitä hän sanoi teille?

— Hän sanoi: "Alas lahtarit!" Hälinää ja naurua kuului yleisön puolelta.

— Saatte mennä taas, sanoi presidentti hieman kiirehtiväisesti.

Ja hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset uudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui puolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja tällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.

Yleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa ylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, "noita yhteiskunnan vaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan näkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja jokapäivä saavat osoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka ovat pysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki..."

Ja asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin mietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, "jotka eivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon kuuluminen oli hänen ylpeytensä".

Presidentti kumarsi päätään.

Asianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä. Hän oli myöskin natsionalistien vaaliehdokas Vieilles-Haudriettes-korttelista.

Hän jatkoi:

— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan suuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä tekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut esiytymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat herrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan. Puolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: "Alas lahtarit?" Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte katukielen sanastoa, niin huomaatte siinä: _lahtari_, teurastaja, poliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi poliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — "Alas lahtarit!" sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko kysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä sanat? Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat herrat, epäillä sitä.

Ei niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa tarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä tehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä. Tällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen kuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne, hyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu, kunnialegionan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri, kuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: "Alas lahtarit!" niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa pinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva, vainoomishulluutta.

Mutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: "Alas lahtarit!" jäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen luonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen katukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo. Te näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana. Arvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.

Asianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa välistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli perustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.

Astuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi ääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin, joka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.

— Komsarjus! ... komsarjus! ... Kuulkaas, komsarjus! ...

Ja hän huokasi:

— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti käymän...!

Sitten hän teki tämän huomion:

— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta niin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi... Komsarjus, eikö ne teistäkin puhu liian nopeasti?

Mutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt päätänsäkään. Crainquebille kysyi häneltä:

— Miksette vastaa minulle mitään? Sotamies pysyi yhä ääneti. Ja Crainquebille sanoi hänelle katkerasti:

— Puhellaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise koskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?

IV

Sananen presidentti Bourrichen puolustukseksi.

Muutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun tuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa ei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei liioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat unohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut oikeuspalatsiin, aprikoi mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut.

Hän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarrén olkapäälle ja sanoi:

— Se mistä olen kiitollinen presidentti Bourrichelle, on että hän on osannut torjua tyhjän uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta intellektuaalisesta ylpeydestä, joka on tietävinään kaikki. Jos olisi asetettu vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun ristiriitaiset todistukset, niin olisi tuomari joutunut tielle, jolla ei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan tosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään oikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen tähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen omasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja inhimillisestä vajavaisuudesta, joka on läpikäyvä. Mitä arvoa niille jäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on kokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen. Tarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.

Eräänä päivänä kun Walter Raleigh, ollessaan vankina Lontoon Towerissa, tapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen maailmanhistoriansa toista osaa, syntyi riitely hänen ikkunansa edustalla. Hän nousi katsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas istahtaessaan työnsä ääreen, hän ajatteli saaneensa tapahtumasta hyvin tarkan käsityksen. Mutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli siitä erään ystävänsä kanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä osallisenakin, niin tämä ystävä väitti toisinpäin joka ikisessä kohdassa. Silloin hän rupesi miettimään, kuinka vaikeaa on oikein arvostella ammoisia tapahtumia, jotka ovat meille kaukaisia, kun hän oli voinut niin erehtyä siitä, mitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja niin hän heitti historiansa käsikirjoituksen tuleen.