Part 5

-- Hän miellyttää minua suuresti, vastasi miss Nevil lisäten hymysuin: niin, hän miellyttää minua enemmän kuin te, sillä hän on tosi-korsikalainen, mutta te taas liian sivistynyt metsäläinen.

-- Liian sivistynyt! Vai niin! Vastoin tahtoani tunnen juuri villiytyväni jälleen tälle saarelle saavuttuani. Tuhannet kauheat ajatukset saattavat minut levottomaksi ja hämmennyksiin. Sen vuoksi tunsin tarpeen saada keskustella kanssanne, ennen kuin katoan kotikorpeeni.

-- Rohkeutta, herra Orso, katsokaa sisartanne, kuinka tyyni hän on. Siinä on teille seurattava esimerkki.

-- Oi, nyt te petytte, miss Lyydia. Elkää uskoko hänen tyyneyteensä. Tosin ei hän vielä ole sanonut minulle sanaakaan, mutta jokaisesta katseestansa voin minä lukea, mitä hän minulta odottaa.

-- Mitä hän siis teiltä odottaa?

-- Ei mitään, ei ... korkeintaan pitäisi minun koettaa satuttaako arvoisan isänne lahjoittama pyssy yhtä hyvin ihmisiä kuin peltopyitä metsästettäessä.

-- Mikä hurja ajatus! Ja sellaisesta voitte te epäillä sisartanne, vaikka juuri vakuutatte, ett'ei hän vielä ole puhunut teille siitä mitään. Mutta sehän on kauheaa menettelyä teidän puoleltanne.

-- Ell'ei hän miettisi kostoa, olisi hän heti puhunut minulle isästäni. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Silloin olisi hän myöskin nimitellyt ne henkilöt, joita hän, kuten tiedän, aiheettomasti pitää isävainajamme murhaajina. Mutta ei sanaa näistäkään! Seikka on nähkääs sellainen, että me korsikalaiset voimme olla viekastakin rotua. Sisareni tietää, ett'en minä ole kokonansa hänen vallassansa; sen vuoksi ei hän tahdo kauhistuttaa minua, sillä nyt minä vielä voin pujahtaa, pakoon. Mutta kun hän vain saa minut johdetuksi äyrään partaalle ja pannuksi pääni pyörälle, niin on hän valmis lykkäämään minut kuiluun.

Sitten kertoi Orso miss Lyydialle eräitä yksityisseikkoja isänsä kuolemasta ja mainitsi ne pääasialliset todistukset, jotka kaikki yhdessä pakottivat häntä pitämään Agostinia vainajan murhamiehenä.

-- Mutta Colombaa ei mikään ole voinut saada vakuutetuksi asiasta. Sen näen minä selvästi hänen viimeisestä kirjeestänsä. Hän on nähtävästi vannonut kuolemaa Barriccineille... Ja nähkääs, miss Nevil, kuinka suuri minun luottamukseni teihin on; luultavasti ei heitä enää olisikaan tässä maailmassa, ell'ei Colomba -- noudattaen ennakkoluuloa, jota ainoastaan hänen metsäläiskasvatuksensa voi puolustaa -- eläisi siinä vakaumuksessa, että kosto kuuluu minulle, joka olen perheen pää ja jonka kunnia muka vaatii sitä.

-- Herra della Rebbia, te suorastansa panettelette sisartanne, lausui miss Nevil.

-- En suinkaan, hän on, kuten te juuri sanoitte, tosikorsikalainen... Hän ajattelee niinkuin kaikki muut kansalaisensa. Tiedättekö, mikä minut eilen teki niin surulliseksi?

-- En, mutta jonkun aikaa olette te jo ollut mielestäni tuollaisten huonojen tuulten vallassa... Tuttavuutemme ensimäisinä päivinä olitte te paljo rakastettavampi.

-- Päinvastoin olin minä eilen oikeastaan tavallista iloisempi ja onnellisempi. Näinhän teidän kohtelevan sisartani niin hellästi ja anteeksi antavaisesti!... Palasimme juuri venheelle, eversti ja minä, kun eräs soutajista sanoo kirotulla murteellansa: "Paljo riistaa olette te kaatanut, Ors' Anton, mutta Orlanduccio Barricini on sentään parempi metsämies kuin te."

-- No, mutta mitä kauheaa noissa sanoissa olisi? Vai onko teistä niin välttämätöntä olla etevä metsästäjä?

-- Mutta ettekö te ymmärrä, että tuo hirtehinen piti minua liian pelkurina murhaamaan Orlanduccion?

-- Tiedättekös, nyt te minua peljästytätte, herra della Rebbia. Korsikan ilmanala näyttää voivan tehdä ihmiset sekä kuumetautisiksi että vallan hulluiksi. Onneksi pääsemme me täältä pian pois.

-- Ette, ennenkuin olette käyneet Pietranerassa. Sen olette te nim. luvanneet sisarelleni.

-- Luultavasti odottaisi meitä joku kosto, ell'emme lupaustamme pitäisi.

-- Muistatteko, mitä arvoisa isänne tuonoin kertoi meille intialaisista, jotka uhkasivat kuolla nälkään, ell'eivät kauppayhtiön johtajat tunnusta heidän vaatimuksiansa oikeutetuiksi?

-- Tekö aikoisitte siis kuolla nälkään? Sitä en usko. Muutaman päivän syömättä oltuanne toisi neiti Colomba teille niin maukkaan _bruccion_,[14] että pian luopuisitte aikeestanne.

-- Te laskette julmaa leikkiä, miss Nevil, vaikka teidän pitäisi hillitä minua. Minä olen näet täällä vallan yksin. Ainoastaan te olette estänyt minut tulemasta hulluksi, kuten sanoitte. Te olette ollut minun suojelusenkelini, mutta nyt...

-- Nyt, sanoi miss Lyydia vakavasti, on teidän ylläpidettävä kunnianne miehenä ja sotilaana, mutta sitäpaitse muistonne suojelusenkelistänne, jos hän teille mitään merkitsee, lisäsi hän käännähtäen poispäin taittaakseen erään kukkasen.

-- Oi, neiti Nevil, jospa minä saisinkin uskoa, että teillä todella on hiukan osanottoa minua kohtaan...

-- Kuulkaas, herra della Rebbia, sanoi miss Nevil vähän liikutettuna, koska te puhutte lapsen lailla, niin kohtelen minä teitä kuin lasta. Pikku tyttönä ollessani antoi äiti minulle kauniin kaulakoristeen, jota tulisesti olin halunnut; mutta samalla sanoi hän minulle: "Joka kerran kun käytät tätä koristusta, on sinun muistettava, ett'et osaa vielä ranskan kieltä." Tämän kautta menetti koko koriste hiukan arvostansa minun silmissäni. Se vaikutti minuun kuin jonkunlainen omantunnon tuska, mutta sittenkin kannoin minä sitä ja -- opin ranskankielen. Katsokaas tätä sormusta!... Se on egyptiläinen koppakuoriainen, joka on löydetty erään pyramiidin sisästä. Tuo omituinen kuvio, joka teistä ehkä on pullonnäköinen, on vertauskuva ihmiselämästä. Kotimaassani löytyy henkilöitä, joiden mielestä tämä merkkikirjake on sangen hyvin keksitty. Tämä seuraava merkki taas on kilpi, jossa näette keihästä pitävän käden; se merkitsee ottelua eli taistelua. Molemmat kuvat yhteensä muodostavat siis lauseen, joka mielestäni on kaunis tunnus: Elämä on taistelua. Elkää uskoko, että minä itse noin vain osaan selittää merkkikirjakkeita; nämä kuvat on minulle selittänyt eräs oppinut mies, jonka nimi päättyi -- us-päätteellä. Kas niin, minä lahjoitan teille tämän koppakuoriaisen. Joka kerran kun joku paha korsikalainen ajatus valtaa teidät, on teidän katseltava tätä taikakalua ja ajateltava, että teidän on voitettava taistelu pahojen intohimojenne kanssa. Eikö totta, minä en ole mikään huono saarnaaja?

-- Minä muistelen teitä, neiti Nevil, ja ajattelen aina, että...

-- Niin, ajatelkaa aina, että teillä on ystävätär, jota olisi vaikea lohduttaa, jos hän kuulisi teidän joutuneen perikatoon. Sitä paitse surettaisi se suuresti esi-isiänne, herroja korpraaleja.

Näin sanoen jätti hän nauraen Orson käsivarren ja juoksi isäänsä vastaan:

-- Isä, huusi hän, jättäkää jo rauhaan nuo poloiset linnut ja tulkaa kanssamme runoilemaan Napoleonin luolaan.

VIII.

Poislähdössä on aina jotakin juhlallista, vaikka erotaankin ainoastaan lyhyeksi ajaksi. Orson piti lähteä sisarensa kanssa matkalle jo varhain aamulla, jonka vuoksi hän jo edellisenä iltana oli hyvästellyt Lyydiaa, sillä hän ei uskaltanut toivoakaan, että tämä hänen vuoksensa poikkeaisi laiskuuden tavoistansa.

Jäähyväiset olivat olleet kylmät ja totiset. Tuonoisen keskustelun jälkeen meren rannikolla näytti miss Lyydia pelkäävän osoittaneensa liian suurta osanottoa Orsoa kohtaan ja tämä taas muisti neiti Nevilen pilan ja keveän puhetavan liiankin hyvin. Hetkisen aikaa oli hän luullut löytävänsä nuoren englantilaisen missin käytöksessä heräävän rakkauden oireita. Mutta sitten tunsi hän itsensä noloksi neiti Nevilen leikkiä laskiessa ja arveli olevansa tämän silmissä ainoastaan tavallinen tuttavuus, joka pian unhottuu.

Suuresti hän sen vuoksi hämmästyi, kun everstin kanssa aamukahvia juodessansa näki miss Lyydian astuvan sisään Colomban seurassa. Hän oli noussut ylös jo klo 5 aamulla ja englantilaiselle neitoselle, olletikin miss Nevilelle, oli tämä sellainen ponnistus, että se herätti Orsossa toiveita.

-- Kuinka ikävää, että teitä on häiritty näin varhain, sanoi hän. Huolimatta varoituksistani on sisareni epäilemättä herättänyt teidät ... ja siitä voitte syystä kyllä sadatella meitä. Ehkä toivoitte minut jo _hirtetyksi_ vai --?

-- En suinkaan, sanoi miss Lyydia aivan hiljaa ja italian kielellä, nähtävästi sen vuoksi, ett'ei eversti häntä ymmärtäisi. Mutta te näytitte eilen murjottavan viattomien pilapuheitteni johdosta enkä minä suinkaan tahdo, että te viette huonon muiston palvelijattarestanne. Te korsikalaiset olette hirveää väkeä! Hyvästi siis ... ja toivoakseni -- pikaisiin näkemiin!

Miss Lyydia ojensi hänelle kätensä. Orso voi vastata ainoastaan huokauksella. Colomba lähestyi häntä ja vietyänsä hänet erään ikkunan syvennykseen näytti hän jotakin esinettä mezzaronsa alla ja puhutteli häntä matalalla äänellä.

-- Sisareni, sanoi Orso miss Lyydiaan kääntyen, haluaisi antaa teille omituisen lahjan, neiti. Mutta meillä korsikalaisilla ei ole paljo mitään lahjoittaa lukuunottamatta ystävyyttä, jota aikakaan ei voi hävittää. Sisareni sanoo huomanneensa teidän katselleen uteliaasti tätä tikaria Se on ikivanha sukumuisto. Luultavasti kantoi sitä aikoinansa joku niistä korpraaleista, joita minun on kiittäminen tuttavuudestanne. Colomban mielestä oli se niin kallisarvoinen, että hän halusi saada minulta luvan lahjoittaa sen teille; minä taas en tiedä oikein, pitääkö minun antaa siihen suostumukseni, sillä pelkäänpä teidän nauravan meille.

-- Ase on mainio, sanoi miss Lyydia, mutta koska se on sukumuisto, en minä voi sitä vastaanottaa.

-- Ei tämä olekaan isäni tikari, huudahti Colomba vilkkaasti. Tämän on eräs äitini esi-isistä saanut kuningas Teodorilta. Jos neiti siis tästä huolii, olisi se meistä sangen hauskaa.

Kokoilijasta ovat kuningas Teodorin aikuiset muinaismuistot sanomattoman paljo kallisarvoisemmat kuin mahtavimmalle nykyaikaiselle hallitsijalle kuuluneet esineet. Tarjous oli kovin houkutteleva ja miss Lyydia oli jo näkevinänsä, minkä vaikutuksen tuo ase tekisi levätessään kiilloitetulla pöydällä ... heidän asunnossaan Saint Jamesin palatsissa.

-- Mutta, rakas neiti Colomba, sanoi hän ottaen tikarin empien, vaikka suostuvan näköisenä, enhän minä voi ... enkä uskaltaisikaan laskea teitä matkalle ... noin aseetonna, lisäsi hän miellyttävimmästi Colomballe hymyillen.

-- Onhan veljeni mukana, vastasi Colomba ylpeillen, ja hänellä on isänne antama hyvä pyssy. Latasitteko jo pyssyn, Orso?

Miss Nevil piti tikarin, mutta taikauskoinen Colomba pyysi siitä yhden sou'n [= viisi penniä] korvaukseksi, koska teräväin ja pistäväin aseiden lahjoittaminen ystäville muka tuottaa turmiota antajalle.

Vihdoinkin oli eron hetki tullut. Vielä kerran puristi Orso neiti Lyydian kättä. Colomba syleili häntä ja tarjosi sitten ruusuiset huulensa everstille, joka vallan hämmentyi tästä korsikalaisesta kohteliaisuudesta. Salin akkunasta katseli miss Lyydia, kuinka veli ja sisar nousivat satuloihinsa; Colomban silmissä näytti loistavan vahingonilo, jota hän ei ollut ennen nähnyt.

Tuo pitkä ja voimakas nainen intoilevine käsityksinensä metsäläiskunniasta, joka ylpeyden leima otsallansa ja huulet ivahymyn kierteissä vei tuossa nuoren, ikäänkuin mustaa hanketta varten aseestetun miehen mukanansa, johdatti hänen mieleensä Orson pelvon tunteet: hän oli näkevinänsä pahuuden hengettären raastavan miestä perikatoansa kohti. Ratsun selkään noustuansa kohotti Orso päänsä ja huomasi miss Lyydian. Aavistiko hän neiti Lyydian ajatukset vai halusiko ainoastaan sanoa viimeiset jäähyväiset, koska samassa vei nauhassa riippuvan egyptiläisen sormuksen huulillensa?

Miss Lyydia poistui punastuen akkunasta. Kun hän kohta sen jälkeen taas palasi akkunaan, näki hän molempain korsikalaisten kiitävän täyttä laukkaa vuoristoon päin pienten ponyhevoistensa seljässä. Puoli tuntia myöhemmin näytti eversti kiikarinsa avulla heidät kaukana ... lahden pohjassa ja senkin hän eroitti, että Orso usein käänsi päänsä kaupunkiin päin. Vihdoin katosi hän niiden suomaiden taakse, joiden sijalla nykyään leviävät metsäopiston kauniit viljelykset.

Katsahtaessansa peiliin huomasi miss Lyydia kasvonsa kalvaiksi.

-- Mitä mahtanee tuo nuori mies ajatella minusta, mietti hän, ja mitä on minun hänestä ajateltava?... Ja miksi ajattelisinkaan enää häntä?... Matkatuttavuus vain!... Mitä varten tulinkaan tänne Korsikaan?... Enhän minä tätä saarta rakasta ... en vähääkään... Ei, ei, se on mahdotonta!... Entäs Colomba ... voceratrice!... Minusta tulisi siis voceratricen käly, joka käy pitkä tikari vyöllänsä!

Samassa huomasi hän ottaneensa käteensä kuningas Teodorin antaman aseen. Sen heitti hän toalettipöydällensä.

"Colomba Lontoossa! ... tanssimassa Almackin palatsissa!... Hyvä Jumala, mikä salonkileijona, ... ihan näytettävä otus!... Hänellä voisi olla ehkä mainio menestys?... Orso rakastaa minua, siitä olen varma... Hän on romaanisankari, jonka minä olen johtanut pois seikkailu-uraltansa... Mutta olikohan hänellä todellakin halu kostaa isänsä kuolema korsikalaisella tavalla? Se olisi ollut jonkinlainen Konradin ja dandyn [= keikarin] välille kuuluva urho... Hänestä olen olen minä tehnyt pelkän dandyn, jolla kuitenkin on korsikalainen räätäli!"

Hän viskausi vuoteellensa ja halusi nukkua. Mutta se oli mahdotonta. En yritäkään enää seurata hänen ajatustensa juoksua... Sata kertaa vakuutti hän siinä itselleen, ett'ei herra della Rebbia ole ollut, ei ole eikä ikinä tule olemaan hänelle mitään.

IX.

Tällä välin jatkoi Orso matkaansa Colomban kanssa. Nopea kulku esti heitä alussa puhumasta mitään toisillensa. Mutta kun liian jyrkät törmät pakoittivat heitä ajamaan käyden, vaihtoivat he muutamia sanoja ystävistänsä, joista he juuri olivat eronneet. Colomba puhui innostuksella miss Lyydian kauneudesta, hänen vaaleista kiharoistansa ja sirosta käytöksestänsä. Sitten kysyi hän oliko eversti Nevil todellakin niin rikas kuin hän näytti olevan ... ja oliko miss Lyydia hänen ainoa lapsensa.

-- Sepä olisi siis mainio naimakauppa, sanoi hän. Eversti Nevil näyttää olevan teille sangen ystävällinen...

Kun Orso ei vastannut mitään, jatkoi hän:

-- Meidänkin perheemme on ennen ollut rikas ... ja on vielä varakkaampia koko saarella. Kaikki nuo _signori_[15] ovat äpäriä. Tosiylimyksiä ovat vain korpraaleista johtuvat suvut ... ja tiedättehän, Orso, että johdatte sukunne Korsikan ensimmäisistä korpraaleista. Perheemme on, kuten tiedätte, kotoisin toiselta puolen vuoristoa,[16] vaikka kansalaissodat pakottivat sukumme asettumaan tälle puolen saarta. Jos minä olisin teidän sijassanne, Orso, en viivyttelisi hetkeäkään pyytääkseni miss Lyydian kättä hänen isältänsä... (Orso kohautti olkapäitänsä). Hänen myötäjäisillänsä ostaisin minä Falsettan metsäpalstat ja viini-lehdot laaksossa kotimme luona. Sitten rakentaisin minä kauniin kivirakennuksen ja korottaisin yhdellä kerroksella sen vanhan tornin, jossa Sambucuccio teki lopun maurilaisjoukosta kreivi Henri le bel Misseren aikana.[17]

-- Colomba, sinä olet hupsu, vastasi Orso kiirehtien ratsuansa.

-- Te olette mies, Ors' Anton', ja ymmärrätte tietysti paremmin kuin nainen, mitä teidän on tehtävä. Mutta tahtoisinpa mielelläni tietää, mitä esteitä tuo englantilainen eversti voisi keksiä sukuliitolle... Löytyyköhän Englannissa korpraaleja?...

Jotenkin pitkän taipaleen tehtyänsä saapuivat veli ja sisar näin puhellen pieneen kylään lähellä Bocognanoa ja pysähtyivät siihen syödäkseen päivällistä. Siihen he sitten yöpyivätkin erään perhetuttavan luo. Tämä otti heidät vastaan sillä korsikalaisella vieraanvaraisuudella, jota ei voi arvostella, ell'ei ole sitä kokenut. Seuraavana päivänä saattoi isäntä, joka oli ollut rouva della Rebbian kummi-isä, heitä lieu'n matkan päähän kotoansa.

-- Katsokaapas noita metsiä ja pensahistoja, sanoi hän Orsolle eron hetkellä, niissä voisi mies, jonkun onnettoman työn tehtyänsä, viettää kymmenkunnan vuotta kaikessa rauhassa, sillä siellä eivät santarmit eivätkä poliisit häntä löytäisi. Nämä metsät ulottuvat aina Vizzavonaan saakka ja jos teillä on ystäviä Bocognanossa tahi sen ympäristössä, ei siellä ole mitään hätää. Kas, mikä kaunis pyssy teillä on tuossa, Ors' Anton', se mahtaa kantaa kauas. Pyhän Neitsyen veren nimessä, kuinka suuri kuula siihen mahtuu! Sillä voisi nähtävästi tappaa parempiakin otuksia kuin metsäsikoja.

Orso vastasi kylmästi pyssyn olevan englantilaista tekoa ja kantavan _lyijyä_ sangen kauvas. Sitten syleiltiin toisiansa ja kumpikin jatkoi matkaansa omalle tahollensa.

Matkustajamme olivat saapuneet jo jokseenkin lähelle Pietraneraa, kun huomasivat edessä olevan vuorisolan luona 7 tai 8 pyssyillä varustettua miestä, joista eräät istuivat maantien kivillä, toiset loikoivat nurmikolla tiepuolessa ja muutamat seisoivat ikäänkuin tähystäen heihin päin. Miesten hevoset kävivät laitumella vähän matkan päässä.

Colomba tarkasti heitä hetkisen kiikarilla, jonka hän otti eräästä suuresta nahkataskusta, jommoisia kaikilla korsikalaisilla aina on muutamia satulassansa matkalla oltaessa. -- Meidän väkeä! huudahti hän iloisella äänellä. Pieruccio on siis hyvin täyttänyt tehtävänsä.

-- Mitä väkeä?

-- Paimeniamme, vastasi Colomba. Toissailtana lähetin minä Ajacciosta Pieruccion käskyllä, että hän kokoisi nuo kunnon miehet saattamaan teitä kotiin. Teidän ei näet sovi palata Pietraneraan ilman saattuetta ... sillä teidän tulee muistaa, että Barricinit ovat mahdollisia millaisiin hankkeihin hyvänsä.

-- Colomba, sanoi Orso ankarasti, minä olen jo monta kertaa kieltänyt sinua puhumasta minulle Barricineista ja perättömistä epäilyksistäsi. Minä en todellakaan tee itseäni naurettavaksi palaamalla kotiin tuollaisen lurjusjoukon saattamana enkä pidä siitä, että olet koonnut heidät tähän minulle siitä mainitsematta.

-- Te olette unohtanut syntymämaanne tavat, veljeni. Sen vuoksi täytyy minun teitä vartioida, koska te epäviisaasti saatatte itsenne vaaran alaiseksi. Velvollisuuteni oli toimia niinkuin olen tehnyt.

Samassa huomasivat paimenet heidät, juoksivat hevostensa luo ja tulivat pian täyttä laukkaa heitä vastaan.

-- Evviva Ors' Anton'! huusi eräs valkeapartainen, roteva vanhus, joka helteestä huolimatta oli pukeutunut vuohen nahkaa paksummasta korsikalaisesta kankaasta tehtyyn paslikilla varustettuun kauhtanaan. Isänne täydellinen kuva te olette, vaikka häntä kookkaampi ja vantterampi. Voi, mikä kaunis pyssy! Tuollaisesta aseesta puhutaan vielä Pietranerassa, Ors' Anton'!

-- Evviva Ors' Anton'! toisti koko paimenkuoro. Tiesimmehän, että kerran palaa hän kotiansa!

-- Voi, hyvä Ors' Anton', lausui eräs pitkä ruskeaihoinen roikale, kuinka iloiseksi tulisikaan isänne, jos nyt olisi teitä vastaanottamassa. Se rakas eversti! ... tiedättekös, jos hän olisi uskonut minua ... ja antanut minun selvittää asiat Giudicen kanssa, niin... Mutta se kelpo ukko ei uskonut minua; ... nyt hän kyllä tietää minun oikeassa olleen.

-- Hyvä, sanoi vanhus, Giudice ei mitään menetä, jos odottaakin.

-- Evviva Ors' Anton'!

Ja huudahdusta säesti tusina pyssynlaukausta.

Orso kävi sangen huonolle tuulelle tämän sikin sokin huutavan ratsujoukon keskelle joutuessansa, jossa itsekullakin oli kiire kättelemään häntä. Jonkun aikaa kätteli hän siinä voimatta saada ääntänsä kuuluville.

Ottaen sitten sen muodon, joka hänellä oli komppaniansa etunenässä, kun hän jakeli moitteitansa, sai hän vihdoin sanotuksi:

-- Ystäväni, kiitän teitä siitä ystävyydestä, jota osoitatte minulle ja olette osoittaneet isälleni. Mutta minä vaadin teiltä, ett'ette tule minua neuvomaan. Tiedän varsin hyvin, mitä minun on tehtävä.

-- Hän on oikeassa, hän on oikeassa!... huusivat paimenet. Tiedättehän, että voitte luottaa meihin, Ors' Anton'!

-- Aivan oikein, teihin luotan. Mutta nyt en tarvitse teistä ainoaakaan, sillä mikään vaara ei uhkaa meitä. Tehkää siis aluksi puolikäänne ja rientäkää karjanne luo. Tien Pietraneraan minä tunnen enkä oppaita kaipaa.

-- Elkää ensinkään peljätkö, lausui vanhus. Tänään eivät he uskalla näyttäytyäkään. Kyllä hiiri läpensä löytää, kun kissa lähestyy.

-- Kissa voit olla itse, vanha valkoparta, sanoi Orso. Mikä on nimesi?

-- Mitä? Ettekö te tunne minua, Ors' Anton', minua, joka olen pitänyt teitä niin usein mukanani vihaisen muulini seljässä? Ettekö te tunne Polo Griffoa! ... kelpo mies, tietäkääs, jonka ruumis ja sielu kuuluu della Rebbian suvulle. Lähettäkää sana vain ... ja jos teidän karkeakuulainen kiväärinne äännähtää, niin ei tämä musketti, joka jo on yhtä vanha kuin minäkin, ole vaikeneva. Luottakaa siihen, Ors' Anton'.

-- Hyvä, hyvä. Mutta kaikkien perkeleiden nimessä, menkää nyt tiehenne ja antakaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme.

Paimenet poistuivat vihdoin ratsastaen hyvää nelistä Pietroneran kylää kohti. Tuon tuostakin pysähtyivät he kuitenkin kaikille mäen kukkuloille ikäänkuin tutkistellaksensa, näkyikö ehkä salaväijyjiä jossakin; koko ajan pysyivät he kyllin lähellä Orsoa ja hänen sisartansa voidaksen saavuttaa näitä, jos tarvis vaati.

-- Kyllä minä hänet tunnen, sanoi vanha Polo Griffo seuralaisillensa, kyllä minä hänet tunnen. Hän ei sano, mitä aikoo tehdä, mutta hän sen tekee kuitenkin. Isänsä selvä kuva hän on. Hyvä mies, sanopas, ett'et sinä mitään pahaa tahdo kenellekään!... Vaikka olet tehnyt lupauksesi pyhälle Negalle![18] Oivallista!... Mutta minäpäs en antaisi yhtä viikunaa voudin nahasta, minä. Ennen kuin kuukausi on kulunut voitte tehdä siitä nahkasäkin.

Tämän esijoukon ilmoittamana saapui siis della Rebbia-suvun jälkeläinen kotikyläänsä ja ajoi sen läpi vanhojen esi-isiensä korpraalein ikivanhaan kotitaloon. Rebbialaiset, jotka pitkän aikaa olivat kaivanneet johtajaa, olivat joukolla saapuneet vastaanottamaan Orsoa ja puolueettomatkin kyläläiset seisoivat kaikki porteillansa nähdäkseen hänet. Barricinilaiset sitä vastoin pysyivät majoissansa tähystellen tulijoita ikkunaluukkujensa raosta.

Pietraneran kylä on sangen säännöttömästi rakennettu, kuten kaikki Korsikan linnakylät; jos tahdotte nähdä oikean kadun, on teidän matkustettava Cargeseen, jonka hra de Marboeuf on aikoinansa rakennuttanut. Talot Pietranerassa ovat rakennetut hajallensa ja ilman mitään suunnitelmaa pienen kukkulan vierteelle tahi oikeammin vuoren rapputasangolle.

Melkein kylän keskikohdalla kohoaa suuri, vihreä rautatammi ja sen luona on vesisäiliö graniitista, johon puuränni johtaa veden lähimmästä lähteestä.

Tämä yleishyödyllinen muistomerkki on rakennettu della Rebbia ja Barricini-sukujen kustannuksella, mutta suuresti erehdytte, jos pidätte sitä todistuksena näiden perheiden keskinäisestä sovusta. Se on näet päinvastoin keskinäisen kateuden tuote.

Kun eversti della Rebbia kerran lähetti kunnanneuvostolle pienen rahasumman ottaaksensa osaa säiliörakennukseen, kiiruhti asianajaja Barricini tarjoamaan samankokoisen lahjan; tätä anteliaisuus-kilpailua saa Pietranera kiittää vesijohdostansa. Vihreän rautatammen ja vesisäiliön ympärillä on tyhjä paikka, jota kutsutaan toriksi; siihen kokoutuvat joutilaat iltaisin. Joskus lyödään siinä korttia ja kerran vuodessa, nim. karnevaalin aikana, tanssitaan siinä.

Torin molemmissa päissä kohoaa pari graniitista ja liuskakivestä tehtyä rakennusta, jotka ovat enemmän huomattavat korkeutensa kuin laajuutensa vuoksi. Ne ovat della Rebbian ja Barricini-sukujen vihamieliset linnatornit. Rakennustavaltansa ovat ne yhtä yksitoikkoisia, korkeudeltansa myöskin samanlaisia ja selvästi huomaa, että nämä perheet ovat aina pitäneet kilpailua vireillä rikastumatta kumpikaan toisensa kustannuksella.