Part 3

Upseeri, joka oli paljon hellittänyt ankarasta sävystään kuullessaan, kenen kanssa oli tekemisissä, tarkasti paperit, antoi ne takaisin, teki jäykästi kunniaa ja sulki huolellisesti oven jälleen. Sitten kajahti hänen komentava äänensä: »Päästäkää kansalainen edusmies Chauvinière lävitse.»

Rautaportit vongahtivat auki, ajaja napsautti ruoskaansa, vartija teki kunniaa kiväärillä, ja he ajoivat tullin läpi. Pariisin ulkopuolelle.

»Olemme päässeet Rubiconin yli», virkkoi Chauvinière kuivimpaan sävyynsä ja heittäysi taaksepäin nurkassaan, pitkät, laihat sääret työnnettyinä suoraan eteen. Täten nojaten hän edelleenkin tarkkasi salavihkaa toveriaan, joka taivutti tyynesti papereita takaisin laskoksiinsa ja sitten pisti ne salkkuun. Hänen ihmettelynsä ja ihailunsa oli niin valtava, että hän lausui ajatuksensa ääneen:

»Teissä on totisesti ryhtiä!»

Tyttö napsautti salkun lukon kiinni ja katsahti häneen, hymyillen hiukan.

»Se on veressä», virkkoi hän hiljaa. »Ettehän te sitä tiedä. Siksi te ihmettelette. Ette liene tavannut monta naista minun säädystäni, kansalainen edusmies.»

Pienempi mies olisi närkästynyt vihjauksesta, jota hän ei ollut kyllin hupsu otaksumaan harkitsemattomaksi. Mutta Chauvinièrella oli se harvinainen erittelylahja, joka teki hänelle mahdolliseksi ihailla näppäryyttä silloinkin, kun se kohdistettiin häntä itseään vastaan. Hän nyökkäsi hyväksyvästi.

»Huomaan, että te olette taipuvainen otaksumiin», lausui hän arvostelevasti. »Sekin lienee veressä ja syynä siihen, että sitä niin paljon vuodatetaan. Hm, hm! Puhukaamme muista asioista. Velvollisuuteni kutsuu minua Neversiin. Nyt on torstai. Meidän pitäisi päästä sinne lauvantai-iltana. Minä en säästä hevosia matkustellessani kansakunnan asioilla.»

Neitonen oli sen jo aavistanut siitä hurjasta vauhdista, jolla vaunut nyt kiitivät eteenpäin. Edusmies jatkoi:

»Minä teen teille seuraavan ehdotuksen...» Hän pysähtyi puheessaan, ja tuon lyhyen vaitiolon aikana tyttö havaitsi valtimoittensa sykkivän kiivaammin ja hengityksensä käyvän läähättäväksi. Mutta Chauvinière, joka tarkkasi häntä kaiken aikaa, kun tällä harkitulla jännityksellä koetteli häntä, huomasi ainoastaan hänen ulkonaisen järkkymättömän tyyneytensä. Hän jatkoi verkalleen: »Jos olisitte vilkaissut niihin passeihin, olisitte nähnyt, että ne ovat laaditut tinkimättömään muotoon. Niissä käsketään kaikkia kuoleman uhalla antamaan meille kaikkea mahdollista apua matkustellessamme kansakunnan asioiden vuoksi. Kun pääsemme Neversiin, huomaan tarvitsevani täsmällisiä tietoja tapahtumista Burgundin itäisimmissä seuduissa. Mutta kun minulla Nivernaisissa on liian paljon asioita hoidettavina lähteäkseni sinne itse, päätän lähettää teidät sijastani. Sitä tarkoitusta varten ja passiemme valtuudella Neversin vallankumouskomitea toimittaa teille tarpeellisen suojeluskirjan ja saattueen matkustaaksenne Rhônen rannoille. Senjälkeen on teidän asianne — eikä sen tarvinne teille käydä vaikeaksi — keksiä keinoja päästäksenne rajan yli Sveitsiin, missä olette turvassa.»

Hän vaikeni; mutta tytön hengitys ei vielä tasaantunut. Se, mitä hän kuuli, oli hänestä ihan uskomatonta. Se osoitti selvästi, että tuo mies toimi puhtaasti epäitsekkäistä syistä, ilman mitään omanvoitonpyyntöä. Oliko mahdollista, että hänen pulansa tai jokin hänessä itsessään oli tosiaan hellyttänyt vieraan miehen näin säälivään suojelukseen? Tapahtuiko sellaista, vieläpä niiden ihmispetojen taholta, jotka olivat panneet vallankumouksen toimeen?

Taipuessaan käyttämään hyväkseen toisen tarjousta mademoiselle de Montsorbier ei ollut sallinut kauniilta kuulostavien ehdotusten itseään pettää. Hän oli tarttunut oljenkorteen epätoivoisena mahdollisuutena, kun mitään muuta ei ollut. Suostuessaan hän oli valmistautunut luottamaan omiin voimiinsa, rohkeuteensa ja neuvokkuuteensa, käyttääkseen ripeästi hyväkseen tilaisuutta, joka mahdollisesti tarjoutuisi, puijatakseen mieheltä kaiken edun, jota hän ehkä itselleen tavoitteli, pakottaakseen auttajansa toimimaan mahdollisimman pitkälle antamiensa näennäisten lupausten mukaan.

Oliko hän näillä ajatuksillaan tehnyt toiselle vääryyttä? Oliko tuo mies todellakin se epäitsekäs ystävä, joksi hän itseään vakuutteli, ponnistellen hänen pelastuksekseen ilman palkinnon toivoa, kuten oli sanonut? Hänen selvästä järjestään se tuntui haavemaiselta. Mutta mitä muuta oli pääteltävä aikomuksista, jotka hän juuri oli ilmaissut? Vai oliko tuo puhe pelkkää unijuomaa, jolla tahdottiin tuuditella hänet petollisen turvallisuuden huumaukseen, jotta hän sitten olisi sitä avuttomammin miehen mielivallassa?

Näitä hän mietiskeli pitkän tovin aikana, joka seurasi edusmiehen ilmoitusta, kunnes tämä jälleen katkaisi hänen mietteensä, pakottaen hänet puhumaan.

»Te pysytte vaiti, kansalainen. Ettekö täydellisesti hyväksy tätä järjestelyäni? Vai onko teillä itsellänne parempi suunnitelma?»

»Ei, ei. Ei se sitä ole.» Neitonen pysähtyi hillitäkseen heikon värähdyksen äänessään. — Vaunujen puolihämärässä Chauvinièresta näytti, että tyttö oli tullut hiukan vaaleammaksi, kun hän katseli sivulta hienopiirteisiä huulia ja sirosti kaartuvaa nenää. »Olen syvästi liikutettu, kansalainen, teidän huolenpidostanne, kun olette niin hartaasti suunnitellut minun hyväkseni — teidän huolenpitonne epäitsekkäästä jaloudesta.»

Miehen silmissä välähti. Se oli kuin liekin äkillinen leimahdus ja yhtä nopea sammuminen pimeässä. Mutta neitonen ei katsellut häneen, vaan tuijotti suoraan eteensä.

»Minä en löydä sanoja teitä kiittääkseni. Minun kiitollisuuteni ja ihmettelyni mykistää minut. Teidän suunnitelmanne on paras, mitä voisin toivoa. Sveitsissä minulla on ystäviä. Minä...»

Hänen äänensä vapisi ja heikkeni hiljaisuudeksi. Ei ollut teeskentelyä, että hän oli liikutettu ja menettämäisillään itsehallintansa. Tarve hallita itseään, se häntä juuri peloittikin, tarve olla varuillaan, valpas ja valmis kaikkien tapahtumain varalta, jotka äkkiarvaamatta ja väijyen voisivat häntä kohdata. Hänen rohkea mielenlaatunsa, joka ehkä olisi säilyttänyt jäntevyytensä ilmivaaran uhatessa, lannistui nyt epävarmuudesta ja hermostuttavasta odotuksesta.

Chauvinièren ääni kuului silkinpehmoisena huokauksen säestämänä hajamielisesti mietiskelevän tytön korvaan.

»Koska te niin täydellisesti hyväksyitte suunnitelmani, voimme siis pitää asian päätettynä ja toimia niinkuin äsken ehdotin.»

Hän nojautui takaisin nurkkaansa, sulki silmänsä ja näytti sen jälkeen uinahtelevan ne kolme tuntia, jotka matka vielä kesti. Tuntui siltä kuin hänen mielenkiintonsa matkatoveria kohtaan olisi vähenemässä, nyt kun hänen aikomansa palvelus jo oli puoliksi suoritettu ja loppuosa selvästi suunniteltu.

NELJÄS LUKU

He ajoivat kolisten Melunin katujen mukulakivien yli hämärän langetessa ja pysähtyivät Kansakunnan hotellin — entisen Kuninkaallisen hotellin — edustalle. Tuskin oli kyytipoika kuiskannut, kuka matkustajamme oli, kun isäntä, tallirenki ja kamaripalvelija tulivat ulos lausumaan edusmiehen vapisevan nöyrästi tervetulleeksi.

Chauvinière otti vastaan tämän hänen suuruudelleen maksetun veron niin ylvään ylimielisesti, että harvat despootit olisivat hänelle siinä vetäneet vertoja eikä kukaan häntä ylittänyt. Talon parhaat huoneet annettiin hänen ja hänen nuoren kirjurinsa käytettäviksi, paras illallinen, mitä Melunissa voitiin hankkia, valmistettiin ylevän vieraan nautittavaksi, ja kellarista etsittiin kaikkein parasta vanhaa burgundinviiniä, joka siellä oli ollut koskemattomana, melkein unohdettuna, ja tuotiin pöytään edusmiehen ilahduttamiseksi.

Aterialla ja sen jälkeen oli hänen käytöksensä mademoiselle de Montsorbieria kohtaan niin moitteettoman mallikelpoinen kuin tämä konsaan olisi voinut odottaa omaan säätyynsä kuuluvan miehen taholta. Chauvinière oli huolehtivainen, mutta aina arvokkaan säädyllinen, ystävällinen, mutta poikkeuksettoman kunnioittava. Ja hän huvitti sitten neitosta juttelemalla, osoittaen siinä odottamattoman syvällistä sivistystä tuntemalla ei ainoastaan Scarronin ja Voltairen teoksia, vaan myöskin klassillisia kirjailijoita, joiden lauseita hän tavantakaa kertasi. Hänen persoonallisuutensa pani neitosen hiukan hämilleen, teki hänet ikäänkuin ujommaksi, sikäli kuin hän havaitsi tämän miehen kohoavan niin paljon sen yläpuolelle, mitä hän alussa oli aavistellut. Edusmies osoitti hienostusta, jota hänen valtiollisen tunnustuksensa miehessä täytyi pitää melkein uskomattomana; hänen tapansa olivat moitteettomat.

Kun neitonen vihdoin poistui makuuhuoneeseensa, oli hän entistä suuremmassa epävarmuudessa. Chauvinière avasi hänelle oven, pää kunnioittavasti kumartuneena, ja toivotti hänelle kohteliaasti hyvää lepoa. Huoneessaan, joka oli edusmiehen suojan vieressä, valtasi neitosen äkkiä säikähdys. Hän työnsi kiinni salvat, joilla ovi oli varustettu ylhäältä ja alhaalta, ja meni sitten avaamaan ikkunan nähdäkseen, mikä pakokeino saattaisi tarpeen tullen olla käytettävissä. Oli kylmä ja tihutti sadetta, taivas oli pilvien peitossa ja yö pilkkopimeä. Mutta alikerran ikkunasta virtaavassa valossa hän näki pihan kiveyksen kiiltävän runsaasti viidentoista jalan päässä alhaalla. Tarpeen tullen hän saattoi köydeksi kierretyn lakanan avulla sitä tietä poistua. Mutta mitä sitten? Sellainen menettely oli ajateltavissa vain epätoivoisessa tilassa, eikä hänen tilansa vielä ollut epätoivoinen. Yrittipä hän jo vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ollut minkäänlaista syytä pitää sitä epätoivoisena, ja että hän oli pikku raukka, joka säikähti varjoja.

Tämä hänen käsityksensä vahvistui vielä, kun hän aamulla heräsi keskeytymättömän unen virkistämänä, keväisen päiväpaisteen valellessa valoaan hänen huoneeseensa, ja silloin hän totesi, kuinka aiheettomasti hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänestä pelkurin.

Hän tuli reippaana ja siistittynä aamiaiselle, niin reippaana ja sirona, että palvelustyttö käytävässä vilkaisi ujosti hymyillen edusmieskansalaisen nuoreen kirjuriin ja tunsi kenties mielensä haikeaksi nähdessään, kuinka vähän tuo vakava nuori mies hänen suloistaan välitti.

Chauvinière istui jo pöydässä. Kun huoneessa oli palvelija, ei hän noussut. Hän nyökkäsi hiukan ja tervehti pisteliäällä äänensävyllä.

»Jaha, Antoine! Kaipa sinä nukuit hyvin?»

»Kiitos, oivallisesti, kansalainen edusmies.»

»Älähän vastedes nuku ihan niin hyvin. Minä en pidä myöhästymisestä enkä nuorista miehistä, jotka vastahakoisesti lähtevät vuoteistaan. Aamiaisesi on kylmä, ja hevosia jo valjastetaan. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä. Koetahan olla valmis.»

He matkustivat koko sen päivän vimmatulla vauhdilla, pysähtyen vain kahdesti ruokailemaan, levähtämään ja hevosia vaihtamaan, niin että he iltamyöhällä olivat tulleet ajaneeksi satakunta kilometriä ja yöpyivät Chåtillon-sur-Laingin kylään Orléannaisissa. Täällä uudistui edellisen yön kokemus. Taaskin Chauvinière osoitti miltei liioiteltua kunnioitusta, taaskin hän rupatteli sujuvasti ja hupaisesti ikäänkuin pannakseen näkyville kaikki sielunsa jalokivet huikaistakseen ja hurmatakseen seuralaisensa. Tyttö suli hiukan. Oli tosiaan mahdotonta pysyä viileän eristyneenä näin suuren hyvänsuopeuden hehkussa. Kerran tai kahdesti, kun hän äkkiä nosti katseensa, hän huomasi kansanedustajan silmien tähystelevän häntä. Ne kääntyivät heti poispäin, ja sudenilme, jonka hän ehti havaita hänen kasvoillaan, peittyi heti ikäänkuin naamioon. Mutta vaikutelma siitä jäi hänen muistiinsa ja herätti äkillisen kuvaamattoman pelon, samanlaatuisen kuin se oli, jonka hänen silmänsä olivat nostattaneet Conciergeriessa.

Chauvinière joi ehkä hiukan liiaksi sinä iltana ja sen seurauksena hellitti hiukan itsehallintaohjaksia. Hänen avatessaan neitoselle oven tämän lähtiessä ja toivottaessaan hyvää yötä oli virnistys hänen kasvoillaan ja silmien nälkäinen palo selvästi havaittavissa. Niin suuren pelon ne herättivät neitosessa, että hän lukittuaan ja salvattuaan oven heittäytyi täysin puettuna vuoteellensa herkän valppaana, ennen päivänkoittoa melkein ollenkaan nukkumatta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi oikeuttanut hänen sielunsa värähtelyt, ja kun hän saapui aamiaiselle, odotteli edusmies häntä niin säädyllisen mallikelpoisena esiintymisessään, että tyttö taaskin kyseli itseltään, eikö hänen mielikuvituksensa viime yönäkin ollut häntä pettänyt.

Kaiken päivää se kysymys askarrutti häntä vaunujen keinuessa ja tanssiessa huimaavaa vauhtiaan ja Chauvinièren puolittain torkkuessa nurkassaan melkein epäkohteliaan välinpitämättömänä matkatoveristaan. Se kysymys askarrutti yhä hänen mieltään, kun heille kello viideltä iltapäivällä vajaan kilometrin päässä Loiren varrella sijaitsevasta La Charitén kylästä sattui äkillinen ja odottamaton keskeytys akselin nastan katketessa, jolla tapauksella ilman kyytipojan valppautta olisi saattanut olla vakavammatkin seuraukset.

Chauvinière astui vaunuista kamalasti noituen. Hänen aikomuksensa oli ollut sinä iltana päästä Neversiin puhuakseen siellä yleisen turvallisuuden komitean kokouksessa ja järjestää niin, että hän seuraavana aamuna saattaisi lähteä tarkastukselleen. Siitä suunnitelmasta hänen täytyi nyt luopua ja tyytyä sellaiseen hökkeliin, joka La Charitélla olisi tarjottavana tälle kansanvaltaiselle hekumoitsijalle.

Mutta kun he olivat tallustaneet mutaista tietä pitkin kylään, tapasivatkin he siellä oivallisen majatalon, missä heille tarjottiin illallinen hyvässä yläkerran huoneessa. Sen kummaltakin sivulta avautui ovi makuukammioon. Ennenkuin tunti oli kulunut heidän saapumisestaan, kattoi viinikauppias komean rouvansa kera pöydän, jolle tuotu illallinen oli erinomainen, eivätkä he säästelleet vaivojaan ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta suurelta pariisilaiselta, joka, heidän omia sanojaan käyttääksemme, oli heidän matalaa majaansa kunnioittanut.

Hyvin silavoitua salvokukkoa syötäessä Chauvinière lausui sihteerilleen:

»Tästä minä päättelen, että täällä teidän Nivernaisissanne on vielä jäljellä paljon aristokraatteja.»

»Teidän tuli olla siitä kiitollinen, koska senvuoksi olette saanut hyvän illallisen.»

»Tässä maailmassa, kuten vielä saanette havaita, on asian laita niin, että mitä suurempi kiitollisuus toiselta puolen, sitä suurempi syy mureksimiseen toiselta. Sillä tavoin onnetar lahjojaan jakelee — ottaa aina maksun.»

»Velan suorittaminen ei ole mikään närkästymisen aihe», huomautti tyttö.

Edusmies katsoi häneen niin tarkkaavaisesti, niin tutkimattomin ilmein, että tytön kaikki eilisiltainen pelko äkkiä palasi ja hän värisi. Toinen huomasi sen.

»Teitä palelee», sanoi hän, ja tyttö kuvitteli hymyn häivän melkein huomaamattomasti värähtävän hänen kasvoillaan. »Sallikaa minun sulkea ikkuna.» Hän nousi ja astui lattian poikki, ja nyt hänen seisoessaan selin ja hypistellessään ristikon hakaa neitonen vihdoinkin päätti lopettaa jännityksen ja panna miehen aikomukset itseensä nähden välittömälle koetukselle. Ja hänen älykäs mielensä vihjaisi heti hänelle siihen tarvittavat ainekset. Hän odotti, kunnes edusmies oli palannut pöytään.

»Te olette ollut minulle kovin hyvä, uskomattoman hyvä, kansalainen.»

Chauvinière pysähtyi häneen tuijottamaan, käsi takaapäin kohotetun tuolin selustalla.

»Mitäpä siitä tarvitsee puhua?»

Neitonen katseli karkeasti kudottua pöytäliinaa; etusormensa ja peukalonsa välissä hän vatvoi pientä leivänmurua.

»Minun täytyy siitä puhua, koska on tullut aika teitä kiittää — kiittää ja lähteä.»

Hän vilkaisi äkkiä mieheen nähdäkseen hänen ilmeensä ja yllätti siinä epäluuloa, suuttumusta ja säikähdystä.

»Lähteä?» Mies rypisti kulmiaan lausuessaan tuon sanan. Ja yhä epäilevämmällä, ihmettelevällä äänellä hän toisti: »Lähteä?»

Neitonen selitti tarkoituksensa. »Olemme jo Nivernaisissa. Tämä on minun kotiseutuani. Minulla on ystäviä kautta maakunnan...»

»Ystäviä? Mitä ystäviä?» Hänen äänensä vihjaisi, että heidän mainitsemisensa olisi heidän kuolemantuomionsa.

»Minä en tahdo mainita heidän nimiään, jotten saattaisi heitä vaaraan. Se ei olisi oikein heitä kohtaan eikä aivan oikein teitäkään kohtaan. Se saattaisi koetella teidän velvollisuuttanne liian paljon. Eikä myöskään olisi oikein teitä kohtaan, että huomenna kirkkaassa päivänvalossa seuraisin teitä Neversiin. Eihän ole kulunut montakaan kuukautta siitä, kun minut siellä hyvin tunnettiin. Siellä on vielä monta, jotka saattaisivat minut tuntea. Mitä he otaksuisivatkaan nähdessään minut teidän seurassanne ja tässä asussa. Te joutuisitte vaaraan ja...»

»Vaaraan!» Hänen pilkallinen naurunsa tärisytti ravistuneita ikkunoita. »Ja kuka Neversissä tohtisi antaa minut ilmi?»

Neitonen hymyili hänelle melkein kaihomielisesti, verkalleen nyökäten kauniilla päällänsä. »Te olette perin rohkea, kansalainen; häikäilemättömän rohkea, kuten olen huomannut. Mutta minä en salli teidän lisätä jo muutenkin raskaaseen kiitollisuudenvelkaani vaaraa, jossa ehkä menettäisitte henkenne...»

»Hst! Ei siitä sen enempää, kansalainen! Minä en joudu mihinkään vaaraan. Mutta jos joutuisinkin, niin entä sitten? Elämäni on minun omani, jonka saan panna vaaraan milloin tahdon, pyytämättä siihen lupaa teiltä tai keltään muultakaan. Me olemme kaikki vapaita ihmisiä tässä uudistetussa Ranskassa.» Hänen äänensä sai tavallisen ivallisen sävynsä. »Meidän ei tarvitse pyytää lupaa teoillemme. Kaikki se loppui hirmuvallan kukistuessa.»

»Teidän jalomielisyytenne ei voi minua pettää.» Neitosen sinivihreät silmät katselivat häntä päättäväisesti. »Ja siksi me eroamme tänä iltana.»

Edusmies kurottautui pöydän yli. Hänen kasvonsa olivat kovin vakavat. Ne olivat menettäneet tai näkyivät menettäneen jonkun verran tavallisesta väristään.

»Te kerrotte minulle uutisia, kansalainen. Mekö eroaisimme tänä iltana? Tänäkö iltana? Vai niin! Ja sanoisitteko minulle, mihin sitten menisitte?»

»Minä en voisi sitä sanoa saattamatta muita vaaraan.»

Edusmies nauroi. »Te saatatte koko Nivernaisin vaaraan, ennenkuin minä sallin teidän lähteä.» Hänen äänensä oli hurja, ärisevä, niinkuin ärisee koira, kun siltä yritetään riistää luu. Mutta melkein samassa hän hillitsi tuon liian paljastavan sävyn. Hänen äänensä oli tasainen jälleen. »Tarkoitan, ennenkuin sallin teidän sillä tavoin panna itsenne vaaroille alttiiksi. Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, kansalainen. Mutta minä en ole pannut vaaraan omaa kaulaani pelastaakseni teidän kaulanne giljotiinin kidasta, jotta te ihan vallattomasti heittäisitte lahjani hukkaan. En suinkaan. Minä takaan teidän turvallisuutenne, ennenkuin teistä eroan.» Hän istuutui vihdoin.

»Mutta sanoittehan Pariisissa...»

»Vähät siitä, mitä minä Pariisissa sanoin.» Hänen äänessään oli vihainen mörähdys. Siinä oli taaskin koiran ärähdys, kun siltä tahdotaan riistää luu, jolla se on aikonut herkutella. »Ajatelkaa vain, mitä minä olen täällä sanonut. Minä en eroa teistä, ennenkuin olen varma teidän turvallisuudestanne.»

Neitonen istui siinä katsellen häntä pöydän yli kauhu sydämessään ja silmät hiukan laajentuneina, kun ne kohtasivat miehen kytevän hehkun, havaitsivat punan hänen ulkonevilla poskipäillään ja vihaiset rypyt korkealla otsalla, jolle oli valahtanut suortuva hänen nihkeästä mustasta tukastaan ikäänkuin verhoksi.

Hän oli saanut vastauksen. Ainakin hänen jännityksensä, hänen epäilynsä ja kysymyksensä olivat nyt lopussa. Tuo mies oli sellainen susi kuin hän oli aluksi luullutkin, ja hän itse oli saalis, jota himoittiin. Mutta miksi, ihmetteli tyttö, vaanittiin häntä niin varovaisesti ja kärsivällisesti? Hän ei voinut käsittää tuon miehen hekumallista nirsoutta, joka teki hänelle vastenmieliseksi ajatuksen käyttää valtaansa ilman todellista valloitusta.

Säikähdyksestään tyttö ei sallinut Chauvinièren nähdä vilahdustakaan. Sen kaiken häneltä peitti jäykkä hämmästyksen tuijotus. Sitten hämmästys haihtui hymyn karkoittamana — suloisen ja lempeän hymyn, jollaista hän ei vielä koskaan ollut auttajalleen suonut. Neitonen käänsi silmänsä pois.

»Teidän ystävällisyytenne... teidän jalomielisyytenne tekee minut sanattomaksi. Minä olen purskahtamaisillani itkuun, kansalainen, kiitollisuuden kyyneliin. Ja kuitenkin...»

»Älkää lisätkö mitään», pyysi mies. Hänen äänensä kävi käheäksi. »Te saatte vielä oppia tuntemaan, kuinka syvä on se harras kiintymys, joka ei teitä palvellakseen mitään kaihtaisi, Cléonie.»

Toinen hänen pitkistä käsivarsistaan kurottui pöydän yli, ja hänen hieno kätensä puristi tytön kättä, joka oli lautasen vieressä. Hetkisen sitä siedettiin, vaikka tyttö inhosi sen kosketusta, hilliten puistatusta, joka voisi ilmaista hänen tunteensa, ja vihaten itseään sen kaksimielisyyden vuoksi, johon olosuhteet pakottivat hänen alistumaan. Sitten hän polttavassa häpeäntunnossa, jonka nostattaman punan mies käsitti ihan väärin, hymyillen melkein surkean kaihomielisesti, irroitti hiljaa kätensä ja nousi.

»Sallikaa minun mennä», pyysi hän. »Minä olen... olen hieman hämilläni.»

»Ei, odottakaa!» Edusmieskin oli noussut ja seisoi innokkaana erottavan pöydän takana, joka oli niin kiusallisesti sijoitettu hänen tielleen.

»Huomenna!» pyysi tyttö heikolla äänellä. »Me puhumme uudestaan huomenna, kansalainen. Sallikaa minun nyt mennä! Ah, sallikaa minun mennä!»

Hän melkein liioitteli näyttelyään, melkein liiaksi vihjaisi henkiseen ponnistukseen miehen magneettista vaikutusta vastaan. Jonkun muun seurassa se olisi saattanut olla kerrassaan tuhoisaa. Mutta Chauvinière, sielutieteilijä, tunsi pidättymisen arvon, tiesi, kuinka paljoa täydellisempi lopullinen antautuminen oli jalomieliselle vastustajalle. Hän kumarsi syvään sanaa sanomatta, hiukan huoaten vain, ja kun hän jälleen suoristausi, oli hän yksinään. Neitonen oli livahtanut kuin haamu toiseen huoneeseen. Hän näki valkoisen oven suljettuna, kuuli salpojen napsahtavan kiinni. Hän hymyili seisoessaan siinä. Sitten hän jälleen huoahti, yhä hymyillen, painui takaisin tuoliinsa ja kaatoi itselleen viiniä.

Salvatun oven takana seisoi mademoiselle de Montsorbier henkeään pidätellen ja hiukan huumaantuneena: Hän nojasi sitä vasten, kuunnellen miehen liikkeitä, ja vähitellen hänen itsehallintansa palasi.

Vihdoin hän astui pukupöydän luo ja tarkasti sillä palavan ainoan kynttilän valossa kasvojaan. Hän huomasi ne kalpeiksi ja syytti itseänsä siitä, vakuutellen itselleen, ettei ollut mitään pelättävää, veti sitten esille tuolin ja istahti peilinsä eteen, mutta ei ajatellutkaan valmistua levolle.

Näin kului puoli tuntia, jonka jälkeen hän kuuli tuolin narahduksen ulommasta huoneesta ja senjälkeen edusmiehen askeleet hänen kävellessään edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin. Kerran nämä askeleet saapuivat aivan hänen ovelleen ja pysähtyivät siihen. Neitonen jäykistyi. Hän tunsi ihonsa käyvän kananlihalle, tunsi valtimoittensa sykkivän kiivaammin tuon vaitiolon aikana, joka tuntui hänestä loppumattomalta, ja odotti kolkutusta. Se kuului vihdoin terävästi napautettuna, ja siitä hän karahti seisaalleen.

Ihmeellistä kyllä pysyi hänen äänensä levollisena. »Kuka siellä?»

»Minä olen, kansalainen; Chauvinière.»

»Mitä haluatte, kansalainen?»

Oli pitkä väliaika ennenkuin vastaus kuului: »Ilmoittaa teille, että lähdemme aikaisin aamulla. Vaunut ovat valmiit kello kahdeksalta.»

»Minä olen täsmällinen, kansalainen. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä, kansalainen.»

Hänen askeleensa loittonivat. Tuskin uskoen korviaan neitonen kuunteli, kuinka hän astui ulomman huoneen poikki. Sitten hän kuuli hänen menevän omaan huoneeseensa ja lopuksi oven sulkeutumisen. Hän kykeni jälleen hengittämään. Mutta turhaan hän yritti selittää tätä vähäpätöistä tapausta. Oliko mies ehdoin tahdoin yrittänyt häntä säikyttää vain osoittaakseen, että kaikki pelko oli joutavaa, ja siten tuuditellakseen hänet petolliseen turvallisuuteen, vai oliko hänen menettelynsä ollut teeskentelemätöntä?

Hän astui huoneensa lattian poikki täysissä pukimissaan, edes riisumatta ratsassaappaitaan, mutta jätti kynttilän palamaan eikä yrittänytkään nukkua.