Chapter 3
VOLUMNIA. Ei, nouse, urho, Mun oma Marcioni, jalo Cajus, Jok' urhotöistäs juur' sait mainenimen, Mik' oli se? Coriolanus? -- Niinkö? -- Mut, vaimos --
CORIOLANUS. Sulo valtiaani, terve! Ehk' oisit nauranut, jos ruumiin' oisin Ma palannut, kosk' itket nyt, kun voitin? Oi, kultani, Coriolissa leskill' On silmät tuommoiset, ja poikiansa Surevill' äideillä.
MENENIUS. Oi, jumalat Sun kruunatkohot!
CORIOLANUS. Vieläkö sä elät? -- (Valerialle.) Anteeksi, rouvaseni!
VOLUMNIA. Enhän tiedä Mihinkä käännyn. -- Tervetullut kotiin! Ja tekin, päämies! -- Tervetulleet kaikki!
MENENIUS. Niin, satatuhat kertaa tervetulleet! Ma voisin itkeä ja voisin nauraa. Kevyt on mieleni ja raskas. Terve! Kirotut sisimmät sen sydänjuuret, Jok' iloll' ei sua katso! -- Teihin kolmeen Rakastuu Rooma aivan. Mutta tietkääs, Omenapuit' on kirpeitäkin täällä, Joit' ei voi maukkaiksi jalostuttaa. Soturit, tervetulleet toki olkaa! On nokkonen vaan nokkonen, ja hupsut On hupsun vehkeet.
COMINIUS. Aina yhdenlainen!
CORIOLANUS. Sama Menenius!
AIRUT. Tie auki, syrjään!
CORIOLANUS (vaimolleen ja äidilleen). Kätesi, -- teidän myös! Mut ennenkuin Saa varjostaa mun päätän' oma suoja, Patriisein luona täytyy minun käydä, Joilt' olen, paitsi terveisiä, saanut Myös kunniaa.
VOLUMNIA. Siis täytettynä näen nyt Mit' olen toivonut ja mitä mielen' On suurta kuvaillut; vain yksi puuttuu, Ja sit' ei varmaan Rooma sulta kiellä.
CORIOLANUS. Oi, äiti, heidän orjanaan käyn ennen Omia teitäni, kuin heidän teitään. Halliten heidän kanssaan.
COMINIUS. Capitoliin!
(Torventoitauksia. Menevät juhlakulussa, niinkuin tulivatkin. Tribuunit jäävät.)
BRUTUS. Hänestä hokevat nyt kaikkein kielet! Nenälleen lasit tihrusilmä panee, Nähdäkseen häntä; imettäjä lörppä Poruttaa vetotaudin kakaraansa, Hänestä rupatellen; parhaan vartin Likaiseen kaulaans' sitoo kyökkipiika Ja töllistämään ylös seinään kämpii; Rahit, kuistit, ikkunat on täpötäynnä; Katoilla, harjoill' istuu kahdareisin Väkeä kaikenlaista, jotka silmin Hänt' ahmii kaikki; joukkoon tunkeilevat Papitkin, harvoin nähdyt, koittain saada Pukaten paikkaa; hunnutetut naiset Siloiset poskipäänsä, joilla puna ja valkea käy sotaa, alttiiks suovat Himoisen Phoibon tulisuudelmille. On melu moinen, niinkuin häness' asuis Mikäkin jumala, jok' ompi salaa Hänehen hiipinyt ja hurmaavaisen Sulonsa hälle suonut.
SICINIUS. Tuota pikaa Hän konsul' ompi.
BRUTUS. Meidän valtamme Saa nukkua kai hänen hallitessaan.
SICINIUS. Hän maltill' ei voi kantaa kunniaansa Alusta loppuun; mitä voittanut on, Menettää hän.
BRUTUS. Se lohduks on.
SICINIUS. Tuo rahvas, Jot' edustamme -- usko pois! -- jo vanhan Vihankin tähden, pienimmästä syystä, Nuo hänen uudet arvons' unohtaapi; Ja syytä varmaan antaa hän, niin totta Kuin hän siit' ylpeileekin.
BRUTUS. Kerran, kuules, Hän vannoi että, konsuliks jos pyrkis, Ei torill' ilmestyis hän, eikä kantais Nöyryyden nukatonta vaippaa, eikä Hän tavan mukaan haavojansa näyttäis Ja kerjäis kansan löyhkäist' ääntä.
SICINIUS. Oikein.
BRUTUS. Niin sanoi hän. Niin, ennen hän sen jättäis Kuin ottaisi, jos hänt' ei patriisit Ja ylimykset pyytäis.
SICINIUS. Muut' en toivo Kuin että pysyis aikeissaan ja toimeen Ne panisi.
BRUTUS. Sen varmaankin hän tekee.
SICINIUS. Se hälle, niinkuin toivommekin on, Tuo perikadon varmaan.
BRUTUS. Häntä kohtaa Tai meitä se. Siis kuiskatkaamme kansaan. Ett' aina heit' on vihannut hän; että Jos vois, hän heidät tekis aaseiks, tukkis Suun heidän puoltajiltansa, ja heiltä Vapauden ryöstäis; että hänest' on he -- Mit' ihmistoimihin ja kykyyn tulee Ja arvohon ja hyötyyn maailmassa -- Kuin sotakameelit, jotk' appeens' saavat, Kun kuorman vetävät, ja ruoskaa selkään, Jos uupuvat.
SICINIUS. Niin, tuon jos kuiskaamme, Kun joskus korskall' ylpeydellään kansaa Hän loukkaa taas (ja sen hän tekee, jos vaan Hänt' yllytät: jok' yht' on helppo kuin Usuttaa koiraa uuheen), syntyy liekki, Mi heidät sytyttää kuin kuivan oljen; Ja tämä lieska hänet ijäks mustaa.
(Sanansaattaja tulee.)
BRUTUS. Mik' ompi?
SANANSAATTAJA. Capitoliin oiti! Luullaan Tulevan Marcion konsuliksi. Häntä Sokeat tunki kuulemaan ja kuurot Näkemään häntä; eukot sormikkaitaan Ja rouvat, tytöt vöitään, huivejansa Viskoivat hänen tielleen; aatelisto Kumarsi niinkuin Jupiterin kuvaa, Ja kansa lakeillaan ja huudoillansa Satehen aikaan sai ja ukkosjyryn. En moista ole nähnyt.
BRUTUS. Capitoliin! Nykyisiin korva kiintyköön ja silmä, Mut sydän tulevaisiin.
SICINIUS. Minä seuraan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Capitoli.
(Kaksi oikeudenpalvelijaa asettelee pieluksia.)
1 PALVELIJA. Joutuun, joutuun! He ovat kohta täällä. Kuinka monta mitä on konsuliksi pyrkijää?
2 PALVELIJA. Kolme, sanotaan, mutta kaikki luulevat, että Coriolanus vie viran.
1 PALVELIJA. Uhkea mies, mutta saakelin ylpeä. Eikä rakasta rahvasta.
2 PALVELIJA. Onpahan niitä suuriakin miehiä ollut, jotka ovat kansaa imarrelleet, eivätkä kuitenkaan sitä rakastaneet. Ja niitäkin on, joita kansa rakastaa, vaikkei tiedä miksi. Siis jos se ei tiedä miksi se rakastaa, ei se myöskään tiedä miksi se vihaa. Kun siis Coriolanus ei piittaa siitä, rakastaako häntä kansa vai ei, niin tämä osoittaa, että hän perin tuntee sen mielenlaadun; ja jalomielisessä suruttomuudessaan hän sitä peittelemättä näyttääkin.
1 PALVELIJA. Jos hän ei siitä piittaisi, rakastaako se häntä vai eikö, niin hän olisi väliäpitämätön, eikä tekisi sille hyvää eikä pahaa; mutta hän etsii sen vihaa kiihkeämmin, kuin se sitä osoittaa saattaa, ja käyttää joka tilaisuutta julkisesti esiintyäkseen sen vastustajana. Se seikka, että hän julkisesti etsii kansan vihaa ja suuttumusta, on yhtä huonoa kuin sekin, jota hän ei kärsiä saata, nimittäin kansan imarteleminen suosion tähden.
2 PALVELIJA. Hän on isänmaansa kiitollisuuden ansainnut, eikä ole niin mukavia teitä kohonnut kuin muut, jotka notkeina ja nöyrinä ovat kansalle lakkiansa nostaneet, eivätkä mitään muuta tehneet saavuttaakseen arvoa ja mainetta; ei, hän on niin kiinnittänyt ansionsa heidän silmiinsä ja tekonsa heidän sydämmiinsä, että olisi laillaan kiittämätöntä solvausta, jos heidän kielensä olisivat vaiti eivätkä sitä tunnustaisi. Ilkeys yksin saattaisi toista väittää, ja itse joutuen valheesta kiinni, saisi se nuhteita ja soimauksia joka korvalta, joka sen kuulisi.
1 PALVELIJA. Jääköön hän rauhaan! Hän on kelpo mies. Tie auki, he tulevat.
(Torventoitauksia. Konsuli Cominius, liktorit hänen edellänsä, Menenius, Coriolanus, senaattoreja, Sicinius ja Brutus tulevat. Senaattorit asettuvat paikoilleen; tribuunit samaten.)
MENENIUS. Kun volskilaisist' on nyt päätös tehty Ja sana pantu Titus Lartiolle, Jää jälki-istuntomme määrättäväks Sen miehen palkka, joka maansa hyväks Niin jalosti on taistellut. Suvaitkaa Siis, arvoisat ja jalot isät, että Nykyinen konsuli ja äskeinen Voittoisa päällikkömme meille vähän Niist' urhotöistä kertoo, joita tehnyt On Cajus Marcius Coriolanus, jolle Nyt kunnioitus ansaittu ja kiitos Osaksi tulkoon.
1 SENAATTORI. Kertokaa, Menenius; Ei pituudesta haittaa. Ennen puuttuu Varoja valtiolta palkita Kuin meiltä halu antaa. Suvaitkaa siis, Te kansan edustajat, meitä kuulla Ja rahvahassa suosimalla puoltaa Mit' aiomme nyt päättää.
SICINIUS. Sopumielin Olemme tulleetkin; ja sydämmemme Se kunnioittaa mielellään ja puoltaa Tän istuntomme esinettä.
BRUTUS. Niin, Ja vielä mieluisemmin, jos hän tahtois Parempaa kansast' ajatella vasta Kuin tähän saakka.
MENENIUS. Se ei kuulu tähän. Parempi olla vaiti. Tahdotteko Cominiota kuulla?
BRUTUS. Mielist' aivan. Varoitukseni tok' on sattuvampi Kuin teidän nuhteenne.
MENENIUS. Hän lempii kansaa. -- Vai vierekkäinkö pitäis heidän maata? -- Cominius, puhukaa! (Coriolanus nousee ja yrittää lähteä.) Ei, jääkää!
1 SENAATTORI. Jääkää! Hävetä mainetöitään Coriolanon Ei tarvinne.
CORIOLANUS. Oi anteeksi Mutta ennen Näen haavojeni uudest' aukenevan, Kuin kuulen kerrottavan, miten sain ne.
BRUTUS. Sanani teit' ei karkoittanut kai?
CORIOLANUS. Ei! Mut usein, vaikk' en iskuj' arastellut. Sanoja väistin. Ette mairitellut, Siis ette loukannut. Mut rahvastanne Ma arvon mukaan lemmin.
MENENIUS. Istukaahan!
CORIOLANUS. Ei, sotatorven soidess' ennen annan Ma pääni kynsittäväks auringossa, Kuin istun jouten, kuullen halpaa työtän' Ihailtavan kuin ihme-elukkaa.
(Menee.)
MENENIUS. Tribuunit, hän kuink' imarrella saattais Tuot' alveparveanne (joista tuskin Yks' tuhannest' on hyvä), hän, jok' ennen Kaikk' antaa raajans' alttiiks kunnialle Kuin korviins' ottaa kehun? -- No, Cominius!
COMINIUS. Mult' ääni puuttuu: Coriolanon töitä Ei heikost' ilmi tuoda saa. Jos uljuus Pää-avu on ja miehen suurin kaune, Ei hänen vertaans' ole maailmassa. Kuustoista-vuotiaana muiden eellä Hän kulki, kun Tarquinius Roomaa uhkas. Diktaattorimme (kunniata hälle!) Näk' itse, kuinka poika siloleuka Edellään ajoi urhot viiksihuulet. Hädästä kansalaistaan auttain, tappoi Hän, konsulimme nähden, kolme miestä. Tarquinionkin kohtas ja hänt' iski, Niin että tämä kaatui polvilleen. Niin, tähän sankar'-aikaan, jolloin hyvin Hän näyttämöllä naisest' olis käynyt, Mies urhein kentäll' oli hän, ja päähäns Sai palkaks tammiseppeleen. Näin tullen Pojasta mieheks, nousi hän kuin meri. Ja seitsemässätoista tappelussa Vei joka miekan seppeleen hän. Vihdoin, Mit' on Coriolissa ja sen luona Hän tehnyt, sit' en ylistää voi kyllin. Pidätti karkurit hän; pelkureille Hän harvinaisell' esimerkillänsä Nauruksi teki kauhun; niinkuin kaisla Edestä purjelaivan, niinpä väistyi Hänenkin keulans' eestä miehet; miekka Kuin surman leima, sattui, mihin tähtäs. Hän päästä jalkaan oh pelkkää verta; Jok' askeletta seuras kuolinhuokaus. Kaupungin kulmaportist' yksin tunki, Punaten siihen kostonmerkin julman; Avutta pelastui ja pienin joukoin Corioliin kuin ilmanraana iski. Nyt kaikk' on hänen. Taas kun sodan ryske Viiletti hänen valpast' aistintansa, Kaht' uljaammin hän heti rohkaisi Ruhonsa väsyneen ja liekkiin ryntäs, Miss' suitsuten yl' ihmishenkien, Kuin ikiturma, syöksi hän; ja vasta Kun huudettiin: »maat, kaupungit on meidän», Levähti hetkeks hengähtäin.
MENENIUS. Mies uljas!
1 SENAATTORI. Ja täysin ansainnut sen arvon, jonka Aiomme hälle.
COMINIUS. Pois hän saaliin kielsi Ja kalleudet hylki, niinkuin oisi Ne pelkkää lokaa. Vähemmän hän vaatii, Kuin mitä kurjin antaa vois, ja katsoo Työn palkinnoksi itse työn, ikäänkuin Vaan aikaa tahtois ajan vietoks käyttää.
MENENIUS. Todesti jalo! Kutsukaa hän tänne!
1 SENAATTORI. Coriolanus tänne!
PALVELIJA. Hän jo tulee.
(Coriolanus palajaa.)
MENENIUS. Coriolanus, konsuliks sun tehdä Senaatti näkee hyväks.
CORIOLANUS. Sille aina Ma työni, henken' uhraan.
MENENIUS. Siis ei muuta Kuin puhuminen kansalle.
CORIOLANUS. Ma pyydän, Mun suokaa jättää tapa tuo; en saata Pukeuta vaippaan, näyttää haavojani Ja kerjätä heilt' ääniä. Ma pyydän, Mua siitä päästäkää.
SICINIUS. Ei, herra, valtaans' Ei jätä kansa; tavasta ei tingi Se tippaakaan.
MENENIUS. Heit' älkää härnätkö; Tapahan sääntykää ja ottakaatte Edeltäjäinne lailla arvo vastaan Laillista tietä.
CORIOLANUS. Punehtuen varmaan Tät' osaa näyttelen; tuon oikeuden Pois kansalt' ottaa saisi.
BRUTUS. Kuulittenko?
CORIOLANUS. Kehua: »sen ja sen tein», haavojani Eheitä näyttää, joita peittää tulis, Ikäänkuin heidän ääntens' ostohinnaks Vaan olisin ne saanut!
MENENIUS. Myöntykää. -- Tää ehdotus, tribuunit, suvaitkaa Esittää rahvaallenne, -- Auvot, arvot Osaksi tulkoot jalon konsulimme!
SENAATTORI. Niin, Coriolanon olkoon auvot, arvot!
(Torventoitauksia. Kaikki menevät, paitsi Sicinius ja Brutus.)
BRUTUS. Nyt näet, kuink' aikoo kohdella hän kansaa.
SICINIUS. Jos vaan se huomais sen! Hän tekee pyyntöns', Ikäänkuin halveksis hän, että heidän On valta myöntää se.
BRUTUS. Nyt lähtekäämme, Ja kertokaamme heille nämät toimet; Torilla varmaan vartovat he meitä.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Forum.
(Muutamia kansalaisia tulee.)
1 KANSALAINEN. Kerrassaan sanottuna, jos hän ääniämme pyytää, niin emme saata niitä häneltä kieltää.
2 KANSALAINEN. Saatamme kyllä, jos tahdomme.
3 KANSALAINEN. Meillä kyllä on valta tehdä se, mutta sitä valtaa ei meillä ole valta käyttää; sillä jos hän näyttää meille haavansa ja kertoo meille urotyönsä, niin täytyy meidän panna kielemme noihin haavoihin ja puhua niiden puolesta; ja jos hän ilmaisee meille jalot työnsä, niin tulee meidänkin ilmaista hänelle kiitollisuutemme. Kiittämättömyys on hirmuista, ja jos kansa olisi kiittämätön, niin olisi se kansa koko hirmu, ja me, sen kansan jäsenet, olisimme siis hirmun jäseniä.
1 KANSALAINEN. Eikä paljoa kai puutu, ettei hän sitä meistä ajattele, sillä kun kerran teimme kapinan, viljaa saadaksemme, niin hän ei epäillyt sanoa meitä monipäiseksi laumaksi.
3 KANSALAINEN. Siksi on moni meitä sanonut; ei sen tähden, että päämme ovat, kenen ruskea, kenen musta, kenen punainen, kenen kalju, vaan sen tähden, että mietteemme ovat niin monenkarvaiset; ja luulen todellakin, että jos kaikki meidän mietteemme lähtisivät yhdestä ainoasta kallosta, niin lentäisivät ne pohjaan, etelään, itään ja länteen, ja vaikka sopisivatkin yhdestä suunnasta, niin pyrkisivät ne kuitenkin yht'aikaa kaikkiin ilmaneulan suuntiin.
2 KANSALAINEN. Niinkö arvelet? Mitä suuntaa luulet minun mietteeni menevän?
3 KANSALAINEN. Niin, sinun mietteesi eivät lähde niin pian kuin muiden; ne ovat liian lujasti visakalloon suuditut; vaan jos ne olisivat vapaat, lentäisivät ne varmaankin etelään.
2 KANSALAINEN. Ja miksi etelään?
3 KANSALAINEN. Höyryksi muuttuakseen; mutta jos niistä näin kolme-neljännestä pahaksi huuruksi haihtuisikin, niin tunnon vaivoista viimeinen neljännes kuitenkin palajaisi takaisin, auttamaan sinua vaimon saantiin.
2 KANSALAINEN. Sinulla on aina ne kompasi! Jatka, jatka!
3 KANSALAINEN. Oletteko kaikki päättäneet antaa äänenne hänelle? Vaan vähät siitä; enemmistö määrää. Mutta sen ma sanon, että jos hän vaan kansaan suotuisi, ei olisi toista sen ansiokkaampaa miestä. (Coriolanus ja Menenius tulevat.) Tuossa hän tulee, nöyryyden vaippa yllänsä; tarkastakaa hänen käytöstään. Meidän ei sovi kaikkien seisoa näin yhdessä, vaan lähestykäämme häntä yksi, kaksi tai kolme kerrassaan. Hänen tulee pyyntönsä esittää yksityisesti; näin tapahtuu jokaiselle meistä se erityinen kunnia, että saamme kukin antaa oman äänemme omalla suullamme. Seuratkaa nyt minua, niin näytän teille, kuinka teidän tulee häntä lähestyä.
KAIKKI. Hyvä, hyvä!
(Menevät.)
MENENIUS. Olette väärässä; niin ovat tehneet Mit' arvokkaimmat miehet.
CORIOLANUS. Mitä sanon? Ma pyydän --. Hitto vie! ei moiseen taivu Mun kieleni. -- Mun nähkääs haavojani; -- Isänmaan palveluksessa ne sain, Kun moni teistä oman rummun ääntä Pakeni mylvien.
MENENIUS. Ei, herran tähden! Siit' ei saa virkkaa. Pyytäkää, ett' teitä He muistavat.
CORIOLANUS. Mua muistavat! Hiis olkoon! Parempi, jos mun unhottaisivat. Kuin pappiensa neuvotkin.
MENENIUS. Näin kaikki Te pilaatte. Ma menen nyt. Mut pyydän, Puhukaa heille, mutta siivosti. (Menee.)
(Kaksi kansalaista tulee.)
CORIOLANUS. He ruokotkohot suunsa siis ja peskööt Silmänsä puhtaaks. -- Tuossa heit' on pari. -- Syyn tietänette, miksi seison tässä.
1 KANSALAINEN. Kyllä sen tiedämme, mutta mikä teidät siihen sai?
CORIOLANUS. Oma arvoni.
2 KANSALAINEN. Omako arvonne?
CORIOLANUS. Niin, eikä oma tahtoni.
1 KANSALAINEN. Mitä? Eikö oma tahtonne?
CORIOLANUS. Ei, herraseni; en ole koskaan tahtonut köyhältä mitään kerjätä.
1 KANSALAINEN. Tietäkää, että jos annamme teille jotakin, niin toivomme teiltä jotakin saavamme.
CORIOLANUS. No sanokaa siis, mitä maksaa konsulinvirka?
1 KANSALAINEN. Ystävällisen pyynnön.
CORIOLANUS. Vai ystävällisen! Minä pyydän siis, antakaa se minulle. Minulla on haavoja näyttää, mutta kahden kesken vaan. -- Saanko teidän kelpo äänenne? Mitä?
2 KANSALAINEN. Saatte, kunnon herra.
CORIOLANUS. No, kättä siitä! -- Kaksi kelpo ääntä jo kerjäsin. -- Kiitoksia köyhän avusta! Hyvästi!
1 KANSALAINEN. Mutta tämäpä on kummallista.
2 KANSALAINEN. Jos olisi mulla vielä ääneni tallella, -- mut, yhtä kaikki!
(Menevät.)
(Toista kaks' kansalaista tulee.)
CORIOLANUS. Kuulkaapa! Jos niinkuin sopisi teidän ääntenne nuottiin, että minä tulisin konsuliksi, niin on minulla nyt se tavallinen takki ylläni.
3 KANSALAINEN. Te olette jalosti ansainnut isänmaanne kiitollisuuden, ettekä ole sitä jalosti ansainnut.
CORIOLANUS. Arvoitusko tuo?
3 KANSALAINEN. Te olette ollut ruoskana sen vihollisille ja vitsana sen ystäville. Ette todellakaan ole alhaisia rakastanut.
CORIOLANUS. Sitä kunnollisempana minua pitänette, kun en ole alhaiseksi tehnyt rakkauttani. No niin, ystäväni, tahdon siis imarrella tuota velikultaani, kansaa, saadakseni sen silmissä suuremman arvon. Semmoistahan käytöstapaa pidetään hienona. Ja koska se on niin taitava valitsemaan, että se pitää lakkiani parempana kuin sydäntäni, niin koetan ma harjoitella tuota mielistelevää pään nyökytystä ja osotella viekkautta niin paljon kuin mahdollista, se on: tahdon osotella jonkun kansanmiehen tenhotemppuja ja oikein tuhlaamalla niitä jaella kaikille halullisille. Siis pyydän, ottakaa minut konsuliksi.
4 KANSALAINEN. Toivomme, että saamme teistä ystävän, ja annamme teille äänemme kaikesta sydämmestä.
3 KANSALAINEN. Olette saanut monta haavaa isänmaan palveluksessa.
CORIOLANUS. En tahdo tietoanne vahvistaa niitä näyttämällä. Suuriarvoisina pidän äänenne, mutta en tahdo kauemmin teitä vaivata.
MOLEMMAT KANSALAISET. Jumalat teille iloa suokoot, sitä toivomme sydämestämme!
(Menevät)
CORIOLANUS. Suloiset, armaat äänet! Parempi kuolla, nälkään nääntyä, Kuin palkkaans' ansaittua kerjätä. Täss' seison, yllä tämä suden mekko, Ja, kun käy ohi Paavo taikka Pekko, Heilt' ääntä halpaa kärtän. Tapaa tää! Mut jos näin tapaa seurataan, niin jää Pois pyyhkimättä tomut vanhuuden, Ja harhaluulot, vuoriks kasvaen, Totuuden kaihtavat. Ei, houkkiot Ne täten arvovirkaan nouskohot! Ei halua mulla. Puolitiessä oisin; Jos vielä lopun matkaa kestää voisin! (Kolme kansalaista tulee.) Tuoss' ääniä on lisää! -- Äänenne! Ääntenne tähden taistelin ja valvoin; Kolmatta tusinaa sain haavoja ma Ääntenne tähden; kolme kertaa kuusi Kahakkaa näin ja kuulin; niitä, näitä Ääntenne tähden tein. Siis äänenne! Halaisin toden totta konsuliksi.
5 KANSALAINEN. Hän on reima mies; ei yksikään kunnon kansalainen saata häneltä ääntänsä kieltää.
6 KANSALAINEN. Hän siis tulkoon konsuliksi! Jumalat hänelle onnea suokoot ja tehkööt hänestä hyvän kansan ystävän!
KAIKKI. Amen, amen! -- Jumal' auttakoon Sua, jalo konsulimme!
(Kansalaiset menevät.)
CORIOLANUS. Kelpo äänet!
(Menenius, Sicinius ja Brutus tulevat.)
MENENIUS. Te määrätyönne teitte. Kansan äänen Tribuunit teille suovat. Nyt ei muuta, Kuin virkapuku yllenne, ja sitte Senaattiin oiti.
CORIOLANUS. Onko se nyt tehty?
SICINIUS. Te tavan vaateet täytitte, ja kansa Hyväksyi teidät; vahvistusta varten Se heti kohta kokountuu.
CORIOLANUS. Mihin! Senaattiinko?
SICINIUS. Niin, sinne, Coriolanus.
CORIOLANUS. Pukua saanko muuttaa?
SICINIUS. Saatte, herra.
CORIOLANUS. Sen heti teenkin; ja kun itseni Näin jälleen tunnen, menen senaattiin.
MENENIUS. Ma seuraan teitä. -- (Tribuuneille.) Jäättekö te tänne?
BRUTUS. Me odotamme kansaa.
SICINIUS. Hyvästi! (Coriolanus ja Menenius menevät.) Se on nyt hänen; mutta katse näyttää Kuin veri kiehuis!
BRUTUS. Ylpein mielin kantoi Hän halpaa vaippaa. Päästättekö kansan?
(Kansalaiset palajavat.)
SICINIUS. No, ystävät, tuon miehen valitsitte?
1 KANSALAINEN. Niin, äänemme hän sai.
BRUTUS. Jumala suokoon, Ett' ansaitsis hän lempenne!
2 KANSALAINEN. Niin, amen! Mun halvan huomioni mukaan pilkkas Hän meitä, kerjätessään ääniämme.
3 KANSALAINEN. Niin kyllä, nauroi meitä vasten naamaa.
1 KANSALAINEN. Se hänen tapaans' on; ei pilkannut hän.
2 KANSALAINEN. Sä yksin sanot, ettei pilkannut hän. Ois näyttää hänen tullut ansionsa, Isänmaan palvelussa saadut haavat.
SICINIUS. Sen teki hän.
KAIKKI. Ei, niit' ei kukaan nähnyt.
3 KANSALAINEN. Ne sanoi näyttävänsä kahden kesken; Ivalla heilutellen hattuaan, »Pyrin konsuliks», hän sanoi, »vanha tapa Kai vaatii siihen teidän ääniänne; Siis tänne äänenne!» Kun annettiin ne, Hän lausui: »Kiitos, äänistänne, -- kiitos, -- Suloiset äänet! Nyt te saatte mennä, Kun äänenne ma sain.» -- Tuo eikö pilkkaa?
SICINIUS. Olitte tyhmät, kun sit' ette nähneet, Tai, jos sen näitte, lapsellisen heikot, Kun hälle soitte äänenne.
BRUTUS. Miks ette Niin vastanneet, kuin teit' ol' opetettu? Kun halpa mies hän oli valtiossa Ja valtaa vailla, vihasi hän teitä Ja vastusteli oikeuksianne Ja vapauttanne kansalaisina; Nyt valtaan tulleena ja arvovirkaan, Jos kansan vihamiehenä hän pysyy Yht' ilkeenä, niin teille kiroukseksi On äänenne. Miks' ette sanoneet: Sen palkan urostöistään, minkä vaatii, Hän ansaitsee, mut jalomielisesti Teit' äänistänne myöskin muistakoon, ja Vihansa lemmeks muuttain, teille olkoon Hän hellä herra.
SICINIUS. Näin jos olisitte Sanoneet, niinkuin neuvottiin, niin ois se Sydäntä koitellut ja miehen mieltä; Lupaukset oivat olisitte saaneet, Joit' olis, sattuessa, voinut käyttää; Tai ainakin ois miehen tuima luonto Siit' ärtynyt, -- se jok' ei kärsi vastust' Ei pienimpää; -- näin hänen raivostansa Te olisitte saaneet syytä kieltää Äänenne hältä.
BRUTUS. Näittekö te, kuinka Hän julki-ylenkatseell' ääniänne Pyys tarvitessaan, ja nyt luulettenko, Ettei tuo ylenkatse teitä ruhjo, Kun valtaan pääsee hän? Kuin? Eikö teissä Sydäntä ollut? Järkeäkö vastaan Porata piti kielenne!
SICINIUS. Te kiellon Olette muille antaneet, ja nyt, Hänelle, jok' ei pyytänyt, vaan pilkkas, Äänenne lahjoititte.
3 KANSALAINEN. Vahvistettu Ei ole vaali; vielä voimme kieltää.
2 KANSALAINEN. Ja tahdommekin kieltää. Viissataa äänt' on mulla varmaa.
1 KANSALAINEN. Mulla Tuhannen on, ja niiden ystävät.
BRUTUS. Pois joutuun, sano noille ystäville: Valinneet ovat konsulin, jok' ottaa Vapaudet heiltä, eikä heille ääntä Suo enempää kuin koiralle, jot' aina Vaan lyödään, joko haukkuu tai on vaiti.
SICINIUS. Ne ko'otkaa ja täydemmällä järjell' Epuuttakaa tuo tyhmä vaali oiti. Penätkää yhä hänen ylpeyttään ja Vihaansa vanhaa teihin; muistakaa, Mill' ivalla hän halpaa vaippaa kantoi Ja kuinka kärttäissään hän teitä ilkkui. Vain rakkaus, muistain hänen töitään, teitä Näkemäst' esti hänen käytöstänsä, Jok' ivallisimman sai pilkan muodon Vihasta perin juurtuneesta.
BRUTUS. Meitä, Tribuuneja, vaan syyttäkää: me teitä -- Väitteistä huolimatta -- pakotimme Valitsemahan hänet.
SICINIUS. Sanokaa, Ett' enemmän sen käskystämme teitte Kuin omast' ehdostanne; että teissä Velvollisuuden voitti täytymys, Pakottain teitä vastoin tahtoanne Valitsemahan hänet konsuliksi. Niin, meitä syyttäkää.