Part 3

Korsika alkoi jo näkyä. Laivuri nimitteli rannikon huomattavimmat paikat ja vaikka ne olivatkin kaikki outoja nti Lyydialle huvitti häntä kuitenkin saada tietää niiden nimet. Ei mikään olekaan ikävämpää kuin outo, nimetön maisema. Joskus nähtiin everstin kaukoputkella joku ruskeapukuinen, pitkällä pyssyllä aseestettu saaristolainen, joka pienen ratsunsa seljässä nelisti äkkijyrkänteiden reunaa. Jokainen heistä näytti miss Lyydiasta olevan joko ryöväri tai poika, joka kiiruhti kostamaan isänsä kuolemaa; mutta Orso vakuutti heidän olevan läheisen linnakylän rauhallisia asukkaita, jotka matkustivat asioissansa. Pyssyä eivät he pitäneet mukanansa niin paljo välttämättömyydestä kuin tavaksi käyneestä keikarimaisuudesta aivan kuin dandy (= keikari) aina käyttää siroa kävelykeppiä. Vaikka pyssy olikin epäjalompi ja runottomampi ase kuin tikari, sopi se miss Lyydian mielestä paremmin miehiselle miehelle kuin kävelykeppi, olletikin kun hän muisti, että lordi Byronin kaikki sankarit kuolevat kuulan eivätkä klassillisen tikarin lävistäminä.

Kolme päivää kestäneen merimatkan jälkeen oltiin Sangvineerein (Verisaarten) edustalla ja Ajaccion lahdelman suurenmoinen panoraama esiytyi matkailijoillemme. Täydellä syyllä verrataan sitä Napolin kaarteeseen; yhtäläisyyden täydensi vielä eräs maquis-pensahisto, joka syttyi tuleen juuri kuunarin satamaan saapuessa ja savulla Punta di Giraton peittäessään muistutti purkautuvaa Vesuviusta. Että yhtäläisyys kävisi täydelliseksi pitäisi Attilan armeijan vielä tulla taistelemaan Napolin seutuvilla; sillä koko Ajaccion ympäristö on kuollutta ja autiota.

Niiden sievien tehtaiden sijasta, joita tapaamme kaikkialla Castellamaresta alkaen aina Miseenen niemeen saakka, ei Ajaccion lahden rantamilla näe muuta kuin tummia maquis-pensastoja ja niiden takana alastomia vuoria.

Mutta ei ainoatakaan huvilaa tahi muuta asuntoa. Siellä täällä näemme sentään kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla muutamia valkeita rakennuksia, jotka pistävät silmään vihreästä taustastansa. Ne ovat kaupunkilaisten hautakappeleja tahi perhehautoja. Koko tämä maisema on vakavan ja surullisen kaunista.

Itse kaupunki taas vain lisäsi, olletikin tähän aikaan, yksitoikkoisen ympäristön ikävää vaikutusta. Ei mitään liikettä kaduilla; ainoastaan muutamia joutilaita naamoja ... ja nämäkin aina samat. Naisia ei näy ketään muita kuin eräitä talonpoikaisvaimoja, jotka saapuvat myymään maatuotteitansa. Äänekästä puhetta, naurua tai laulua, joka vilkastuttaa kaikki italialaiset kaupungit, ei täällä kuule missään. Joskus näet puistikon varrella olevan puun suojassa kymmenkunnan aseestettua talonpoikaa lyövän korttia ja katselevan toisten korttipeliä. Mutta nämä eivät huutele eivätkä riitele koskaan. Jos peli kiihtyy, kuuluu vain pistoolin laukauksia, jotka aina ennustavat uhkauksia. Korsikalainen on luonnostansa vakava ja vaitelias. Iltaisin ilmestyy kyllä kävelykujille joitakuita henkilöitä nauttimaan vilpoisasta ilmasta, mutta nämä ovat melkein kaikki ulkolaisia. Saarelaiset pysyvät porttiensa edustalla, jokainen näyttää istuvan piilopaikassansa kuin haukka pesässänsä.

IV.

Käytyänsä katsomassa Napoleonin syntymäkotia ja hankittuansa enemmän tai vähemmän katoolisilla keinoilla hiukan piirustuspaperia, tunsi miss Lyydia itsensä -- jo pari päivää Korsikassa oltuaan -- syvästi surulliseksi, kuten epäilemättä käykin kaikille ulkolaisille maassa, jonka epäystävälliset tavat näyttävät tuomitsevan matkailijat täydelliseen yksinäisyyteen.

Hän katui jo päähänpistoansa, mutta lähteä pois täältä hetipaikalla olisi ollut saattaa häpeälle maineensa rohkeana matkailijattarena. Miss Lyydia päätti siis kärsivällisesti tyytyä kohtaloonsa ja kuluttaa aikaansa niin hyvin kuin voi. Tämän jalomielisen päätöksen tehtyänsä, laittoi hän kuntoon lyijykynät ja värit, teki luonnoksia näköaloista lahdelmalle ja muotokuvan eräästä ahavoituneesta talonpojasta, joka myi melooneja kuin mantereenkin hedelmäkauppiaat,[11] mutta valkoisine partoinensa ja julmine ulkomuotoinensa muuten muistutti pahinta ryöväriä.

Kun tämä kaikki ei kuitenkaan riittänyt huvittamaan häntä, päätti hän panna korpraalien jälkeläisen pään pyörälle. Mikään vaikea tehtävä se ei ollutkaan, sillä Orsolla ei ollut mitään kiirettä saada jälleen nähdä kotikyläänsä ja vaikka hänellä ei Ajacciossa ollutkaan mitään seuraa, näytti hän viihtyvän siellä erittäin hyvin. Muuten oli miss Lyydia asettanut itsellensä jalon päämäärän s.o. sivistää tuon vuoristolaiskarhun ja saada hänet luopumaan niistä synkistä aikeista, jotka olivat tuoneet hänet takaisin kotisaarellensa. Nähtyänsä vaivan tutkistella kesytettävää karhua mietti hän, että olisi vahinko antaa tuon nuoren miehen mennä perikatoon ja kunniakasta hänelle saada hurja korsikalainen käännetyksi.

Matkailijaimme päivät kuluivat seuraavasti: aamulla menivät eversti ja Orso metsästämään; miss Lyydia taas piirusteli tai kirjoitteli kirjeitä ystävättärillensä voidakseen päivätä kirjeensä Ajacciosta. Noin kuuden tienoissa palasivat herrat saaliin kanssa, jonka jälkeen syötiin päivällinen. Sen jälkeen huvitti miss Lyydia herroja laululla, kunnes everstiä rupesi nukuttamaan; nuoret valvoivat vielä sangen myöhään jutellen keskenänsä.

En tiedä, mikä passia koskeva muodollisuus lieneekin pakottanut eversti Nevilen menemään prefektin puheille. Tämä, joka oli ikävystyneenä kuten useimmat muutkin hänen virkatoverinsa, tuli varsin iloiseksi kuullessansa, että kaupunkiin oli saapunut rikas englantilainen, joka oli maailman mies ja kauniin tyttären isä; hän teki siis hetipaikalla tarvittavan palveluksen ja kaikellaisia tarjouksia. Muutamien päivien kuluttua hän sitä paitse tuli tervehtimään everstiä. Tämä oli juuri noussut aterialta ja loikoi mukavasti sohvassa ollen nukahtamaisillansa; miss Lyydia lauloi rappeutuneen piaanon ääressä ja Orso käänteli hänelle nuottivihon lehtiä katsellen soittotaiteilijattaren olkapäitä ja vaaleita kiharoita. Silloin ilmoitettiin prefektin tulo; piaano vaikeni, eversti kavahti ylös hieroen silmiänsä ja esitti prefektille tyttärensä:

-- Herra della Rebbiaa minä en teille esitäkään, sillä hänet te epäilemättä tunnette?

-- Oletteko ehkä eversti della Rebbian poika? kysyi prefekti hieman hämillänsä.

-- Olen, herra prefekti, vastasi Orso.

-- Minulla oli kunnia tuntea teidän arvoisa isänne.

Tavalliset keskusteluaineet olivat pian lopussa. Vastoin tahtoansa haukotteli eversti sangen usein; vapaamielisenä ei Orso taas tahtonut antautua keskusteluihin hallituksen käskyläisen kanssa, jonka vuoksi keskustelun vireillä pitäminen jäi yksinomattain miss Lyydian huoleksi. Prefekti puolestansa ei antanut puheen keskeytyä, sillä häntä silmin nähtävästi huvitti suuresti puhella Pariisista ja suuresta maailmasta naisen kanssa, joka tunsi kaikki Euroopan seuraelämän kuuluisuudet. Silloin tällöin hän keskustelun kuluessa tarkasteli Orsoa erityisen uteliaasti.

-- Mantereellako te olette tutustuneet herra della Rebbiaan, kysyi hän miss Lyydialta.

Hiukan hämilleen joutuen vastasi tämä tutustuneensa herra Rebbiaan aluksella, joka toi heidät Korsikaan.

-- Sangen säädyllinen nuori mies, lausui prefekti puoli-ääneen. Mainitsiko hän ehkä teille, missä tarkoituksessa hän tänne palaa? kysyi hän vieläkin matalammalla äänellä.

Miss Lyydia kävi juhlallisen näköiseksi:

-- Sitä minä en ole häneltä tiedustellut, sanoi hän; voitte itse kysyä häneltä sitä.

Prefekti ei virkkanut mitään. Mutta kuullessaan Orson hiukan myöhemmin lausuvan everstille muutamia sanoja englannin kielellä, sanoi hän:

-- Te olette nähtävästi paljo matkustellut, herra Rebbia. Luultavasti olette jo unohtaneet Korsikan ... ja sen tavat.

-- Olin todellakin sangen nuori jättäessäni syntymämaani.

-- Kuulutteko vielä armeijaan?

-- Olen asetettu puolelle palkalle, herra prefekti.

-- Epäilemättä olette palvelleet liian kauvan Ranskan armeijassa ja ehtineet siellä kerrassansa ranskalaistua, herra luutnantti.

Viimeiset sanat lausui hän huomattavan juhlallisesti.

Korsikalaisia ei juuri imarrella muistuttamalla, että he kuuluvat Ranskan suureen valtakuntaan. He tahtovat näet olla erityinen kansakunta ja antavatkin kyllin todistuksia siitä, jonka vuoksi heidän vaatimuksensa voi myöntääkin oikeutetuksi.

Hiukan ärsytettynä vastasi hän:

-- Onko teidän mielipiteenne siis, herra prefekti, että korsikalaisen pitää palvella Ranskan armeijassa voidakseen olla kunnian mies?

-- Ei suinkaan enkä minä ole sitä koskaan tarkoittanutkaan; huomautin vain muutamista tämän maan _tavoista_, joita kaikkia hallituksen mies ei voi hyväksyä.

Prefekti lausui sanan "tavoista" erityisellä painolla ottaen niin vakavan muodon kuin hänen kasvonsa suinkin sallivat. Pian sen jälkeen nousi hän ylös ja poistui vieden mukanansa miss Lyydian lupauksen saapua tervehtimään hänen vaimoansa prefektin virkatalossa.

Hänen mentyänsä sanoi miss Lyydia:

-- Minun täytyi siis tulla Korsikaan nähdäkseni, millaisen prefektin tulee olla. Tämä näyttää minusta nimittäin varsin rakastettavalta mieheltä.

-- Sitä minä puolestani en voi sanoa, sanoi Orso; mielestäni on hän varsin omituinen juhlallisine ja salaperäisine ulkonäköinensä.

Eversti oli vallan väsynyt. Miss Lyydia heitti silmäyksen häneen päin ja heikensi äänensä:

-- Minusta hän ei ole niin salaperäinen kuin te arvelette, sillä minä luulen ymmärtäneeni hänet.

-- Te olette epäilemättä sangen teräväjärkinen, miss Nevil; mutta jos te keksitte mitään sukkeluutta hänen puheessansa, on se varmasti teidän itsenne lisäämä.

-- Se on luullakseni markiisi de Marcarillen puheenparsia, herra della Rebbia; mutta haluatteko todistusta käsityskyvystäni? Minä olen näette hieman noitakin ja tiedän ihmisten ajatukset jo pari kertaa heidät nähtyäni.

-- Hyvä Jumala, te vallan peljästytätte minua. Enkä tiedä tulisinko hyvilleni vaiko masentuisin, jos voisitte ajatukseni lukea...

-- Herra della Rebbia, jatkoi miss Lyydia punastuen, olemmehan tutustuneet toisiimme vasta muutamia päiviä sitten; mutta merellä ja raakalaismaissa syntyy ystävyys nopeammin kuin seuraelämässä... Elkää siis hämmästykö, jos ystävättärenä puhun teille hieman liian läheisistä asioista, joihin vieraan ehkä ei pitäisi sekautua.

-- Oi, elkää käyttäkö tuota sanaa, miss

Nevil, "ystävätär" kuului minusta paljon hauskemmalta.

-- No niin, herra della Rebbia, minun täytyy sanoa teille, että koettamatta erityisesti päästä salaisuuksienne perille, olen saanut niistä tiedon. Muutamat niistä masentavat minut. Perhettänne kohdanneen onnettomuuden minä tunnen; kansalaistenne kostonhaluisesta luonteesta ja heidän tavastansa panna kostonsa täytäntöön, on minulle paljokin kerrottu... Sitä kai herra prefektin sanat tarkoittivat.

-- Onpas teillä kyky keksiä selityksiä, miss Lyydia, lausui Orso käyden kuolon kalpeaksi.

-- Ei, herra della Rebbia, keskeytti miss Lyydia hänen puheensa, tunnenhan teidät täydelliseksi kunnian mieheksi. Kerroittehan itse minulle, että ainoastaan kansanmiehet käyttävät syntymämaassanne verikostoa, jota te suvaitsitte nimittää jonkunlaiseksi kaksintaisteluksi.

-- Luuletteko te siis todellakin minun voivan alentua salamurhaajaksi?

-- Jo siitä, että puhun teille tällä tavalla, pitää teidän huomata, ett'en epäile sitä teistä, herra Orso; ja jos olen siitä teille puhunut, jatkoi hän luoden silmänsä alas, olen tehnyt sen otaksuessani, että teidän, kotimaahan palattuanne ja ennakkoluuloisten raakalaisten keskuuteen jouduttuanne, olisi hauska tietää edes yhden henkilön arvostavan teitä siitä, että uskallatte vastustaa heitä. Mutta elkäämme puhuko enää näistä ikävistä asioista, jotka jo ovat tuottaneet minulle päänkivistyksen. Sitä paitse on jo sangen myöhä. Ettehän ole minulle suutuksissanne? Hyvää yötä ... englantilaiseen tapaan.

Miss Lyydia ojensi Orsolle kätensä, jota tämä vakavana ja liikutettuna puristi.

-- Tiedättekö, neiti, että löytyy hetkiä, jolloin kansani vaisto herää minussakin. Kun minä toisinaan mietin isä poloistani, niin ... valtaavat kamalat ajatukset koko olemukseni. Kiitos olkoon teille, että olen niistä ijäksi vapautunut. Kiitos, kiitos!

Hän aikoi jatkaa, mutta miss Lyydia pudotti samassa teelusikan ja tästä helähdyksestä heräsi eversti Nevil.

-- Kello 5 huomen-aamulla metsästämään, della Rebbia! Olkaa täsmällinen.

-- Kyllä, herra eversti.

V.

Kun miss Nevil seuraavana päivänä, hiukan ennen metsästäjäin kotiin tuloa, kamarineitonsa kanssa palasi kävelyltänsä meren rannikolla ja lähestyi hotellia, huomasi hän nuoren, mustapukuisen naisen ratsastavan kaupunkiin pienen, mutta voimakkaan hevosen seljässä.

Naista seurasi niinikään ratsain eräs talonpoika, joka oli puettuna kyynärpäistä rikkonaiseen ruskeaan takkiin ja jolla vyössänsä näkyi pistooli ja nauhasta riippuva "taskumatti"; kädessä piti hän pyssyä, jonka lapa oli pistetty satulan nupista riippuvaan nahkataskuun. Mies oli siis lyhyesti sanoen täydellisesti sellaisessa puvussa, jota kantavat melodraamojen ryövärit ja korsikalainen keskisääty matkalla ollessansa.

Naisen erinomainen kauneus veti ensiksi neiti Nevilen huomion puoleensa. Ijältänsä näytti hän olevan parin kymmenen vuotias. Muuten oli hän pitkä ja vaalea, neito, jonka silmät olivat terävät, suu purppurainen ja hampaat kuin emalji. Hänen kasvoissansa näkyi samalla kertaa ylpeyttä, levottomuutta ja surumielisyyttä. Päänsä yli kantoi hän mezzaroksi nimitettyä, mustaa silkkiharsoa, jonka genovalaiset toivat Korsikaan ja joka naisille soveltuu erittäin hyvin. Kiiltävän mustasta tukasta tehdyt pitkät palmikot muodostivat hänen päänsä ympärille jonkunlaisen turbaanin. Puku taas oli siisti, mutta mahdollisimman yksinkertainen.

Miss Nevil voi tarkastaa häntä koko ajan, sillä mezzaroon puettu nainen oli pysäyttänyt ratsunsa kadulla kysyäksensä jotakin sangen vilkkaasti, mikäli hänen silmiensä ilmeestä voi päättää. Vastauksen saatuansa kannusti hän ratsuansa ja poistui täyttä ravia pysähtyäksensä vasta sen hotellin eteen, jossa sir Thomas Nevil ja Orso asuivat. Vaihdettuansa pari sanaa isännän kanssa hypähti nuori nainen keveästi alas ratsun seljästä ja istahti portin luona olevalle kivipenkille, sillä aikaa kuin hänen palvelijansa saattoi hevoset talliin. Miss Lyydia meni pariisilaisessa puvussansa juuri vieraan naisen ohitse, mutta tämä ei kohottanut katsettansakaan häneen. Ja kun hän neljännestuntia myöhemmin avasi akkunansa, näki hän mezzaroon puetun naisen yhäti istuvan paikoillansa samassa asennossa.

Pian sen jälkeen palasivat eversti ja Orso metsästysretkeltänsä. Isäntä lausui silloin pari sanaa surupukuiselle naiselle osoittaen sormellansa nuorta della Rebbiaa. Nainen punastui, kavahti ylös, astui muutamia askelia eteenpäin ja jäi sitten seisomaan liikkumattomana ja ikäänkuin kiellettynä hievahtamasta. Orso seisoi aivan lähellä neitosta tarkastellen häntä uteliaana.

-- Olettehan te, sanoi hän liikutetulla äänellä, Orso Antonio della Rebbia? Minä olen Colomba.

-- Colomba! huudahti Orso ja sulki neitosen syliinsä suudellen häntä hellästi.

Everstiä ja hänen tytärtänsä tämä hiukan hämmästytti, sillä Englannissa ei suudella toisiansa ulkona kadulla.

-- Suonette kai minulle anteeksi, veljeni, sanoi Colomba, että tulin tänne kutsumattanne? Tuttaviltani kuulin teidän saapuneen Ajaccioon ja minusta oli niin suuri lohdutus saada nähdä teidät, että...

Orso syleili häntä vielä kerran ja kääntyi sitten everstiin päin:

-- Tämä on sisareni, jota en olisi tuntenut, ell'ei hän olisi sanonut nimeänsä ... (esittäen): Sisareni Colomba, eversti sir Thomas Nevil. -- Herra eversti kai suo anteeksi, jos minä tänään kieltäyn kunniasta syödä päivällistä kanssanne ja ... sisareni kanssa...

-- Ja missä hiidessä te sitten ai'otte syödä päivällisenne, rakas herra luutnantti? huudahti eversti: Tiedättehän varsin hyvin, ett'ei tässä kirotussa hotellissa tarjota kuin yksi päivällinen, joka katetaan meitä varten. Neiti Colomba ilahduttaisi suuresti tytärtäni, jos hän liittyisi seuraamme.

Colomba katsahti veljeensä, jota ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja kaikki kolme astuivat he sitten hotellin suurimpaan suojaan, joka samalla oli everstin salonki ja ruokasali. Kun neiti della Rebbia esitettiin miss Nevilelle, kumarsi hän tälle syvään virkkamatta muuten sanaakaan. Jokainen huomasi hänet kovin metsistyneeksi ja näyttipä melkein siltä kuin olisi hän nyt ensi kerran elämässänsä ollut vieraiden ihmisten seurassa. Kuitenkaan ei hänen käytöstavassansa ollut mitään maalaista. Outous pelasti hänessä kömpelyyden. Juuri sen vuoksi miellytti hän miss Lyydiaa ja kun ainoatakaan vapaata huonetta ei löytynyt hotellissa, jonka eversti seuralaistensa kanssa oli ottanut kokonaan haltuunsa, meni tämä ystävyydessä tai uteliaisuudessa niin pitkälle, että tarjosi neiti della Rebbialle yösijan omassa kamarissansa, jonne valmistettaisiin vuode häntä varten.

Colomba sopersi jotakin kiitokseksi ja riensi miss Nevilen kamarineitosen seurassa järjestämään hiukan pukuansa, sikäli kuin se oli välttämätöntä tomuisen ja paahteisen ratsastusmatkan jälkeen.

Palattuansa takaisin salonkiin pysähtyi hän everstin pyssyjen luo, jotka metsästäjät olivat juuri asettaneet erääseen nurkkaan.

-- Voi, kuinka kauniita aseita, huudahti hän. Ovatko nämä teidän, Orso Antonio?

-- Eivät, ne ovat everstin englantilaisia pyssyjä ... ja yhtä hyviä kuin kauniitakin.

-- Toivoisinpa, että teillä olisi yksi tällainen ase, sanoi Colomba veljeensä kääntyen.

-- Epäilemättä onkin yksi noista kolmesta herra della Rebbian oma, lausui eversti. Hän käsittelee sitä jo liiankin hyvin. Tänäänkin neljätoista laukausta ja yhtä monta otusta.

Herrojen kesken syntyi nyt taistelu anteliaisuudesta ja tässä ottelussa joutui Orso tappiolle sisarensa suureksi mielihyväksi, kuten helposti voi huomata siitä lapsellisen ilon ilmeestä, joka äkkiä näkyi hänen äsken niin vakavilla kasvoillansa.

-- Valitkaa mieleisenne, rakas ystäväni, lausui eversti.

Orso teki esteitä.

-- No, siinä tapauksessa valitsee sisarenne jonkun näistä teitä varten.

Colombaa ei tarvinnut pyytää siihen kahta kertaa: hän valitsi aseista vähimmän koristellun, mutta erinomaisen ja suuriluotisen Mantonkiväärin.

-- Tämän pitäisi olla kantavan, sanoi hän.

Hänen veljensä joutui vallan hämmennyksiin kiitellessänsä lahjasta, mutta onneksi päätti katettu päivällispöytä koko jutun. Miss Lyydiaa huvitti suuresti nähdä, että Colomba, joka oli hieman estellyt käydäkseen päivällispöytään ja vasta veljensä katseesta noudattanut everstin pyyntöä, hyvän katoolilaisen lailla teki ristinmerkin aterialle ruvettaessa.

-- Hyvä, sanoi hän, tuo on todellakin alkuperäistä.

Ja hän päätti tehdä vielä paljon huvittavia havaintoja tämän vanhoja korsikalaisia tapoja edustavan nuoren neitosen johdolla. Orso taas näytti hiukan epävarmalta peljäten nähtävästi, että hänen sisarensa sanoisi tahi tekisi jotakin, joka olisi liian maalaista. Mutta Colomba tarkasti veljeänsä lakkaamatta ja käyttäysi niinkuin huomasi hänen käyttäytyvän. Joskus katseli hän Orsoa sangen tarkkaavasti ja outo surumielisyyden ilme kasvoillansa; ja jos tämä silloin sattui katsahtamaan häneen päin, loi Orso heti katseensa toisaalle ikäänkuin päästäksensä vastaamasta kysymykseen, jonka hänen sisarensa näytti katseellansa tekevän ja jonka hän muuten varsin hyvin ymmärsi.

Keskustelu kävi ranskaksi, sillä eversti puhui italian kieltä kovin huonosti. Colomba ymmärsi ranskaa ja äänsikin varsin hyvin ne muutamat sanat, jotka hän oli pakotettu vaihtamaan isäntäväkensä kanssa.

Päivällisen jälkeen kysyi eversti, joka oli huomannut jonkunlaista väkinäisyyttä veljen ja sisaren välillä, tavallisella avomielisyydellänsä Orsolta tahtoiko hän ehkä jutella kahden kesken sisarensa kanssa; siinä tapauksessa vetäytyisi hän tyttärinensä viereiseen huoneeseen. Mutta Orso kiiruhti kiittämään tarjouksesta sanoen, että heillä oli kyllä Pietranerassakin aikaa keskustella toistensa kanssa. Pietranera oli nim. hänen kotikylänsä, johon hän aikoi asettua.

Eversti siirtyi sitten tavalliseen paikkaansa sohvassa. Miss Nevil, joka turhaan oli yrittänyt useita keskustelun aineita, eikä saanut kaunista Colombaa puhetuulelle, pyysi Orsoa lukemaan jonkun laulun Dantesta; tämä oli näet hänen lempirunoilijansa. Orso valitsi laulun helvetistä, jossa tapaamme kuvauksen Francesca da Riministä, alkoi lukea ja lausui parhaimpansa mukaan nuo korkealentoiset tersetit, jotka kuvaavat niin hyvin, kuinka vaarallista on kahden kesken lukea rakkautta käsittelevää kirjaa.

Sitä mukaa kuin luku edistyi, lähestyi Colomba pöytää ja kohotti pystyyn päänsä, joka muuten oli painuksissa; hänen laajenneet silmäteränsä loistivat omituista tulta, hän punastui ja kalpeni vuorotellen ja vääntelihe suonenvedontapaisesti tuolillansa. Ihmeteltävän selvä kieli, tuo italian kieli, joka ei kaipaa pikkumaisia opettajia osoittamaan runon kauneuksia!

Kun Orso oli lakannut lukemasta, huudahti Colomba:

-- Oi, kuinka se oli kaunista! Veljeni, kenen tekemä se runo oli?

Orsoa tämä kysymys hieman nolostutti, vaan Lyydia vastasi hymyillen, että sen tekijä oli eräs firenzeläinen runoilija, joka oli kuollut jo useita vuosisatoja sitten.

-- Kun tulemme Pietraneraan, sanoi Orso sisarellensa, voimme yhdessä lukea Dantea.

-- Hyvä Jumalani, kuinka se on kaunista, huudahti Colomba toistamiseen lausuen muistostansa kolme neljä tersettia, jotka olivat erityisesti jääneet hänen mieleensä, ja tehden tämän ensiksi matalalla, sitten vilkastuneena korkealla äänellä ja tunteellisemmalla tavalla kuin veljensä oli äsken ne lausunut.

Miss Lyydia oli vallan hämmästynyt.

-- Te näytätte rakastavan suuresti runoutta, sanoi hän. Siinä tapauksessa kadehdin minä onneanne saada lukea Dantea kuin uutta kirjaa.

-- Nyt te näette, miss Nevil, kuinka voimakkaasti Danten värssyt voivat liikuttaa pikku metsäläistä, joka osaa vain "Isä meitänsä". Mutta nyt minä erehdyin: muistanpa, että Colombakin on runoilijatar. Jo lapsena teki hän syntiä runoja kyhäämällä ja isäni kirjoitti minulle hänen olevan suurimman voceratricen koko Pietranerassa ja pari lieutä vielä sen ulkopuolellakin.

Colomba heitti rukoilevan silmäyksen veljeensä. Miss Nevil oli kuullut puhuttavan korsikalaisista improvisaattoreista ja toivoi kerrankin saavansa kuulla sellaista. Siksipä hän nyt pyytämällä pyysi Colombaa antamaan näytteen taidostansa. Mutta Orso vastusti häntä pahoitellen kovasti, että oli ollenkaan tullut muistuttaneeksi sisarensa runollisista taipumuksista. Ei mikään ole jokapäiväisempää kuin korsikalainen ballata, vakuutti hän väittäen, että korsikalaisten laulujen lukeminen Danten tersettien jälkeen olisi maansa kavaltamista. Mutta tällä hän vain kiihoitti miss Lyydian oikkua saada kuulla korsikalainen ballata ja tunsi itsensä vihdoin pakotetuksi sanomaan sisarellensa:

-- No, sepitähän sitten joku runo, mutta elä tee kovin pitkää.

Colomba huo'ahti, katsoi jonkun minuutin tarkkaavasti pöytäliinaa ja sitten katto-orsia; peittäen vihdoin silmänsä kuin eräät linnut, jotka näin tehden vakiutuvat uskossansa, ett'ei kukaan heitä näe, kun he eivät näe muita, lauloi tai oikeammin lausui hän vapisevalla äänellä serenatan nimeltä

_Nuori tyttö ja sormuskyyhkynen_.

Laaksossa kaukana vuorten takana ... minne aurinko paistaa vain tunnin päivässä; ... niin, laaksossa moisessa oli pimeä mökki ... jonka kynnyksellä kasvoi vihreä ruoho. Sen ovi ja ikkunat pysyivät aina kiinni ... ei koskaan noussut sen katosta sauhu. Vaan keskellä päivää ... kun aurinko paistoi ... yks ikkuna töllin jo avautui ... ja orpo tyttönen istui sen ääressä kehräten lankaa... Hän kehräsi laulaen suruisen laulun ... joka muiden ei laulujen kaltainen ollut...

Kevätpäivänä eräänä sormuskyyhky ... oli istunut oksalle läheisen puun ... ja kuullut sen orvon laulun... Oi tyttönen, yksin et itkene sa ... vei multakin ystävän haukka niin julma... Oi, lintunen, näyttäös ryöväri tuo ... niin vaikka hän pilvissä asuis ... ma korkeudestaan sen maahan lyön! Mut kenpä mun veljeni, veljeni rakkaan ... tuo orvolle kaukomailta? -- Nimi veljesi virkkaos, tyttönen, vain... Mun siipeni luoksensa kantaa!

-- Sepä vasta hyvin kasvatettu lintunen, huudahti Orso syleillen sisartansa liikutuksella, joka oli vallan vastakkainen hänen teeskennellylle leikillisyydellensä.