Chapter 2
MARCIUS. Etelän rutto teidät nielköön, roistot, Te, Rooman saasta! Rohtumat ja paiseet Niin syökööt teit', ett', ennen jo kuin nähdään, Teit' inhotaan, ja, vastatuulta käyden, Levitköön virstain päästä teihin rutto! Te, hanhen sielut ihmishahmossa, Te pakenette orjaa, jonka voittaa Vois apinakin! Helvetti ja Pluto! Kaikilla teill' on haavat takapuolla; Punainen selkä, mutta pelvon horkast' On naama kalvas. Käännös! Päälle käykää! Tai, kautta taivaan tulten, volskit jätän Ja teihin isken. Päättäkää, ja menkää! Jos lujina te pysytte, niin heidät Ajamme heidän vaimojensa luoksi, Niinkuin he meidät saartovallillemme.
(Sotamelua. Volskilaiset ja roomalaiset palajavat ja ryhtyvät uudelleen taisteluun. Volskilaiset peräytyvät Corioliin ja Marcius ajaa heitä takaa portille saakka.)
Nyt auk' on portti. Miehiä nyt olkaa! Ei pakolaisille, vaan vainoojille Sen avaa onni. Seuratkaa mua, tulkaa!
(Syöksyy sisään portista, joka suljetaan hänen jälkeensä.)
1 SOTAMIES. Mik' uskaljas! En minä.
2 SOTAMIES. Enkä minä.
3 SOTAMIES. Nyt lukon takan on hän.
KAIKKI. Selkääns' saa hän.
(Titus Lartius tulee.)
LARTIUS. Miss' ompi Marcius?
KAIKKI. Surman suussa varmaan.
2 SOTAMIES. Pakoojia hän kantapäillä seuras Portista sisään; kiirein suljettiin se; Siell' yksinään hän koko kaupunkia Nyt vastaa.
LARTIUS. Jalo veikko! Tunteellisna Hän tunnotonta miekkaans' uljaamp' on; Hän seisoo, se kun taipuu. Mennyt mies! Rubiini täysi ja sun painoisesi Ei kalliimp' olis kalleus. Sotur' olit Sa Caton henkeä, et hurjan julma Vain iskeissäs, ei, jyrisevä äänes Ja katsees tulinen sun vihamiehes Niin vapisemaan sai, kuin koko mailma Värissyt olis kuumeissaan.
(Marcius palajaa verissään ja viholliset ajavat häntä takaa.)
1 SOTAMIES. Kah!
LARTIUS. Marcius! Pelastus hälle taikka surma meille!
(Taistelevat, ja kaikki ryntäävät kaupunkiin.)
Viides kohtaus.
Katu Coriolissa.
(Muutamia roomalaisia tulee saalistaan kantaen.)
1 ROOMALAINEN. Tän minä Roomaan vien.
2 ROOMALAINEN. Ja tämän minä.
3 ROOMALAINEN. No hiis, kun luulin tuota hopeaksi.
(Tappelun hälinätä kuuluu yhä kaukaa. Marcius ja Titus Lartius tulevat, torventoitottaja jäljessä.)
MARCIUS. Nuo hylyt, kurjan äyrikulun vuoksi Tuhlaavat aikaa! Patjat, lyijykauhat, Ja romut, rääsyt, joita pyövelikään Ei hirtetyltä riisuis, kaikki vievät Nuo heittiöt, ja kesken tappelua. -- Periköön heidät hiis! -- Haa, päällikkömme Sotahuuto kuuluu! -- Joutuun sinne! Siellä Vereni vihamies, tuo Tullus, murhaa Nyt roomalaistamme. Uljas Titus, Kaupungin turvaks riittävä ota joukko; Kaikk' uskaljaat Cominiolle avuks Mun kanssan' tulkoot.
LARTIUS. Verissäshän olet! Sa liiaks olit kiivas, ryhtyäkses Taas uuteen taisteluun.
MARCIUS. Mua älä kiitä; Työst olen tuskin lämminnyt. Hyvästi! Ei haitaks verenvuoto tää, vaan lääkkeeks, Näin Aufidiota otteluun ma vaadin.
LARTIUS. Oi, onnen sulo jumalatar sinuun Ihastukoon ja vastustajas miekat Tenhotkoon hurmallansa! Sankar' uljas, Menestys huovis olkoon!
MARCIUS. Yhtä paljon Kuin suosituimpiaan, sua suosikoon se! Hyvästi vaan!
LARTIUS. Sa, kunniakas Marcius! (Marcius menet.) Käy, torvees soita turulla, ja kutsu Kaupungin kaikki virkakunnat kokoon Tajuamahan tahtoamme. Matkaan!
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
Cominion leirin läheisyydessä.
(Cominius sotajoukkoineen peräytymässä.)
COMINIUS. Hengäiskää, ystävät! Kuin roomalaiset Nyt oteltiin: ei tyhmää vastustusta, Eik' arkamaista pakoa. Koht' alkaa Uus leikki taas, sen takaan. Taistelussa Ajoittain tuuli ystäväimme häikän Toi korvihini. -- Rooman jumalat, Nyt voitto heille suokaa sekä meille, Ett', otsat kirkkahina, yhtyis joukot Ja kiitos-uhrin teille tois! (Sanansaattaja tulee.) Mit' uutta?
SANANSAATTAJA. Coriolista hyökkäys Marcion Ja Lartion päälle tehtiin; meidän väen Varustuksiinsa väistyvän kun näin, Niin tänne riensin.
COMINIUS. Tottakin jos puhut, Et hyvää puhu. Kauanko on siitä?
SANANSAATTAJA. On päälle tunnin.
COMINIUS. Peninkulmaa tuskin On täältä sinne; äsken rummun kuulin. Sa tarvitsetko tunnin peninkulmaan? Sa tulet myöhään.
SANANSAATTAJA. Volskilaisten lukit Mua vainos; pari, kolme peninkulmaa Mun täytyi väärää tehdä; muuten oisin Jo aikaa ollut täällä.
(Marcius tulee.)
COMINIUS. Kuka tuo on? Hän on kuin nyljetty! Oi, taivaan vallat! On Marcion leima hällä, moisna olen Ennenkin hänet nähnyt.
MARCIUS. Myöhästyinkö?
COMINIUS. Ei paimen pauanteesta luikun ääntä Niin erota kuin minä Marcion äänen Erotan halvemmista.
MARCIUS. Myöhästyinkö?
COMINIUS. Sen teit, jos ei sua muiden veri punaa. Vaan omasi.
MARCIUS. Oi, annas kun sua halaan Niin tuliseen kuin ennen ylkämiesnä, Niin riemullisna kuin hääiltana, Vahaisten vuodettani valaistessa.
COMINIUS. Urosten uros! Kuinka Lartius voipi?
MARCIUS. Kuin mies, mi tuomarina tuomitseepi Maanpakoon yhden, toisen kuolemaan, Vapauttaa tuon, tuot' uhkaa, tuota sääli Coriolin kuin luihun susikoiran Hän pitää kahleissa, joit' ehdon tahdon Hän höllittää.
COMINIUS. Miss' orja, joka sanoi Varustuksiinne teidän paenneen? Miss' on hän? Tuo hän tänne!
MARCIUS. Älä huoli! Hän puhui totta. Meidän ylimykset, Tuo rahvas -- (hiis! tribuunejako heille!) -- Niin kissaa hiir' ei säiky, kuin nuo kurjat Pahempiansa pakenivat.
COMINIUS. Mutta Mitenkä voiton saitte?
MARCIUS. Onko aikaa Nyt kertomisiin? Sit' en luule. Missä On vihollinen? Onko voitto teillä? Jos ei, miks ette riennä sitä saamaan?
COMINIUS. Tulimme tappelussa tappiolle Ja peräydyimme hyväss' aikehessa.
MARCIUS. Mik' asema on heillä? Millä siivell' On ydinväki?
COMINIUS. Eturiviss', arvaan, On antiaatit, heidän valionsa; Aufidius, heidän toiveidensa ylpeys, Heit' ohjaa.
MARCIUS. Kautta kaikkein taistelujen, Joiss' yhdess' oteltihin, kautta veren, Yhdessä vuodatetun, valain kautta, Joill' ikiveljyys solmittiin, ma pyydän Ett' Aufidion ja antiaattein kanssa Tapella saan ma; älkää viivytelkö! Ylötyin keihäin vaan ja miekoin ilma Nyt täyttäkää, mut joutuun!
COMINIUS. Paras oisi Nyt sulle voitehet ja lämmin kylpy; Mut vaateitas en koskaan tohdi kieltää. Valitse urhotyöhös parhaat miehet!
MARCIUS. No, halukkaimmat siis. -- Teiss' onko ketään (Epäillä sitä olis synti), jolle On mieleen ruse tää, mi mua punaa; Ken itseänsä varoo vähemmän Kuin halpaa mainetta; ken uljaan kuolon Paremmaks kurjaa elämätä katsoo, Ja kelle kalliimp' isänmaa kuin henki, Hän, yksin, tai jos muit' on samaa mieltä, Heiluttakohon myöntymyksen merkiks Nyt miekkaansa ja Marcion kanssa tulkoon. --
(Kaikki huomaavat ja häilyttävät miekkojansa, nostavat Marcion käsivarsilleen ja viskelevät lakkejansa ilmaan.)
Mua yksin! Miekaksiko minut teette? Jos vilpitönt' on tää, ken teist' ei neljää Vastaisi volskilaista? Yhtä lujan, Kuin Tullon kilpi, häntä vastaan nostais Jokainen teistä. Kiitän teitä kaikin, Mut parhaat mun teist' erotella täytyy; Muut toisess' ottelussa työtään tehkööt, Kun tarve käskee. Etehenpäin, mars! Ja neljä teistä parhaat miehet mulle Nyt heti valitkoon.
COMINIUS. Eteenpäin pojat! Ja kuntonne nyt näyttäkää, niin tasan Panemme voitot kaikki.
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Coriolin porteissa.
(Titus Lartius, joka on jättänyt varusväkeä Corioliin, menee rumpujen ja torvien soidessa Marciota ja Cominiota vastaan. Häntä seuraa päällysmies, sotamiehiä ja tien-opas.)
LARTIUS. Porteille vahdit! Tehkää tehtävänne, Niin kuin ma käskin. Pyydettäissä meille Nuo centuriot tuokaa; jäännöksistä On hetken apu. Tappioon jos jäämme, On kaupunkikin mennyt.
PÄÄLLYSMIES. Huolet' olkaa!
LARTIUS. Siis, portit jälkeemme nyt sulkekaa! -- Mies, näytä tietä roomalaisten leiriin!
(Menevät.)
Kahdeksas kohtaus.
Tappelutanner roomalaisten ja volskilaisten leirien keskivälillä.
(Sotahuutoja. Marcius ja Aufidius tulevat.)
MARCIUS. Sun kanssas vaan ma taistelen; sua vihaan Ma enemmän kuin valhetta.
AUFIDIUS. Ja minä Sua samoin; kyyt' en Afrikan niin kammo. Kuin mainettasi vihaan. Pidä paikkas!
MARCIUS. Ken väistää, toisen orjana se kuolkoon, Ja jumalat sen kirotkoot!
AUFIDIUS. Jos karkaan, Mua niinkuin jänist' aja, Marcius!
MARCIUS. Tullus, Kaks tiimaa sitten Corioliss' yksin Ma telmin mielin määrin; mun ei vertan' Tää, joka näin mun verhoo: kostoon kaikki Siis voimas jännitä!
AUFIDIUS. Vaikk' itse Hector Sa olisit, tuon pöyhkän heimos kerska, Et pakoon multa pääsis! (Taistelevat, ja muutamia volskilaisia tulee Aufidiolle avuksi.) Avuliasta, Mut urhokasta ei. -- Mua häpäisette Te tuolla kirotulla avullanne.
(Poistuvat taistellen, ja Marcius ajaa heitä edellänsä.)
Yhdeksäs kohtaus.
Roomalaisten leiri.
(Sotahuutoja. Soitetaan paluumatkalle. Torventoitauksia. Toiselta puolelta tulee Cominius roomalaisinensa; toiselta Marcius, käsi kääreessä, ja hänen kanssaan toisia roomalaisia.)
COMINIUS. Tänpäiväiset jos työsi kerron, niit' et Omikses uskois. Vaan kun ilmi tuon ne, Senaattorit hymyyvät kyyneleissä, Patriisit olkapäitään nostelevat, Mut vihdoin ihastuvat, vaimot säikkyin Ja sulotuskiss' enempätä kuulla Vain halaavat, tribuunit tyhmät sekä Likainen rahvas, joita mainees vaivaa, Sanovat vasten mieltään: »Kiitos taivaan, Ku Roomalle soi moisen sotamiehen!» -- Ja tää se vaan on juhlan jälkiruokaa, Jo ennalt' olit kylläinen.
(Titus Lartius tulee sotajoukkoineen vainoretkeltä.)
LARTIUS. Cominius, Tuoss' sotaorhi, ja me vaan sen valjaat; Jos oisit nähnyt --
MARCIUS. Vaiti! Äitinikin, Joll' oikeus ylistää on omaa vertaan, Mua loukkais kehullaan. Ma saman tein Kuin tekin, se on: minkä voin, ja samoin Kuin tekin, rakkaudesta isänmaahan. Ken parhaan halunsa on täyttänyt. On saman verran tehnyt.
COMINIUS. Ansiotas Et noin saa peittää. Omaisuutens' arvo Tuleepi Rooman tietää. Petos oisi, Pahempi varkautta ja kavaluutta, Salata työs, ja vaiti miehest' olla, Jok' ylistyksen kukkuloille yltää Ja nöyrä vaan on. Siis nyt -- näytteeks siitä, Mit' olet, enkä töittes palkinnoksi -- Puhua suo mun, sotajoukon kuullen.
MARCIUS. Mull' ompi haavoja, jotk' äilehtivät. Kun niitä mainitaan.
COMINIUS. Jos sit' ei tehdä, Niin kiittämättömyydest' ärtyvät ne Ja voivat surmaks olla. Hevosista -- Joit' otettihin hyviä ja paljon, -- Ja kenttien ja kaupunkien aarteist' On kymmenekset sun, ne valikoida Saat ennen saaliin jakoa sa itse.
MARCIUS. Ma kiitän; mutta tuntoni ei salli Mun ottaa lahjaa miekan palkinnoksi; Pois kiellän sen ja enempää en pyydä Kuin työni näkijätkään.
(Kestävää toitotusta. Kaikki huutavat: »Marcius! Marcius!» ja viskelevät lakkejansa ja keihäitänsä ilmaan. Cominius ja Lartius seisovat avopäin.)
Soitto tuo. Näin häväistynä, vaietkohon ijäks! Jos rumpu kentäll' imartaa ja torvi, Niin sula mainitus ja valhe nielköön Hovit ja kaupungit! Jos teräs nuortuu Kuin loisen silkki, silloin silkkinuttu On paras sotisopa! Vait, ma sanon! Siks ett'en nenästäni verta pessyt Tai kurjan raukan voitin, jonka teistä On, huutoon joutumatta, moni tehnyt. Nyt riemuhuudoill' ylenmääräisillä Mua tervehditte, Kun tahtoisin ma höystää halvan työni Valeiden maustamilla kiitoksilla.
COMINIUS. Tuo liikaa kainoutt' ompi. Julmemp' olet Maineellesi, kuin kiitollinen meille, Parastas aikoville. Vaan suo anteeksi Jos itsees hurjistut, niin käsiis silloin, Kuin sen, jok' itsens' aikoo vioittaa, Sidomme raudat; sitten haastaa saamme. -- Siis, tulkoon maailmalle, niinkuin meille. Nyt tiedoks, että tämän sodan seppel' On Cajus Marcion oma; merkiks siitä Ratsuni saa hän, tutun kautta leirin, Valjaineen kaikkineen. Täst' alkain hällä -- Ilohuudoillaan sen sotajoukko myöntää -- Nimenä, töistään Coriolin luona, On Cajus Marcius Coriolanus. -- Se arvonimes kunnialla kanna!
KAIKKI. Cajus Marcius Coriolanus!
(Toitotusta. Torvet ja rummut soivat.)
CORIOLANUS. Ma pestä tahdon kasvoni; Kun puhdas olen, näette punastunko Vai enkö. Kiitoksia kuitenkin! -- Ma otan ratsunne, ja voimain takaa Alati koitan tulla ansainneeksi Tuon liikanimen arvokkaan.
COMINIUS. Nyt telttaan; Sielt', ennen maatapanoamme, Roomaan Voittomme ilmoitamme. -- Sinä, Lartius, Palaja Corioliin; Roomaan laita Sen parhaat miehet neuvottelemaan, Mik' etuisint' ois kummallenkin.
LARTIUS. Kyllä.
CORIOLANUS. Jumalat ilkkua mua alkaa. Minun, Jok' äsken ruhtinaiset lahjat kielsin, Päämieheltän' on kerjätä nyt pakko.
COMINIUS. Kaikk' ompi teidän. Sanokaa, mit' on se?
CORIOLANUS. Coriolissa köyhän miehen luona Majailin kerran; kohtelun sain hyvän. Hän mulle huusi, vangiks kun hän tehtiin; Mut edessän' Aufidion silloin näin, Ja raivo säälin voitti. Vapautt' anon Isäntä-raukalleni.
COMINIUS. Jalo pyyntö! Hän on kuin tuuli vapaa, vaikka poikan' Ois surmannut hän. -- Päästä hänet, Titus!
LARTIUS. Mut nimi?
CORIOLANUS. Unhottanut, kautta Zeun! -- Väsynyt olen; muistinikin uupuu. -- Tääll' onko viiniä?
COMINIUS. Pois telttahamme! Sun kasvoissasi kuivunut on veri; On aika pitää siitä huolta. Tule!
(Menevät.)
Kymmenes kohtaus.
Volskilaisien leiri.
(Torventoitotusta. Tullus Aufidius tulee verissään, pari, kolme soturia hänen seurassaan.)
AUFIDIUS. Corioli on valloitettu!
1 SOTAMIES. Takaisin hyvill' ehdoilla sen saamme.
AUFIDIUS. Ehdoilla! -- Oi, jos oisin roomalainen! En volskilaisna olla voi, mik' olen. -- Ehdoilla! Mitä ehtoja on sillä, Jok' antaunut on toisen armoihin? Viis kertaa ottelin ma kanssas, Marcius, Viis kertaa voitit mun, ja voitat vielä, Vaikk' yhtyisimme joka ruokahetki. -- Kautt' elementtien! Jos vielä kerran Ma häneen yhdyn, parta vasten partaa, Niin hän on mun, tai minä hänen. Kiihkon' Ei ole enää vilpitön kuin ennen: Jos hänt' en ruhjo tasatappelussa Ja miekka vasten miekkaa, silloin kiukku Tai juoni, mikä sattuu, hänet kaataa.
1 SOTAMIES. Hän itse perkele on.
AUFIDIUS. Uljahampi, Vaikk' ei niin kavala. Mun koko voiman' On myrkytetty; lamannut hän on sen Ja tahrannut, ett' itseään se kaikoo. Ei uni, pyhyys, sairaus, turvattomuus. Ei Capitolit, eikä pyhät paikat, Ei uhrit, eikä pappein rukoukset, Nuo raivon hillitsijät, poistaa saata Mädillä, kuluneilla etuuksillaan Vihaani Marciota kohtahan. Jos hänet tapaan, kotonakin vaikka Ja veljenikin turvista, niin rikon Ma majaystävyyden lait ja pesen Käteni julmat hänen sydämmessään. -- Käy kaupunkiin, ja kysy, kuink' on laita, Ja ken on panttivangiks Roomaan viety.
1 SOTAMIES. Mukaanko ette käy?
AUFIDIUS. Mua varrotaan Sypressilehdon luona (etelähän Se myllyist' on); tuo sinne tieto, kuinka On maailmassa laita, että osaan Sen mukaan tieni suunnata.
1 SOTAMIES. Sen teen.
(Menevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius, Sicinius ja Brutus tulevat.)
MENENIUS. Auguri sanoi minulle, että tänä iltana saamme kuulla uutisia.
BRUTUS. Hyviäkö, vai pahoja?
MENENIUS. Ei ainakaan kansan toivon mukaisia, sillä se ei rakasta Marciota.
SICINIUS. Luonto pedotkin opettaa ystävänsä tuntemaan.
MENENIUS. Sano siis, ketä susi rakastaa?
SICINIUS. Lammasta.
MENENIUS. Niin kyllä, syödäksensä sen: niinkuin nuo nälkäiset plebejitkin tekisivät tuon jalon Marcion.
BRUTUS. Niin, kyllä hän on lammas, hän, vaikka ynisee kuin karhu!
MENENIUS. Niin kyllä hän on karhu, hän, vaikka elää niinkuin lammas. Te olette ikämiehiä kumpikin, vastatkaatte kysymykseeni.
MOLEMMAT TRIBUUNIT. Kyllä; puhukaa.
MENENIUS. Mikä pahe Marciolta puuttuu, jota ei teissä kummassakin ole ylenmäärin?
BRUTUS. Häneltä ei puutu ainoakaan pahe, hänessä on niitä kosolta kaikkia.
SICINIUS. Erittäinkin ylpeyttä.
BRUTUS. Ja kerskaavaisuudessa hän voittaa kaikki muut.
MENENIUS. Sepä kummallista. Tiedättekö itse, miten teitä kumpaakin kaupungissa, nimittäin meissä, säätyläisissä, arvostellaan? Tiedättekö sitä?
MOLEMMAT TRIBUUNIT. Mitenkä siis meitä arvostellaan?
MENENIUS. No, koska nyt ylpeyden mainitsitte, ettehän minuun suutu?
MOLEMMAT TRIBUUNIT. Asiaan, asiaan!
MENENIUS. No, se ei ole mikään suuri asia; sillä mitä pieninkin tilapää-varkaus olisi omiansa sieppaamaan teiltä koko joukon malttamusta. Päästäkää luontonne valloilleen, ja suuttukaa mielinmäärin, vallankin jos se on mieleen teille. Syytätte Marciota ylpeydestä, niinkö?
BRUTUS. Me yksin emme sitä tee.
MENENIUS. Sen hyvin tiedän; yksin te voitte sangen vähän tehdä. Teillä on apureita monenmoisia, muuten näyttäisivät toimenne ihmeellisen yksinkertaisilta; kykynne on liian alaikäinen, saadakseen yksin suurta aikaan. Mainitsitte ylpeyden. Oi, jos voisitte nähdä oman niskanne nikamiin ja luoda pienen katseen omaan rakkaaseen itsehenne! Oi, jos sen voisitte!
BRUTUS. No, mitä sitten?
MENENIUS. Silloin näkisitte kaksi niin kelvotonta, ylpeätä, väkivaltaista, itsepäistä virkamiestä (toisin sanoin: narria), ettei Roomassa mokomia.
SICINIUS. Tekin, Menenius, olette vallan hyvin tunnettu.
MENENIUS. Niin kyllä, iloiseksi patriisiksi, joka mielelläni juon pikarillisen tuimaa viiniä, sekoittamatta siihen pisaraakaan Tiberin vettä. Sanotaan, että olen liian heikko mielitekojani noudattamaan; tulinen ja kiihkoinen tyhjästä joutavasta; että enemmän seurustelen yön takapuolen kuin aamun otsapuolen kanssa. Mitä ajattelen, sen ma lausun, ja kaiken vihani puran ilmi hengätessäni. Kun tapaan kaksi semmoista valtiomiestä, kuin te olette (Lykurgon kaltaisia ette sentään ole), ja jos tarjoomanne juoma ei ole makuisaa kidalleni, niin irmastelen sille. En saata sanoa, että te viisaudessanne olette hyvin asianne esittäneet, jos joka sanasta näen aasin korvien törröttävän; ja vaikka minun täytyykin kärsivällisesti kuulla, kun sanovat teitä kunnollisiksi ja vakaiksi miehiksi, niin verinen valhe on sanoa naamojanne siivoiksi. Jos kaiken tämän näette minun pikkumaailmani kartasta, seuraako siitä, että olen vallan hyvin tunnettu? Mitä vikoja saattaakaan teidän korkeasti valistunut sokeutenne tästä minun luonteestani noukkia, jos olen vallan hyvin tunnettu?
BRUTUS. Hyvä, hyvä! Me tunnemme teidät vallan hyvin.
MENENIUS. Te ette tunne minua, ettekä itseänne, ettekä mitään. Teidän kunnianhimonne haluaa vaan köyhäin raukkojen kumarruksia ja kursailua; te voitte koko pitkän pituisen aamupäivän istua kuulemassa viininmyyjän ja pomeranssimuijan riita-asiaa, ja kuitenkin lykätä tuon kolmen pennin jutun toiseen istuntopäivään. Jos kahta riitapuolta kuulustellessanne sattumalta saatte mahapakon, niin irmastelette kuin irviöt, nostatte verisen lipun ja julistatte sodan kaikkea mielenmalttia vastaan, ärjytte yöastiaa ja jätätte riita-asian kesken ja yhä enemmän vaan sotkettuna käyttelystänne. Koko sovinto, minkä asiassa aikaansaatte, on siinä, että kumpaakin riitapuolta sanotte konnaksi. Kylläpä olette kaunis pari!
BRUTUS. No niin, tiettyähän on, että olette sopivampi pöytäilviöksi kuin kelvollinen jäseneksi Capitolin neuvostoon.
MENENIUS. Itse papinkin on pakko ruveta koiransilmäksi, jos kohtaa noin naurettavia olennoita. Järkevinkään puheenne ei maksa partanne liikkumista; ja partanne saa liian kunniallisen haudan, jos joutuu paikkaräätälin päänaluksen täytteeksi, tai välivilloiksi aasin kuormasatulaan. Ja kuitenkin sanotte Marciota ylpeäksi, häntä, joka halvimman arvion mukaan on yhtä ansiollinen kuin kaikki teidän esi-isänne Deucalionista alkaen, vaikka, ken tiesi, jotkut ja parhaat niistä ovat olleet perimöisiä teloittajia. Hyvää yötä, te, kunnian-arvoiset herrat! Pitempi keskusteleminen teidän kanssanne saastuttaisi aivoni, sillä olettehan tuon plebeji-karjan paimenia. Rohkenen sulkeutua suosioonne.
(Brutus ja Sicinius siirtyvät näyttämön perälle. Volumnia, Virgilia, Valeria y.m. tulee.)
Kuinka voitte, hyvät rouvat, kauniit ja jalot (jalompi ei olisi kuu, jos se maassa vaeltaisi), ja mihin noin tarkasti katseenne kiinnitätte?
VOLUMNIA. Kunnon Menenius, Marcius, minun poikani, lähenee. Junon tähden, älkää meitä viivyttäkö!
MENENIUS. Haa! Tuleeko Marcius kotiin?
VOLUMNIA. Tulee, kunnon Menenius, ja suurimmat kunnianosotukset ovat hänen osakseen tulleet.
MENENIUS. He, Jupiter, ota lakkini ja kiitokseni! -- Heleijaa, Marcius tulee kotiin!
MOLEMMAT ROUVAT. Niin, hän tulee.
VOLUMNIA. Nähkääs, tuossa on kirje häneltä, senaatti on saanut toisen, hänen vaimonsa kolmannen, ja luulenpa että on teillekin kirje kotonanne.
MENENIUS. Koko minun taloni tänä iltana pemutkoon! -- Minulleko kirje?
VIRGILIA. Niin, varmaankin on siellä kirje teille; olen nähnyt sen.
MENENIUS. Minulle kirje! Sehän tuopi minulle terveyttä seitsemäksi vuodeksi; ja koko sen ajan irvistelen minä lääkäreitä. Galenon kaikkivaltaisin tohtorinlippu on pelkkää puoskaroimista, eikä tämän elinrohdon rinnalla parempi hevoslääkitystä. Eikö hänessä ole haavoja? Hänellä on tapana palata kotiin haavoitettuna.
VIRGILIA. Oi, ei, ei, ei!
VOLUMNIA. On, hän on haavoitettuna, ja siitä kiitän jumalia.
MENENIUS. Niin minäkin, jos niitä vaan ei ole liiaksi. -- Tuoko hän voiton lakkarissaan? -- Haavat häntä kaunistavat.
VOLUMNIA. Otsallaan, Menenius; hän palajaa kotiin kolmannen kerran tammiseppele päässä.
MENENIUS. Onko hän Tulloa hyvänpäiväisesti löylyttänyt?
VOLUMNIA. Titus Lartius kirjoittaa heidän otelleen keskenänsä, mutta Aufidion päässeen pakoon.
MENENIUS. Parasta olikin sen saatan vakuuttaa. Jos hän olisi puoltaan pitänyt, en maarin minä olisi tahtonut semmoista tulloamista kärsiä, vaikka olisin saanut kaikki Coriolin kirstut kultineen päivineen. Onko siitä senaatille ilmoitettu?
VOLUMNIA. Hyvät rouvat, lähtekäämme! -- On, on, on. -- Senaatille on tullut kirje päälliköltä, jossa koko tämän sotaretken kunnia luetaan poikani ansioksi. Hän on tässä sodassa voittanut kaksin kerroin entiset urostyönsä.
VALERIA. Todellakin kummia hänestä jutellaan.
MENENIUS. Kummia? Niin totta, ja täydellä syyllä, sen takaan.
VIRGILIA. Suokoot jumalat, että se olisi totta.
VOLUMNIA. Totta! Päh!
MENENIUS. Totta! Vannon että se on totta. Missä on haavat hänessä? -- (Trihuuneille, jotka tulevat esiin.) Jumalat teitä varjelkoot, te kaikkiviisaat herrat! Marcius tulee kotiin, ja nyt hänellä on vielä suurempi syy ylpeillä. -- Missä on haavat hänessä!
VOLUMNIA. Harteissa ja vasemmassa käsivarressa. Oikein komeat naarmat kansan katseltaviksi, kun hän astuu julkisesti esiin viranhakijana. Kun hän Tarquinion karkoitti, sai hän seitsemän haavaa ruumiiseensa.
MENENIUS. Yhden niskaan, ja kaksi reiteen, -- yhdeksän niitä oli, minun tietääkseni.
VOLUMNIA. Ennen viimeistä sotaretkeä oli hänessä viisikolmatta haavan arpea.
MENENIUS. Nyt niitä on seitsemänkolmatta, ja jokainen arpi oli vihollisen hautana. (Torventoitauksia ja ilohuutoja.) Kuulkaas, torvet soivat!
VOLUMNIA. Ne ovat Marcion sanansaattajia. Hänen edellänsä käy riemu, ja jälkeensä hän jättää kyyneleitä. Kädessä tarmokkaassa musta surina. Hän iskee, ja se isku miesten turma.
(Torvet soivat, Cominius ja Titus Lartius tulevat, ja heidän keskellänsä Coriolanus, tammiseppele päässä. Päälliköitä, sotamiehiä ja airut.)
AIRUT. Se kuule, Rooma, että Marcius yksin Coriolissa taistel', uuden nimen Näin kunnialla liittäin entisiinsä. Se mainenimi on Coriolanus. -- Oi, tervetullut, kuulu Coriolanus!
(Torventoitauksia.)
KAIKKI. Niin, tervetullut, kuulu Coriolanus!
CORIOLANUS. Heretkää! Tämä sydäntäni loukkaa. Vait, vaiti!
COMINIUS. Tuossa äitis!
CORIOLANUS. Oi, sa mulle Menestyst' olet jumalilta kaikilt' Anonut, tiedän sen.
(Polvistuu.)