Part 7

Samassa ilmestyi eräs koira metsäpolulle. Pistäen kaksi sormea suuhunsa vihelsi tyttönen kimakan merkin, jolloin koira heti juoksi hänen luoksensa ja hyväili häntä, mutta katosi sitten äkkiä pensastoon. Pian sen jälkeen ilmestyi pari huonosti puettua, vaan hyvin aseestettua miestä erään pensaston sisästä, muutamien askelten päässä Orsosta. Näytti siltä kuin olisivat he tulleet siihen käärmeiden lailla kontaten läpi systi- ja myrttipensaston, joka täytti koko seudun.

-- Kas, Ors' Anton'! Tervetuloa kotikylään, sanoi vanhempi miehistä. Vai ettekö tunne minua?

-- En, sanoi Orso katsellen häntä tarkasti.

-- Kummapa, että parta ja suippolakki voivat niin muuttaa miehen! Katsokaa minua tarkempaan, hra luutnantti. Vai oletteko unhottanut vanhat sotilaanne Waterloon ajoilta? Ettekö todellakaan muista enää Brando Savellia, joka vierellänne ampui monen monta laukausta tuona onnettomana päivänä?

-- Mitä? Sinäkö se olet? sanoi Orso. Mutta sinähän karkasit v. 1816?

-- Niinkuin sanotte, hra luutnantti. Palvelus kävi ikäväksi, hiisi vie, ja sitä paitse oli minulla eräs väli selvitettävänä tällä samaisella saarella. Hahahaa! Chili, sinä kelpo tyttö, liikupas nopeasti, sillä meidän on nälkä. Ette voi aavistaa, hra luutnantti, millaisen ruokahalun voi saada tuolla maquis-pensastossa liikkuessaan. Kukas meille nämä eväät lähetti, kylävouti vaiko neiti Colomba?

-- Ei kumpikaan, eno, vaan mylläri nämä antoi ja sitä paitse lahjoitti hän peitteen äidille.

-- Mitä hän siis meistä tahtoo?

-- Hän sanoi, että lucqueläiset, jotka hän on ottanut uutismaata raivaamaan, vaativat häneltä nyt 35 sou'ta ja kastanjat, koska Pietraneran laaksossa muka raivoo kuumetauti.

-- Ne laiskurit!... No, saadaan nähdä. -- Kursastelematta, hra luutnantti, ettekö tahdo tehdä meille seuraa? Olemmehan syöneet yhdessä monta kertaa huonomminkin onnettoman maamiehemme aikoina, joka nyttemmin on virkaheittona.

-- Paljo kiitoksia. Virkaheitto minäkin olen.

-- Niin olen kuullut kerrottavan. Mutta lyönpä vetoa, ett'ette ole siitä pahoillanne. Onhan teilläkin täällä eräs lasku suoritettava, tiedän mä. Kas niin, pastori, sanoi ryöväri toverillensa, käy ruo'alle. Herra Orso, saanko esittää teille tässä hra pastorin ... toisin sanoen, en ole oikein varma siitä, onko hän pastori, mutta sellaisen tiedot hänellä on.

-- Köyhä jumaluus-opin ylioppilas vain, arvoisa herra, sanoi toinen ryöväreistä, köyhä opistolainen, jonka ei sallittu noudattaa kutsumustansa. Kukapa tietää, vaikka olisin kohonnut kerran paaviksi, Brandolaccio.

-- Mikäs teidän valoisat lahjanne kirkolta riisti? kysyi Orso.

-- Eräs vähäpätöinen asia tai eräs suoritettava lasku, kuten ystäväni Brandolaccio sanoo. Sisareni oli tehnyt tuhmuuksia sillä aikaa kuin minä ahmin kirjallisuutta Pisan yliopistossa. Minun täytyi palata kotimaahan naittamaan hänet. Mutta sulhanen ehti kuolla kuumetautiin kolme päivää ennen tänne tuloani. Minä käännyin silloin vainajan veljen puoleen niinkuin tekin kai olisitte minun sijassani tehnyt. Mutta hän sanoi jo olevansa naimisissa. Mitäs tehdä?

-- Todellakin, hieman kiusallista. Ja mitä te sitten teitte?

-- Tällaisissa tapauksissa ei auta muu kuin turvautua piikivipyssyyn.[20]

-- Ja mitä te sillä tarkoitatte?

-- Minä ammuin hänelle luodin otsaan, sanoi ryöväri kylmästi.

Orso säpsähti kauhistuksesta. Uteliaisuus ja ehkä myöskin halu lykätä palausmatkansa kotiin hiukan myöhemmäksi pidättivät hänet kuitenkin paikallansa. Hän päätti siis jatkaa vielä keskustelua näiden miesten kanssa, joilla kummallakin oli omallatunnollansa ainakin yksi murha.

Toverin puhellessa, laski Brandolaccio hänen eteensä leipää ja lihaa ottaen sitten itsekin eteensä; lopuksi sai osansa koirakin, jonka hän esitti Orsolle nimellä Brusco; sillä oli ihmeteltävä vaisto tuntea poliisisotilas millaisen valhepuvun sisässä tahansa. Vihdoin leikkasi hän leipäpalan ja viipaleen huonosti savustettua siankinkkua, jotka hän ojensi veljensä tyttärelle.

-- Hauskaa elämää tämä ryövärin elämä! huudahti jumaluus-opin ylioppilas syötyänsä muutamia suupaloja. Ehkäpä haluatte tekin kerran kokea tätä, hra della Rebbia, ja saattepas nähdä, kuinka hauskaa on elää ilman muita määrääjiä kuin omat oikkunne.

Tähän saakka käytti ryöväri italian kieltä, mutta jatkoi nyt ranskaksi:

-- Tavalliselle nuorelle miehelle ei Korsika ole juuri mikään hauska maa; mutta toisenlainen on se ryöväristä. Naiset ovat meihin hullautuneita, hra luutnantti. Tämännäköinen minä vain olen, mutta minulla on kolme rakastajatarta kolmessa eri piirikunnassa. Kaikkialla olen minä kuin kotonani. Eräs rakastajattaristani on päälle päätteeksi santarmin vaimo.

-- Te osaatte useita kieliä, sanoi Orso vakavasti.

-- Ranskaa puhun minä sen vuoksi, nähkääs, että _maximo debetur pueris reverentia_. Brandolaccio ja minä tahdomme, että tämä pikku tyttönen käyttäikse hyvin ja käy suoraan eteenpäin.

-- Ja kun Chilina täyttää 15 vuotta, naitan minä hänet. Minulla on jo sulhanenkin katsottuna.

-- Sinäkö se siis kosit hänelle? kysyi Orso.

-- Tietysti. Uskokaa minua, että jos minä sanon jollekin saaren pohatoista näin: "minä Brando Savelli näkisin mielelläni, että teidän poikanne naisi veljeni tyttären Michelina Savellin", niin ei hän paljo vastaan hangoittele, sen saatte uskoa.

-- Siihen en minä häntä kehoittaisikaan, arveli toinen ryöväreistä. Toverillani on vähän raskaanlainen nyrkki.

-- Jos minä olisin roisto, kanalja taikka nylkyri, sanoi Brandolaccio, tarvitsisi minun vain avata pussini, niin satelisi siihen viiden frangin rahoja.

-- Pussissasi on siis jotakin houkuttelevaa? naurahti Orso.

-- Ei mitään. Mutta jos minä kirjoittaisin jollekin rikkaalle niinkuin eräät ovat tehneet: "tarvitsisin 100 frangia", niin rientäisi hän lähettämään ne minulle. Mutta minä olen kunnian mies, hra luutnantti.

-- Tiedättekös, hra della Rebbia, sanoi pastoriksi kutsuttu ryöväri, että tässä yksinkertaisten tapojen maassa löytyy kuitenkin eräitä raukkoja, jotka käyttävät hyväksensä sitä kunnioitusta, minkä me näillä (hän viittasi pyssyihin) passeillamme herätämme, laatiaksensa väärennettyjä kirjeitä meidän nimissämme?

-- Tiedän sen, sanoi Orso äkkiä, mutta mitä kirjeitä tarkoitatte?

-- Kuusi kuukautta sitten, jatkoi ryöväri, kävelin Orezzan puolella, kun eräs talonpoika lähestyi minua sanoen: Voi, herra pastori -- näin nimittävät he minua kaikkialla -- suokaa anteeksi ja antakaa minulle vielä aikaa, sillä minä en voinut saada kokoon kuin 55 frangia, ihan totta, enempää en ole voinut saada kokoon. -- Mitä tämä merkitsee, sinä lurjus, sanoin minä vallan hämmästyen, ainoastaan 55 frangiako? -- Aioin sanoa 65, oikaisi hän, mutta pyytämäänne sataa frangia on minun mahdoton antaa. -- Kuinka, sinä vekkuli? olisinko minä vaatinut sinulta sata frangia? Enhän minä sinua tunnekaan. -- Silloin antoi hän minulle kirjeen tahi oikeammin aivan likaisen lipun, jossa vaadittiin häntä jättämään sata frangia erääseen määrättyyn paikkaan, muuten tulisi hänen talonsa poltetuksi ja lehmänsä tapetuiksi Giocanto Castriconin kautta; tämä on näette kunniallinen nimeni. Tuo hirtehinen oli väärentänyt nimikirjoitukseni! Enin harmitti minua se, että kirje oli kirjoitettu murteella ja vilisi kirjoitusvirheitä... Minä teen muka kirjoitusvirheitä! Minä, joka yliopistossa voitin kaikki palkinnot! Alun tein minä antamalla lurjukselle sellaisen korvapuustin, että hän pyörähti pari kertaa ympäri. -- Häh? pidätkö sinä minua varkaana, senkin tolvana! ärjäsin samassa potkaisten miestä erääseen tuttuun paikkaan.

Tästä hieman tyyntyneenä kysyin häneltä: Ja milloin piti sinun viemän rahat määrättyyn paikkaan? -- Juuri tänään, vastasi hän. -- Hyvä, vie ne sinne vaan. -- Sovittu paikka oli erään männyn juurella ja muuten tarkkaan selitetty. Mies vei rahat mainittuun paikkaan, peitti ne maahan männyn juurelle ja palasi luokseni. Minä piiloittausin lähiseutuville. Kuusi kuolettavaa tuntia sain minä odottaa siinä miehen kanssa. Mutta tiedättekö, hra della Rebbia, että minä olisin varronnut siinä vaikka kolme päivää, jos tarvis olisi vaatinut. Kuuden tunnin kuluttua ilmestyi Bastaccio (= bastialainen),[21] eräs hävytön kiskuri. Hän kumartui korjatakseen rahat, mutta silloin minä laukaisin ja osasin niin hyvin, että hän kaatui täsmälleen niiden kultarahojen päälle, joita hän oli maasta kaivamassa. -- Ja nyt korjaa rahasi, tolvana, sanoin talonpojalle, eläkä rohkene toiste epäillä Giocanto Castriconia mistään alhaisesta teosta. Mies poloinen kokosi vavisten 65 frangia ehtimättä edes kuivata niitä. Sitten yritti hän kiittelemään minua, mutta hyvästiksi potkasin minä häntä takapuoleen ja niin pötki hän tiehensä.

-- Voi, hyvä pastori, sanoi Brandolaccio, kadehdinpa tuota hyvää pyssyäsi. Sinua kai nauratti makeasti koko juttu?

-- Luoti oli sattunut Bastaccion ohimoon, jatkoi ryöväri, ja tapaus muistutti minua Virgilion säkeistä:

-- -- -- Liquefacto tempora plumbo diffidit, ac multâ porrectum extendit arenâ.

_Liquefacto!_ Uskotteko, hra Orso, että lyijykuula häviää nopeutensa tautta ... ilmassa lentäessään? Te, joka olette lukenut balistiikkaa,[22] voinette kai sanoa minulle, onko se totta vai valhetta?

Orsoa miellytti enemmän väitellä tästä fysiikan alalle kuuluvasta kysymyksestä kuin teoloogin teon siveellisestä laadusta. Brandolaccio taas, jota tämä tieteellinen väittely tuskin huvitti, keskeytti heidät huomauttamalla että auringon lasku oli jo käsissä.

-- Koska teitä ei haluttanut syödä päivällistä kanssamme, Ors'Anton, sanoi hän, annan minä teille sen neuvon, ett'ette enemmällä viivykillä tee neiti Colombaa levottomaksi. Eikä ole aina hyväkään kuljeskella autioteitä enää auringonlaskun jälkeen. Kuinka olette te lähtenyt liikkeelle aseetonna? Näillä tienoin löytyy pahojakin ihmisiä, niin että olkaa varuillanne. Tänään ei teidän kuitenkaan tarvitse peljätä mitään. Barricinilaiset palaavat juuri kotiinsa, prefekti mukanansa. Tämän olivat he nim. tavanneet tiellä ja prefekti jää päiväkaudeksi Pietraneraan, ennenkuin matkustaa Corteen laskeakseen peruskiven eräälle rakennukselle, kuten minulle kerrottiin. Tuhmuutta tietysti kaikki tyyni. Tämän yön lepää hän Barricinein luona. Mutta huomenna ovat nämä taas vapaita. Vincentello on aika roisto eikä Orlanducciokaan juuri parempi ole. Koettakaa kohdata heidät erikseen, tänään toisen, huomenna toisen, mutta olkaa varuillanne heidän suhteensa, sanon minä.

-- Kiitos neuvosta, sanoi Orso, mutta meillä ei ole mitään yhteistä. Ell'eivät he etsi minua, ei minulla ole heille mitään sanottavaa.

Ryöväri vei kielen toiselle puolen suuta aikaansaaden näin omituisen mäiskähdyksen samalla kuin hänen kasvoillensa kuvausi ivallinen ilme. Mutta muuten ei hän vastannut mitään. Orso nousi lähteäkseen.

-- Muistaessani pyydän kiittää teitä lähettämästänne ruudista, sanoi Brandolaccio; se tulikin hyvään tarpeeseen. Nyt ei minulta puutu mitään ... toisin sanoen ... kenkäni ovat tosin huononlaiset, mutta teenpähän piakkoin itselleni uudet muhvelin nahasta.

Orso pisti pari viiden frangin rahaa ryövärin käteen.

-- Colomba sinulle ruudin lähetti; kas tässä, osta kengät itsellesi, mies.

-- Mitä tuhmuuksia, hra luutnantti, huudahti Brandolaccio ojentaen rahat takaisin. Pidättekö te minua kerjäläisenä? Leipää ja ruutia otan minä tosin vastaan, mutta muuta en ... en ollenkaan mitään muuta.

-- Vanhojen sotilaskumppalien kesken luulin avuliaisuuden käyvän laatuun. Mutta niinkuin tahdot... Hyvästi!

Pistettyänsä salaa kuitenkin rahat ryövärin pussiin, poistui hän kaupunkiin päin.

-- Hyvästi, Ors' Anton', sanoi teoloogi. Ehkäpä kerran tapaamme toisemme maquis-pensaston helmassa, niin voimme sitten jatkaa Virgilion tutkimista.

Neljännestunti sen jälkeen kun hän oli jättänyt nämä kunnialliset toverukset, kuuli Orso jonkun juoksevan perässänsä, minkä suinkin jaksoi. Se oli Brandolaccio.

-- Tämä on jo liikaa, hra luutnantti, huudahti hän hengästyneenä, todellakin liikaa, sanon minä. Kas, tässä kymppinne! Minä en suvaitse kujeita keneltäkään, minä. Viekää paljo terveisiä minulta neiti Colomballe. Te saitte minut aivan hengästymään. Hyvää yötä!

XII.

Orso tapasi Colomban hieman levottomana hänen pitkällisen poissaolonsa vuoksi. Mutta nähtyään jälleen veljensä sai hän takaisin tavallisen surullisen kirkkaan katsantonsa. Illallista syödessä puhelivat he ensin vähäpätöisistä asioista, kunnes Orso, sisarensa tyyneestä ilmeestä rohkaistuneena, kertoi tälle kohtauksensa ryövärein kanssa. Laskipa hän vielä leikkiäkin siitä siveellisestä ja uskonnollisesta kasvatuksesta, jonka pikku Chilina saa enoltansa ja hänen kunnialliselta toveriltansa, hra Castriconilta.

-- Brandolaccio on kunnian mies, sanoi Colomba, mutta Castriconi on mies ilman periaatteita, on minulle kerrottu.

-- Minä puolestani luulen heidät vallan toistensa arvoisiksi, arveli Orso. Molemmat ovat avonaisella sotakannalla yhteiskuntaa vastaan. Ensimäinen rikos raastaa heidät alituisesti uusiin rikoksiin. Eivätkä he ehkä kuitenkaan ole niin syyllisiä kuin monet muut maquis-pensastossa piileksijät.

Ilon välähdys näkyi Colomban otsalla.

-- Niin, jatkoi Orso, noiden onnettomain käytöstavassa on jotakin kunniakasta. Nykyiseen elämäänsä ovat ne joutuneet julman ennakkoluulon eivätkä suinkaan alhaisen voitonpyynnin takia.

Seurasi lyhyt äänettömyys.

-- Veljeni, sanoi Colomba kaataen hänelle kahvia, olette ehkä jo kuullut, että Charles Baptiste Pietri on viime yönä kuollut? Niin, hän kuoli vilutautiin.

-- Mikä Pietri se oli?

-- Tämän kylän väkeä hän oli ja sen Madeleinen aviomies, jolle isämme kuollessansa jätti lompakkonsa. Leski kävi täällä pyytämässä minua peijaisiin ja laulamaan valituksen vainajan muistoksi. Teidän sopisi tulla mukaan. He ovat naapureitamme ja se olisi pieni kohteliaisuus, jota ei pitäisi laiminlyödä näin pienellä paikkakunnalla kuin meidän on.

-- Mene hiiteen peijainesi, Colomba! Minä en pidä siitä, että sisareni asettuu julkisen näytännön päähenkilöksi.

-- Orso, vastasi Colomba, kukin kunnioittaa vainajaa omalla tavallaan. Tapa laulaa _ballata_ kuolleen muistoksi on esi-isiltä peritty ja sen vuoksi on meidän pidettävä sitä kunniassa ikivanhana perintönä. Madeleinella ei ole runolahjaa ja vanha Fiordispina, koko saaren paras ballatalaulaja, on kipeä. Jonkun muun täytyy siis laulaa tässä tilaisuudessa.

-- Etkö sinä luule Charles Baptisten löytävän oikeaa tietä toiseen maailmaan, jos nuo värssypahaiset jäisivätkin kuikuttamatta hänen olut-tuoppinsa muistoksi? Vaikka mene vain peijaisiin, kun sinua haluttanee, Colomba, ja voinhan tulla mukaankin, jos luulet kohteliaisuuden sitä vaativan. Mutta elä laula mitään, minä pyydän ... se ei sovellu sinun ikäisellesi, siskoni.

-- Minä olen luvannut sen tehdä. Se on maan tapa täällä eikä koko paikkakunnalla löydy muita, kuten jo sanoin.

-- Tuhma tapa!

-- Ballatan laulaminen ei ole hauskaa minullekaan. Se muistuttaa vain minua meitä itseämme kohdanneista onnettomuuksista. Huomenna olen minä sairas tuon toimituksen jälkeen. Minä tiedän sen, mutta minun täytyy se tehdä. Sallikaa minun laulaa, veljeni... Pyysittehän Ajacciossa, muistatteko, että runoilisin jotakin huvittaakseni tuota englantilaista neitosta, joka ehkä nauraa meidän vanhoille tavoillemme. Enkö minä sitten saisi runoilla tänään noille poloisille, jotka ovat siitä kiitollisia, sillä se lohduttaa heitä surussansa?

-- No, tee sitten, kuten tahdot. Lyönpä vetoa, että sinä olet jo miettinyt valmiiksi ballatasi etkä tahdo jättää sitä esittämättä.

-- En, enkä minä voisikaan valmistaa sitä ennakolta. Vasta sitten, kun asetun vainajan eteen ja ajattelen jäljelle jääneitä, selviää se minulle. Kyyneleet herahtavat silmiini ja silloin laulan minä, mitä mieleni käskee.

Kaiken tämän lausui hän niin yksinkertaisesti, ett'ei kukaan voinut huomata mitään runoilijattaren itserakkautta signora Colombassa. Orso myöntyi ja seurasi sisartansa Pietrin taloon.

Vainaja lepäsi kasvot paljastettuina, eräällä pöydällä, talon suurimmassa asuintuvassa. Ovet ja akkunat olivat avoinna ja useita kynttilöitä paloi ruumispöydän ympärillä. Pään puolessa seisoi leskivaimoja hänen ympärillänsä suuri joukko naisia, jotka kaikki pysyivät samalla puolen huonetta; toisella puolen seisoivat miehet, avopäin ja katse vainajaan luotuna, yleisen hiljaisuuden vallitessa. Jokainen uusi tulokas lähestyi pöytää, suuteli tai syleili vainajaa, nyökäytti päätänsä tervehdykseksi leskelle ja pojalle ja vetäytyi sitten paikoillensa sanaakaan virkkamatta.

Silloin tällöin katkaisi joku sentään juhlallisen hiljaisuuden tehden vainajalle tämäntapaisia kysymyksiä:

"Miksi jätit sinä hyvän vaimosi?" kysyi esim. eräs kummisetä. "Eikös hän pitänyt hyvää huolta sinusta? Mitä puuttui sinulta täällä? Miksi et voinut odottaa vielä muutaman kuukauden, että miniäsi olisi ehtinyt synnyttää pojan?"

Pietrin poika, pitkäkasvuinen nuori mies, huudahti isävainajan kättä puristaen:

"Voi, miksi ei sallittu sinun kuolla väkivaltaisesti![23] Poikasi olisi kostanut ilkityön!"

Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka Orso kuuli astuessaan surutupaan. Hänet huomatessansa vetäysivät ihmiset sivulle antaen tietä ja heikko uteliaisuuden solina ilmoitti, että liikutettu väkijoukko oli jännityksellä odottanut valituslaulun runoojatarta.

Colomba syleili leskeä, tarttui häntä kädestä ja seisoi jonkun aikaa miettien ja silmät maahan luotuina. Sitten heitti hän mezzaronsa taaksepäin, katsoa tuijotti vainajaan, kumartui hänen ylitsensä ja alkoi laulunsa, melkein yhtä kalpeana kuin edessä oleva ruumis:

"Charles Baptiste! Kristus saakoon sinun sielusi! Elämä on kärsimystä. Nyt muutat sinä sinne, missä ei ole auringon hellettä eikä kylmän uhoa. -- Et tarvitse sinä enää sirppiäsi etkä rakasta lapiotasi... Ei tarvitse sinun enää työssä hikoilla... Sunnuntaipäiviä ovat täst'edes päiväsi, Charles Baptiste! Kristus saakoon sinun sielusi! Poikasi hallitsee nyt huonettasi... Olen nähnyt rautatammenkin kaatuvan, kun Libeccio sen kuivattaa. Ijäksi luulin minä sen kuoleutuneen... Mutta sitten kuljin minä siitä ohitse ... ja katso, juuresta versoi nuori vesa... Vesa varttui tammeksi sekin ... varttui ja siimestä runsaasti soi... Levähdä, Maddale, suojassa nuoren tammen ... ja muistele vanhaa, joka nyt kaatunut on."

Tässä alkoi Mataleena itkeä nyyhkyttää ääneen ja pari kolme miestä, jotka tarpeen vaatiessa olisivat ampuneet kristittyjä ihmisiä yhtä kylmäverisesti kuin peltopyitä, kuivailivat niinikään suuria kyynelpisaroita ahavoituneilta kasvoiltansa.

Colomba jatkoi vielä jonkun aikaa tähän tapaan kääntyen milloin vainajaan, milloin tämän perheen puoleen ja antaen ballatassa usein tavattavan kaunopuheisen käänteen avulla vainajan itsensä lohduttaa ystäviänsä ja ja'ella heille hyviä neuvoja. Sikäli kun hän äkkirunossansa edistyi, kirkastui hänen katsantonsa ja hänen poskipäillensä ilmestyi kuultava ruusun väri, jonka rinnalla hänen valkeat hampaansa sitä kauniimpana hohtivat ja hänen laajenneiden silmäteriensä tuli sitä virkeämpänä leimusi.

Hän seisoi siinä kuin Pythia kolmijalkansa päällä. Lukuunottamatta joitakuita huokauksia ja pidätettyjä nyyhkytyksiä ei kuulunut pienintäkään ääntä koko joukosta, joka hänet ympäröi. Vaikka Orso ei ollutkaan erittäin altis tällaiselle villille luonnonrunoudelle, tunsi hän kuitenkin joutuvansa vähitellen yleisen liikutuksen valtaan. Vetäytyen tuvan hämärään nurkkaan itki hän itseksensä niinkuin Pietrin poikakin.

Äkkiä syntyi tuvassa hiljaista liikettä, ihmiskehä avausi ja useita outoja miehiä astui sisään. Päättäen kunnioituksesta, jota heille osoitettiin, ja siitä nopeudesta, millä ihmiset riensivät tekemään heille tilaa, olivat tulijat nähtävästi arvokasta väkeä, joiden käynti oli talolle erityiseksi kunniaksi. Ballatan vuoksi ei kukaan sentään puhutellut heitä.

Ensimäinen tulokkaista näytti olevan noin 40-vuotias mies. Mustasta puvusta, punaisesta kaulanauhasta sekä käskevästä ja itseensä luottavasta kasvojen ilmeestä voi arvata hänet prefektiksi eli kuvernööriksi. Hänen jäljessään astui sisään köyryselkäinen, ihoväriltänsä keltainen ukko, jonka arkaa ja levotonta katsetta vihreät silmälasit huonosti peittivät. Yllänsä oli vanhuksella liian väljä musta puku, joka tosin näytti uudelta, mutta nähtävästi oli teetetty jo useita vuosia sitten. Pysytellen aina prefektin rinnalla näytti hän tahtovankin piiloittautua tämän luomaan varjoon. Ukkoa seurasi pari pitkää nuorta miestä, joiden iho oli päivän helteen polttama, posket tuuhean korvusparran peitossa ja joiden korskean rohkea katsanto ilmaisi hieman tungettelevaa uteliaisuutta.

Orso oli aikojen kuluessa ehtinyt unhottaa kotikylänsä herrasväen ulkomuodot. Mutta tuo vihreiden silmälasiensa takaa vilkuva vanhus sai heti hänessä vanhat muistot hereille. Jo siitäkin, että tämä kuului prefektin seuraan, arvasi hän ukon Pietraneran voudiksi, asianajaja Barriciniksi, joka siis poikinensa oli saattanut prefektin tänne kuulemaan ballatan esitystä.

Kävisi vaikeaksi kuvata niitä tunteita, jotka tällä hetkellä Orsossa syntyivät; etupäässä herätti hänen isänsä vihamiehen läsnäolo hänessä kauhua ja nyt tunsi hän olevansa alttiimpi kuin koskaan ennen niille epäilyksille, jotka hän tähän saakka oli aiheettomina karkoittanut luotansa.

Colombaan taas vaikutti sen miehen tulo, jolle hän oli verivihan vannonut, hetipaikalla niin voimakkaasti, että hänen vilkas hahmonsa synkistyi. Sitten kävi hän vallan kalpeaksi, hänen äänensä painui ja aloitettu runosä'e kuoli hänen huulillensa. Mutta pian selvisi hän taas ja jatkoi ballataansa uudella innolla:

"Kun haukka tyhjän pesän luona vaikeroi, niin haikarat lens' ympäri ilkkuen..."

Tässä kuului pidätettyä naurua: äskentulleiden nuorten miesten mielestä oli tämä vertauskuva liian rohkea.

"Ja haukka hän valveusi taas ... ja siipensä auki löi ... ja huuhtoi hurmeessa terävän nokan... Ja sinä, Charles Baptiste, joka muutat nyt pois, vie viimeiset hyvästit ystävies... On kyyneleet heiltä jo ehtyneet... Ja orpo tyttönen sua ei itke... Ja miksi hän itkis?... Sa nukahdithan keskipäivällä ... sun oman perhees keskellä ... ja aikaa sait myös valmistautua ... etehen käydä Kaikkivaltiaan.

"Mut orpo itkee isävainajaa ... jonk' kurjat tappoi salamurhaajat... kavalin iskuin takaapäin he löit ... ja levon löys hän vihreen nurmen alla... Mut veren vuotaneen hän säilytti ... tuon viattoman jalon hurmehen ... ja pirskoitti sen yli Pietraneran, jot' uhkaa se nyt kuin tappava myrkky... Ja kirottu on tämä Pietranera, kunis syyllinen hurme on huuhtonut ... viattomain verten viime jäljet."

Tämän säkeen päätettyänsä vaipui Colomba tuolille, veti mezzaron kasvoillensa ja nyyhkytti vielä kotvan aikaa. Itkien kertyivät naiset hänen ympärillensä; monet miehistä heittivät jo hurjia silmäyksiä kylävoutiin ja hänen poikiinsa päin; eräät vanhukset taas murisivat sen häiriön johdosta, minkä nämä olivat läsnäolollansa aikaan saaneet. Vainajan poika tunkeusi väkijoukon läpi aikoen pyytää kylävoutia poistumaan mitä pikimmin. Mutta tämäpä ei ollut tätä pyyntöä odottanut, vaan oli jo livahtanut tiehensä; myöskin hänen molemmat poikansa olivat jo ulkona raitilla. Prefekti valitti surua nuorelle Pietrille ja seurasi kohta sen jälkeen voutilaisia.

Orso lähestyi sisartansa, tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti hänet ulos tuvasta.

-- Saattakaa heidät kotiin, sanoi nuori Pietri eräille ystävillensä, ja katsokaa, ett'ei heille mitään tapahdu.

Pari kolme nuorta miestä pisti äkkiä tikarin takkinsa vasempaan hihaan ja saattoi Orson sisarinensa della Rebbian talon ovelle.

XIII.