Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

CORIOLANUS

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1887.

Näytelmän henkilöt:

CAJUS MARCIUS, myöhemmin Cajus Marcius Coriolanus, roomalainen ylimys. TITUS LARTIUS, | päälliköitä sodassa volskilaisia vastaan. COMINIUS, | MENENIUS AGRIPPA, Coriolanon ystävä. SICINIUS VELUTUS, | kansantribuuneja. JUNIUS BRUTUS, | Nuori MARCIUS, Coriolanon poika. Roomalainen airut. TULLUS AUFIDIUS. volskilaisten sotapäällikkö. Aufidion alapäällikkö. Aufidion salaliittolaisia. Antiumin kansalainen. Kaksi volskilaista vahtimiestä. VOLUMNIA, Coriolanon äiti. VIRGILIA, Coriolanon puoliso. VALERIA, Virgilian ystävä. Virgilian kamarirouva.

Roomalaisia ja volskilaisia senaattoreja, patriiseja, aediileja. liktoreita, sotamiehiä, kansalaisia, sanansaattajia, Aufidion palvelijoita ja muita seuralaisia.

Tapahtuu osaksi Roomassa, osaksi volskilaisten ja antiaattein alueilla.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Katu Roomassa.

(Joukko kapinoivin kansalaisia tulee sisään, sauvoilla, kangilla ja muilla aseilla varustettuina.)

1 KANSALAINEN. Kuulkaa mitä sanon, ennenkuin eteenpäin mennään.

KAIKKI. Puhukaa, puhukaa!

1 KANSALAINEN. Oletteko kaikki päättäneet ennemmin kuolla kuin nälkään nääntyä.

KAIKKI. Olemme, olemme.

1 KANSALAINEN. Ensinnäkin, niinkuin tiedätte, on Cajus Marcius kansan päävihollinen.

KAIKKI. Tiedämme, tiedämme.

1 KANSALAINEN. Tappakaamme hänet, niin saamme itse määrätä viljan hinnan. Onko se päätös?

KAIKKI. On kuin onkin. Sen teemme. Pois matkaan.

2 KANSALAINEN. Vielä sananen, hyvät kansalaiset!

1 KANSALAINEN. Huonojahan kansalaisia me olemme, mutta patriisit muka hyviä. Meille voisi pelastukseksi olla se, minkä isoiset ylellisyyteensä tuhlaavat. Jos he vaan tähteensä meille antaisivat, niiden vielä kelvatessa, niin saattaisimme pitää heidän apuansa ihmismäisenä. Mutta me olemme heille, heidän mielestään, liian kalleita; kiduttava kälpeytemme, kurjuutemme näky on ikäänkuin erityisluettelo, jossa näkevät oman ylellisyytensä. Meidän kärsimyksemme on heille voitoksi. -- Kostakaamme seipäillämme, ennenkuin he meidät seivästävät, sillä jumalat sen tietäkööt, että tässä puhun enemmän leivän nälästä kuin koston janosta.

2 KANSALAINEN. Cajus Marciotako etenkin kostonne tarkoittaa?

KAIKKI. Häntä etupäässä; hän kohtelee rahvasta kuin ilmeinen koira.

2 KANSALAINEN. Ettekö muista, mitä hyvää hän on isänmaallensa tehnyt?

1 KANSALAINEN. Kyllä, ja olisimme valmiit hänelle siitä kiitostakin antamaan, jos ei hän itse hankkisi itselleen korvausta ylpeydellään.

2 KANSALAINEN. No, mutta älkää noin herjaten puhuko.

1 KANSALAINEN. Minä sanon teille, että mitä hän on erinomaista tehnyt, sen hän on siinä mielessä tehnyt. Herkkätuntoiset ihmiset sanokoot sen tapahtuneen isänmaan hyväksi, mutta sen hän on tehnyt vaan äitinsä mieliksi ja osaksi tyydyttääkseen ylpeyttänsä; sillä hän on ihan yhtä ylpeä kuin urhoollinenkin.

2 KANSALAINEN. Te panette viaksi hänelle mitä hän ei voi luonteessaan muuttaa. Ettehän ainakaan sanone häntä ahneeksi.

1 KANSALAINEN. Vaikka sitä en sanoisikaan, en kuitenkaan ole syytöksien puutteessa; hänessä on vikoja niin runsaasti, että väsyy niitä luetellessaan. (Ilohuutoja ulkoa.) Mitä ilohuutoja siellä? Toinen puoli kaupunkia on liikkeellä. Miksi tässä jaarittelemme? Pois Capitoliin!

KAIKKI. Tulkaa, tulkaa!

1 KANSALAINEN. Vait! Ken tuossa tulee?

(Menenius Agrippa tulee.)

2 KANSALAINEN. Menenius Agrippa, se kunnon mies, joka aina on kansaa rakastanut.

1 KANSALAINEN. Hän se on jotenkin kelpo mies; kunhan vaan kaikki muut olisivat samanlaisia.

MENENIUS. Mik' ompi, kansalaiset? Minne matka. Kädessä seipäät, kanget? Mikä nyt on?

1 KANSALAINEN. Asiamme ei ole senaatille tuntematon, he ovat jo kahden viikon ajan kuulleet hoettavan mitä aiomme tehdä ja minkä nyt tahdomme heille työssä näyttää. Sanotaan köyhillä armon-anojilla olevan vahvat keuhkot, mutta nyt saavat tuta, että meillä on vahvat kouratkin.

MENENIUS. Mut, hyvät ystävät ja naapurukset, Näin hukka teidät perii.

1 KANSALAINEN. Mahdotonta; Hukassa tässä ilmankin jo ollaan.

MENENIUS. Mut, ystäväni, tietkääs, patriiseilla On hellin huoli teistä. Tänä puutteen Ja hädän aikana te yhtä hyvin Taivasta sauvoillanne piestä voitte Kuin Rooman valtaa, joka tietään kulkee. Tuhannet suitsivitjat katkaisten, Vahvempirenkaiset, kuin millä häntä Sitoa voitte te. Tää kallis aik' on Jumalten työt', ei patriisein. Täss' auttaa Vain polven notkistus, ei käsivarret. Ah! kurjuutenne ajaa teitä sinne, Miss' isompi on kurjuus tarjona. Ja vallanpitäjiä soimaatten te, Joill' isällinen teist' on huoli, vaikka Kirootte heitä niinkuin vihamiestä.

1 KANSALAINEN. Huoliko meistä? -- Vieläkö mitä! -- He eivät milloinkaan ole meistä huolineet. Antaneet meidän nälkään nääntyä, ja omat aittansa viljaa täyteen ahtaneet; säätäneet kiellon koron kiskomiselle, auttaakseen koronkiskureita; päivittäin peruuttaneet terveellisiä lakeja, rikkaita vastaan säädettyjä, ja päivittäin keksineet yhä ankarampia asetuksia, kahlehtiakseen ja sortaakseen köyhää, jos ei sota meitä niele, niin he meidät nielevät, ja siinä se on heidän rakkautensa meitä kohtaan.

MENENIUS. Nyt teidän myöntää täytyy, että joko Olette merkillisen ilkeät Tai tyhmäpäiset pöllöt. Sievän sadun Nyt kerron teille; tunnette sen ehkä, Mut koska tarkoitukseeni se sopii, Niin ehkä juttelen sen vielä kerran.

1 KANSALAINEN. Antakaa kuulla; vaan älkää luulkokaan, että voitte herjamme suittaa tuolla tarinallanne. Antakaa kuulla, olkaa niin hyvä!

MENENIUS. Kerranpa kaikki ruumiin-osat nousit Kapinaan vatsaa vastaan, tehden kanteen, Ett' tämä yksin keskiruumiin valtas. Kuin kuilu laiskana ja toimetonna, Ja, toisten haltuun jättäin työt ja vaivat. Vaan ruuan ahmi; muut kun sitä vastoin Näit, kuulit, kävit, aattelit ja tunsit. Jakaen keskenään kaikk' askareet, Joist' oli koko ruumihille ilo Ja yhteishyöty. Siihen vatsa vastas, --

1 KANSALAINEN. No niin, mitä vatsa siihen vastasi?

MENENIUS. Sen heti sanon. -- Naurun tapaisella -- Ei keuhkoista se tullut, mut näin ihan -- (Voin antaa vatsan yhtähyvin nauraa Kuin puhua,) se ilkkuin vastas noille Kapinannostajille nurkujille, Jotk' eivät sille mitään sois, juur' niinkuin Te senaattia morkkaatten, siit' ett'ei Se ole teidänmoinen.

1 KANSALAINEN. Vatsan vastaus? Pää kuninkaamme, vartijamme silmä. Sydän neuvojamme, käsi soturimme, Hepomme sääri, kieli räikkämme. Ja muutkin tämän pajastomme tuet Ja pienet pönkät, nuo jos --

MENENIUS. Mitä, mitä? -- No tuolla vasta suu on! -- Mitä, mitä?

1 KANSALAINEN. Tuon ahman vatsan sorron alle joutuis, Tuon ruumiin likaviemärin, --

MENENIUS. No entä?

1 KANSALAINEN. Sanotut jäsenet jos kanteen nostais. Mitäpä vatsa vastais?

MENENIUS. Sen mä sanon; Vaan vähän malttia (ei paljon teillä Sit' ole juur'), niin kerron vatsan vastuun.

1 KANSALAINEN. No tuota kestää!

MENENIUS. Ystäväni, huomaa: Tuo kunnon vatsa oli miettiväinen, Ei kärkäs niinkuin syyttäjä, ja vastas: »Mun helmaystäväni, tosin kyllä Ma ensin nautin kaiken ravinnon, Jost' elantonne saatte te; ja syystä, Kosk' olen, nähkääs, koko ruumiin aitta Ja varahuone; minä, muistakaahan, Verenne virtaa myöten lähetän sen Sydämmen hoviin, aivon istuimelle; Ja ruumiin solien ja soppein kautta Väkevin hermo saa ja pienin suoni Minulta luonnolliset tarpehensa, Joist' elää se. Ja vaikka ette kaikki, Mun ystäväin,» -- näin, nähkääs, puhuu vatsa, --

1 KANSALAINEN. No niin, ja sitten?

MENENIUS. »Vaikka ette kaikki Voi nähdä, mitä kullenkin ma annan, Niin saatan toteen näyttää, miten multa Te saatte mehun kaikesta, mut mulle Jätätte perkeet vaan.» Mit' arvelette?

1 KANSALAINEN. Sep' oli vastaus. Entä sovitelma?

MENENIUS. Senaatti Rooman on tuo hyvä vatsa. Ja kapinoivat raajat te; sen huolta Nyt aatelkaa ja miettikäätte tarkoin, Mit' yhteis-etu vaatii, niin te näätte, Ett'ei se, mitä saatte, yhteist' ole, Vaan heistä lähtee se ja teille tulee, Eik' itsestänne suinkaan. -- Mitä sanot, Sä, tämän kokouksen isovarvas?

1 KANSALAINEN. Minäkö isovarvas? Miksikä isovarvas?

MENENIUS. Kun, vaikka halvin, matalin ja kurjin, Tät' älykästä kapinata johdat. Sa raukka, vaikka ajoon olet kehnoin, Edellä käyt, kun hyötyä sä vainut. -- Esille kanget, seipäät vaan! Nyt Rooma Rottainsa kanssa ottelee, ja myrkyn Syö heistä toinen. -- Terve, jalo Marcius!

(Cajus Marcius tulee.)

MARCIUS. Kiitos! -- Mik' on sun, sinä jäyhä roskajoukko, Jok' älyparkaas syyhyvätä kynsit, Kunnes se rohtuu?

1 KANSALAINEN. Kohtelias aina! MARCIUS. Ken kohtelias teille on, se häijyst' Imartelee. Mitä tahdotte te, koirat? Ei sota hyvä, eikä rauha; toinen Peloittaa teitä, toinen röykkeiks saattaa. Ken teihin luottaa, jalopeuran sijaan Jäniksen saa, ja ketun sijaan hanhen. Olette yhtä taattavat kuin jäällä Tulihiili on tai rae päiväsessä. Rikollist' ylistämään teiss' on miestä Ja rankaisijaa parjaamaan. Ken mainett' On ansainnut, teilt' ansainnut on vihaa. Halunne on kuin sairaan ruokahalu, Sit' enin himoo se, mist' enin haittaa. Ken suosioonne luottaa, lyijy-evin Se ui ja ruovolla se tammen kaataa. Te hirtehiset! Hiis teit' uskokoon! Te mieltä joka hetki muuttelette: Nyt halpa äskeinen on suosikkinne, Ja jalo se, jot' äsken vihasitte. Mi hätänä, kun kautta kaupungin te Rääkytte reimaa senaattia vastaan, Mi jumalia likinn' ohjaa teitä Ja toisianne syömäst' estää? -- Mikä On tarkoitus?

MENENIUS. Asettaa viljan hinta. Sanovat: viljaa kaupungiss' on kyllin.

MARCIUS. Ne hirtehiset! Niin vain? Takan luona He istuvat ja Capitolin toimet He tietävänsä luulevat, ken nousee Ja kuka sortuu; puolueita luovat Ja avioita; puoltaan vahvistavat. Ja kenkärajains' alle sortavat He vastenmielisensä. Kyllin viljaa! Jos aateli vaan hiiteen heittäis säälin Ja mun sois miekkaa käyttää, tuhansittain Noit' orjia ma löisin, luoden röykyn Niin korkean kuin keihääni on pitkä.

MENENIUS. Ei, nää jo ovat tyynni malttuneet. He, nähkääs, julmia on pelkureita, Vaikk' älyn puute heiss' on suuri. Entä Tuo toinen joukko?

MARCIUS. Hajan. Hirteen kaikki! He nälkää huusivat ja sananlaskuj' Ynisivät, sen kaltaisia kuin: »Suu särjelläkin», »nälkä kova vieras», »Ei vatsa nuollen täyty», »herrain kanssa Ei marjaan menemistä», moisin pätkin He nurkuns' ilmi toivat, ja kun pyyntö, Tuo kumma, myönnettiin, -- jok' aatelilta Masensi mielen, kalvaaks tehden vallan. Niin vimman ilosta he kiljuivat Ja lakkins' ilmaan heittivät, ikäänkuin Kuun sarviin tahtoen ne kiinnittää.

MENENIUS. No, mitä sitten heille myönnettiin?

MARCIUS. Viis kansan valitsemaa tribuunia, Sen roskaviisautt' edustamaan; -- Brutus, Sicinius, ja -- hitto heitä muisti! Hajoittaa sais nuo roistot Rooman ennen Kuin moiseen minä taipuisin; näin valtaa He yhä saavat, lisää vaatien Kapinan uhalla.

MENENIUS. Se kummallist' on.

MARCIUS. Pois, kuotukset, pois kotihinne!

(Sanansaattaja tulee kiireesti.)

SANANSAATTAJA. Miss' on Se Cajus Marcius?

MARCIUS. Tässä. Mitä tahdot?

SANANSAATTAJA. Ilmoittaa: aseissa on volskilaiset.

MARCIUS. Sep' oivaa! Näinpä suoriks päästään noista Mädistä perkeistä. -- Kas, tuossa isät!

(Cominius, Titus Lartius ja muita senaattoreja, Junius Brutus ja Sicinius Velutus tulevat.)

1 SENAATTORI. Mit' äsken, Marcius, kerroitte, on totta: Aseiss' on volskilaiset.

MARCIUS. Kuuman teille Aufidius, heidän johtajansa, antaa. En kadehdi ma hänen suuruuttaan, Mut jos en ois mik' olen, tahtoisin ma Hänenä olla.

COMINIUS. Yhdess' ottelitte.

MARCIUS. Jos sotis mailma, puoli puolta vastaan, Ja hän mun puoltan' oisi, luopuisin ma. Otellakseni hänen kanssaan. Hauska Usuttaa leijonaa!

1 SENAATTORI. Te, jalo Marcius, Cominiota seuraatten kai sotaan?

COMINIUS. Sen taannoin lupasitte.

MARCIUS. Sen ma tein. Ja siinä pysyn. -- Saatpa nähdä, Lartius, Kuink' isken vielä kerran Tullust' otsaan. Kuin? Rampako? Ja jäätkö pois?

LARTIUS. En, Marcius; Ma toiseen sauvaan nojaan, toisell' isken; Ma myötä tulen.

MARCIUS. Aito-aateluutta!

1 SENAATTORI. Nyt Capitoliin tulkaa, siellä parhaat Odottaa ystävät.

LARTIUS (Marciolle). Te etupäässä; Cominius sitten; jäljessä me muut; Syyst' etusija teill' on.

COMINIUS. Jalo Marcius!

1 SENAATTORI (kansalaisille). Pois, kotiin!

MARCIUS. Mukaan tulkoot: volskilaisill' On paljon viljaa; aittain kaivajiksi Mukahan rotat! -- Kunnon mässääjät, Nyt hehkeimmäll' on uljuutenne; tulkaa!

(Senaattorit, Cominius. Marcius, Titus Lartius ja Menenius poistuvat. Kansa hiipii pois.)

SICINIUS. Niin pöyhkää onko toista kuin tuo Marcius?

BRUTUS. Ei mokomaa.

SICINIUS. Kun kansantribuuneiksi Valittiin meidät, --

BRUTUS. Näitkö sitä suuta Ja silmäystä?

SICINIUS. Niin ja ivaa sitten.

BRUTUS. Vihoissaan jumaliakin hän pilkkaa.

SICINIUS. Ja ilkkuu kuuta kainoa.

BRUTUS. Tää sota hänet nielköön! Miehuudestaan Hän liiaks ylpeilee.

SICINIUS. Sellainen luonne. Kun onni sitä kuihkoo, päivän kalvett' Ivaten tallaa. Mutta ihme, että Hän röyhkeydessään palvelemaan taipuu Cominiota.

BRUTUS. Mainetta hän lempii Ja onkin jo sen suosikki; mut maine Ei säily eikä kasva muuten paitsi Likinnä ensimmäistä; kommellukset Päämiehen syyksi jäävät, vaikka tekis Hän kaikki mitä voi, ja löyhä moite Se Marciosta huutaa: »Oi, jos johto Häll' olis ollut!»

SICINIUS. Taas jos hyvin käypi, Niin kansan mieli, Marcioon kiintyneenä, Cominiolta ansion vie.

BRUTUS. Niin kyllä; Cominion maineest' on jo puolet Marcion, Vaikk' ilman hänen vaivattaan; ja hälle Cominion virheet lisää mainett' antaa, Vaikk' ilman hänen ansiottaan.

SICINIUS. Pois nyt, Ja valmistuksist' urkkikaamme tieto Ja mihin toimiin retkeänsä varten Tuo juonikko nyt ryhtyy.

BRUTUS. Lähtekäämme!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Corioli. Senaatintalo.

(Tullus Aufidius ja senaattoreja tulee.)

1 SENAATTORI. Vai luulette te siis, Aufidius, ett' on Vihiä Rooma tuumistamme saanut Ja tuntee hankkeemme.

AUFIDIUS. Ken muuta luulis? Mit' ompi meillä koskaan ajateltu, Jot' olis toimeen saatu, ennen kuin Sen Rooma haistoi? Neljä päivää sitten Sain tietoja; näin sanat kuuluu -- kirje On, luulen, muassani; niin, täss' on se: (Lukee.) »Pestattun' ovat joukot; epätietoist'. Itäänkö vaiko länteen. Suur' on hätä, Ja kansa kapinoi. Cominius Ja vanha vihamiehenne, tuo Marcius (Mi vihatumpi Roomass' on kuin teillä). Ja Lartius, uljas Rooman mies, ne kolme Yrityst' ohjaavat, niin kerrotaan, Mut minne? Luultavasti teitä vastaan. Siis, varokaa!»

1 SENAATTORI. Väkemme jalkeill' ompi, Eik' ole epäiltykään, ettei Rooma Sotahan olis valmis.

AUFIDIUS. Viisast' oli Salassa pitää hankkehenne, kunnes Näkyä niiden täytyisi; mut Rooma Ne hautumasta keksi. Näin se tyhjäks On tehnyt aikomuksemme, jok' oli: Mont' ottaa kaupunkia, ennen kuin Ties Rooma meidän jalkeill' olevankaan.

2 SENAATTORI. Nyt, jalo Aufidius, toimihinne! Väkenne luoksi rientäkää; me yksin Coriolia vartioimaan jäämme. Jos meitä saartavat he, sotajoukoll' Avuksi tulkaa. Epäilen tok', että Tuo meitä tarkoittaa.

AUFIDIUS. Ei epäilystä; Mun tieton' ovat varmat. Niin -- ja lisäks: Jo matkall' osa heidän joukkojaan on Ja tänne päin. Hyvästi, isät, jääkää! Jos Marcion kanssa tanterella yhdyn, Niin valan tehneet olemme, ett' ennen Ei tauota, kuin meistä toinen kaatuu.

KAIKKI. Jumalat auttakoot!

AUFIDIUS. Ja teitä kaitkoot!

1 SENAATTORI. Hyvästi vaan!

2 SENAATTORI. Hyvästi!

AUFIDIUS. Hyvästi!

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Rooma. Huone Marcion talossa.

(Volumnia ja Virgilia tulevat. He istuutuvat kahdelle matalalle tuolille ja alkavat neuloa.)

VOLUMNIA. Laula, hyvä lapseni, tai ainakin puhu vähän hauskempaa. Jos poikani olisi minun mieheni, niin totta maar enemmän iloitsisin hänen poissa-olostaan, kun hän sillä mainetta saavuttaa, kuin hänen syleilyksistään kotona vuoteessa, olkootpa ne kuinka hellät ja rakkahat hyvänsä. Kun hän vielä oli hento lapsi ja kohtuni ainoa hedelmä, kun hän nuoruudellaan ja kauneudellaan käänsi puoleensa kaikkien silmät, kun hänen äitinsä ei olisi ainoaksi hetkeksikään luopunut häntä katselemasta, vaikkapa sitä itse kuninkaat olisivat päiväkaudet rukoilleet, jo silloin -- kun ajattelin miten sellaista olentoa kunnia kaunistaisi ja että hän, jos maine ei häntä elähyttäisi, ei olisi parempi kuvaa, joka seinässä riippuu, -- jo silloin mielelläni annoin hänen etsiä vaaroja, joissa kunniata oli tarjona. Veriseen sotaan hänet lähetin, ja sieltä hän palasi, tammiseppele päässä. Kuules lapseni, en enemmän ilosta sävähtänyt, ensi kerran kuullessani, että poikani oli miespuolta, kuin nyt ensi kerran nähdessäni, että hän on osottanut olevansa mies.

VIRGILIA. Mutta entä jos hän olisi sodassa kaatunut, mitä silloin?

VOLUMNIA. Silloin hänen mainehikas nimensä olisi poikani ollut; se olisi silloin minun perilliseni ollut. Kuule vakava tunnustukseni: jos olisi tusina lapsia mulla, kaikki yhtä rakkaita, eikä yksikään vähemmän kallis, kuin sinun ja minun hyvä Marcioni, niin mieluisemmin näkisin yhdentoista kunnialla kuolevan isänmaansa edestä, kuin yhden työttömänä hekkumassa elävän.

(Kamarirouva tulee.)

KAMARIROUVA. Valeria rouva tääll' on, hyvä rouva.

VIRGILIA. Suvaitkaa minun poistua.

VOLUMNIA. Et, sit' et saa. On niinkuin kuulisin ma miehes rummun Ja näkisin, kuin tukasta hän laahaa Aufidiota; volskilaiset säikkyy Kuin lapset karhua. Hän jalkaa polkee Ja huutaa: »Tulkaa tänne, arkalaiset, Te pelvon sikiöt, te, vaikka Roomass' Olette syntyneet!» Hän rautakintaall' Otsastaan veren pyyhkivi ja kulkee Kuin leikkuumies, jonk' ompi määrä kaataa Kaikk' elo, taikka palkattomaks jäädä.

VIRGILIA. Otsastaan verenkö! Oi, Zeus, ei verta!

VOLUMNIA. Suas, houkka! Kultaisetkaan voitonmerkit Niin miest' ei kaunista. Hecuban rinta, Jot' imi Hector, ihanamp' ei ollut Hectorin otsaa, kun se kreikkalaisten Miekoille halveksien vertaan sylki. -- Valeria sa tervetulleeks sano!

(Kamarirouva menee.)

VIRGILIA. Aufidion julmuudesta taivaan vallat Varjelkoon miestän'!

VOLUMNIA. Polvens alle painaa Hän Tullon pään ja niskaan häntä polkee.

(Kamarirouva palajaa Valerian ja palvelijan kanssa.)

VALERIA. Hyvää päivää, hyvät rouvat!

VOLUMNIA. Terve tultuanne!

VIRGILIA. Hupaista teitä nähdä, hyvä rouva!

VALERIA. Kuinka voitte te molemmat? Tehän nyt vasta kodikkaita olette! Mitä te neuloskelette? Kaunis kuosi, todellakin! -- Kuinka pikku poikanne voipi?

VIRGILIA. Kiitoksia kysymästänne; hyvin rouvaseni.

VALERIA. Hän mieluisemmin katselee miekkoja ja kuuntelee rumpua, kuin tarkkaa opettajaansa.

VOLUMNIA. Isänsä poika, totta tosiaan! Oikein herttainen lapsi, sen takaan. Niin, kuulkaapas, katselin häntä viime keskiviikkona puolen tuntia yhtä mittaa; hänellä on niin miehekäs ryhti. Näin hänen tavoittavan kultaperhosta, ja kun hän sen oli kiinni saanut, päästi hän sen taasen irti; ja taas takaa ajamaan, ja sitten nenällensä maahan, ja jälleen pystyyn, ja saikin sen taasen kiinni. Lankeeminenko hänet raivoon sai vai mikä, sitä en tiedä, mutta hampaitaan hän kiristeli ja rouhi perhosen, oi, ette usko, kuinka hän sen palasiksi rouhi.

VOLUMNIA. Isän tapoja.

VALERIA. Toden totta, oikein jalo lapsi.

VIRGILIA. Vallaton koko poika.

VALERIA. Kas niin, pois nyt ompelunne! Voittehan joutilaiksi ruveta täksi iltapuoleksi.

VIRGILIA. En, rouvaseni, en lähde ulos ovesta.

VALERIA. Ettekö ulos ovesta?

VOLUMNIA. Hänen täytyy kuin täytyykin.

VIRGILIA. En, oikein totta, suokaa anteeksi. En astu kynnyksestä yli, ennenkuin mieheni sodasta palajaa.

VALERIA. Hyi! Järjetöntähän noin on huoneeseensa salpautua. Tulkaa nyt hyvän tuttavan luoksi varpajaisille.

VIRGILIA. Toivon, että hän pian parantuisi, ja tahdon rukoilla hänen puolestaan, mutta tulla sinne en saata.

VOLUMNIA. Ja miksikä et, saako kysyä?

VIRGILIA. En mukavuudesta, enkä ystävyydenkään puutteesta.

VALERIA. Tahdotte matkia Penelopea; mutta sanotaan, että kaikki se lanka, minkä hän Ulysseen poissa ollessa kehräsi, vaan täytti Ithakan koilla. Tulkaa pois! Jos olisi palttinanne yhtä tunnokas kuin sormenne, niin jättäisitte pelkästä säälistä tuon ompelunne. Tulkaa nyt vaan kanssamme!

VIRGILIA. En, hyvä rouva, suokaa anteeksi. Toden totta, en tahdo lähteä ulos.

VALERIA. Kas niin, lähtekää nyt vaan, niin kerron teille suloisia uutisia miehestänne.

VIRGILIA. Ei, niitä ei ole vielä saattanut saapua.

VALERIA. On todellakin; en tässä nyt turhia puhu: viime yönä tuli häneltä tietoja.

VIRGILIA. Tottako, rouva?

VALERIA. Toden totta; kuulin sen eräältä senaattorilta. Tämmöinen on asian laita: volskilaiset olivat lähettäneet sotajoukon liikkeelle, jota vastaan ylipäällikkö Cominius vei osan roomalaista sotavoimaa. Puolisonne ja Titus Lartius piirittivät heidän kaupunkiansa Coriolia. He eivät epäile voittavansa ja tekevänsä pikaista loppua sodasta. Kunniani kautta, tämä on totta. Ja nyt, lähtekää kanssamme!

VIRGILIA. Anteeksi, hyvä rouva; vast'edes noudatan kaikessa teidän mieltänne.

VOLUMNIA. Antakaamme hänen jäädä; tuommoisena hän vaan pilaisi ilomme.

VALERIA. Niin kyllä, samaa minäkin. -- Hyvästi siis! -- Tulkaa, rouva hyvä! -- Virgilia, kuules, viskaa nyt nurkkaan tuo juhlallisuutesi ja lähde kanssamme.

VIRGILIA. En, en todellakaan saata. Toivotan teille paljon hauskuutta.

VALERIA. No, hyvästi sitte!

(Menevät,)

Neljäs kohtaus.

Coriolin edustalla.

(Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin astuvat sisään Marcius, Titus Lartius, sotaherroja ja sotamiehiä. Sanansaattaja rientää heitä vastaan.)

MARCIUS. Tuoss' uutta kuullaan; -- vetoa, ett' ovat He otelleet!

LARTIUS. Eip' ole; orhist' orhi!

MARCIUS. No, menköön!

LARTIUS. Hyvä!

MARCIUS. Sano, onko päämies Jo vihollisen kohdannut?

SANANSAATTAJA. He toistaan Katselleet ovat, mut ei haastelleet.

LARTIUS. Heposi mun on.

MARCIUS. Takaisin sen ostan.

LARTIUS. En myy sit' enkä lahjoita, mut lainaan Sen viideksikymmeneksi vuodeks sulle. -- No, kaupunkia antaumaan vaadi!

MARCIUS. Miss' ovat joukot?

SANANSAATTAJA. Tunnin matkan päässä.

MARCIUS. Toistemme sotahuudon kuulemme siis. -- Nyt, Mars, sua pyydän, pane vauhtiin, työmme. Niin että, miekat suitsevina, täältä Kedolle avuks ystäväimme päästään! Hoi, torvet soimaan!

(Soitetaan sovinnon hierojaisille. Muutamia senaattoreja ilmestyy muurille.)

Onko Aufidius Muurien sisällä?

1 SENAATTORI. Ei, eikä yhtä. Ken teitä säikkyis vähemmän kuin hän, Ja se on vähän kyllä. Kuulkaas rummut Kokoovat nuorisomme; ennen muurit Me murramme kuin tänne salpaan jäämme. Ei lukoss' ole porttimme, ne korsill' On salvatut vaan, itsestään ne aukee. (Sotahuutoa kuuluu kaukaa.) Haa, kuulkaatten! Aufidius on se. Kuulkaas, Kuin rehkii hän ja armeijaanne pirstaa!

MARCIUS. Oo, niiks' on tullut!

LARTIUS. Melu tuo se olkoon Nyt oppaamme. -- Hoi, tikapuita tänne!

(Volskilaiset tulevat ja marssivat näyttämön poikki.)

MARCIUS. Meit' eivät pelkää, ulos ryntäävät he. Sydänten eteen kilvet nyt, ja, sydän Lujempana kuin kilpi, taistelkaa! -- Käy päälle. Titus! Enemmän, kuin luulin, Meit' ilkkuvat he; vihast' oikein hiestyn. Eteenpäin, veikot! Volskilaiseks sanon Sen, joka väistää; miekkaa saa se maistaa.

(Sotamelua. Roomalaiset ja Volskilaiset poistuvat taistellen. Roomalaiset peräytyvät varustustensa taakse. Marcius palajaa.)