Chapter 6
AUFIDIUS. Oi, Marcius, Marcius! Jokainen sanas vanhan vihan juuren Sydämmestäni repii. Jupiterkin Jos tuolta pilvist' ennustellen lausuis: »Se totta on», hänt' enemmän en uskois Kuin sua, jalo Marcius. -- Suo mun kiertää Käsvarteni sen ruumiin ympär', johon Sadasti vahvan peitseni ma särjin, Peloittain kuun sen pirstaleilla! Miekkan' Alaisinta nyt halaan; lempes kanssa Yht' uljaast', innokkaasti nyt ma painin Kuin maineenhimon voimall' olen koskaan Miehuuttas vastaan taistellut. Haa! Tiedäs, Ma morsiantan' armastin: ei koskaan Todempi ole lemmenhuokaus ollut; Mut nyt, kun sun näin, jalo urho, sydän Enemmän ilost' ailahtaa, kuin milloin Ens' kerran vaimoni näin astuvan Ma kynnyksestäni. Mars sinä, kuules, Aseissa meill' on joukko; vielä kerran Kädestäs aioin kilpes lyödä, taikka Käteni menettää. Kakstoista kertaa Mun löylytit, ja joka yö sen jälkeen Uneksin taisteluista välillämme: Kypärit irti, maassa siinä maattiin, Käs' toisen kurkussa, kun havahdin ma Ja tyhjäst' aivan puolikuoliaana. Oi, Marcius, vaikk' ei riitaan Rooman kanssa Syyt' olis meillä muuta kuin maanpakos, Aseihin kaikki kakstoist'-ikäisestä Ja seitsenkymmen-vuotiaaseen nousis. Ja sota niinkuin hyökyvirta vyöryis Tuon armottoman Rooman sydämmeen. Senaattoreita kättelemään tullos, He jäähyväisill' ovat, nyt kun aion Maakuntihinne hyökätä ma, vaikk' en Juur' itse Roomaan.
CORIOLANUS. Kiitos jumalille!
AUFIDIUS. Siis, sinä mahtimies, jos koston työtäs Sa itse johtaa tahdot, toiset puolet Väestän' ota, omaa tietäs kulje. Mitenkä parhaaks näet, -- koska tunnet Sa maasi vahvat sekä heikot puolet, -- Ja Rooman portteja sä jyskytä, Tai syrjämaille huimana sa syökse; Peloita ensin, sitten ruhjo! Tule, Nyt esitän sun niille, joille hankkees On mieleinen. Tuhansin tervetullut! Nyt suuremp' olet ystävä, kuin ennen Olitkaan vihamies; niin, Marcius, Ja se on paljon. Kätes! Tervetullut'
(Coriolanus ja Aufidius lähtevät.)
1 PALVELIJA (tullen esiin). Tämäpä kummallinen muutos!
2 PALVELIJA. Nyrkkini kautta! Aioin juuri häntä kartullani hutkaista, mutta aavistinpa kuitenkin, ettei hänen pukunsa puhunut totta.
1 PALVELIJA. Ja näitkös sitä käsivartta! Hän pyöritti minua sormellaan ja peukalollaan niinkuin hyrrää vaan.
2 PALVELIJA. Niin, niin, hänen kasvoistaan jo näin, että siinä miehessä oli jotakin: hänellä oli minusta kasvot sen sorttiset -- en tiedä oikein, miksi niitä sanoisin.
1 PALVELIJA. Niin oli. Hän näytti siltä kuin -- saakeli soikoon, enkö oitis luullut, että siinä miehessä oli enemmän kuin mitä olisin luullut.
2 PALVELIJA. Niin minäkin, jumalauta. Suoraan sanoen, hän on oivallisin mies koko maailmassa.
1 PALVELIJA. Sitäpä minäkin. Mutta suuremman sotamiehen kuin hän on, tunnet sa kai.
2 PALVELIJA. Kenenkä? Herraniko?
1 PALVELIJA. Niin, sehän tiettyä.
2 PALVELIJA. Hän vastaa kuutta tuommoista.
1 PALVELIJA. No, ei juuri sitä, mutta suurempi hän on sotamies.
2 PALVELIJA. Niin, näethän, eihän sitä niin osaa sanoa mitä meinaa. Mutta kaupunkia puolustamaan on meidän päällikkömme erinomainen.
1 PALVELIJA. On, ja valloittamaan myöskin.
(Kolmas palvelija palajaa.)
3 PALVELIJA. Kuulkaas, lurjukset, minä tiedän uutisia; uutisia, te roistot.
1 ja 2 PALVELIJA. Mitä? Mitä? Anna kuulla!
3 PALVELIJA. En nyt tahtoisi olla roomalainen, vaikka koko maailman saisin; ennemmin olisin vaikka kadotuksen oma.
1 ja 2 PALVELIJA. Miksi niin? Miksi niin?
3 PALVELIJA. Niin, täällä on se mies, joka aina on päällikköämme löylyttänyt, -- Cajus Marcius.
1 PALVELIJA. Sanotko: löylyttänyt päällikköämme?
3 PALVELIJA. En sano: löylyttänyt päällikköämme; mutta aina hän on vetänyt hänelle vertoja.
2 PALVELIJA. No niin, olemmehan ystäviä ja kumppaneita; hän oli aina hänestä liian tanakka, olen kuullut hänen itsensä sen sanovan.
1 PALVELIJA. Niin, niin, totta kyllä, hän oli hänestä vähän niinkuin liian tanakka: Coriolin edustalla hän noputti ja koputti häntä kuin vatkulia.
2 PALVELIJA. Jos hän olisi ihmissyöjän sukua ollut, olisi hän varmaankin paistanut ja syönyt hänet suuhunsa.
1 PALVELIJA. No, mitä muuta uutta?
3 PALVELIJA. Niin, tuolla sisälläkös häntä pokkuroidaan, niinkuin olisi hän Marsin poika ja perillinen; hän istuu ylinnä pöydän päässä, eikä yksikään senaattori puhuttele häntä muuten kuin seisoaltaan ja avopäin. Itse päällikkömmekin hyväilee häntä niinkuin helttuansa, suutelee autuaana hänen kättänsä, ja mulistelee silmänvalkuaisiaan, kun hän jotakin puhuu. Mutta pää-uutiseni on se, että päällikkömme on kahtia halkaistu ja ainoastaan puolikas siitä, mitä hän eilen oli; toisen puolikkaan on tuo toinen saanut, koko pöytäseuran pyynnöstä ja suostumuksella. Hän sanoo menevänsä leipomaan Rooman portinvartijoita korville. Hän aikoo niittää maahan kaikki edestänsä, ja tehdä puhdasta missä liikkuu.
2 PALVELIJA. Ja hän se minusta on mies sitä tekemäänkin, siinä missä joku toinenkin.
3 PALVELIJA. Sitä tekemään! Sen hän, hitto vie, tekeekin! Sillä, näet sä, hänellä on ystäviä yhtä paljon kuin vihollisia, ja nuo ystävät, katsos, eivät tohdi, näet sä, näyttäytyä, niinkuin sanoisimme, ystävinä, niin kauan kuin hän on kasierattuna.
1 PALVELIJA. Kasierattuna? Mitä se on?
3 PALVELIJA. Mutta kun taas näkevät hänen kypärintöyhtönsä liehumassa ja miehen oikein humöörissään, niin kömpivät he esiin loukeroistaan, niinkuin kaniinit sateen jälkeen, ja liittyvät kaikki häneen.
1 PALVELIJA. Mutta milloin se tapahtuu?
3 PALVELIJA. Huomenna, tänään, nyt heti. Vielä tänään iltapuolella saatte kuulla rummun käyvän; se tulee makiaisiksi, ennenkuin ehtivät suunsa pyyhkiä.
2 PALVELIJA. Heleijaa! Sittenhän sitä taas elämätä syntyy. Siitä rauhasta ei ole muuksi kuin ruostuttamaan rautaa, lisäämään räätäleitä ja siittämään runonrenkuttajia.
1 PALVELIJA. Niin, sotahan se vasta jotakin on: se on rauhaan verrattuna mitä päivä yöhön; silloin sitä on hommaa ja liikettä, ääntä ja elämää. Rauha se on rampa, uninen, hupelo, kuuro, tylsä ja tunnoton, ja siittää enemmän äpäriä, kuin sota nielee ihmisiä.
2 PALVELIJA. Niin kyllä, ja niinkuin sota on raiskausta tavallaan, niin on se rauhakin tavaton laittamaan aisankannattajia.
1 PALVELIJA. Niin, ja panee ihmisiä vihaamaan toisiansa.
3 PALVELIJA. Järkevästi lausuttu; sillä silloin he eivät toisiansa tarvitse. Sota on kultaa parempi. Kohtapa niitä roomalaisia saadaan yhtä huokealla kuin volskilaisia. -- Mutta nyt, nyt he jo nousevat pöydästä.
KAIKKI. Sisään, sisään, sisään!
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Rooma. Aukea paikka.
(Sicinius ja Brutus tulevat.)
SICINIUS. Pois pelko! Hänt' ei kuulu. Nytpä tylsät On hänen neuvonsa, kun maass' on rauha Ja tyyntynyt on kansan hurja raivo, Hävetä miehen ystävät nyt saavat, Kun kaikk' on hyvin. Ennen näkisivät, Vaikk' omaks vahingokseen, kapinoivain Kaduilla riehuvan, kuin että laulaa Käs'työläisemme puodissaan ja toimens Ilolla toimittaapi.
(Menenius tulee.)
BRUTUS. Hyvään aikaan Hänestä päästiin. Onko tuo Menenius?
SICINIUS. On, on. Kas kuin on viime aikaan nöyräks Hän tullut. -- Terve!
MENENIUS. Terve, ystäväni!
SICINIUS. Coriolanoanne muut ei kaipaa Kuin ystävät; on pystyss' yhteiskunta, Ja pystyyn jää, vaikk' äittelis hän kuinka.
MENENIUS. Hyvin kaikki on; mut paremmin vois olla, Jos olis myöntynyt hän.
SICINIUS. Missä lie hän?
MENENIUS. En tiedä; eikä myöskään vaimo tiedä, Eik' äitikään.
(Muutamia kansalaisia tulee.)
KANSALAINEN. Jumalat kaitkoot teitä!
SICINIUS. Hyv'iltaa, naapurit!
BRUTUS. Hyv'iltaa, kaikki!
KANSALAINEN. Polvilla meidän tulee lapsin, vaimoin Rukoilla puolestanne.
SICINIUS. Menestykää!
BRUTUS. Hyvästi, naapurit! Oo, että oisi Coriolanus teitä rakastanut Niin kuten me!
KANSALAINEN. Jumalat kaitkoot teitä!
TRIBUUNIT. Hyvästi, hyvästi!
(Kansalaiset menevät.)
SICINIUS. Nyt hupaisempi Ja paljon hauskemp' aika on, kuin milloin Katuja pitkin juoksivat nuo löntit, Kapinaa huutaen.
BRUTUS. Tuo Cajus Marcius Ol' oiva sotamies, mut itserakas, Hävytön, tuhmanröyhkä, rajattomiin Himoten kunniaa, --
SICINIUS. Ja yksinvaltaa Yksistään itselleen.
BRUTUS. En sitä luule.
SICINIUS. Sen olisimme, kaikkein suruks, nähneet, Jos olisi hän konsuliksi päässyt.
BRUTUS. Mut jumalat sen estivät, ja Rooma Levossa on ja turvass' ilman häntä.
(Aediili tulee.)
AEDIILI. Tribuunit hyvät, orja tuolla, jonka Otimme kiinni, kertoo volskilaisten Karanneen kaksin joukoin Rooman maahan, Hävittäen julmimmalla sotaraivoll' Edestään kaikki.
MENENIUS. Aufidius se siellä, Kuullessaan, ett' on maanpaossa Marcius Taas näyttää maailmalle sarviansa; Kun Marcius Roomass' oli, kuorestaan ne Ei pilkistellä tohtineet.
SICINIUS. Mitä te Marciosta pakisette?
BRUTUS. Se valhehtija pieskää! -- Mahdotonta! Ei tohdi volskilaiset rauhaa sortaa.
MENENIUS. Ei tohdi! Tiedän, että tohtivat he; Eläissäni sen kolmast' olen nähnyt. Mut ennenkuin te miestä rankaisette, Kysykää, mist' on tietonsa hän saanut; Pieksette muuten kenties airuttanne, Ja lyötte vakojaa, jok' uhkaavasta Varoittaa teitä vaarasta.
SICINIUS. He, vaiti! Se mahdotont' on, tiedän.
BRUTUS. Mahdotonta.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA. Senaatintaloon rientää kiireimmittäin Patriisit kaikki: sanoma on tullut, Mi muodon heiltä muuttaa.
SICINIUS. Niin, tuo orja! Hän pieskää kansan nähden! -- Hänen töitään Ja vehkeitään on kaikki!
SANANSAATTAJA. Jalo herra, Muut samaa kertovat, ja paljon, paljon Pahempaa vielä kuuluu.
SICINIUS. Pahempaako?
SANANSAATTAJA. Jutellaan julki, -- tottako, en tiedä, -- Ett' yhdess' Aufidion kanssa Marcius Nyt Roomaa vastaan käy, ja koston vannoo Niin täyden, että kaikkia se kohtaa Nuoremmast' alkain vanhimpaan.
SICINIUS. Niin aina!
BRUTUS. Kujetta vaan, jott' arat kotiin kutsuis Tuon hyvän Marcion taas!
SICINIUS. Niin, siinä juoni.
MENENIUS. Ei luultavaa se ole. Aufidius ja hän, he vastakohdat On jyrkimmät, he eivät sovi yhteen.
(Toinen sanansaattaja tulee.)
2 SANANSAATTAJA. Senaattiin joutuun menkää: Cajus Marcius, Aufidioon liittyneenä, Roomaa vastaan Tuo julman sotajoukon, joka riehuu Jo alueellamme ja tiensä raivaa, Tulella polttaen ja rosvoten Mit' eteen sattuu.
(Cominius tulee.)
COMINIUS. Oivan työn te teitte!
MENENIUS. No, mitä, mitä?
COMINIUS. Sen nyt aikaan saitte. Ett' omat tyttärenne raiskataan, Sulataan kattolyijyt kiireillenne, Vaimonne teidän nähden häväistään, --
MENENIUS. No, mikä nyt on, mikä?
COMINIUS. Templinne poltetahan pohjaa myöten, Ja teidän rakkaat etu-oikeutenne Ne kairan reikään nalkitaan.
MENENIUS. Mik' ompi? -- Työn kauniin teitte, pelkään mä. -- Mik' on? -- Jos Marcius yhtyy volskilaisiin, --
COMINIUS. Jos! Hän heidän jumalans' on, hän heit' ohjaa, Ikäänkuin korkeamman luojan luoma Ja paremp' ihmislapsia; he häntä Meit', itikoita, vastaan seuraavat Yht' uljaasti kuin pojat kesäperhoj' Ajavat takaa, taikka teurastajat Läimivät kärpästä.
MENENIUS. Työn teitte oivan. Te, paarva-joukkoinenne! Liian paljon Käs'työläis-äänihin te luotitten ja Sipulinsyöjäin henkeen!
COMINIUS. Roomaa huiskii Hän, että korvat soi!
MENENIUS. Kuin marjapuuta Ravistaa Hercules! Työn teitte oivan!
BRUTUS. Tuo onko totta?
COMINIUS. Ennen vaalenette, Kuin toista kuuluu. Kaikki paikkakunnat Hymyillen luopuvat; ken vastaan panee, Se uhka-tyhmyrin saa pilkkanimen, Ja kuolla saa kuin uskollinen narri. Ken häntä moittis? Hänen sekä teidän Vihoiksenne hänen kuntons' äkkää.
MENENIUS. Kaikk' ollaan hukassa, jos jalomielin Hän meit' ei armahda.
COMINIUS. Ken anojaksi? Tribuunej' estää häpy; kansaa ei hän Enemmän ole aulis säälimään Kuin paimen sutta; paras ystäväkin Jos sanois: »sääli Roomaa», pyynnöllänsä Vaan hänen vihans' oikeaksi myöntäis Ja viholliseks näyttäytyis.
MENENIUS. Niin kyllä. Jos ilmituleen taloni hän pistäis, En sanoa ma rohkenis: »seis, älä!» -- Te oivan teitte työn, te käs'työläiset, Niin, oivan kätten työn!
COMINIUS. Niin vapisemaan Panitte Rooman, ettei ole koskaan Näin avuton se ollut.
TRIBUUNIT. Syy ei meidän.
MENENIUS. Siis meidän? Häntä rakastimme, mutta Me ylimykset, pelkurit kuin pedot, Väistimme liutojanne, jotka hänet Kaupungist' ulos rääkkyivät.
COMINIUS. Ja, pelkään, Takaisin vielä ulvovat. Aufidius, Tuo mailman toinen mies, hänt' umpisilmin Kuin alamainen seuraa. Epätoivo Nyt Rooman aino valtataito, voima Ja puolustus on.
(Joukko kansalaisia tulee.)
MENENIUS. Tuossa on ne liudat. -- Aufidius hänen mukanaanko? -- Te, Te ilman saastutitte, lakkejanne Kun rasvast' ihvisiä viskelitte. Iloiten Coriolanon maanpaosta. Nyt tulee hän, ja ruoska joka hius on Soturin päässä; yhtä monta houkkaa, Kuin lakkej' ilmaan lensi, nutistaa hän Palkaksi äänistänne. Vaan ykskaikki! Vaikk' yhdeks hiileksi hän meidät kaikki Polttaisikin, se vaan ois kohtuullista.
KANSALAINEN. Oi, julmaa kuuluu.
1 KANSALAINEN. Minä, kun ma sanoin: »Maanpakoon syöskää», sanoin: »onpa sääli.»
2 KANSALAINEN. Samaten minä.
3 KANSALAINEN. Niin minäkin; ja niin, totta puhuen, teki sangen moni meistä. Minkä teimme, sen teimme yhteisen hyvän tähden; ja vaikka tahdollamme suostuimme hänen karkoittamiseensa, niin tapahtui se kuitenkin vastoin tahtoamme.
COMINIUS. Olette hyvää joukkoa, te äänet!
MENENIUS. Te teitte oivan työn, te, koirinenne! -- Nyt Capitoliin kai?
COMINIUS. Niin, kuinkas muuten?
(Cominius ja Menenius menevät.)
SICINIUS. Kotiinne, ystävät, ja rohkeit' olkaa; Tuo lahko näkis mielellään sen todeks, Mit' on se pelkäävinään. Kotiin menkää; Pois kaikki pelvon oireet mielestänne!
1 KANSALAINEN. Jumalat meitä armahtakoot! Tulkaa, miehet, kotiin! Olen aina sanonut, että teimme väärin, kun hänet karkoitimme.
2 KANSALAINEN. Sen teimme kaikki. Tulkaa pois kotiin!
(Kansalaiset menevät.)
BRUTUS. Ikävä uutinen.
SICINIUS. Ikävä kyllä.
BRUTUS. Pois Capitoliin! Puolet tavaraani Nyt valheest' antaisin ma.
SICINIUS. Lähtekäämme!
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Leiri vähän matkan päässä Roomasta.
(Aufidius jo yksi hänen alapäälliköistään tulevat.)
AUFIDIUS. Yhäkö ihailevat roomalaista?
ALAPÄÄLLIKKÖ. En tiedä, mikä tenho häness' on; Mut ennen, jälkeen, kesken syöntiä Väkenne ruokalukuna hän on; Ja teitä omat miehet halventavat Sodassa tässä.
AUFIDIUS. Sit' en nyt voi auttaa, Jos keinollani rammaks hankkeitamme En tehdä tahdo. Minuakin kohtaan Hän röyhkemp' on, kuin ensi syleilyksest' Olisin varronnut; mut horjumaton Hän luonteeltaan on; anteeks suoda täytyy Mit' ei voi auttaa!
ALAPÄÄLLIKKÖ. Teille itsellenne Parempi olis ollut kai, jos ette Jakanut olis valtaa hänen kanssaan, Vaan joko itse päällikkönä ollut, Tai hälle yksin koko johdon suonut.
AUFIDIUS. Sun ymmärrän; mut ole varma että, Kun tilinpäivä tulee, hän ei arvaa, Mit' ilmi tuoda voin. Nyt näyttää siltä, Ja itse luulee hän, ja luulee rahvas, Ett' on hän kaikin puolin vilpitön. Ja volskilaisten hyväks kaikki toimii, Kuin lohikäärme tappelee, ja voittaa, Kun miekkansa vaan paljastaa; mut jotain On laiminlyönyt hän, mi hältä taittaa Tai multa niskan, tilillen kun tullaan.
ALAPÄÄLLIKKÖ. Mut uskottenko, voittaako hän Rooman?
AUFIDIUS. Hän joka paikan saartamatta voittaa; Käsissään häll' on Rooman aatelisto; Patriisit, senaattorit suosii häntä. Tribuunit sotureit' ei ole; kansa Takaisin hänet kutsuu yhtä hevin Kuin karkoitti se hänet. Rooma hälle On mitä sääkselle on kala: siihen Se luonnon vaistost' iskee. Aluss' oli Hän nöyrä palvelja, mut arvoaan hän Ei voinut kantaa. Kopeusko syynä, Jok' onnenmyyrän liika menestyksell' Useinkin pilaa; vaiko älyn puute Hyväkseen käyttää joka tilaisuutta. Mi tarjon' on; vai luontoko, ettei hän Muut' olla voi kuin yhtä eikä vaihtaa Kypärää patjahan, vaan rauhass' on Yht' ankara kuin sodassa ja tuima; Niin, näistä vioist' yksi (niitä hällä On vähän kaikkia, mut, myöntää täytyy, Ei kaikkia) sai hänet peljätyksi, Vihatuks sitten, sitten maanpakoon. Häll' ansiota on, mut liika kehu Sen tukeuttaa. Näin ajan selityksest' On ihmis-arvo riippuva; ja voimall', Itsessään kiitettävällä, niin varmaa Ei ole hautaa, kuin se puhe-istuin, Joit' ylistellähän sen mainetöitä. Tuli tulen karkoittaa ja naula naulan, Kyvyn voittaa kyky, paula murtaa paulan. Pois tulkaa! Cajus, Rooma kun on sun, Sin' olet mennyt mies, ja silloin mun.
(Menevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius, Cominius, Sicinius, Brutus ja muita tulee.)
MENENIUS. En mene: kuulitte sen miehen sanat, Jok' ennen oli hänen päällikkönsä Ja paljon häntä rakasti. Mua isäks Hän kutsui. Mitä siitä? Menkää te, Te hänet karkoititte; polvistukaa Jo virstain päässä hänen teltastansa, Ja esiin ryömikää. Cominiolle Hän oli tyly, minä siis jään kotiin.
COMINIUS. Mua hän ei ollut tuntevinaan.
MENENIUS. Nähkääs!
COMINIUS. Nimeni mainitsi hän toki kerran; Vetosi vanhaan ystävyyteen, vereen Yhdessä vuodatettuun. Coriolanoa Ei suvainnut hän, kielsi nimet pois; Hän tyhjää oli muka, nimetön, Siks kunnes Rooman liekeiss' itselleen hän Takoisi nimen.
MENENIUS. Niin. Työn oivan teitte! Tribuunit hommanneet on halventaakseen Roomassa hiilten hintaa: kaunis muisto!
COMINIUS. Kuvailin, kuinka suurt' on anteeks-anto, Kun vähimmin sit' odotetaan; kurja Se valtio on, vastas hän, jok' anoo Maanpakolaiseltansa moista.
MENENIUS. Niin oikein. Voiko puhua hän toisin?
COMINIUS. Muistutin häntä vanhoist' ystävistä; Hän vastas, ettei aikaa ole hällä Mädästä, tunkkaisesta ruumenjoukost' Erottaa heitä; hulluutt' on, hän sanoi, Jyväsen parin vuoksi polttamatta Se jättää ja sen tunkkaa yhä haistaa.
MENENIUS. Jyväsen parin! Yks niist' olen minä; Niin, äiti, vaimo, laps ja tuo mies tuossa, Me jyvät olemme, ja mätä ruumen Olette te, jok' ylös kuuhun löyhkää. Ja meidän täytyy teidän tähden palaa.
SICINIUS. Oi, tyyntykää! Jos tässä ahdingossa Apunne kiellättenki, älkää toki Ivatko tuskaamme. Jos tahtoisitte Puhua maanne hyväks, sanannepa Ne enemmän kuin kaikki sotajoukot Pidättäis maanmiestämme.
MENENIUS. Min' en tahdo.
SICINIUS. Ma pyydän, menkää.
MENENIUS. Miksi menisin?
BRUTUS. Koitelkaa, mitä rakkautenne Roomaan Hänessä voipi.
MENENIUS. Entä jos hän käskee Mun pois, niinkuin Cominion, kuulematta? Mit' arvelette siitä? -- Taasen lisää Yks tyytymätön ystävä, min mielen Hän tylyydellään tervaa. Aatelkaapas.
SICINIUS. Mut hyvän tahtonne sen maksaa Rooma Sen mukaan, miten hyvää tarkoititte.
MENENIUS. No, tahdon koittaa; kenties hän mua kuulee. Mut tuo, ett' yrmi kelpo Cominiolle Ja puri huultaan hän, se arveluttaa. Hän pahall' oli päällä, syömätönnä; Kun suonet tyhjät on, on veri kylmä; Nyreät aamull' olemme ja nurjat Niin antamaan kuin anteeks antamaan; Mut veren putket, sokkelot kun täynnä On ruokaa, viiniä, niin norjemp' on Kuin paaston aikaan mieli. Siis, ma varron Siks kun hän ruokatuulell' on, ja silloin Pyynnöllän' esiin karkaan.
BRUTUS. Oikotien Te hänen hyvyyteensä tunnette Ja ette eksy.
MENENIUS. Hyvä; tahdon koittaa. No, käyköön miten käykin, kohtaloni Ma kohta näen.
COMINIUS. Hänt' ei hän kuule.
SICINIUS. Eikö?
COMINIUS. Hän, näetten, kullass' istuu, silmä palaa. Kun tahtois Rooman polttaa se, ja kosto Se säälin kahlehtii. Ma polvistuin; Hän tuskin sanoi: »nouse»; pois mun, vaiti Kädellään viittas näin. Mit' aikoi tehdä, Mit' ei, hän siitä kirjeess' antoi tiedon, Ja valall' ehdot täyttämään mun vaati. Siis turhaa kaikk' on toivo; ainoa On hänen äitinsä ja puolisonsa: He, kuulen ma, hält' aikovat nyt maalleen Anoa armoa. Siis lähtekäämme Rukouksillamme jouduttamaan heitä.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Volskilaisten leiri Rooman edustalla.
(Vahtimiehiä vartioimassa. Menenius tulee.)
1 VAHTIMIES. Seis! Mistä ollaan?
2 VAHTIMIES. Seis, ja takaisin!
MENENIUS. Kah, kelpo vahdit! Hyvä on. Mut kuulkaas, Min' olen virkamies; mull' asiaa on Coriolanolle.
2 VAHTIMIES. Ja mistä?
MENENIUS. Roomasta.
1 VAHTIMIES. Täst' ette pääse; takaisin vaan! Sieltä Ei päällikkömme tahdo mitään kuulla.
2 VAHTIMIES. Roomanne ennen tulenliekit syö, Kuin Coriolanoa puhutella saatte.
MENENIUS. Jos päällikkönne maininnut on Roomaa Ja ystäviään siellä, vannon ett' on Minunkin kuultu nimeni: Menenius.
1 VAHTIMIES. Viis siitä! Tiehesi Täst' ei nimes arvo Sua päästä.
MENENIUS. Kuules, veikko: ystäväni On päällikkös; ma hänen urotöittens' Olen aikakirja, jossa hänen maineens' On suurennettuna ja verratonna. Ain' ystäviäni (hän niist' on suurin) Sen verran olen kehunut kuin totuus Livistymättä sietää, joskus ehkä, Kuin keilapallo liukkahalla maalla, Pois määräst' eksynyt ja valheen leiman Näin hänen kiitokseensa painanut. Siis, veikko, täytyy sinun päästää minut.
1 VAHTIMIES. Totta tosiaan, vaikka olisitte yhtä monta valhetta kutonut hänen hyväkseen, kuin sanoja omaksi eduksenne, ette sittenkään pääsisi; ette, ette, vaikkapa olisi yhtä kunnollista valhetella kuin siivosti elää. Siis, takaisin!
MENENIUS. Mutta muista, ystäväiseni, että nimeni on Menenius, ja että aina olen pitänyt päällikkösi puolta.
2 VAHTIMIES. Vaikka olisittekin, niinkuin itse sanoitte, hänen valehtelijansa, niin minä häntä palvelen totuutta puhumalla, ja sanon teille että ette pääse. Siis, takaisin!
MENENIUS. Onko hän jo päivällistä syönyt, tiedätkö sen? Sillä en tahtoisi puhutella häntä ennenkuin atrian jäljestä.
1 VAHTIMIES. Oletteko roomalainen, sanokaa?
MENENIUS. Olen, niinkuin päällikkösikin.
1 VAHTIMIES. Siis tulisi teidän Roomaa vihata, niinkuin hänkin sitä vihaa. Saatatteko te, -- kun olette ajaneet porteistanne ulos niiden parhaan puolustajan ja tyhmän törkeällä hurjuudella antaneet kilpenne pois vihollisillenne, -- saatatteko luulla voivanne torjua hänen kostoansa tyhjällä akkain ulinalla, tytärtenne palvovilla neitsyen käsillä, taikka tuollaisen vanhan ränstyneen kirnin rampaisilla esirukouksilla, kuin te näytätte olevan? Luuletteko voivanne tuolla heikolla hengellänne puhaltaa sammuksiin valkean, joka kohta nielee koko kaupunkinne? Ei, te petytte; siis, takaisin Roomaan, odottamaan teloitustanne. Te olette viipymättä ja armotta tuomion omat; sen on päällikkömme vannonut.
MENENIUS. Lurjus, jos esimiehesi tietäisi, että minä olen täällä, niin hän kohtelisi minua kunnioituksella.
2 VAHTIMIES. Pois! Minun esimieheni ei teitä tunne.
MENENIUS. Päällikköäsi tarkoitan.
2 VAHTIMIES. Päällikköni ei teistä välitä. Takaisin, sanon! Matkaan! Muuten lasken teistä puolen tuoppia verta, -- takaisin! -- sen enempää sitä teissä tuskin on. Takaisin!
MENENIUS. No, mutta, ystäväni, --
(Coriolanus ja Aufidius tulevat.)
CORIOLANUS. Mik' ompi täällä?