Part 13

Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkun metsästä ensin ilmausi vuoristolaiskoira, joka nuoren naisen kutsusta heti kiiruhti heitä hyväilemään, ja kohta sen jälkeen kaksi parrakasta miestä, pyssyt olalla ja patruunalaukku sekä pistooli vyössä. Heidän repaleiset ja paikkaiset pukimensa eivät suinkaan olleet sopusoinnussa heidän erinomaisten aseittensa kanssa, jotka nähtävästi olivat jonkun tunnetun tehtaan tekoa mantereelta. Huolimatta selvästä erotuksesta heidän yhteiskunnallisessa asemassansa lähestyivät tämän kohtauksen neljä henkilöä toisiansa tuttavallisesti kuin vanhat ystävät.

-- Kas, nyt on juttunne päättynyt, Ors' Anton', sanoi vanhempi ryöväreistä nuorelle miehelle. Päätös kuului: maanpako. Onnittelen. Ikävä, ett'ei kylävouti enää ole saarella, muuten näkisimme hänen raivonsa. Entäs käsivartenne?

-- Parin viikon kuluttua voin jättää siteen pois, sanoi nuori mies. Niin, kunnon Brando, huomenna matkustan Italiaan. Sitä ennen halusin jättää hyvästit sinulle ja hra pastorille. Sen vuoksi pyysin saada tavata teitä täällä.

-- Onpas teillä kiire, sanoi Brandolaccio; vasta eilen teidät vapautettiin ja huomenna matkustatte te jo pois.

-- Asiat niin vaativat, sanoi nuori nainen iloisesti. Teille, herrat, toin minä illallista tullessani: syökää, elkääkä unhottako ystävääni Bruscoa.

-- Aivan te hemmottelette koiraparan, neiti Colomba, mutta kiitollinen eläin se on. Saattepa nähdä. Kas niin, Brusco, sanoi hän asettaen kiväärinsä vaakasuoraan asentoon, hyppääpäs Barricineille.

Koira ei liikahtanut paikaltaan, nuoli vain kuonoansa ja katsoi isäntäänsä.

-- Mutta hyppää nyt della Rebbioille! Heti hyppäsi se pari jalkaa korkeammalle kuin tarpeellista oli.

-- Kuulkaas, ystäväni, sanoi Orso, ammattinne on minusta huono. Ell'ei teidän onnistu päättää uraanne tuolla alhaalla -- hän viittasi Bastian mestaus-kentälle päin -- niin on parhain kohtalonne kaatua metsässä santarmisotilaan luodista.

-- Entä sitten? sanoi Castriconi, kuolema kuin kuolema; parempiko, että kuumetauti tappaa teidät sänkyynne vilpillisten tai vilpittömäin perijäinne vaikeroidessa? Kun on tottunut vapaaseen ilmaan niin kuin me, ei mikään tunnu hauskemmalta kuin saada kuolla omissa kengissänsä, kuten kyläkansan on tapa sanoa. Salolla olen minä käskijä ja rankaisen vääryydet. Se on sangen siveellistä ja miellyttävää hupia, josta ei tee mieli luopua, hra della Rebbia. Mikä voisikaan olla ihanampaa kuin tällainen vaeltavan ritarin elämä, jos vain on paremmin aseestettu ja järkevämpi kuin Don Quichote? Tuonottain sain tietää, että pikku Lilla Luigin eno, se vanha saituri, ei aikonut antaa sisarensa tytölle mitään myötäjäisiä; silloin kirjoitin minä hänelle, ilman uhkauksia, kuten tapani on. Ja tiedättekös, mies tuli heti järkiinsä ja naittoi tytön, tietysti myötäjäisten kanssa. Näin tein minä kaksi nuorta ihmistä onnelliseksi. Uskokaa minua, Orso herra, mikään ei vedä vertoja ryövärin elämälle! Ja kyllä te meihin liittyisitte, ell'ei teitä houkuttaisi tuo englantilainen kaunotar, jonka näin vain vilahdukselta, mutta josta kaikki bastialaiset puhuvat ihastuksella.

-- Tuleva kälyni ei tosiaankaan pidä metsäläis-elämästä, nauroi Colomba; hän pelkää sitä kovin.

-- No, sanoi Orso, te tahdotte siis jäädä tänne? Olkoon menneeksi! Mutta sanokaa nyt, voinko minä tehdä mitään hyväksenne?

-- Ette mitään muuta, sanoi Brandolaccio, kuin että joskus muistelette meitä. Olettehan te jo pannut kukkuran hyville töillenne antamalla myötäjäiset pikku Chilinalle; hänen naittamisensa vuoksi ei ystäväni pastorin tarvitse kirjoitella kirjeitä -- ilman uhkauksia. Pehtorinne antaa meille kyllä, hädän tullen, sekä leipää että ruutia.

-- Minä näkisin mielelläni, että te jättäisitte koko Korsikan, jatkoi Orso, ja alkaisitte muualla rauhallisen elämän. Miksi ette te voisi siirtyä esim. Sardiniaan niinkuin monet muut tovereistanne? Pääsyänne sinne voisin minä rahalla auttaa.

-- Sardiniaan! huudahti Brandolaccio. _Istos Sardos!_ Vieköön lempo heidät ja heidän sekamelskansa! Sardinialaiset ovat meille liian huonoa seuraa.

-- Sardiniassa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, lisäsi teoloogi. Minä puolestani halveksin sardinialaisia. Ryövärein kanssa sotaa käydessä käyttävät he hevoisväkeä. Se on paras todistus sekä heidän ryövärilaitoksestansa että koko maasta. Lempo vieköön koko Sardinian! Mutta minua kummastuttaa, hra della Rebbia, ettette te, joka olette sekä viisas että tietorikas mies, voinut viihtyä metsissämme, vaikka jo saitte kokea tätä vapaata elämää.

-- Niin kyllä, mutta ollessani teidän ateriakumppalinanne en minä ollut siinä tilassa, että olisin voinut nauttia elämänne viehättävistä puolista; kylkiäni pakottaa vieläkin muistellessani retkeä, jonka tuona kauniina yönä sain tehdä poikkipäin heitettynä ystäväni Brandolaccion ohjaaman ratsun selkään.

-- Mutta ettekö te ota lukuun sitä nautintoa, joka seuraa pelastumista ahdistajain käsistä? Ja kuinka voitte te olla välinpitämätön sille viehätykselle, jonka tarjoo täydellinen vapaus sellaisessa ihanassa ilmanalassa kuin meidän on? Tällä pelvon aseella -- hän näytti pyssyänsä -- olen minä kaikkialla kuningas sillä alueella, jonka yli luotini kannattaa. Ei siis muuta kuin jääkää hyvästi, Ors' Anton'. Toivon pian tapaavani teidät täällä Korsikassa.

-- Hädän hetkellä voivat muutamat kultarahat olla suureksi hyödyksi, sanoi Orso. Nyt kun me jo olemme vanhoja tuttavia, ette suinkaan kieltäytyne vastaanottamasta tätä pientä patruunakoteloa, jolla voitte hankkia monta muuta.

-- Ei rahaa meidän kesken, hra luutnantti! sanoi Brandolaccio päättävästi.

-- Rahalla saa muualla maailmassa mitä tahansa, sanoi Castriconi, mutta maquis-metsissämme ei muu ole mistään arvosta kuin uljas sydän ja pyssy, joka ei petä.

-- Kuitenkaan en tahtoisi erota teistä jättämättä teille mitään muistoa itsestäni. Mietipäs, enkö minä voisi antaa mitään sinulle, Brando!

Ryöväri kynsi korvallistansa ja heitti syrjäsilmäyksen Orson kivääriin:

-- No perhana, hra luutnantti, ... jos minä vain uskaltaisin ... mutta ei ... te pidätte itse siitä niin paljo.

-- Mitä sinä siis tahtoisit?

-- En mitään ... itse kapine ei merkitse mitään ... ell'ei sitä myöskin osaa käyttää. Minä muistelen vain yhä tuota lemmon kaksoislaukausta ... ja ainoastaan toisella kädellä... Sitä ei tehdä toistamiseen.

-- Sen pyssynkö sinä tahtoisit? Sinä olet sen saapa; mutta käytä sitä niin vähän kuin suinkin.

-- Yhtä hyvin minä en lupaa sitä käsitellä kuin te. Mutta voitte olla varma siitä, että jos se jollakin toisella tavataan, niin on Brando Savelli luopunut aseita käyttämästä.

-- Mitäs antaisin minä teille, Castriconi?

-- Jos te välttämättä tahdotte jättää jotakin aineellista muistoa itsestänne, niin pyytäisin teitä kursailematta lähettämään minulle kappaleen Horatiusta mahdollisimman pienessä koossa. Se huvittaisi minua ja estäisi minua unhottamasta taitoani latinan kielessä. Bastian satamassa on eräs pikku hempukka sikaarinmyyjättärenä; jättäkää se hänelle ... hän kyllä toimittaa sen minulle.

-- Te saatte elzevir-painoksen siitä, hra tietoniekka; sellainen löytyykin niiden teosten joukossa, jotka aioin ottaa mukaani. Mutta nyt on meidän erottava, ystäväni. Lyökäämme kättä! Ja jos joskus mietitte muuttoa Sardiniaan, niin kirjoittakaa vain minulle; asianajaja N:ltä saatte tietää, mikä on osoitteeni mantereella.

-- Hra luutnantti, sanoi Brando, kun te huomenna lähdette satamasta, niin vilkaiskaa tänne vuoristoon päin. Me seisomme tällä samalla paikalla ja huiskutamme teille nenäliinoja jäähyvästiksi.

Sitten erosivat he eri tahoille; Orso lähti Cardoon päin ja ryövärit palasivat takaisin vuoristoon.

XXI.

Eräänä kauniina huhtikuun aamuna ajoivat samassa vaunussa eversti sir Thomas Nevil, hänen tyttärensä miss Lyydia ja Orso, jotka olivat menneet naimisiin muutamia päiviä sitten, ynnä Colomba ulos Pisan kaupungista katsomaan äskettäin löydettyä etruskilaista hypogeeta, jota kaikki ulkomaalaiset riensivät näkemään.

Muistomerkin sisään tultuansa ottivat Orso ja hänen vaimonsa esille piirustusvehkeensä ryhtyen jäljentämään sen maalauksia. Eversti Nevil ja Colomba, jotka molemmat olivat jokseenkin välinpitämättömiä muinaistieteestä, jättivät heidät kahdenkesken ja läksivät katselemaan ympäristöjä.

-- Rakas Colomba, sanoi eversti, me emme ikinä ehdi ajoissa takaisin Pisaan määräaikaiselle aamiaiselle. Eikö teidän ole nälkä? Siellä syventyvät Orso ja hänen vaimonsa muinaismuistoihin ja kun he käyvät yhdessä piirustelemaan, niin eivät he muista lopettaakaan.

-- Niin kyllä, hymyili Colomba, eivätkä he kuitenkaan saa yhtään piirustusta valmiiksi.

-- Minun neuvoni olisi, että menisimme tuonne pieneen maataloon, jatkoi eversti. Siellä saamme ainakin leipää, luultavasti myöskin Aleatico-viiniä ja kenties vielä mansikoita kerman kanssa. Näin voimme kärsivällisesti odotella piirustajiamme.

-- Olette oikeassa, eversti. Te ja minä, jotka olemme talon järkeviä ihmisiä, olisimme tuhmia, jos kärsisimme noiden rakastuneiden vuoksi, jotka elävät vain runoudesta. Tarjotkaa minulle käsivartenne. Enkös minä sivisty tavoiltani vai mitä? Minä osaan käydä käsikynkässä, käytän hattuja ja muodikkaita pukuja, kannan jalokiviä ja opin lukemattomia hyviä asioita, minä en siis enää ole aivan metsäläinen. Huomatkaa vain, kuinka sievästi minä kannan tämän shaletin!... Se vaalea upseeri teidän rykmentistänne, joka on nainut mies ... hyvä Jumala, nyt en muista hänen nimeänsäkään! ... se pitkä, käherretty roikale, jonka minä yhdellä ainoalla korvapuustilla voisin lyödä maahan...

-- Chatworth?

-- Aivan niin, mutta ääntää en minä sitä ikinä osaa; hän juuri on rakastunut minuun.

-- Ahaa, Colomba, teistä tulee vielä aika veitikka! Ehkä saamme pian toiset häät?

-- Minäkö menisin naimisiin? Ja kuka silloin kasvattaisi veljeni pojan, kun sellainen syntyy? Ja kuka opettaisi hänelle korsikan kieltä? Niin, hän on oppiva korsikan kieltä ja minä teen hänelle vielä suippolakin ... ainoastaan teitä kiusatakseni.

-- Varrotkaamme siksi, että teillä ensin veljenpoika on. Sitten voitte opettaa hänelle tikarileikkiä niin paljo kuin tahdotte.

-- Tikareille minä olen sanonut jäähyvästit, nauroi Colomba iloisesti. Nykyään käytän minä löyhytintä rapsauttaakseni teitä sormille, jos puhutte pahaa syntymämaastani.

Näin jutellen saapuivat he maataloon ja saivatkin siellä ruokaa viinin ja mansikkain kanssa. Colomba auttoi emäntää poimimaan mansikoita sillä aikaa kuin eversti maisteli Aleatico-viiniä. Eräässä puistokäytävän mutkassa huomasi Colomba sairaalta näyttävän vanhuksen istuvan juurituolissa auringon paisteessa: ukon posket olivat kuopilla, silmät syvällä ja muuten oli hän tavattoman laiha, niin että hän, kalpeana ja liikkumattomana istuessaan tuossa eteensä tuijottaen, enemmän muistutti ruumista kuin elävää ihmistä. Colomba katseli häntä kotvan aikaa niin uteliaana, että emäntä sen huomasi.

-- Tuo vanha ukko on teidän maamiehiänne, neiti, sanoi hän, sillä puheestanne kuulen teidän olevan kotoisin Korsikasta. Hänellä on ollut vastoinkäymisiä kotimaassansa: hänen lapsensa saivat näet kamalan kuoleman. Pyydän anteeksi, neiti, mutta maamiehenne eivät kuulu olevan hellävaraisia vihamielisyydessänsä. Sitten tuli yksinäiseksi jäänyt ukko-raukka Pisaan erään kaukaisen sukulaisensa luo, joka on tämän maatilan omistaja. Tuo kunnon ukko on hieman hassupäinen; onnettomuudet ja huolet, nähkääs... Rouvasta oli ikävää pitää häntä kaupungissa, hän kun näkee paljo vieraita luonansa... Sen vuoksi toimitti hän ukon tänne maalle... Meistä on hän sangen hiljainen, ei häiritse ketään eikä puhu kolmeakaan sanaa päivässä. Hän on kai menettänyt järkensä. Lääkäri käy täällä joka viikko ja sanoo, ett'ei hän enää kauvan elä.

-- Ah, onko hän siis maanpakoon tuomittuja? sanoi Colomba. Siinä tapauksessa on kuolema hänelle onneksi.

-- Teidän pitäisi puhutella häntä korsikan kielellä, neiti, ehkä huvittaisi häntä kuulla kotimaansa kieltä.

-- Saadaan nähdä, sanoi Colomba ivallisesti hymyillen.

Hän lähestyi ukkoa niin likelle, että hänen varjonsa riisti tältä auringon paisteen. Silloin nosti tylsistynyt vanhus päänsä ylös ja tarkasti tutkivasti Colombaa, joka katseli häntä hymyillen.

Hetken kuluttua vei vanhus käden otsallensa ja sulki silmänsä ikäänkuin olisi hän tahtonut välttää Colomban katsetta. Sitten avasi hän ne seposen seljällensä, hänen huulensa värisivät, hän tahtoi nostaa molemmat kätensä ylös, mutta sitä ei hän Colomban tenhoamana voinut tehdä, ja niin jäi hän istumaan tuoliinsa kuin naulattu, voimatta puhua tai liikahtaa. Vihdoin vierivät suuret kyyneleet hänen poskillensa ja muutamia nyyhkytyksiä tunkeusi hänen rinnastansa.

-- Ensi kerran näen minä hänet tällaisena, sanoi puutarhurinainen. Tämä neiti on kotoisin teidän kotimaastanne, hän on tullut teitä katsomaan, sanoi hän ukolle.

-- Armoa! huudahti vanhus käheällä äänellä, armoa! Etkö sinä vieläkään ole tyytyväinen? Sen lehden ... jonka minä poltin ... kuinka sinä sen voit lukea?... Mutta miksi vaadit sinä molemmat?... Orlanducciota vastaan sinä et voinut siitä mitään lukea... Yksi olisi sinun pitänyt jättää minulle ... yksi ainoa... Orlanduccion nimeä sinä et siitä voinut lukea...

-- Minunpa täytyi saada molemmat, sanoi Colomba hiljempaa korsikan kielellä. Oksat ovat siis poikki ja ell'ei juuri olisi niin mädännyt, olisin raastanut sen tyyten pois. Mene täältä eläkä valita, kauvan aikaa sinun ei enää tarvitse kitua. Minä sain kärsiä kaksi vuotta!

Vanhus huudahti ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Colomba käänsi hänelle selkänsä ja palasi verkkaisin askelin taloon hyräillen muutamia käsittämättömiä ballatan säkeitä: "Mun täytyy saada käsi sen, jok' ampui, ja silmä tähtääjän ja sydän sen, jok' kaiken mietti".

Sillä välin kun puutarhurinainen auttoi vanhusta, istahti Colomba heleänvärisenä ja virkeäsilmäisenä aamiaispöytään eversti Nevilen eteen.

-- Mikäs teidän on? kysyi eversti. Te näytätte jälleen sen näköiseltä kuin tuona päivänä Pietranerassa, jolloin söimme päivällistä luotien vinkuessa.

-- Korsikalaiset muistot vain johtuivat mieleeni. Mutta ne saavat olla nyt lopussa. Minusta tulee pian kummitäti eikö totta? Oi, kuinka kauniit nimet minä hänelle antaisin: Ghilfuccio-Tomaso-Orso-Leone!

Puutarhurinainen tuli samassa sisään.

-- No? kysyi Colomba vallan kylmäverisesti, onko hän kuollut vai ainoastaan tainnoksissa?

-- Ei se ollut mitään, neiti; omituista vain, miten teidän lähestymisenne vaikutti.

-- Sanooko lääkäri, ett'ei hänellä enää ole pitkää aikaa jäljellä?

-- Tuskin kahta kuukautta.

-- Vähä vahinko, arveli Colomba.

-- Mutta saakeli, kenestä te puhutte? kysyi eversti.

-- Eräästä korsikalaisesta tylsämielisestä ukosta, joka on täällä täyshoidossa, sanoi Colomba välinpitämättömästi. Kaipa minä saanen hänestä tietoja silloin tällöin? Mutta, eversti, jättäkää toki mansikoita veljelleni ja Lyydialle!

Kun Colomba poistui talosta ja nousi vaunuihin, seurasi puutarhurinainen häntä jonkun aikaa silmillänsä:

-- Näetkös tuota kaunista neitiä? sanoi hän tyttärellensä. Olenpa varma siitä, että hänellä on -- pahat silmät.

Viiteselitykset:

[1] Kuten lukija muistanee, esitettiin tämä opera viime näytäntö-vuonna Kansallisteatterin näyttämöllä, rva M. Järnefelt nimiosassa. -- Eräs toinen opera, joka "Hugenottien" nimellä on Meyerbeerin säveltämänä tehnyt kierroksensa maailman ympäri, on muodostettu Mériméen novellista "Kronika Kaarle lX:n ajoilta."

[2] "Ei ihailla mitään."

[3] Ranskaksi daim, latinaksi dama, ruots. dofhjort.

[4] _Vendetta transversale_ tehdään silloin, jos joku murha kostetaan tekoon syyllisen läheiselle tahi kaukaisemmalle sukulaiselle.

[5] Goëlette = kuunarin lailla varustettu pieni laiva.

[6] "Jos pääsisin ma paratiisiin pyhään, pyhään, ja siell' en tapais sua, niin sen jättäisin." (_Ser. di Zic._)

[7] Katso Filippini, luku XI. -- Vittolon nimellä on vieläkin katala kaiku korsikalaisten keskuudessa; se merkitsee näet samaa kuin kavaltaja.

[8] Jonkun mieshenkilön kuoltua ja olletikin, jos hän on murhattu, asetetaan hänen ruumiinsa pöydälle ja vainajan perheen naispuoliset jäsenet tai näiden puutteessa ystävät taikka myöskin vieraat, runotaidostansa tunnetut naiset improviseeraavat eli runoilevat äkkiä suuren kansajoukon läsnäollessa surulaulun kansanmurteella. Näitä naisia kutsutaan nimellä _vocetatrici_ eli korsikan murteella _buceratrici_ ja valitusrunoa nimellä _vocero, buceru, bucetatu_ itäisellä ja _ballata_ nimellä saaren läntisellä puolella. _Vocero, vocerar, voceratrice_ ovat johdettavat latinal. sanasta _vociferare_. Joskus esiytyy useampia naisia peräkkäin ja usein laulaa vainajan vaimo tai tytär tällaisen suruvirren. _Tekijä_.

J. M. Suomalaisille on tämä tapa tunnettu etupäässä Inkeristä koottujen "itkujen" kautta, jotka laulettiin vainajan ruumiin ääressä omituisilla, surullisilla nuoteilla. _Suom_.

[9] _Rimbecco_ on italian kieltä ja merkitsee lähettää, heittää takaisin, vastata; korsikan murteessa merkitsee se = lausua julkinen, loukkaava moite. Huomauttaa pojalle, että hänen isänsä on kostamatta, on _rimbecco_. Genovan laki rankaisi sangen ankarasti sitä, joka teki itsensä syypääksi _rimbeccoon_.

[10] Kansanomainen lauseparsi, jolla tarkoitetaan _schioppettoa, stilettoa_ ja _stradaa_ s.o. pyssyä, tikaria ja pakoa.

[11] Tekijä käyttää tässä sanaa _maraîcher_, joka oikeastaan merkitsee puutarhuria niillä seuduin Pariisin ympäristöä, mikä tunnetaan nimellä Marais. _Suom. muist_.

[12] Pannupaistina.

[13] Tapausten keskelle.

[14] Bruccio, joka on jonkunlaista juustoa keitetyn hyytelön kanssa, on korsikalainen kansallisruokalaji.

[15] Signori-nimellä käsitetään korsikan läänitysherrain jälkeläisiä. Signori-perheet ja korpraalisuvut kilpailevat nim. jalosukuisuudesta.

[16] S.o. itärannikolta. Tämä varsin yleinen lauseparsi _di la dei monti_ muuttaa tietysti merkitystä sen mukaan, millä puolen saarta puhuja asuu. Korsikan jakaa näet pohjoisesta etelään kulkeva vuoristovyö kahtia.

[17] Katso Filippini, luku II; kreivi Arrigo bel Missere kuoli noin v. 1000. Kerrotaan, että eräs ääni lauloi ilmassa seuraavat säkeet hänen kuolemansa johdosta: E morto il conte Arrigo bel Missere E Corsica sarà di male in peggio.

[18] Tätä pyhimystä ei löydy kalenterissa. Tehdä lupaus pyhälle Negalle on = kieltää kaikki tehdystä päätöksestä.

[19] Elää "à la campagne" tai _alla Campagna_ merkitsee samaa kuin elää ryövärinä. Ryöväri ei ole mikään paha nimitys, vaan yhtä kuin maanpakolainen, ja englantilaisissa ballaadeissa esiytyvät _outlaws_.

[20] _La scaglia_, joka on yleisesti käytetty lauseparsi Korsikassa.

[21] Vuoristolais-korsikalaiset vihaavat Bastian asukkaita, joita he eivät pidä maamiehinänsä. Koskaan eivät he näistä käytä nimitystä _Bastiese_, vaan _Bastiaccio_; lukijan tulee tietää, että _accio_-pääte aina ilmaisee halveksimista.

[22] Balistiikka on taito laskea heitettyjen esineiden (olletikin pommien) radat ilmassa.

_Suom. muist_.

[23] Tässä käyttävät korsikalaiset sanaa _malamorte_, joka merkitsee väkivaltaista kuoloa eli murhaa.

[24] Tintinajoksi kutsutaan kellokasta, joka käy lehmäkarjan etunenässä, ja kuvannollisesti annetaan tämä nimitys sille perheen jäsenelle, joka johtaa toisia kaikissa tärkeimmissä asioissa.

[25] By the by = sivumennen sanoen.

[26] Piloni = sangen paksusta kankaasta valmistetut ja paslikilla varustetut kauhtanat.

[27] Palla calda u farru freddu on yleinen sananparsi.

[28] Salute a noi! Tämä huudahdus seuraa tavallisesti kuolo-sanaa muodostaen sille jonkunlaisen oikaisun.

[29] Brandolaccio tarkoittaa tässä sitä puoleensa vetävää vaikutusta, mikä hänen katseellansa tahi sanallansa voi -- vastoin hänen tahtoansa -- olla tietämättömiin lapsiin.

[30] L'enquête du _coroner_.

[31] Ryöväripäällikkö Teodor Poli käytti nimittäin arvonimeä "le commandant de la campagne", joka sanojen mukaan olisi = "maaseudun komentaja". Suom. muist.