Part 6

Ehkä on asianmukaista antaa lyhyt selitys siitä, mitä tornilla tässä tapauksessa ymmärretään. Se on neliskulmainen, noin 40 jalkaa korkea tornirakennus, jota muualla maailmassa nimitettäisiin vain kyyhkyislakaksi. Noin kahdeksan jalkaa korkealla maasta on ovi torniin, jonne päästään sangen jyrkkiä portaita myöten. Oven yläpuolella on akkuna ja jonkunlainen parveke, jonka permannossa on ampumareikä, mistä kutsumaton vieras vaaratta voidaan tuhota kuoliaaksi. Akkunan ja oven välillä nähdään pari töykeästi veistettyä vaakunaa. Toinen näistä on aikoinansa esittänyt Genovan ristiä, vaikka se nykyään jo on mennyt niin pilalle, ett'ei siitä voi saada selkoa muut kuin muinaistutkijat. Toisessa taas nähdään sen suvun vaakunat, jonka hallussa tornirakennus on. Täydentääksemme kuvauksen koristuksista on meidän mainittava muutamat kuulanjäljet vaakunoissa ja akkunanpielissä.

Tästä voinee lukija jo muodostaa mielessänsä kuvan keskiaikaisesta herraskartanosta Korsikassa. Lisätkäämme vain, että asuntorakennus jollakin tavoin aina liittyy torniin ja että asuntorakennuksesta useimmassa tapauksessa voitiin päästä suoraan torniin.

Della Rebbian torni ja kivitalo oli pohjoispuolella Pietraneran toria; eteläpuolella taas sijaitsi Barricinin talo torninensa. Pohjoisesta tornista graniittikaivolle saakka ulottui della Rebbian kävelypuisto; vastakkainen puoli taas kuului Barricineille. Everstin puolison hautajaisista saakka ei toisen perheen jäsenen koskaan oltu nähty kävelevän sillä puolen toria, joka hiljaisen sopimuksen nojalla ei hänelle kuulunut. Oikaistakseen matkaa aikoi Orso ratsastaa voudin talon ohitse, mutta silloin huomautti Colomba häntä tästä pyytäen, että kierrettäisiin toista katukujaa, jota he voivat päästä kotitalollensa tarvitsematta ajaa torin poikki.

-- Mitä turhia! Onhan tori kaikkia varten, sanoi Orso, ja kannusti ratsuansa.

-- Rohkea mies, sanoi Colomba aivan hiljaa. Isäni, hän on kostava kuolemasi!

Torille tultua asettui Colomba veljensä ja Barricinien talon välille pitäen koko ajan silmällä vihamiesten talon akkunoita. Hän huomasi ne äskettäin suljetuiksi ja varustetuiksi n.k. archereilla. Archereiksi kutsutaan ampumareikien tapaisia, kapeita aukkoja, jotka sisäpuolelta voidaan sulkea paksuilla lankkutelkimillä. Näin varustaudutaan silloin, kun odotetaan hyökkäystä ja näiden varustusten suojasta voidaan hyökkääjiä ampua vallan salaa.

-- Voi raukkoja, huudahti Colomba. Katsokaas, veljeni, Barricinit alkavat jo puolustautua ja varustavat itsensä; mutta kerran täytyy heidänkin tulla ulos talostansa!

Orson meno torin eteläpuolen poikki herätti suurta huomiota Pietranerassa ja pidettiin sitä yltiöpäisyyttä lähenevän rohkeuden todistuksena. Vihreän tammen alle illalla kokoutuneiden puolueettomain keskuudessa oli siinä keskustelun ainetta loppumattomiin.

-- Onneksi eivät Barricinin pojat ole vielä palanneet kotiinsa, sanoi joku, sillä nämä eivät ole niin pitkämielisiä kuin heidän isänsä asianajaja on. Luultavasti eivät he olisi sallineet vihamiehensä tulla heidän alueellensa rankaisematta uskalikkoa teostansa.

-- Muistakaa minun sanoneeni, naapuri, lisäsi eräs vanhus, joka oli linnan oraakeli, että Colomballa on jotakin mielessänsä. Sen näin hänen kasvojensa ilmeestä tänään. Tunnen ruudin hajua ilmassa. Pian on Pietranerassa "tuoresta lihaa" ... ja sangen huokeasta!

X.

Orso, joka oli vallan nuorena eronnut isästänsä, oli tuskin ehtinyt oikein tutustuakaan häneen. Viisitoista vuotiaana oli hän nim. jättänyt Pietraneran opiskellaksensa Pisassa ja joutunut sieltä sotakouluun, jota hän kävi Ghilfuccion samotessa ympäri Europaa keisarillisten lippujen mukana.

Mantereella oli Orso nähnyt hänet pitkien loma-aikojen kuluttua, mutta 1815 palveli hän isänsä komentamassa rykmentissä. Ankarana järjestyksen miehenä kohteli eversti poikaansa aivan samalla lailla kuin muitakin nuoria luutnantteja eli toisin sanoen ankarasti.

Orson säilyttämät muistot hänestä olivat kahtalaiset. Pietraneran ajoilta muisti hän isänsä usein uskoneen hänelle miekkansa ja metsästysretkeltä palatessa pyssynsä; taikka oli hän opettanut häntä palleroisena istumaan ensi kerran päivällispöydässä. Sitten säilyi hänessä kuva isästänsä sellaisena kuin tämä esiytyi lähettäessänsä hänet jostakin ajattelemattomuudesta arestiin, jolloin hän aina kutsui poikaansa luutnantti della Rebbiaksi.

-- Luutnantti della Rebbia, te ette ollut ajoissa paikoillanne ... kolme päivää arestia... Komppanianne on viisi metriä liian kaukana reservistä ... viisi päivää arestia. -- Te esiinnytte leirilakissa klo 12 ja viisi minuuttia ... siitä saatte te viikon arestia...

Yhden ainoan kerran oli hän kiittänyt häntä. Se tapahtui Quatre-Bras'issa.

-- Sangen hyvin, Orso; mutta hiukan viisaammin.

Nämä viimeiset muistot eivät muuten johtuneet hänen mieleensä Pietranerassa. Lapsuuden ajoilta tutut seudut ja huonekalut, joita oli käyttänyt hänen hellästi rakastettu äitivainajansa, herättivät hänessä satoja suloisia ja ikäviä muistoja. Häntä vartova synkkä tulevaisuus, sisaren mielialan aiheuttama epämääräinen levottomuus ja ennen kaikkea ajatus, että miss Nevil oli piakkoin saapuva hänen kotitaloonsa, joka nyt näytti hänestä niin pieneltä, köyhältä ja sopimattomalta loistoon tottuneelle maailmannaiselle, pelko halveksimisesta, jonka tämä ympäristö hänessä ehkä synnyttäisi, kaikki nämä ajatukset muodostivat hänen päässänsä sekamelskan aikaansaaden hänessä syvän masennuksen.

Illallispöytään käydessään istahti hän siihen tammesta tehtyyn, suureen ja mustaksi maalattuun nojatuoliin, jossa hänen isänsä tavallisesti istui perheen aterioidessa; hymyillä täytyi hänen Colomballe, joka vitkasteli ja empi käydäkö hänen kanssansa aterialle vai ei. Muuten oli hän sisarellensa kiitollinen siitä, että tämä pysyi äänetönnä illallisaterian ajan ja heti sen jälkeen äkkiä poistui, sillä hän tunsi itsensä liian liikutetuksi vastustaaksensa hyökkäystä, jota Colomba epäilemättä valmisteli. Mutta Colomba sääli häntä ja tahtoi suoda hänelle mietintöaikaa.

Pää käsivarassa istui hän kauvan liikkumattomana ja muisteli mitä hän parin viime viikon kuluessa oli elänyt; kauhulla huomasi hän kaikkien täällä elävän jonkunlaisessa odotustilassa hänen käytöksensä suhteen Barricineja kohtaan. Nyt oli hän jo huomannut, että yleinen mielipide Pietranerassa oli kallistunut hänen puolellensa. Mutta hänen täytyi kostaa, muuten pidettiin häntä raukkana.

Mutta kenelle oli hänen kostettava? Barricineja hän ei voinut uskoa murhaan syypäiksi. Tosin olivat he hänen perheensä vihollisia, mutta pitääksensä heitä salamurhaajina täytyi hänen jo turvautua maamiestensä sivistymättömiin ennakkoluuloihin. Joskus katsahti hän miss Nevilen antamaan taikasormukseen muistellen itsekseen sen aatetta: "Elämä on taistelua!" Mutta siitä olen minä suoriutuva voittajana, sanoi hän vihdoin päättävästi ja tämän hyvän ajatuksen lausuttuansa nousi hän ylös, otti lampun ja aikoi nousta leposuojaansa, kun hän äkkiä kuuli talon ovelle koputettavan.

Hetki oli liian myöhäinen vieraskäyntiä varten. Samassa ilmestyivät Colomba ja palvelustyttö ovelle.

-- Ei mitään hätää, sanoi hän juosten avaamaan.

-- Kuka siellä? kysyi hän kuitenkin, ennen kuin oven avasi.

-- Minä vain, kuului vieno ääni ulkoa vastaavan.

Heti nostettiin teljin syrjään ja pian sen jälkeen ilmestyi Colomba ruokasaliin mukanansa noin 10-vuotias, avojalkainen, ryysyinen pieni tyttönen, päähineenä huono huivi, jonka alta valahti esille pitkiä hiussuortuvia, väriltänsä mustia kuin korpin siivet. Muuten oli lapsukainen laiha, kalpea ja ahavoittunut iholtansa; mutta silmistä loisti älyn tuli. Huomatessansa Orson pysähtyi hän pelokkaana ja niiasi hänelle talonpoikaisten naisten tapaan; sitten sanoi hän Colomballe jotakin aivan hiljaa ja antoi hänelle käteen vasta ammutun fasaanin.

-- Kiitos, pikku Chili, sanoi Colomba. Kiitä enoasi meidän puolestamme. Kuinka hän voi?

-- Palvelukseksenne, neiti, varsin hyvin. Minä en voinut tulla varemmin, kun hän myöhästyi. Minä sain odottaa häntä kolme tuntia pensaston laidassa.

-- Oletkos sinä syönyt illallistakaan?

-- En, neiti, enkä minä olisi ehtinytkään.

-- No, sinä saat kohta käydä illalliselle. Vieläkö enollasi on leipää?

-- Vielä vähän, mutta ruuti alkaa häneltä olla jo aivan lopussa. Vesilintujakin olisi jo ... mutta kun ei ole ruutia.

-- Minä annan sinulle kohta leipää ja ruutia. Sano, että enosi pitää sitä säästäen, sillä ruuti on kallista.

-- Colomba, sanoi Orso ranskaksi, ketä kohtaan sinä näin harjoitat hyväntekeväisyyttä?

-- Erästä tämän kylän ryöväriraukkaa kohtaan, vastasi Colomba samalla kielellä. Tämä pikku tyttönen on hänen sisarensa lapsi.

-- Mielestäni voisit paremmin sijoittaa lahjasi. Kuinka sinä voit lähettää ruutia roistolle, joka voi käyttää sitä rikosten tekoon? Ell'eivät kaikki täällä olisi niin surkuteltavan heikkoja ryöväreitä kohtaan, olisivat ne jo aikoja sitten hävinneet Korsikasta.

-- Pahimmat Korsikan asukkaista eivät ole ne, jotka saloilla asuvat.[19]

-- Anna heille vain leipää, jos haluat ... sitä ei voi kieltää keneltäkään, mutta minä en salli, että sinä varustat heitä ampumavaroilla.

-- Rakas veljeni, sanoi Colomba vakavasti, te olette talon isäntä ja kaikki täällä on teidän, mutta sen sanon minä teille jo ennakolta, että ennen annan minä tälle tyttöselle mezzaroni myytäväksi, kuin kiellän ruudin ryöväriltä. Jos häneltä kiellätte ruudin, voitte samalla jättää hänet santarmien käsiin. Miten voisi hän muuten puolustautua näitä vastaan kuin kartessilaukauksilla?

Tyttönen söi ahnaasti saamansa leipäpalan ja katseli tarkkaavasti vuoroin Colombaan vuoroin hänen veljeensä koettaen lukea heidän silmistänsä, mitä he keskenänsä ranskaksi puhuivat.

-- Ja mitä hän siis on tehnyt, tuo sinun suosikkisi? Minkä rikoksen johdosta pakeni hän pensahiston peittoon?

-- Brandolaccio ei ole tehnyt mitään rikosta, huudahti Colomba. Hän tappoi Giovan' Opizzon, joka oli murhannut hänen isänsä sillä aikaa, kun hän palveli armeijassa.

Orso kääntyi poispäin, otti lampun ja nousi mitään vastaamatta kamariinsa. Senjälkeen antoi Colomba lapselle ruutia ja evästä, saattoi hänet ovelle ja varoitti erotessa:

-- Muista sanoa, että enosi valvoo hyvin Orson henkeä!

XI.

Orso ei saanut pitkään aikaan unta ja heräsi sen vuoksi seuraavana aamuna myöhään, olletikin Korsikan tapoihin nähden. Tuskin oli hän noussut ylös, niin sattuivat hänen silmänsä vihollistensa taloon, joka nyt oli varustettu n.k. archereilla. Hän laskeusi alas ja kysyi sisartansa.

-- Neiti Colomba on kyökissä valamassa kuulia, vastasi palvelustyttö Saveria.

Hän ei siis voinut astua täällä askeltakaan saamatta aina muistutusta sodasta.

Colomban tapasi hän istumasta rahilla juuri valettujen kuulain keskellä; hän leikkeli lyijypalasia.

-- Mitä hittoa sinä täällä teet? kysyi Orso.

-- Teillä ei ollut kuulia everstin pyssyä varten, vastasi hän vienolla äänellänsä; sattumalta löysin minä sopivan kuulavormun ja vielä tänään on teillä 24 lyijykuulaa, veljeni.

-- Niitä en, jumalan kiitos, tarvitse.

-- Tässä maassa ei mies saa jäädä aseettomaksi, Ors' Anton'. Te olette unhottanut, millaiset ihmiset teitä täällä ympäröivät.

-- Jos minä olenkin sen unhottanut, niin pianpa sinä siitä muistutat. Mutta sanopas, tuotiinko tänne eräs suuri matkakirstu ... muutamia päiviä sitten?

-- Tuotiin kyllä, veljeni. Tahdotteko, että kannan sen kamariinne?

-- Sinäkö muka kantaisit sen! Ethän sinä jaksaisi sitä nostaakaan... Eikö täällä ole miestä sitä kantamaan?

-- En minä ole niin heikko kuin luulette, sanoi Colomba käärien ylös hihansa ja paljastaen valkoisen, pyöreän ja muodoltansa täydellisen käsivarren, joka ilmaisi tavattomampaa voimaa. Saveria, tulkaa auttamaan minua, sanoi hän palvelustytölle.

Yksin nosti hän jo ylös tuon raskaan kirstun, mutta silloin riensi Orso auttamaan häntä.

-- Tässä kirstussa on sinulle jotakin, rakas siskoseni, sanoi hän. Antanethan anteeksi, että lahjani ovat niin vähäpätöisiä, mutta puolelle palkalle asetetun luutnantin kukkaro ei ole juuri lihava.

Puhuessansa oli hän avannut kirstun ja veti sieltä esille muutamia hameita, shaalin ja muita nuorelle neitoselle sopivia käyttöesineitä.

-- Oi, kuinka kauniita tuomisia! huudahti Colomba, Minäpä vien ne heti lukon taa, ett'eivät ne pilaannu. Voinhan säilyttää ne häitäni varten, lisäsi hän surullisesti hymyillen, sillä nyt kannan minä vielä surupukua.

Ja sitten suuteli hän veljensä kättä.

-- Mitä joutavaa lapsen rakkautta? Käydä surupuvussa näin kauvan!

-- Minä olen sen vannonut, sanoi Colomba varmalla äänellä, enkä riisu surupukuani, ennenkuin...

Samalla katsahti hän ikkunasta Barricinien taloon päin.

-- Ja milloin aiot sinä mennä naimisiin? kysyi Orso estäen häntä lausettansa lopettamasta.

-- Minä en suostu muihin miehiin kuin sellaiseen, joka suorittaa kolme urotyötä...

Ja sitten katsoi hän taas surullisena vihamiehen asuntoa kohti.

-- Minua kummastuttaa, Colomba, ett'ei noin kaunis tyttö jo ole naimisissa. Kas niin, sanopas minulle, kuka sinua täällä kosiskelee. Kai saanen kohta kuulla serenaadeja ... ja niiden täytyykin olla kauniita miellyttääkseen niin suurta runoilijatarta kuin sinä olet.

-- Kukapa huolisi köyhästä orpotytöstä?... Ja sitä paitse pitää sen miehen, joka saa minut luopumaan surupuvustani, antaa surupuvun aihe naisille tuolla vastapäätä.

-- Tuo alkaa jo olla hulluutta, ajatteli Orso itseksensä.

Mutta muuten ei hän vastannut mitään päästäkseen tästä keskusteluaineesta.

-- Orso, sanoi Colomba hyväilevästi, minullakin on teille jotakin lahjoitettavaa. Tuo puku, joka teillä on yllänne, on liian hyvä käyttää täällä maalla. Kaunis pitkätakkinne olisi repaleina parissa päivässä, jos käytätte sitä maquis-pensastossa. Sen voitte te pukea yllenne, kun miss Nevil saapuu tänne.

Avaten erään kaapin otti hän sieltä täydellisen metsästyspuvun.

-- Minä olen ommellut teille samettitakin ... ja tälläisen päähineen, jota meikäläiset hienot herrat käyttävät. Sen olen valmistanut teille jo aikoja sitten. Tahdotteko koettaa näitä?

Ja Colomba auttoi veljensä ylle vihreästä sametista tehdyn väljän takin, jonka selkäpuolessa oli summattoman suuri tasku.

Sitten asetti hän Orson päähän mustasta sametista ommellun suipon lakin, joka oli koristettu mustilla helmillä ja tummalla silkillä ja päättyi jonkunlaiseen tupsuun.

-- Kas tässä isän patruunavyö, sanoi hän, ja takkinne taskussa on teillä hänen tikarinsa. Lisäksi noudan minä teille pistoolin.

-- Olenpa minä kuin mikäkin ryöväri Ambigue-teaatterissa, sanoi Orso katsahtaen Saverian ojentamaan pikku peiliin.

-- Noin olette te erittäin hyvin puettu, Ors' Anton', arveli vanha palvelijatar, parempaa tupsulakkia ei löydy Bocognanossa eikä Bastelicassakaan.

Orso söi aamiaista tässä uudessa puvussansa ja mainitsi aterioidessa, että hänen kirstussansa löytyi joukko kirjoja; sitä paitse oli hänen tarkoituksensa tilata lisää Ranskasta ja Italiasta ja luettaa sisarellensa paljo kirjallisuutta.

-- Se on näet häpeä, ett'ei sinun ikäisesi tyttö tunne asioita, jotka mantereella ovat tuttuja kapalolapsillekin.

-- Siinä olette oikeassa, veljeni, sanoi Colomba; puutteeni tunnen varsin hyvin enkä pyydä parempaa kuin saada oppia, olletikin jos te suostutte olemaan opettajani.

Kului sitten muutamia päiviä niin, ettei Colomba maininnutkaan Barricinien nimeä. Hänellä oli yhäti pikku huolia veljensä tähden, jolle hän sen sijaan usein jutteli miss Nevilestä. Orso luetti hänellä ranskan- ja italiankielisiä teoksia kummeksien milloin sisarensa älykästä käsitystä ja tervejärkisiä havaintoja, milloin hänen täydellistä tietämättömyyttänsä tavallisimmistakin asioista.

Eräänä aamuna poistui Colomba hetkeksi aamiaisen jälkeen, mutta ei palannutkaan enää kirjoinensa, vaan korsikalainen mezzaro yllänsä. Muuten oli hän tavallista paljo vakavamman näköinen.

-- Tulkaa kanssani, Orso, minä pyydän, sanoi hän.

-- Ja minne pitäisi minun saattaa sinua, kysyi tämä tarjoten hänelle käsivartensa.

-- Käsivarttanne minä en kaipaa, mutta ottakaa pyssy ja ampumavarat mukaanne; miehellä pitää aina olla aseensa mukana.

-- Olkoon menneeksi! Täytyneehän mukautua maan tapoihin. Ja minne nyt?

Mitään vastaamatta kääri Colomba mezzaron päänsä ympäri, kutsui vahtikoiran ja lähti kävelemään veljensä seurassa. Nopein askelin poistuttiin kylästä, jonka jälkeen hän poikkesi villiä viinimaata myöten mutkittelevalle, autiolle tielle houkuttaen koiran juoksemaan heidän edellänsä. Merkin saatuansa, johon se näytti kovin tottuneen, lähti se heti vyyhteämään kahden puolen tietä kasvavaa viinipensastoa pysyen sentään aina noin viidenkymmenen askeleen päässä tulijoista; silloin tällöin seisahtui se keskelle tietä ja katsoi taaksensa heiluttaen häntäänsä. Vakoilijan tehtävän näytti se osaavan täyttää kaikin puolin tyydyttävästi.

-- Jos musketti alkaa paukkua, Colomba sanoi, viritä aseesi ja seiso paikallasi.

Noin kolmen kilometrin päässä kylästä pysähtyi Colomba äkkiä eräässä tien mutkassa, jossa seisoi kolmen jalan korkuinen, tuoreista ja kuivista oksista tehty pyramiidi; risupyramiidin huippuun oli pystytetty mustaksi maalattu puuristi. Useissa Korsikan kantoneissa ja olletikin vuoristossa elää vieläkin ikivanha tapa, joka johtunee pakanuuden aikuisesta taikauskosta saakka, ja velvoittaa kaikkia ohikulkijoita heittämään kiven tahi oksan sille paikalle, missä joku on väkivallalla murhattu.

Useiden vuosien kuluessa eli toisin sanoen

niin kauvan kuin murhatun surullinen muisto säilyy ihmisissä, jatkuu tätä omituista uhrausta, jonka kautta paikalle keräytynyt risukasa päivä päivältä kasvaa. Korsikan kielellä kutsutaan tätä tapaa nimellä _amas_ tahi sanotaan sitä sen tai sen _muchioksi_.

Colomba pysähtyi tämän pienen risukasan eteen ja taittoi arbuusipuun oksan, jonka heitti risukasaan.

-- Tässä on se paikka, Orso, jossa isä murhattiin. Rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta, veljeni!

Hän polvistui. Samoin teki myöskin Orso. Samassa alkoi kyläkirkon kello soida verkalleen, sillä viime yönä oli eräs mies kuollut. Orso tunsi kyynelten virtaavan poskillensa.

Muutamien minuuttien kuluttua nousi Colomba ylös silmät kuivina, mutta kasvoilla liikutuksen ilme. Peukalollansa tekaisi hän sitten korsikalaisten tavalla ristinmerkin, jolla he tavallisesti säestävät juhlalliset lupauksensa.

Tämän jälkeen palasivat he jälleen kylätielle ja saapuivat kotiinsa kaikessa hiljaisuudessa. Orso hävisi kamariinsa. Hetken perästä tuli Colomba sinne pienen lippaan kanssa, jonka hän laski pöydälle. Avattuansa sen nosti hän siitä suurilla veritäplillä liatun paidan.

-- Orso, tämä on isävainajanne paita.

Hän laski sen syliinsä.

-- Ja tässä lyijy, joka hänet lopetti.

Samassa laski hän paidalle kaksi ruostunutta kuulaa.

-- Orso, rakas veljeni! huusi hän juosten veljensä luo ja likisti häntä voimakkaasti, Orso! kostatko sinä hänen kuolemansa?

Hän syleili Orsoa kuin hurja, suuteli kuulia ja paitaa ja poistui kamarista jättäen veljensä melkein kivettyneenä tuolillensa.

Orso istui jonkun aikaa vallan hievahtamatta eikä uskaltanut siirtää luotansa noita kauheita muistoesineitä. Ponnistaen voimansa sai hän ne vihdoin takaisin lippaaseen ja riensi heittäytymään huoneen toisessa päässä olevaan vuoteeseen kääntäen päänsä seinään päin ja painautuen päänalukseensa ikäänkuin olisi hän tahtonut kätkeytyä jonkun kummituksen ilmestyessä.

Colomban viimeiset sanat kaikuivat lakkaamatta hänen korvissansa ja sisässänsä oli hänellä mielestänsä katala oraakeli, jota hän ei voinut paeta ja joka vaati häntä vuodattamaan verta, syytöntä verta.

En yritäkään kuvaamaan onnettoman nuoren miehen tuskia, jotka risteilivät hänen päässänsä kuin hullun hämmentyneissä aivoissa. Kotvan aikaa lepäsi hän samassa asennossa uskaltamatta kääntää päätänsä. Vihdoinkin nousi hän ylös, sulki lippaan ja poistui nopeasti kotoansa kiiruhtaen ulos salolle ja kulkien eteenpäin tietämättä minne mennä.

Vähitellen tunsi hän raittiin tuulen tuovan hänelle helpoitusta. Hän tyyntyi ja ryhtyi kylmäverisesti tutkistelemaan nykyistä asemaansa ja keinoja siitä päästäksensä. Barricineja hän ei epäillyt murhasta, sen me jo tiedämme; mutta hän syytti heitä Agostinin kirjeen väärentämisestä, joka taas hänen mielestänsä oli syynä hänen isänsä kuolemaan. Mutta ahdistaa heitä tästä väärennyksestä oli mahdotonta. Kun korsikalaiset ennakkoluulot ja vaistot joskus valtasivat hänet ja näyttivät hänelle helpon tien kostoon jossakin metsäpolun mutkassa, karkoitti hän nämä ajatukset luotansa muistaen rykmenttitovereitansa, Pariisin salonkeja ja olletikin miss Nevileä. Sitten mietti hän sisarensa moitteita ja se jäännös korsikalaista, mikä hänessä vielä oli jäljellä, myönsi nämä moitteet oikeutetuiksi ja teki ne vain sitä kipeämmiksi.

Yksi ainoa toivo säilyi hänessä tässä omantunnon ja ennakkoluulojen taistelussa, nimittäin alkaa jollakin tekosyyllä riita Barricinin jommankumman pojan kanssa ja saada se ratkaistavaksi kaksintaistelulla. Sen myönsivät näet hänen korsikalaiset ja pariisilaiset näkökantansa, että kaksintaistelussa joko pistooleilla tahi miekoilla tehty murha ei ollut epäkunniallista.

Tämän keinon hyväksyttyänsä mietti hän tapaa toteuttaa se ja tunsi vapautuvansa raskaasta taakasta, kun muut hellemmät tunteet vihdoinkin heräsivät tyynnyttämään hänen kuumeista liikutustansa. Tyttärensä Tullian kuolemasta epätoivoon joutunut Cicero unhotti surunsa miettiessänsä, kuinka kauniissa puheessa hän voisi kuvata tämän tapauksen. Samalla tapaa lohdutti hra Sandy itseänsä poikansa kuoltua. Orso taas tyynnytti kuumaa vertansa miettiessään, että hän voi antaa miss Nevilelle kuvauksen sieluntilastansa ja saada siitä sellaisen, ett'ei se voinut olla voimakkaasti liikuttamatta tuota ihanaa impeä.

Näin lähestyi hän jälleen kylää, josta hän huomaamattansa oli loitonnut sangen kauvas, kun hänen korviinsa äkkiä sattui pikku tyttösen ääni. Luullen epäilemättä olevansa vallan yksin oli tämä istahtanut maquis-pensaston laitaa kulkevan tien viereen ja alkanut laulaa aikansa kuluksi. Verkkaisesta, yksitoikkoisesta nuotista tunsi sen heti suruvalitukseksi eli ballataksi. Lapsi lauloi: "Mun pojalleni mailla kaukaisilla... Verinen paitani ja risti antakaa..."

-- Mitä sinä siinä vaikeroit? sanoi Orso astuen vihastuneena esille.

-- Tekö, Ors' Anton'? huudahti lapsi hieman säpsähtäen. -- Se on vain eräs neiti Colomban tekemä laulu.

-- Minä kiellän sinua laulamasta sitä, ärjäsi Orso pelottavalla äänellä.

Käännellen päätänsä oikealle ja vasemmalle näytti lapsi katselevan, minnepäin hän tästä pelastuisi ja olisikin epäilemättä paennut, ell'ei hänen tehtävänänsä olisi ollut vartioida nurmikolla, hänen jalkojensa juuressa, olevaa suurehkoa nyyttiä.

Orso häpesi kiivastumistansa.

-- Mitä sinulla tuossa on, lapseni? kysyi hän niin hellästi kuin voi.

Kun Chilina viivytteli vastausta, nosti hän nyyttyä ja huomasi sen sisältävän leivän ja muita ruokavaroja.

-- Kenelle viet sinä nämä eväät, rakas lapseni? kysyi hän.

-- Tiedättehän, herra, että enolleni...

-- Eikös enosi ole ryöväri?

-- Palvelukseksenne, herra Ors' Anton'.

-- Mutta jos santarmit tapaavat sinut, kysyvät he minne sinä menet...

-- Santarmeille sanoisin minä, vastasi lapsi nokkelasti, että vien eväitä lucqueläisille, jotka ovat maquis-pensastoa karsimassa.

-- Entäpä jos joku nälkäinen metsämies tahtoisi aterioida sinun kustannuksellasi ja söisi evääsi?

-- Sitä ei hän uskaltaisi tehdä. Hänelle sanoisin minä, että eväät ovat enolleni.

-- Todellakin, enosi ei ole niitä miehiä, joilta noin vain syödään eväät... Enosi pitää sinusta paljo vai mitä?

-- Kyllä, Ors' Anton'. Isäni kuoltua pitää hän huolta koko perheestä, nim. äidistä, minusta ja pikku sisarestani. Kun äiti vielä oli terve, suositteli eno häntä rikkaille, jotka antoivat työtä hänelle. Kylävouti antaa minulle puvun joka vuosi ja pastori opettaa minua lukemaan ja kuulustelee katkismusta... Sen tekevät he enoni pyynnöstä. Mutta anteliain meitä kohtaan on sisarenne, neiti Colomba.