Part 2

-- Hauskaa, että olen voinut olla teille hyödyksi, nuori mies, vastasi eversti nyökäyttäen hänelle ystävällisesti päätänsä.

Ja niin astui hän laivapurteen.

-- Kursailematon mies, tuo teidän englantilaisenne, kuiskasi nuori mies italian kielellä kapteenille.

Vastaukseksi asetti tämä etusormen vasemman silmänsä alle ja veti molemmat suupielensä alaspäin. Sen, joka merkkikieltä käsitti, piti tästä oivaltaman, että englantilainen eversti ymmärsi italiaa ja oli omituinen herra. Nuori mies hymyili hieman ja hipaisi kädellä otsaansa vastaukseksi Matein tekemiin merkkeihin tarkoittaen tällä, että kaikilla englantilaisilla oli pää hiukan kierteissä; sen jälkeen istahti hän kapteenin viereen ja katseli sangen tarkkaavasti, vaan ei millään lailla sopimattomasti kaunista matkakumppaniansa.

-- Noilla ranskalaisilla sotilailla on sievä käytös, huomautti eversti tyttärellensä englannin kielellä; niistä ei ole vaikea tehdä upseereja.

Sitten kääntyi hän nuoreen mieheen puhutellen tätä ranskaksi.

-- Sanokaapa, nuori ystäväni, missä rykmentissä te palvelette?

Nuori mies tyrkkäsi hieman pikku-orpanansa kummin isää, pidätti pilkallisen hymyn, joka pyrki hänen huulillensa, ja vastasi palvelleensa kaartin jalkaväen jääkäreissä ja tulleensa nyt lomalle 7:stä keveästä jääkäripataljoonasta.

-- Olitteko mukana Waterloossa? Te näytätte vielä sangen nuorelta, niin että...

-- Anteeksi, herra eversti. Waterloo on ainoa taisteluni.

-- Sen voitte laskea kahdeksi, sanoi eversti.

Nuori korsikalainen puri huuliansa.

-- Isä, lausui Lyydia englannin kielellä, kysykääpä häneltä, rakastavatko korsikalaiset Bonaparteansa?

Ennenkuin eversti oli ehtinyt kääntää kysymyksen ranskaksi, vastasi nuori mies jotenkin hyvällä, vaikka vähän murteellisella englannin kielellä:

-- Tiedättehän, neiti, ett'ei kukaan ole profeetta omassa maassansa. Me Napoleonin maamiehet emme ehkä yleensä pidä hänestä niin paljoa kuin ranskalaiset. Mutta mitä minuun tulee, rakastan ja ihailen minä häntä huolimatta siitä, että sukumme on ennen muinoin ollut vihamielisissä väleissä hänen sukunsa kanssa.

-- Ah, te osaatte englantia! huudahti eversti Nevil.

-- Sangen huonosti, kuten kuulette. Vaikka nuoren miehen kursailemattomassa käytöstavassa miss Lyydian mielestä oli jotakin "_shocking_", ei hän voinut olla hymyilemättä ajatellessansa persoonallista vihamielisyyttä korpraalin ja keisarin välillä. Moinen puhe oli hänestä jo korsikalaisten omituisuuksien esimakua, jonka vuoksi hän päätti merkitä tämän piirteen päiväkirjaansa.

-- Oletteko ehkä ollut vankina Englannissa? kysyi eversti.

-- En, hra eversti, englantia olen oppinut jo nuorena täällä Ranskassa eräältä teidän kansallisuuteenne kuuluvalta vangilta.

Sen sanottuansa kääntyi hän neiti Nevilen puoleen:

-- Matei kertoi minulle, että palaatte juuri Italiasta. Varmaankin puhutte te puhdasta toskanan kieltä, neiti. Mutta pelkäänpä teille käyvän hieman vaikeaksi ymmärtää meidän murrettamme.

-- Tyttäreni ymmärtää kaikkia italian murteita, vastasi eversti, hänellä on erityinen taipumus kieliin. Toisin on minun kielitaitoni laita.

-- Ymmärtäisikö neiti esim. seuraavat säkeet eräästä korsikalaisesta laulustamme? Eräs paimen lausuu siinä naispaimenelle:

S entrassi 'ndru paradisu santu, santu, e nun truvassi a tia, mi n'esciria.[6]

Lyydia ymmärsi säkeet ... ja koska ne hänestä tuntuivat rohkeilta ja vielä rohkeammalta niitä säestävä katse, vastasi hän punastuen: "_capisco_" s.o. ymmärrän.

-- Te palaatte kotimaahanne lomalle? kysyi eversti.

-- En, hra eversti. Minut on asetettu puolelle palkalle, arvatenkin sen vuoksi, että olin mukana Waterloossa ja että olen Napoleonin maamiehiä. Palaan siis kotiini kevein toivein ja kevein kukkaroin, kuten laulussa sanotaan.

Sitten huokasi hän taivaalle katsahtaen. Eversti pisti toisen käden taskuunsa ja pyöritteli kultarahaa sormiensa välissä etsien sopivaa sanamuotoa voidakseen sievällä tavalla kehvellyttää imperiaalin onnettoman vihollisensa käteen.

-- Myöskin minä olen asetettu puolelle palkalle, sanoi hän hyväntahtoisesti; mutta ... teidän palkkapuoliskonnehan ei salli teidän ostaa edes tupakkaakaan; kas tässä, kunnon korpraali.

Samalla yritti hän pistää kultarahan nuoren miehen puristettuun käteen, joka lepäsi laivapurren laidalla.

Nuori korsikalainen punastui, oikaisihe, puri huulta ja näytti olevan valmis antamaan kiivaan vastauksen, mutta äkkiä vaihtui hänen kasvojensa ilme ja hän purskahti nauramaan. Kultarahaa edelleen kädessänsä pitäen näytti eversti parka vallan nolostuneelta.

-- Hra eversti, sanoi nuori mies jälleen vakavasti, sallikaa minun antaa teille pari neuvoa: ensimmäinen on, ett'ette ikinä tarjoa rahaa korsikalaiselle, sillä maamiesteni joukossa voi löytyä kyllin epäkohteliaita viskatakseen sen teille vastoin kasvoja; toinen neuvoni taas on, ett'ette anna ihmisille arvonimityksiä, jotka eivät heille kuulu. Te kutsutte minua korpraaliksi; luutnantti minä olen. Erotus ei tosin ole suuri, mutta...

-- Luutnantti, huudahti sir Thomas, sanoitteko: luutnantti? Mutta sanoihan laivuri teidän olevan korpraalin samoin kuin isänne ja kaikki perheenne jäsenet ovat olleet.

Nämä sanat kuullessansa ratkesi nuori mies niin heleään ja hyväntahtoiseen nauruun, että laivuri ja molemmat matruusit yhtyivät samaan kuoroon.

-- Anteeksi, hra eversti, sanoi nuori mies vihdoin, tämä välinäytös oli erinomainen ... ja nyt vasta minä sen ymmärrän. Sukuni pitää todellakin kunnianansa lukea esi-isiensä joukkoon myöskin n.k. korpraaleja; mutta meidän korsikalaiset korpraalimme eivät ole koskaan kantaneet olkalappuja. Kun eräät piirikunnat noin 1100 nostivat kapinan suurten vuoristolaisylimysten tiranniutta vastaan, valitsivat nämä itse johtajansa, joita he kutsuivat korpraaleiksi eli kaporaaleiksi. Korsikassa pidämme kunnianamme polveutua näistä kansantribuuneista.

-- Anteeksi, hra luutnantti, huudahti eversti, tuhat kertaa anteeksi. Nyt kun te ymmärrätte erehdykseni, toivon teidän antavan sen minulle anteeksi, eikö totta?

Eversti ojensi nuorelle miehelle kätensä.

-- Se on päinvastoin aivan oikeutettu rangaistus pikku-ylpeydelleni, hra eversti, jatkoi nuori mies nauraen yhäti ja puristaen sydämmellisesti englantilaisen upseerin kättä. Mihinkään moitteeseen ei minulla ole ensinkään syytä. Mutta koska ystäväni Matei on esittänyt minut teille niin erehdyttävästi, niin sallikaa minun tehdä se itse: nimeni on Orso della Rebbia, puolelle palkalle asetettu luutnantti. Ja koska te, noista kauneista metsäkoirista päättäen aiotte Korsikaan metsästämään, niin olisinpa sangen iloinen, jos sallisitte minun opastaa teitä mâquis-pensahistoissamme ja vuoristossamme ... ell'en liene niitä aivan unhottanut, lisäsi hän huokaisten.

Samassa kosketti purren keula kuunarin kylkeä. Luutnantti della Rebbia tarjosi kätensä miss Lyydialle ja auttoi sitten everstiä nousemaan ylös kannelle. Niin pian kuin oli päästy alukseen, pyysi sir Thomas, jota äskeinen erehdys yhä piti vähän nolona, nuoren miehen syömään illallista kanssansa toistellen tuonoiset anteeksipyyntönsä ja kättelynsä. Tämän teki hän tietämättä, kuinka saada unhottumaan sopimattoman käytöksensä miestä kohtaan, joka laski sukupolvensa aina luvulta 1100 saakka ... eikä hän muistanut kysyäkään tyttäreltänsä, olisiko tämä teko hänen mieleensä. Miss Lyydia kohautti hieman silmäkulmiansa, mutta oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan että vihdoinkin sai tietää, mitä korsikalaisella korpraalilla ymmärrettiin. Vieras ei ollut alussakaan tehnyt häneen epämiellyttävää vaikutusta; nyt oli miss Lyydia huomaavinansa hänessä jotakin ylimyksellistä, vaikka hän olikin liian avomielinen ja iloinen romaanisankariksi.

-- Luutnantti della Rebbia, sanoi eversti tervehtien häntä englantilaiseen tapaan lasi madeiraa kädessä -- Espanjassa näin useita maamiehiänne, kaikki kuuluivat he mainioon tarkk'ampujaväkeenne.

-- Aivan oikein, useat heistä jäivät Espanjaan, sanoi nuori luutnantti vakavasti.

-- En ikinä unohda erään korsikalaisen pataljoonan menettelyä Vittorian taistelussa, jatkoi eversti. Luullakseni muistaa tuo pataljoonakin vielä minut, lisäsi hän rintaansa hieroen. Koko päivän olivat he seisseet tarkk'ampujina puutarhoissa kujanteen takana ja ampuneet meiltä kuoliaiksi kukaties kuinka monta miestä ja hevosta. Kun palaus oli päätetty, tekivät nämä meistä pilaa ja läksivät pakoon täyttä vauhtia. Lakealla luulimme me voivamme kostaa heille, mutta nämä vintiöt -- suokaa anteeksi, luutnantti -- nämä urhot, piti minun sanomani, olivat asettuneet neliskulmaksi, _en carré_, kuten sotakielellä sanotaan ... eikä heitä millään tavoin voitu lävistää. Neliskulman keskellä näin -- ja luulenpa näkeväni hänet siinä vieläkin -- erään upseerin, pienen, mustan hevosen seljässä hän yhäti pysyttelihe lipun luona poltellen sikaaria kuin istuisi hän kahvilassa.

Tuon tuostakin soitti heidän soittokuntansa meille fanfaareja, ikäänkuin innostaaksensa meitä käymään kimppuun. Minä komensin pari ensimmäistä komppaniaani tuleen... Mutta sen sijaan, että nämä olisivat iskeneet neliskulman porttia kohti, yrittivät rakuunani sivuja ahdistamaan, mutta tekivät pian puolikäänteen ja palasivat täydellisessä epäjärjestyksessä, useat ratsut ilman ratsumiestä satulassa... Ja yhäti kaikui korvissamme tuo lemmon musiikki!

Kun sauhupilvi, joka oli kietonut vaippaansa koko pataljoonan, vihdoinkin hälveni, näin tuonoisen upseerini edelleen polttelevan sikaariansa kotkalla varustetun lipputangon luona. Vimmoissani asetuin itse viimeisen hyökkäyksen etunenään. Heidän kiväärinsä, jotka jo olivat tahrautuneet ampumisesta, eivät enää tehneet palvelusta, mutta sotilaat olivat asettuneet kuuteen riviin ja seisoivat pistimensä kanssa ratsujen edessä kuin muuri. Minä huusin, yllytin rakuunoitani ja kannustin kaikin voimin hevostani eteenpäin, kun puheina oleva upseeri vihdoinkin otti sikaarin suustansa ja viittasi kädellänsä minua kohti eräälle miehistänsä. Olin kuulevinani sanat: _Al capello bianca!_ Minulla oli nim. valkea töyhtö hatussani. Muuta en ehtinyt kuulla, sillä samassa lävisti luoti rintani. -- Se oli kaunis pataljoona, hra della Rebbia, 18:n keveiden ensimmäinen, jossa palveli pelkkiä korsikalaisia, kuten myöhemmin sain kuulla.

-- Kyllä, sanoi Orso, jonka silmät loistivat everstin kertomusta kuullessa, pataljoona peräysi järjestyksessä ja toi lipun mukanansa. Mutta kaksi kolmatta osaa noista urhoollisista pojista nukkuu nyt Vittoriakentän nurmen alla.

-- Tiedättekö sattumalta sen upseerin nimen, joka heitä komensi?

-- Se oli isäni, hra eversti. Silloin oli hän majuri 18:ssa pataljoonassa ja yleni everstiksi käytöksensä johdosta tuona surullisena päivänä.

-- Isännekö? Kunniani kautta, sepä vasta urho! Olisipa sangen hauskaa nähdä hänet jälleen ja olenpa varma siitä, että tuntisin hänet. Elääkö hän vielä?

-- Ei, hra eversti, sanoi nuori mies kalveten hiukan.

-- Oliko hän mukana Waterloon luona?

-- Oli, vaikka onni ei sallinutkaan hänen kuolla taistelutantereella... Hän kuoli myöhemmin Korsikassa ... pari vuotta sitten... Jumalani, kuinka meri on nyt ihana! Kymmeneen vuoteen en ole Välimertä nähnyt. Eikös teistäkin Välimeri ole kauniimpi kuin valtameri, armon neiti?

-- Minusta on se liian sinervä ... eivätkä aallot täällä ole niin suurenmoiset kuin valtamerellä.

-- Te rakastatte siis villiä kauneutta, neitini? Siinä tapauksessa luulen Korsikan teitä miellyttävän.

-- Tyttäreni, sanoi eversti Nevil, rakastaa vain sellaista, mikä on erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sen vuoksi ei Italia häntä miellyttänyt.

-- Italiasta en minä tunne muuta kuin Pisan, missä aikoinani kävin koulua muutamia vuosia. Mutta Campo Santon hautausmaata, tuomiokirkkoa, kallellaan olevaa tornia ... ja ennen kaikkea Campo Santoa en voi muistella ihailematta. Muistatteko sattumalta Orcagnan veistämän "Kuoleman"? Luulenpa melkein voivani piirustaa sen, niin selvänä on se muistossani säilynyt.

Miss Lyydia pelkäsi, että nuori luutnantti aikoi puhjeta ylistysvirsiin.

-- Onhan se sangen kaunis, virkkoi hän haukotellen. Anteeksi, isäni, tunnen hiukan päänkivistystä ja laskeudun luvallanne alas hyttiini.

Suudeltuaan isäänsä otsalle nyökäytti hän majesteetillisesti päätänsä Orsolle ja hävisi. Herrat antautuivat sen jälkeen juttelemaan metsästyksestä ja sotatapahtumista.

Keskustelun kuluessa kävi selville, että he olivat olleet Waterloossa vallan vastakkain ja luultavasti vaihtaneet useitakin laukauksia. Tämä havainto nosti keskinäisen ymmärryksen kaksinkertaiseksi. Vuorotelleen arvosteltiin siinä Napoleonia, Wellingtonia ja Blücheriä, jonka jälkeen ahdistettiin yhdessä daamahirviä, metsäsikoja ja muhvelielukoita. Kun ilta jo oli myöhään kulunut ja viimeinen pullo Bordeaux-viiniä tyhjennetty, puristi eversti jälleen nuoren luutnantin kättä ja toivotti hänelle hyvää yötä julkilausuen halunsa saada huomenna jatkaa tänään niin naurettavalla tavalla tehtyä tuttavuutta.

Sen jälkeen he erosivat ja laskeusivat kumpikin levolle.

III.

Yö oli ihana, kuutamo leikki vetten kalvossa ja keveästi kiiti alus eteenpäin vienon tuulen puhaltaessa.

Miss Lyydiaa ei nukuttanut ensinkään ja ainoastaan oudon, jokapäiväisen ihmisen läsnäolo oli estänyt häntä jäämästä kannelle nauttimaan tunteista, jotka meri ja kuutamo herättävät jokaisessa ihmis-olennossa, kellä vain on parikin tippaa runoutta sydämmessään. Niin pian kuin hän otaksui nuoren luutnantin nukahtaneen korvuksillensa niin kuin proosallisten ihmisten tapa on, nousi hän ylös vuoteeltansa, otti turkit yllensä, herätti kamarineitsyensä ja kapusi kannelle.

Täällä ei näkynyt enää ketään muita kuin ruoria pitävä matruusi, joka villillä ja yksitoikkoisella nuotilla lauloi jonkunlaista valitusvirttä korsikan murteella. Yön vilpoisuudessa oli tällaisella oudolla laululla oma viehätyksensä. Sen pahempi ei miss Lyydia ymmärtänyt täydellisesti matruusin laulua. Useiden jokapäiväisyyksien keskessä voi joku voimakas värssy kiihoittaa suuresti hänen uteliaisuuttansa, mutta kauniimmassa kohdassa sattui muutamia murteellisia sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Sen hän kaikissa tapauksissa käsitti, että kysymys oli jostakin murhasta. Sadatteluja salamurhaajia kohtaan, kostonuhkauksia ja kuoleman ylistystä oli laulussa sekaisin. Muutamia värssyjä painoi hän siitä mieleensä; koetan antaa niistä tässä käännöksen:

"... Ei kanuunat, ei pistimet ... viel' urhon otsaa kalvaaks saaneet... Kuin suvitaivas seijaana ... se välkkyi aina taistelussa; ... Kuin haukka ... kotkan ystävä ... hän seisoi liki lippua ... ain' ystävilleen hunaja ... mut vihamiesten tullen hän ... kuin valtameri läikehti. -- Kuin päivä ylväänä ... kuin kuuhut lauhana ... hän loisti maansa kunniana... Ei vainon nuolet urost' tätä ... ikinä voineet lannistaa, ... mut salalaukaus saarelaisen kaas' urhon uljaan takaa päin ... kuin Vittolo kaas Sampiero Corson.[7] Ei koskaan silmään katsoa ... ois rohjenneet he urhoa!... Ripusta yli vuoteeni ... tuo risti kunnian ... jonk' olen itse ansainnut... Sen nauhaa punaisemp' on paita mun... Mun pojalleni mailla kaukaisilla ... verinen paitani ja risti antakaa... Läpeä kaks hän näkee paidassa ... ne vaatii neljää salamurhaajalle... Mut kostettu en vielä ole sillä!... Mun täytyy saada käsi ampujan ... ja silmä tähtääjän ... ja sydän, jossa syntyi musta hanke..."

Äkkiä keskeytti matruusi laulunsa.

-- Miksi ette jatka, ystäväni? kysyi miss Nevil. Pään liikkeellä huomautti matruusi eräästä henkilöstä, joka juuri tuli esille kuunarin suuren kajuuttaluukun takaa: se oli Orso, joka oli noussut kannelle nauttimaan kuutamosta.

-- Laulakaa toki surulaulunne loppuun, pyysi miss Lyydia, se huvitti minua suuresti.

Matruusi kumartui häneen päin ja kuiskasi:

-- Minä en tahdo antaa kenellekään syytä _rimbeccoon_.

-- Kuinka? syytä mihin?

Kysymykseen vastaamatta alkoi matruusi vihellellä.

-- Tavoitanpa teidät ihailemasta Välimertamme, neiti Nevil, lausui Orso lähestyen. Kai myönnätte, ett'ei muualla juuri näe tällaista kuutamoa.

-- Minä en sitä vielä huomannutkaan. Olin näette täydessä puuhassa oppia korsikan murretta. Mutta matruusi, joka lauloi tässä erästä sangen surullista valitusvirttä, keskeytti sen äkkiä juuri kauneimpaan värssyyn.

Matruusi kumartui ikäänkuin nähdäkseen paremmin kompassia ja nykäsi tiukasti neiti Lyydiaa turkiksilla päärmätyn päällysnutun liepeestä. Nähtävästi ei hän tahtonut laulaa valitusvirttänsä luutnantti Orson kuullen.

-- Mitä sinä täällä lauloit, Paolo France? kysyi Orso matruusiin kääntyen. Oliko se joku _ballata?_ tai joku _voceró?_[8] Tämä neiti ymmärtää korsikan kieltä ja haluaisi kuulla lopunkin laulustasi.

-- Sen olen minä unhottanut, Ors' Anton', sanoi matruusi.

Ja samassa alkoi hän täyttä kurkkua vetää erästä virttä Neitsyt Maariasta.

Miss Lyydia kuunteli sitä hajamielisesti eikä huolinut ahdistaa laulajaa sen koommin, mutta päätti kuitenkin vast'edes ottaa selon tästä arvoituksesta.

Hänen kamarineitonsa, joka oli kotoisin Firenzestä eikä siis ymmärtänyt korsikan murretta paremmin kuin miss Lyydiakaan, oli emäntäänsä uteliaampi ja kääntyi Orson puoleen, ennenkuin neiti Nevil ehti jalanliikkeellä pidättää häntä, ja kysyä tokaisi:

-- Herra kapteeni, mitä tarkoittaa korsikalainen sanalla _rimbecco?_[9]

-- _Rimbecco?_ Se on kuolettavin loukkaus korsikalaista kohtaan, sillä kun aina tarkoitetaan moittia häntä siitä, ett'ei hän ole täyttänyt verikostoa. Kuka teille on puhunut _rimbeccosta?_

-- Laivuri käytti sitä sanaa ... eilen Marseillessa, riensi miss Lyydia vastaamaan.

-- Ja kenestä hän silloin puhui, kysyi Orso vilkkaasti.

-- Hän kertoi meille vain erään vanhan tarinan ... kenen ajoilta se olikaan? Ah, niin ... luulenpa sen tulleen puheeksi Vannina d'Ornanoa muistellessamme.

-- Vai niin, otaksunpa, ett'ei Vanninan kuolo juuri herättänyt teissä rakkautta sankariamme, kunnon Sampieroa kohtaan?

-- Mutta onko hänen tekonsa teistä todellakin sankarillinen?

-- Hänen rikostansa lieventävät ajan villit tavat ... ja sitä paitse kävi Sampiero genovalaisten kanssa sotaa elämästä ja kuolemasta; minkä verran olisivat korsikalaiset voineet luottaa häneen, ell'ei hän olisi rangaissut miestä, joka kavalsi heidät genovalaisille?

-- Vannina jätti kotinsa kysymättä lupaa puolisoltansa, puuttui matruusi puheeseen, ja sen vuoksi teki Sampiero oikein vääntäessänsä häneltä niskat nurin.

-- Mutta puolisoansa pelastaakseen ja häntä rakastaessansa kai Vannina meni pyytämään armoa genovalaisilta? arveli miss Lyydia.

-- Pyytää armoa heiltä oli suoranainen häväistys Sampierolle, huudahti Orso.

-- Mutta murhata vaimonsa voi ainoastaan hirviö, sanoi miss Lyydia.

-- Niin, mutta tiedättehän, että Vannina rukoili saada kuolla puolisonsa käden kautta.

Onko teistä Otellokin vain hirviö, neiti Nevil?

-- Erotus heidän välillänsä on mielestäni suuri: Otello oli mustasukkainen, Sampiero ainoastaan turhamielinen.

-- Mutta eikös mustasukkaisuuskin ole turhamielisyyttä, jonka te ehkä annatte anteeksi vaikutteena olevan tunteen vuoksi?

Miss Lyydia heitti puhujaan sangen arvokkaan silmäyksen ja kääntyi matruusin puoleen kysyen, milloin hän luuli aluksen laskevan satamaan.

-- Ylihuomenna, jos tuulta jatkuu, vastasi tämä.

-- Olisipa hauskaa nähdä jo Ajaccio, sillä tämä laivakulku hermostuttaa minua.

Samassa nousi neiti Nevil ylös, tarttui kamarineitonsa käsivarteen ja alkoi kävellä kannella. Orso pysyi hievahtamatta ruorin läheisyydessä tietämättä oikein, pitikö hänen yhtyä kävelijöihin vaiko jättää siksensä keskustelu, joka näytti häiritsevän nuorta neitiä. -- Kaunis tyttö, pyhän neitsyeen veren kautta! huudahti matruusi. Jos kaikki kirput vuoteellani olisivat hänen näköisiänsä, niin enpä vaikeroisi, jos purisivatkin.

Mahdollisesti kuuli neiti Lyydia tämän luonnonlapsen ylistyksen hänen kauneudellensa ja peljästyi siitä niin, että melkein heti laskeusi alas hyttiinsä.

Samoin teki Orsokin vuorostansa pian sen jälkeen.

Kun hän oli ehtinyt poistua, ilmestyi kamarineito jälleen kannelle ja vei, matruusilta kyseltyänsä, seuraavat tiedot nuorelle emännällensä: Orson tullessa keskeytynyt ballata oli tehty sen johdosta että luutnantin isä, eversti della Rebbia pari vuotta sitten sai surmansa salamurhaajan käden kautta; sen vuoksi piti matruusi varmana asiana, että Orso palasi nyt Korsikaan suorittamaan verikostonsa, kuten hän sanoi, ja vakuutti, että Pietraneran kylässä piakkoin saatanee nähdä "tuoresta lihaa". Käännettyänsä tämän kansanomaisen puheenparren ymmärrettävälle italian kielelle, arveli hän lopuksi Orso-herran aikovan murhata pari kolme henkilöä, joita epäiltiin hänen isänsä murhasta ja jotka jo saatettiin tutkinnonkin alaisiksi, mutta huomattiin viattomiksi kuin valkoinen lumi, olletikin kun tuomarit, asianajajat, prefekti ja santarmit olivat heidän puolellansa.

-- Korsikassa ei löydy oikeutta, lisäsi matruusi, ja minä puolestani luotankin enemmän hyvään pyssyyn kuin kuninkaalliseen neuvosmieheen. Jos korsikalaisella on vihamies, täytyy hänen valita yksi kolmesta S:stä.[10]

Nämä mieltä jännittävät tiedot muuttivat huomattavassa määrässä miss Lyydian käytöksen ja näkökannan luutnantti della Rebbian suhteen. Tästä hetkestä alkaen muuttui hän persoonaksi romanttisen englantilaisen neidin silmissä. Sen huolettomuuden puheessa ja avomielisyyden ynnä hyvän tuulen sävyn, jotka alussa olivat vaikuttaneet häneen hieman epämiellyttävästi, luki hän nyt nuorelle luutnantille vain lisäansioksi, sillä ne olivat tietysti vain voimakkaan sielun harkittua teeskentelyä, sielun, joka ei salli ainoankaan syvälle kätketyistä tunteistansa päästä ulkonaisesti näkymään.

Orso oli hänestä jonkunlainen Fiesco, joka näennäisellä kevytmielisyydellä peitti suuret tuumansa. Ja vaikka olikin rumempaa tappaa muutamia roistoja kuin vapauttaa isänmaansa, niin on kaunis kosto kuitenkin aina ihanaa. Eivätkä naiset pidä siitä, että sankari on mikään valtiomies. Miss Nevil muisti vain, että nuorella luutnantilla oli erittäin suuret silmät, valkeat hampaat, siro vartalo, hyvä kasvatus ja joku määrä maailmanmiehen käytöstä.

Seuraavana päivänä puhutteli hän usein luutnanttia ja tämä keskustelu huvitti häntä. Miss Lyydia kyseli häneltä tarkoin Korsikan oloista ja hän kuvasikin niitä hyvin. Vaikka hän oli jättänyt saaren jo vallan nuorena lähteäkseen ensin lukioon ja sitten sotakouluun oli Korsika kuitenkin säilynyt hänen mielessänsä runollisessa värityksessä. Hän aivan vilkastui kuvatessansa sen vuoria, metsiä, alkuperäisiä tapoja ja asukkaita. Kuten hyvin voimme ymmärtää, esiytyi kosto-sana usein hänen kuvauksissansa, sillä korsikalaisista onkin mahdotonta puhua moittimatta tai hyväksymättä heidän sananparreksi käynyttä intohimoansa. Orso hämmästytti hieman miss Lyydiaa lausumalla yleisen paheksumisensa maamiestensä loppumattomista vihamielisyyksistä. Talonpoikain suhteen koetti hän tosin puolustaa niitä pitäen verikostoa (vendettaa) köyhäin kaksintaisteluna.

Tavallisesti tapahtuvatkin murhat siellä vasta edellä käyvän valmistuksen jälkeen.

"Varjele itsesi ... minä varjelen myöskin itseni. Nämä ehtoollissanat vaihtavat vihamiehet aina keskenänsä ennenkuin alkavat salavainonsa. Korsikassa tapahtuu tosin useampia murhia kuin missään muualla, mutta näiden rikosten vaikuttimina ei koskaan ole epäjalot syyt. Murhamiehiä meillä on paljokin, mutta ei ainoatakaan varasta."

Miss Lyydia katseli häntä sangen tarkkaavasti silloin, kun hän puhui kostosta ja murhasta, mutta ei voinut huomata hänen kasvojensa piirteissä pienintäkään liikutuksen tunteen ilmausta. Kun hän kerran oli päättänyt, että luutnantti tarvitsi sielun lujuutta pysyäkseen suljettuna kaikille muille paitse tietysti hänelle, uskoi hän edelleen vahvasti, ett'ei eversti della Rebbia-vainajan tarvinnut odottaa kauvan sitä hyvitystä, jota hän kaipasi.