Chapter 7
MENENIUS. Nyt, sinä lurjus, nyt minä sinulle näytän; nyt saat tuta, että minä olen arvossa pidetty mies, ja nähdä, ettei tuollaisella jöröjukalla ole lupaa ajaa minua pois poikani Coriolanon luota. Katsos nyt, miten hän minua kohtelee, ja sano, eikö sua piankin hirsipuu uhkaa tai joku muu kuolintapa, jota on vaikeampi kärsiä ja jota kauemmin kestää katsella; katsos nyt vaan, ja pyörry, kun ajattelet, mikä sinua odottaa. -- Suuret jumalat neuvotelkoot joka hetki sinun menestyksestäsi ja rakastakoot sinua yhtä suuresti kuin vanha isäsi Menenius! Oi, minun poikani, minun poikani! Sinä paraikaa laittelet meille tulta; katsos, tässä on vettä sen sammuttamiseksi. Työllä ja vaivalla myönnyin luoksesi tulemaan, mutta kun vakuutukseni oli, ettei kukaan muu kuin minä voisi sinua lepyttää, niin sallin heidän huokauksillaan lietsoa minut ulos portista, ja pyytämällä pyydän nyt tässä sinua armahtamaan Roomaa ja rukoilevia kansalaisiasi. Hyvät jumalat asettakoot vihasi, ja viskatkoot sen ravan tuohon vintiöön, joka, niinkun pölkky, on minulta kieltänyt luoksesi pääsön.
CORIOLANUS. Pois!
MENENIUS. Kuin? Poisko?
CORIOLANUS. Laps, äiti, vaimo, kaikk' on vieraat mulle; Ma toista palvelen. Vaikk' onkin kosto Mun omani, niin volskilaisten povess' On anteeks-anti. Kiittämätön unhe Tuon vanhan tuttavuuden ennen nielköön, Kuin sääli saa sen ilmaista. -- Siis, pois! Kovempi korvani on pyynnöillenne Kuin voimalleni porttinne. Mut merkiks, Ett' olit ystäväni, ota tuo. (Antaa hänelle paperin.) Se sulle on; sen lähettää ma aioin. Nyt loppu keskustelun on, Menenius. -- Tuo mies, Aufidius, Roomass' oli paras Mun ystäväni; mutta nyt sä näet --
AUFIDIUS. Olette aina kaltaisenne.
(Coriolanus ja Aufidius menevät)
1 VAHTIMIES. No, herra, onko nimenne Menenius?
2 VAHTIMIES. Sen lumousvoima on suuri, niinkuin näette. Nyt kai löydätte tien kotiinne.
1 VAHTIMIES. Kuulitteko, kuinka saimme toria siitä, että pidätimme teidän ylhäisyyttänne?
2 VAHTIMIES. Onko minun nyt syytä pyörtyä, mitä luulette?
MENENIUS. Minä en piittaa päälliköstänne enkä koko maailmasta. Semmoiset elukat kuin te, mitä teihin tulee, tiedänpä tuskin, oletteko olemassakaan, niin vähäpätöisiä te olette. Se, joka itse rohkenee ottaa hengen itsestään, ei pelkää muiden sitä hänestä ottavan. Tehköön päällikkönne mitä pahinta voi. Te taas, olkaa, mitä olette, kauan aikaa, ja kurjuutenne kasvakoon samassa suhteessa kuin ikänne. Minä sanon teille mitä te sanoitte minulle: pois!
(Menee.)
1 VAHTIMIES. Jalo mies, sen takaan!
2 VAHTIMIES. Paras on kuitenkin meidän päällikkömme; hän on kallio, tammi, joka ei tuulessa järky.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Coriolanon teltta.
(Coriolanus, Aufidius ja muita tulee.)
CORIOLANUS. Huomenna Rooman muurin edustalle Sijoitumme. Te, sotaveikko, tehkää Senaatillenne tiedoks, kuinka toimen' On ollut suora.
AUFIDIUS. Meidän parastamme Vaan tarkoititte; Rooman rukouksille Olitte kuuro; ette kuiskett' edes Pitänyt ystäväinne kanssa, jotka Niin varmat teistä olivat.
CORIOLANUS. Tuo vanhus; Jonk' ajoin täältä miellä murtuneella, Mua enemmän kuin isä rakasti, Ja jumaloikin. Viime neuvo oli Lähettää hänet. Ystävyyden vuoksi (Vaikk' yrmyltä ma näytin) samat ehdot Ma tein, jotk' oli kerran hyljänneet he Ja joit' ei enää voineet vastaan ottaa; Mut mieliks hälle, joka toimestansa Niin suurta toivoi, hiukan vaan ma tingin. Vastaiset pyynnöt sekä rukoukset, Niin valtion kuin ystäväin, on turhat. -- (Melua ulkoa.) Haa! Mikä melu? Kiusaukseenko joudun Valani rikkomaan, jonk' äskein vannoin? En, sit' en tee!
(Virgilia, Volumnia, taluttaen kädestä nuorta Marciota, Valeria ja seuralaisia tulee lisään, surupukuun puettuina.)
Kah, vaimon' etupäässä, Ja sitten jalo muotti se, joss' ompi Tää ruumis muodostettu, talutellen Verensä lapsen lasta! Pois nyt, hellyys! Hajotkaa, luonnon lait ja siteet kaikki! Hyvettä olkoon tylyys nyt! -- Kah! Kelle Tuo kumarrus? Ja kyyhkyn katse tuo, Mi hurmata vois jumalat? -- Ma hellyn; En maata ole kovempaa kuin muutkaan. -- Oi, äiti kumartaa, niinkuin Olympi Rukoillen painuis myyränmättään eteen; Ja poikani niin hellin silmin katsoo. Kuin huutais koko luonto: »älä kiellä!» -- Mut, kyntäköhöt volskilaiset Rooman, Äestäkööt Italian; en koskaan, Elukan lailla, vaistoani seuraa. Vaan seison niinkuin oma luojan' oisin, Enk' alkuperää muuta tuntisi.
VIRGILIA. Mun herrani ja puolisoni!
CORIOLANUS. Samat Ei ole silmäni kuin Roomassa.
VIRGILIA. Niin luulet vaan, kun surun näet meidät Näin muuttaneen.
CORIOLANUS. Kuin huono näyttelijä Osani unhotin ja häkellyin, Ja hävetä nyt saan. -- Eloni aarre! Tää tylyys anteeks suo; mut älä pyydä Roomalle anteeks. -- Muisku, he, niin pitkä Kuin maanpakoni, suloinen kuin kostoni! Haa, kautta kateen Junon! Saman muiskun Sult', armas, kerran sain, ja huulen' ovat Sen säilyttäneet neitseen puhtaudella. -- Jumalat! Tässä pakisen, ja äiti. Maan jaloin, vielä tervehtimätt' ompi! Sa maahan vaivu, polvi, (Polvistuu.) siihen paina Syvempään kunnioitukses kuin muut Nuo arkilapset!
VOLUMNIA. Nouse siunattuna. Kun patjalle pii-kovalle sun etees Nyt minä polvistun ja kunnioitust' Osoitan uutta sekä näihin saakka Tavatont' äidin välillä ja lapsen.
(Polvistuu.)
CORIOLANUS. Mitä tää? Mun edessäni polvillanne, Mun, hylkypojan? Tähtiin kimmahdelkoot Nälkäisen merenrannan piit ja sorat! Tuliseen aurinkohon vinhat tuulet Nakelkoot uljaat setripuut, näin tehden Luonnolliseksi luonnottomuudenkin, Ja kaiken mahdottoman lastenleikiks!
VOLUMNIA. Mun olet sotilaani; multa sinä Tuon muotos sait. -- Tää nainen onko tuttu?
CORIOLANUS. Jalo Publicolan sisar, Rooman kuutar, Saasteeton kuin jääpuikko, joka, lumest' Ani puhtahasta kiteyneenä, riippuu Dianan templissä. Valeria armas!
VOLUMNIA. Ja tässä itsestäsi halpa ote, Jok' ajan vaurastuttamana saattaa Sun kaltaisekses tulla.
CORIOLANUS. Sodan jumala, Luvalla suuren Zeun, sun sielus täyteen Jaloutta luokoon, ettei haavoittaa sua Häpeä voi, ja sodass' että seisot Kuin merirasti, myrskyj' uhotellen, Ja sinuun katsovaiset pelastat.
VOLUMNIA. Polvilles, poika!
CORIOLANUS. Uljas poikan' on se!
VOLUMNIA. Niin, hän ja vaimos, nainen tuo ja minä Sua rukoilemme nyt.
CORIOLANUS. Ma pyydän, älkää! Mut, jos sen teette, kuulkaa ensin tämä: Mit' olla vannoin myöntämättä, älkää Sit' ymmärtäkö kielloks. Vaiti siitä, Väkeni että päästäisin, ja Rooman Käs'työläisien kanssa sopisin; Vait siitä, luonnottomalt' että näytän; Vihaani, kostoani järjen jäillä Te ette lauhduttaa voi.
VOLUMNIA. Vaiti, vaiti! Sa sanoit, ettet mitään meille myönnä; Ja muut' ei meillä pyyntöä kuin minkä Jo meiltä kielsit; kuitenkin ma pyydän, Niin että tylyyteesi moite sattuis. Jos sen sa kiellät; kuule siis.
CORIOLANUS. Aufidius Ja volskilaiset, huomatkaatte: Roomast' En mitään kuule salaa. -- Pyyntönne?
VOLUMNIA. Vaikk' oltais vaitikin, niin puku näyttäis Ja ruumiin asu, mit' on elämämme Maanpakos jälkeen ollut. Ajattele, Maan päällä vaimojako kurjempia? Sydämmen tulis riemust' ailahdella Ja silmän ilost' itkeä, kun näen sun; Mut nyt sen täyttää parku, tuska, kauhu, Kun äidin, vaimon, lapsen täytyy nähdä. Kuin poika, puoliso ja isä maansa Sisukset repii maalle. Meihin kurjiin Kipeimmin vihas koskee: jumaliinkin Keit' estät kääntymästä, joka muilla On lohtuna, pait meillä; sillä kuinka. Ah! kuinka voimme voittoa rukoilla Samassa maallemme ja sulle, -- jota Kumpaakin meidän tulis tehdä? Voi! Kadottaa meidän täytyy joko maamme, Imettäjämme kallis tuo, tai sinut, Maass' aino lohtumme. Me ilmi-tuhon Olemme omat, kelle tulkohonkin Rukoilemamme voitto; joko sua, Kuin vierast' ilkiötä, talutellaan Kahleissa Rooman kaduilla, tai astut Sa voittoriemuin maasi raunioilla, Kädessä palmu, siit' ett' uljahasti Sa vaimos veren vuodatit ja lapses. Ma, puolestan', en sodan loppupäätöst' Odottaa aio; jos en sua saa ma Kumpaakin puolta säästämään, vaan toisen Tuhota tahdot, niin et maahas syöstä Sa muuten voi, -- niin, usko pois, et muuten, -- Kuin että survot oman äitis kohdun, Jok' ilmoillen sun kantoi.
VIRGILIA. Niin, ja vaimos, Jok' antoi sulle tämän pojan, joka Nimesi jälkimaailmahan vie.
POIKA. Mua survoa ei saa hän, pois ma juoksen; Mut suureks kun ma kasvan, tappelen ma.
CORIOLANUS. Ken naisen hempeytt' arastaa, ei saa Se vaimon, lasten silmiin katsahtaa. -- Ma istuin liian kauan.
(Nousee.)
VOLUMNIA. Älä mene! Jos rukouksemme tarkoittaisi auttaa Vaan Roomaa, murtamalla volskilaiset, Nykyiset herras, voisit meitä syyttää Maineesi murhaajiks. Ei, sovintoa Pyydämme vaan, niin että volskilainen Sanoa vois: »Me annoimme tän armon», Ja roomalainen: »Otimme sen vastaan»; Ja kumpikin he sulle huutais: »Terve! Siunattu sinä, rauhan tekijä!» Sa tiedät, poikan' ylväs: epävarma On sodan päätös; mutta varma, että Jos Rooman voitat, palkaks siitä korjaat Sa moisen nimen, jota mainitessa Kiroja kuuluu, ja jost' aikakirjat Näin kertovat: »Hän jalo oli mies, Mut maineensa hän tahras viime työllään, Hän maansa surmas, hänen nimens' inhaks On jälkimaailmalle.» Puhu, poika! Jalointa havittelit kunniaa, Jumalten armotöitä tahdoit tehdä, Halaista jyryll' ilman paksut posket, Mut leimaukseesi käyttää nuolta, joka Vaan tammen pirstaa. Miks et puhu? Sano, Sopiiko jalon miehen vihaa pitää Noin lakkaamatta? -- Tytär, puhu sinä! Hän itkustas ei huoli. -- Poika, puhu! Enemmän lapsen mieles ehkä voipi Kuin meidän järki-syymme. -- Kuka toinen Enemmän kiitost' äidilleen on velkaa? Täss' antaa kuitenkin mun jaaritella Kuin jalkapuussa. -- Ikänäs et ole Sa äiti-hyvääs hellinyt, kun hän, Kana parka tuo, joll' yksi vaan on poika, Sun sotaan kaakotti, ja sieltä kotiin, Kunniall' ahdattuna. Vääräks sano Mun pyyntöni, ja työnnä minut luotas; Mut, toisin ollen, sin' et ole rehti, Ja jumalat sua vitsovat, kun multa Pidätät kunnian, jot' äitin' olen Ma saapa. -- Pois hän kääntyy. Maahan, vaimot! Häväisköön häntä polvistumisemme! Nimestään enemmän hän ylpeilee, Kuin säälii pyyntöämme. Polvi maahan! Tää kerta vielä! -- Sitten kotiin Roomaan, Ja naapureimme kanssa kuolemaan! -- Oo, katsos tänne! Laps tää, jok' ei taida Haluaan ilmaista, vaan polvistuupi Ja muiden mukaan kätens' ylös nostaa, Rukoustamme puoltaa voimakkaammin, Kuin sull' on voimaa kieltää. -- Lähtekäämme! Tuon miehen äiti ompi volskilainen, Coriolissa vaimons' on, ja lapsens' On sattumalta hänen näköisensä. -- No, aja meidät pois! Min' olen vaiti, Siks kunnes ilmitulessa on Rooma, Mut silloin sanon sanan.
CORIOLANUS (tarttuu Volumnian molempiin käsiin; hetken vaitiolo.) Äiti, äiti! Voi, mitä teit? Kas, avoinna on taivas, Jumalat alas katsovat nyt, naurain Tät' epäluonnollista näytelmää. Oi, äiti, äiti! Kauniin voitit voiton Sa Roomalle; mut poikasi, -- se usko, Oi, usko pois! -- sa vaarallisest' olet, Niin, ehkä kuoliaaksi lannistanut. Mut, olkoon niin! -- Aufidius, pontevasti En nyt voi sotaa käydä; kohtu-rauhan Voin toki tehdä. Sano, vähemmänkö Minuna oisit rukoust' äidin kuullut, Ja vähemmänkö myöntänyt, Aufidius?
AUFIDIUS. Niin, minä hellyin.
CORIOLANUS. Niinpä niin, sen vannon. Vähästä säälin pisaroit' ei heru Minunkaan silmistäni. Sanokaa, Millaisen tahdotte nyt rauhan? Minä En Roomaan mene; teitä seuraan, teille Nyt antaun kokonaan. -- Oi, äiti! Vaimo!
AUFIDIUS (syrjään). Iloitsen, että kunnias ja säälis Erotit toisistaan: näin onneni Takaisin mulle hankit.
(Rouvat tekevät viittauksia Coriolanolle.)
CORIOLANUS (Volumnialle, Virgilialle, y.m.) Heti kohta. Mut' yhdess' ensin juomme; sitten kotiin Todistus viekää, parempi kuin sanat, Ja kahdenpuolisesti vahvistettu. Sisähän nyt! Te, vaimot, muistoksenne Olette templin ansainneet: ei kaikki Italian ja sen liittolaisten miekat Olisi tätä rauhaa aikaan saaneet.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius ja Sicinius tulevat.)
MENENIUS. Näettekö tuota Capitolin kolkkaa, tuota ulkonemaa tuolla?
SICINIUS. Kuinka niin?
MENENIUS. Yhtä mahdollista kuin teidän on sitä paikoiltaan siirtää pikkusormellanne, yhtä paljon on toivoa siitä, että Rooman rouvat, hänen äitinsä etupäässä, saavat hänet taipumaan. Mutta minä sanon, ettei siitä ole mitään toivoa. Kaulamme ovat tuomion omat ja odottavat vaan teloittajata.
SICINIUS. Onko mahdollista, että ihmisen mielenlaatu saattaa muuttua niin vähässä ajassa?
MENENIUS. Erotusta on koteron ja perhon välillä; kuitenkin on tuo perho kerran ollut koterona. Tuo Marcius on miehestä kasvanut lohikäärmeeksi: hänellä on siivet; hän on enemmän kuin matelias.
SICINIUS. Hän rakasti hellästi äitiänsä.
MENENIUS. Niin myöskin minua; ja nyt hän ei äitiänsä muistele enempää kuin yhdeksättä rekeä vetävä hevonen. Hänen muikea näkönsä tekee kypsät viinirypäleet happamiksi. Kävellessään hän liikkuu kuin muurinmurtaja, ja maa vapisee hänen astunnastaan. Hän on mies lävistämään katseellaan rautapaidan; hänen puheensa kajahtaa kuin hautakello; ja kun hän sanoo »hm», on niinkuin jyrisisi tykistö. Hän istuu komeudessaan kuin ilmi-elävä Aleksanteri. Mitä hän käskee, se silmänräpäyksessä täytetään. Ollaksensa jumala, ei häneltä muuta puutu kuin ijankaikkisuus ja taivas, missä hallita.
SICINIUS. Niin ja sääli, jos oikein häntä kuvailette.
MENENIUS. Kuvaan hänet sellaiseksi, kuin hän elämässään on. Saas nähdä, paljonko sääliä äiti saa hänestä irti; hänessä ei ole sääliä enempää kuin maitoa koirastiikerissä; sen kyllä kaupunki-parkamme saa tuta; ja tähän kaikkeen te olette syypäät.
SICINIUS. Jumalat meitä armahtakoot?
MENENIUS. Älkää luulkokaan, tällaisessa kohdassa eivät jumalat meitä armahda. Kun hänet karkoitimme, emme me pitäneet heistä lukua; ja nyt, kun hän palajaa niskamme taittamaan, eivät he pidä lukua meistä.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA. Paetkaa, henkenne jos teille rakas. Aputribuuninne vallannut on kansa, Repivät häntä, vannoen nyt, että, Jos lohtua ei rouvat tuo, niin hänet Paloittavat he tuuma tuumalta.
(Toinen sanansaattaja tulee.)
SICINIUS. Mit' uutta?
SANANSAATTAJA. Hyvää! Voittaneet on rouvat. Ja tiessään Marcius on ja volskilaiset. Iloisempaa ei päivää Roomall' ole Tarquinion karkoituksest' asti ollut.
SICINIUS. Mies, onko varma tietos, aivan varma?
SANANSAATTAJA. Niin varma, kuin ett' aurinko on tulta. Miss' olitte, kun sitä epäilette? Sulusta niin ei tulvavirta syökse, Kuin pelastuneet porteista. Haa! Kuulkaa!
(Rummut pärisevät, torvet ja hoboijat soivat, kaikki yht'aikaa. Ilohuutoja kuuluu näyttämön takaa.)
Pasuunat, torvet, psalttarit ja huilut Ja rummut, kilkat, kansan ilohuudot Aurinkoakin tanssittavat. Kuulkaas!
(Ilohuutoja kuuluu taas.)
MENENIUS. Hyvä uutinen! Käyn rouvia nyt vastaan. Kaupungin täyden on Volumnia väärtti Senaattoreita, patriiseja, konsuleita, Ja tribuuneja teidän kaltaisia Maan, meren täyden. Hyvin rukoilitte Te tänään; tuhat moista päätä aamull' Ei riunaa maksanut. Mik' ilo! Kuulkaas!
(Ilohuutoja ja soittoa.)
SICINIUS. Kostjumal' ensinkin sun uutisestas; Minulta lisäks kiitos!
SANANSAATTAJA. Meillä kaikill' On suureen kiitoksehen suuri syy,
SICINIUS. Lähellä ovatko he?
SANANSAATTAJA. Portill' aivan.
SICINIUS. Nyt heitä vastaan, joukoss' ilakoimaan!
(Rouvat tulevat, senaattorien, patriisien ja kansan saattamina. He kulkevat näyttämön poikitse.)
1 SENAATTORI. Pelastajamme, Rooman turva, terve! Kokohon ruodut! Kiitos jumalille! Ilovalkeitä nyt! Kukkasia tielle! Maanpako-huudon nielköön riemuhuuto! Palauttakaa Marcius, tervehtien Nyt hänen äitiään, ja huutakaa: Terveeksi, rouvat, terveeks!
KAIKKI. Terveeks, terveeks!
(Rummut ja torvet soivat. Kaikk' lähtevät.)
Viides kohtaus.
Antium. Julkinen paikka.
(Tullus Aufidius seuralaisineen tulee.)
AUFIDIUS. Vie tieto senaattiin, ett' olen täällä; Tuo heille anna; (Antaa paperin.) sen kun lukeneet on. Torille heitä kutsu; siellä minä Todistan, heidän sekä kansan kuullen, Sanani todeks. Hän se, josta kannan, On juuri tullut kaupunkiin ja aikoo Nyt kansan eteen astua ja koittaa Sanoilla puhdistaida. Menkää! (Kolme tai neljä salaliittolaista tulee.) Terveeks!
1 SALALIITTOLAINEN. Kuin voitte, herramme?
AUFIDIUS. Kuin miesi, jolle On omat armolahjat myrkkyä Ja sääli surmaks.
2 SALALIITTOLAINEN. Herra, sama tuuma Jos viel' on teillä, johon apuamme Te pyysitte, niin pelastamme teidät Täst' uhkavaarasta.
AUFIDIUS. En tiedä minä; Noudattaa meidän täytyy kansan mieltä.
3 SALALIITTOLAINEN. Niin kauan kuin on riitaa välillänne. Niin horjuu kansa, vaan jos toinen kaatuu. Niin toinen saapi perinnön.
AUFIDIUS. Sen tiedän. Ja täysi syy on mulla hänet murtaa. Ma hänet nostin, kunniallani ma Takasin hänen uskollisuuttansa; Näin noussehena, taimiins' uusiin valoi Hän maireen vihmaa, viettel' ystäväni, Ja siksi voitti luontonsa, jok' aina Tylyksi, nurjaks, ynseäksi tiettiin.
3 SALALIITTOLAINEN. Ja itsepäisyytensä, jolla tyhjäks Hän teki konsuliksi pääsönsä, Kun nöyryys puuttui --
AUFIDIUS. Siitä aioin haastaa. Maanpakoon tuosta tuomittuna, tuli Hän liedellen' ja kurkkuns' oikoi mulle; Ma otin hänet vastaan, päällikkyydest' Osalliseksi tein, ja hänen mieltään Kaikessa noudin; tarkoituksihinsa Valita sai hän väestäni parhaat Ja tuoreimmat; häntä palvelin ma; Hänt' autoin saamaan mainetta; mut itse Sen kaiken vei hän, vahingostanipa Jo ylpeilikin; hänen palvelijaltaan Lopulta näytin, enkä vertaiselta; Ja armollaan mua palkitsi hän niinkuin Mitäkin palkkalaista.
1 SALALIITTOLAINEN. Aivan niin; Sit' ihmetteli väkikin; ja vihdoin Kun Rooman voitti hän, ja kunniata Ja saalist' odotimme --
AUFIDIUS. Niinpä niin; Siks häneen jänteheni pingoitankin. Parista naisen kyynelpisarasta. Jok' yhtä halpaa on kuin valhe, myi hän Sotamme suuren veret sekä vaivat. Hän kuolkoon siis! Ma uuteen eloon nousen, Kun kaatuu hän. Haa, kuulkaa!
(Torvensoittoa ja rummunpärrytystä. Kansan ilohuutoja.)
1 SALALIITTOLAINEN. Huomaamatta, Kuin postintuoja, kotikaupunkiinne Te saavuitte, mut hän kun palajaa, Niin ilmaa melu vihloo.
2 SALALIITTOLAINEN. Tyhmät narrit Nuo, joiden lapset hän on surmannut. Kuluttavat nyt hänen kunniakseen Katalat kurkkunsa.
3 SALALIITTOLAINEN. Siis paras teille, Ett', ennenkuin hän esiintyy ja kansan Puheillaan voittaa, miekkaa saa hän maistaa; Me apun' ollaan. Kun hän maassa makaa. Niin voitte hälle ruumispuheen pitää Ja hänet mahtisyineen haudata.
AUFIDIUS. Vait! -- Senaattorit!
(Senaattorit tulevat.)
SENAATTORI. Tervetullut kotiin!
AUFIDIUS. Sit' en ma ansainnut. Mut, hyvät herrat, Mun kirjeen' oletteko lukeneet te Ja tarkkaan.
SENAATTORI. Olemme.
1 SENAATTORI. Ja haikeudella. Tät' edelliset rikoksensa vois hän Sovittaa helpolla; mut kun hän päättää. Miss' alkaa tulis, saavutetut edut Pois lahjoittaapi, omin rahoin meitä Hyvittää tahtovi, ja rauhaa hieroo, Vaikk' antautaan, -- sit' ei voi anteeks suoda.
AUFIDIUS. Hän lähestyy: hänt' itseään nyt kuulkaa.
(Coriolanus tulee liehuvin lipuin ja helisevin soitoin. Joukko kansalaisia seuraa häntä.)
CORIOLANUS. Terve, herrat! Soturinanne ma palaan; En maani lemmest' ole saastuneempi Kuin lähteissäni; yhä noudatan ma Suurt' ylivaltaanne. Siis tietäkää, Ett' onnell' aloin sodan ja sen johdin Veristä tietä Rooman porttiin saakka. Kulunkejamme kolmannesta suuremp' On sotasaalihimme. Rauhan teimme Roomalle yhtä häpeällisen Kuin meidän kansallemme kunniakkaan; Ja tässä jätämme nyt patriisein Ja konsulien allekirjoittaman, Ja Rooman sinetillä vahvistetun Sovintokirjan.
AUFIDIUS. Hyvät herrat, älkää Sitä lukeko; vaan tuolle petturille Sanokaa, että valtaanne hän riettaast' On väärin käyttänyt.
CORIOLANUS. Kuin? Petturi!
AUFIDIUS. Niin, pettur' olet, Marcius.
CORIOLANUS. Marcius!
AUFIDIUS. Niin, Marcius, Cajus Marcius. Luuletko sa Mun suovan sulle Coriolanon nimen. Min Corioliss' itsellesi ryöstit? -- Päämiehet te ja ylimykset, kuulkaa: Hän pettänyt on viekkaast' asianne, Ja teidän Rooman (teidän Rooman, sanon) Hän muutamasta suolavesi-tilkast' On äidilleen ja vaimollensa myynyt, Valansa rikkoen ja päätöksensä Kuin perstan silkin; neuvottelua Ei pitänyt, vaan imettäjinensä Ulisten vonkui voittomme hän hiiteen, Ett' asepojatkin ne punastuivat, Ja toisiins' urhomiehet katselivat Ja ihmettelivät.
CORIOLANUS. Mars, kuulitko sa?
AUFIDIUS. Vait jumalista, poika itkusuu?
CORIOLANUS. Haa!
AUFIDIUS. Parempikaan et ole.
CORIOLANUS. Hävytön parjaaja! Mun sydämmeni On pakahtua kyllyyttään. Vai poika! Oo, sinä orja! -- Anteeks! Ensi kerran Mun haukkua on pakko. Hyvät herrat, Tuo koira valheesta on rangaistava; Hän hyvin tietää (iskuistani merkit Hän kanssaan hautaan vie), ett' itse valheens' Saa syödä hän.
1 SENAATTORI. Vait, kumpikin, ja kuulkaa.
CORIOLANUS. Paloiksi minut lyökää! Nuoret, vanhat Punatkoot veressäni tikareitaan! -- Vai poika! Luihu koira! Kronikkanne Jos totta puhuu, seisoo siinä näin: Kuin kotka kyyhkyslakassa, niin teitä Coriolissa minä säikyttelin. Ja ihan yksin. -- Poika!
AUFIDIUS. Jalot herrat, Noin muistuttaako saa tuo kerskur' rietas Sokeall' onnellansa häpeäänne, Ja teidän kuultenne?
SALALIITTOLAINEN. Hän siitä kuolkoon!
KANSALAINEN. Paloiksi hänet repikää, ja heti! Hän tappoi minun poikani; -- minun tyttäreni; -- hän tappoi minun lankoni, Marcon; -- hän tappoi minun isäni. --
2 SENAATTORI. Seis, seis! Ei mitään väkivaltaa! Hiljaa! Hän jalo mies on, hänen mainehensa Maanpiirin kiertää. Viime rikoksestaan Hän laissa vastatkoon. -- Aufidius, seis! Älä rauhaa häiri!
CORIOLANUS. Oi, jos hänet saisin, Ja kuusi moista, vaikka koko heimon, Mun kelpo miekkan' eteen!
AUFIDIUS. Rietas konna!
SALALIITTOLAINEN. Surmatkaa, surmatkaa hän!
(Aufidius ja salaliittolaiset paljastavat miekkansa ja surmaavat Coriolanon, joka kaatuu. Aufidius polkee häntä jalallaan.)
SENAATTORI. Seis, seis, seis!
AUFIDIUS. Mua kuulkaa, hyvät herrat.
1 SENAATTORI. Tullus, oi!
2 SENAATTORI. Työn teit sä, jota itkevä on miehuus.
3 SENAATTORI. Hänt' älä polje. -- Hiljaa kaikki olkaa. Ja miekat tuppeen!
AUFIDIUS. Hyvät herrat, Kun tietää saatte (tässä kiihkon tilass' On mahdotonta se), kuink' oli teille Se miesi vaarallinen, iloitsette Te hänen surmastaan. Senaatin eteen Mua kutsukaa, niin rehelliseks työni Ma tahdon näyttää taikka rangaistusta Kovinta kärsiä.
1 SENAATTORI. Pois ruumis viekää, Ja surkaa häntä. Kunniata saakoon Hän suurempaa kuin kukaan, jota airut On hautaan saattanut!
2 SENAATTORI. Aufidiota Tuon miehen kiivaus osaks puolustaa. Hyväksi kaikki kääntyy.
AUFIDIUS. Viha jäähtyy; Mun suru valtaa. -- Nostamahan tulkaa, Päämiestä kolme, yhten' olen itse. -- Lyö rumpua; se suruvirttä soikoon; Peitsenne laskekaa! -- Vaikk' on hän täällä Isättömäks ja leskeks monen tehnyt. Jok' yhä itkee hänen tekojaan. Hän muistopatsaan saakoon arvokkaan, -- Avuksi tulkaa!
(Menevät, kantaen Coriolanon ruumista. Surumarssi soipi.)