Part 3

DON RODRIGO. Äl' enää lykkää vaatimusta kunnian! Se pyytää päätäni, sen sulle tarjoan, se uhraa tehtävälles ylevälle jo: suloinen surma, ah, suloinen tuomio! Jos oikeus hidastuu tään syyni jälkehen, hidastuu kunnias ja kosto rikoksen. Oon onnellinen, kun niin kauniin kuolon saan!

CHIMENE. En ole pyövelisi, vastapuoles vaan Ma päänkö ottaisin, min pelastust' et auta? Mun tehtäväin on ahdistaa, sun puolustauta. Sen mulle hankkiva on toinen; käsi tää sua vain on vainoomaan, ei surmaan velkapää.

DON RODRIGO. Hyväksein lempi mitä kuiskineekin, minun vertaisen' uljuudessa olla täytyy sinun; mut isän kostohon ken kättä toista lainaa, Chimene, usko mua, nää alas arvot painaa. Käteni oma vain mun kosti herjani, kätesi oman vain myös olkoon kostosi.

CHIMENE. Sua julmaa! Tuohon miks niin itsepintaistua? Avutta itse kostit, miksi autat mua? Sun tapaas olen toimiva, ei uljuuteni voi sietää, että kanssas jaan ma maineheni. Isäni, kunniani mistään tahdo kiittää sua ei, ei tuloksia lempes, tuskas niittää.

DON RODRIGO. Ah, tuima tunto kunnian! Ma kuinka voisin Sult' armon saada tuon? Siit' autuas ma oisin, kautt' taattos kuollehen, kautt' ystävyytemme, kostosta, säälistä suo mulle surma se! Kätesi kautta kuolla helpomp' oisi kurjan sun sullios tään kuin elää vihas alla nurjan.

CHIMENE. Pois käy! Sua vihaa en.

DON RODRIGO. Sun täytyy niin.

CHIMENE. En voi.

DON RODRIGO. Huhuja, parjausta uhmaatko? Kun soi mun julki rikoksein, ja että lempes kestää, ken valheen, kateuden sen tulvan jaksaa estää! Ne heti vaienna ja enää viipymättä pelasta kunniasi, surman käytä kättä!

CHIMENE. Se paistaa kirkkaammin, jos eloon jätän sun; kateus tummin soip' on kunniaani mun ja säälivä mun murheitani, tietäen, sua että vainoon, vaikka kuinka lempinen. Käy pois, mun tuskaksein äl' enää täällä näy, mun vainoomani, lempimäni mies! Pois käy! Yön varjot askelias suojaa; lähtösi jos nähdään, vaarassa on hyvä maineeni. Se parjaukselle on tieto altis ainoo, sua että siedän nyt, sua etten täällä vainoo; siis päältä hyveeni tuo hyökkäys sa torju!

DON RODRIGO Mun kuolla suo!

CHIMENE. Pois käy!

DON RODRIGO. Ja päätökses ei horju?

CHIMENE. Vihaani vaikka tunteet kauniit viihdyttää, sen taaton kostohon ma tahdon kiihdyttää, mut vaikka vankinaan mua työ tää tuima pitää, toiveeni ainoa on, etten voisi mitään.

DON RODRIGO. Oi, lemmen ihmettä!

CHIMENE. Voi, kuormaa kurjuuden!

DON RODRIGO. Min turman tuotti meille riita taattojen!

CHIMENE. Ken sit' ois uskonut?...

DON RODRIGO. Ken voinut ennustaa?...

CHIMENE. Niin lähell' onni jo, ja kaikki katoaa!

DON RODRIGO. Niin liki valkamaa, niin vartomattako toiveemme murtanut on rajumyrsky jo?

CHIMENE. Ah, tuskaa Tuonelan!

DON RODRIGO. Ah, katumusta turhaa!

CHIMENE. Sua enää kuule en, tää tuokio mun murhaa.

DON RODRIGO. Hyvästi: kuolon-kurjaan käyn ma elämään, siks kunnes kostollasi multa riistät tään.

CHIMENE. Jos siinä onnistun, saat multa sanan sen: sun jälkees hetkeäkään elää tahdo en. Hyvästi: varo, ettei sua kenkään nää.

ELVIRA. Ah, mitkä turmat meille taivas lähettää!

CHIMENE. Suo surra mun, sa minut jätä yksikseni, ma yötä, hiljaisuutta etsin itkulleni.

5:s kohtaus.

DON DIEGO. Iloa ihminen ei koskaan täyttä saa, hetkemme kirkkaimmatkin huoli hunnuttaa, sekoittuu aina meidän menestyksihimme karvautta mielen, jota juuri karkoitimme. Keskellä onnen tuntuu tuuli viluinen; ilossa uin, ja silti pelkään, vapisen. Kuolleena herjaajani nähnyt oon, en saa ma kättä kostajani missään puristaa, ma turhaan juoksen, joudun, horjun heikkona kaupungin kautta tään; sen vähän voimia, min mulle jättänyt on vanhuus, kulutan ma suotta etsintään tuon kumman voittajan. Ma yössä, kaikkialla sylin hälle tarjoon, tapailen häntä, satun vain ma tyhjään varjoon, ja vuoksi pettävän tuon kuvajaisen pelko, epäily rakkauteni saartaa. Ah, jos selko mull' oisi paostaan! Ma kauhun valtahan jo joudun, koska muistan kreivi-vainajan lukuisat ystävät ja suuren saattueen. Rodrigon tappoi he tai veivät vangikseen. Kautt' taivaan! Taasko petyn vuoksi harhakuvan vai ainoon toivoniko nään ma toteutuvan? Hän, hän se on! Ah, pääsin päähän etsintäni, taas poistuu pelkoni ja haihtuu ikäväni!

6:s kohtaus.

DON DIEGO. DON RODRIGO.

DON DIEGO. Rodrigo, vihdoin taivas sallii nähdä sun!

DON RODRIGO. Ah!

DON DIEGO. Huokauksin ällös vastaa iloon mun! Suo hengähtää mun, että sua kiittäisin, kun uljuutein sun tunnustaa jo kuitenkin; sit' olet jäljitellyt hyvin: sankarit sukuni mainetyölläs eloon herätit. Sa heistä polveudut, mun olet poikani, mun kaikki urhotyöni löi ens iskusi. Ylistää tahdon tulta, voimaa nuoruutesi, tää koe suuri, kaunis olkoon onneksesi! Sa sauva vauhuutein, sa päiväin huippu, paina suudelma poskellein, mi nyt on kirkas aina, tuo tunne paikka herjan, jonka poistit multa, kun valkopääni taas sai kunniansa sulta.

DON RODRIGO.. On teidän kunnia, en voinut vähempää poikanne, kasvattinne ollen. Voitto tää jos sille mieleen on, jolt' elämän ma sain, se valaisee, se ihastuttaa sieluain. Mut älkää ilossanne olko kateellinen, jos oma tehtäväin nyt mun on täyttäminen. Vapaasti tuskani tään tulla suokaa julki; sananne maireet siltä kyllin suun jo sulki. En kadu, että olen teitä palvellut, mut kuinka jälleen saan, mit' olen uhrannut! Tää käsi, kostohonne nousten, nousi vastaan mun rakkauttani, sen antain kunniastaan. Ei sanaa! Eestänne ma kaikki kadotin; lie suora velkani nyt teille suurinkin.

DON DIEGO. Ei, ei, on korkeammat voittos heelmät! Sulle elämän annoin vain, sa annat maineen mulle, ja niinkuin kunnia on kalliimp' elämää, niin sulle suurempi nyt velkani on tää. Mut poista heikkous jo poven uljaan! Maine meill' yks on vain, mut moni lemmen vienon laine. Huvia lempi on, mut maine velvoitusta.

DON RODRIGO. Ah! Mitä lausutte?

DON DIEGO. Vain miehen vakaumusta.

DON RODRIGO. Loukattu kunnia jo mulle kostaa, kostaa! Minussa tohditteko mieltä halpaa nostaa? Häpeän yhtä suuren, saman saakohon soturi miehuuton kuin sulho uskoton! Te älkää herjatko mun uskollista mieltäin; mun suokaa uljas olla, mut ei valaa kieltäin, siteeni liian vahvat on, ne murru ei, valani muuri viel' on epätoivollei, ja kun en jättää voi, en saada armastain, suloisin kohtalo on mulle kuolo vain.

DON DIEGO. Viel' aika etsiä ei ole kuolemaa; käsvarttas vahvaa kaipaa ruhtinas ja maa. Pelätty laivasto käy virtaa pitkin, yöstä se uhkaa kaupungin ja seudun turmaan syöstä. On maurit maalla pian, pimeys ynnä vuoksi tuo heidät tuokiossa muuriemme luoksi; hovissa sekasorto, kauhu kansass' on, soi huudot siellä vain ja huokaus toimeton. Hädässä yleisessä olen onnekseni viissataa kumppania saanut vierelleni, he tietäin herjani kaikk' oli kostamaan kiistaani tulleet, hehkuin tulta samaa vaan. Edelle ennätit sa kouriensa vahvain: muu veri muistoks jääköön kalpojensa kahvain, käy, heidät johda, kunne kunnia sun vie, päämiesnä sankarein tee maurein halki tie! Tää hyökkäys vainolaisten vanhain torju sieltä, jos tahdot, kuolo kaunis etsi kalvan tieltä, tilaisuus tarjouu, sa siihen tartu, kansa, kuningas kiittäköön sun surmaas voitostansa! Mieluummin laaker-otsin toki tullos kotiin, maineesi mahdu ei vain kiistan, koston sotiin, ylemmä nosta se, näin anteeks-antoon sa pakota kuningas, Chimene vaienna! Jos häntä lemmit, tiedä, sydämeensä rata vain ainoa on se, mi vartoo voittajata. Mut aik' on tärkki, sua turhin sanoin tässä pidätän, vaikk' ois hetkes olla lentämässä, mua seuraa, taistele ja ruhtinaalle näytä, sen että teet, jot' ei nyt enää kreivi täytä.

NELJÄS NÄYTÖS.

1:nen kohtaus.

CHIMENE. ELVIRA.

CHIMENE. Elvira, etkö usko, ett' on väärä huhu?

ELVIRA. Hänt' yksin ihaillaan, ei kenkään muusta puhu, vaan kaikki sankaruutta pilviin saakka kiittää tuon nuoren, jonka töille sanat tuskin riittää. Vain häpeäkseen maurit hänen eteen tuli: nous nopsaan vuoksi tuo, myös nopsaan paoks suli; kolmessa tunniss' oli voitto saatu niin, kaks kuningasta että heiltä vangittiin. Ei voimaa päällikkömme mikään voinut estää.

CHIMENE. Rodrigon kättäkö ei kukaan voinut kestää?

ELVIRA. Kädellään kuningasta kaks hän voitti, heidät kädellään vangiten näin vapautti meidät.

CHIMENE. Sa mistä kuullut olet oudot viestit nää?

ELVIRA. Kansalta, kaikkialla nyt mi ylistää hänt' yhtä, ainoata, ilon, onnen tuojaa, maan turva-enkeliä, vapautensa suojaa.

CHIMENE. Kuningas minkä antaa arvon työlle tälle?

ELVIRA. Rodrigo esittäytä viel' ei tohdi hälle, mut hoviin Don Diego riemuin saattanut nimessä voittajan on vangit kruunatut ja anoo, kuninkaan ett' armo ottais vastaan käden, mi palvelee näin maataan, ruhtinastaan.

CHIMENE. Häll' eikö haavaa siis?

ELVIRA. En ole tuosta kuullut. Te kalpenette! Ken teit' ois niin heikoks luullut!

CHIMENE. Vihani heikennyt taas herää. Huolissain hänestä muistanut en omaa murhettain. Se mulle mieleenkö, kun häntä kiitetään? Velvoitus, kunniako vait on rinnan tään? Kaks kuningasta voitti, murhas taaton multa tuo miesi: viihdy, lempi, viha iske tulta! Tään murhepuvun, josta tunnen tuskani, hän ensi uljuudellaan mulle toimitti; lie muiden miehekkääksi häntä kiittäminen, täss' ympäristössä hän vain on rikollinen. Te hunnut, harsot synkät, vaatteet kaihon, joihin hän ensi voitollaan mun kääri kauheoihin, vihani virittäjät, olkaa tukenani nyt vastaan lempeäin, jos vaatii kunniani! Ja jos mun rakkauteni sulattaisi jääni, te mulle muistuttakaa synkkää tehtävääni ja kättä voittoisata suoraan syyttäkää!

ELVIRA. Prinsessa saapuu. Hillitkäätte myrsky tää.

2:nen kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA. ELVIRA.

PRINSESSA. En tänne lohduttamaan tule tunteitasi, mun huokaukseni vain hakee huoliasi.

CHIMENE. Ilohon yhteisehen ennen yhtykää ja onneen, jonka teille taivas lähettää! Prinsessa, mulla vain on suruun oikeus. Se vaara torjuttu, se kansan pelastus, min aikaan saanut on Rodrigon miekka, yksin minulle kyyneleitä kylvää kärsimyksin. Hän hyvin palvellut on maataan, ruhtinastaan; kätensä tuhoisa on mulle ainoastaan.

PRINSESSA. Chimene, ihmeitä hän aivan tehnyt lie.

CHIMENE. Korviini käynyt on tuon huhun herjan tie; kaikk' kansa huutaa häntä yhtä uljahaksi sodassa niinkuin on hän kurja kosijaksi.

PRINSESSA. Tuo kansan ääni miks on kiusa korvillesi? Mars nuori tuo ol' kerran sunkin mielellesi, ol' altis sulle hän, hän sielus omisti; valintaas kiittävi, ken häntä kiittävi.

CHIMENE. On jokaisella siihen joku oikeus, mut mulle maineensa on uusi rangaistus. Mun kasvaa tuskani tuon miehen kunniasta; ma siitä häviöni täyden näänkin vasta. Ah, tulta julmaa tätä rinnan lempivän, jot' tieto lietsoo, minkä arvoinen on hän! Mut tunto velvoituksen viel' on mulla vankin: en kuule lempeäin, vaan kuolemaansa hankin.

PRINSESSA. Viel' eilen velvoitustas kaikki kunnioitti, sun jalo ponnistukses kaikkein mielet voitti, ihaili hovi kaikki suurta sydäntäsi ja rohkeuttas, säälein nuorta lempeäsi; mut neuvo ystävyyden kuule uskollinen.

CHIMENE. Rikosta mulle ois sen neuvon hylkiminen.

PRINSESSA. On oikeus eilinen jo vääräks vääntynyt, Rodrigo turvaksemme ainooks tullut nyt, hän kansan jumaloivan toivo on ja lempi, kauhistus maurien, Kastilian kaiken hempi. Kuningas itse siihen taipuu totuuteen, hänessä vain ett' taattos elää uudelleen. Parilla sanalla voin selittää sen: surmaa Rodrigon valmistain tuot valtiolle turmaa. Kuin? Milloin sallittu on isän kostajan maa isäin syöstä vainolaisten valtahan? Sun kostos meitä kohtaan onko oikea? Miks meitä rankaiset, kun meiss' ei rikosta? Ei niin, ett' ottaisit sa omaks sulhon tään, jot' isäs kuolo pakottaa sun syyttämään; moist' itse moittisin jo. Siksi neuvon tätä: hält' ota lempes, meille elämänsä jätä!

CHIMENE. Ah, hyvyys sellainen ei kuulu mulle; rajaa, ei velvoituksella, mi mua eespäin ajaa. Ma vaikka lemmin tuota voittajaa, vaikk' on jumala kansan hän, mies vallansuosion, vaikk' ympäröivät häntä suuret sankarit, ma laakereilleen lasken synkät sypressit.

PRINSESSA. Jaloa on, jos vuoksi isän pään jo harmaan velvoitus vaatii meiltä päätä sulhon armaan, mut jalompaa, jos vuoksi edun yhteisen ken uhraa harrastukset oman hurmehen. Mua usko, riittää, jos sa luovut lemmestäsi; hän mies on rangaistu, jos hän ei mielessäsi. Maan etu vaatii niin! Ja mitä luuletkaan, sinulle että myöntää armo kuninkaan?

CHIMENE. Evätä voi hän, minä en voi vaieta.

PRINSESSA. Chimene, mieti, kuinka aiot toimia. Hyvästi: häiritä sua saa nyt seura ei.

CHIMENE. Isäni kuolo multa vaalin vallan vei.

3:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS. DON RODRIGO. DON SANCHO.

DON FERNANDO. Perijä jalo perheen kuulun, kunnia Kastilian ja kansan käsivarsi sa, sukua suurten isäin, joiden vertaiseksi ens työsi nostaa sun, en korvaustas keksi, on siihen liian pieni voima kuninkaan: enemmän arvoa on sulla eessä maan! Vapautit sen sa alta vainolaisen raa'an, vakiutti kädessäin sun kätes vallan vaa'an, löit maurit, ennenkuin ma ehdin järjestää väkeni torjumahan ase-aallot nää; ne urhotöit' on, joita palkitsemaan on kuningas itse keinoton ja toivoton. Siis vankis kruunupäät nuo kaks sun palkitkoot: 'Cid'-nimen, itse kuulin, heiltä saanut oot, 'Cid' heidän kielellään kun 'herraa' merkitsee, nimeksi kunnian se sulle sopinee. Niinp' ollos Cid! Sen eessä kaikki taipukoon, Granada ja Toledo kauhuun vaipukoon, kaikelle kansallein, ken olet mulle sa, se merkitköön, ja sulle mitä velkaa ma.

DON RODRIGO. Häpeän puna, Sire, tää multa säästäkää! Armoonne nähden liian pieneks työni jää, punastun arvoton niin olla kunniaan, ma jota valtiaalta suurimmalta saan. Vereni velkaa on, min valtakunta antoi, myös maa ja ilma tää, mi minut suureks kantoi, ken uhraa eestä ne tuon kallehimman, hän vain täyttää alamaisen pyhän tehtävän.

DON FERNANDO. Ei kaikki, jotk' on velkaa samaa palvelusta, noin rohkeasti tarjoo mulle suoritusta; ja kosk' on uljuus heillä keskinkertainen, myös keskinkertaiset on menestykset sen. Siis siedä kunnias ja mulle voittos taru lähemmin kerro!

DON RODRIGO. Sire, kun uhkas vaara karu, kun vainolaisten tulva saattoi kaupungin jo kauhun valtaan, mua, jonka sekaisin viel' oli mieli, pyysi parvi kumppania isäni, hänen luokseen kokoon tullehia... Sire, anteeks, heitä jos ma käskyttänne käytin ja uhkarohkealta teitä vastaan näytin: joukkonsa valmis oli, porteillamme turma, jos hoviin ilmestyin, mua siellä vaani surma; siks mietin: pakko mun jos kuolla kuolemalla, mieluummin eestänne ma kuolen kunnialla.

DON FERNANDO. Suon anteeks intos nopsan, jolla herjas kostit, kun maata puoltamalla anteeks-antos ostit; Chimene mulle mitä haastaneekin vasta, ma häntä kuuntelen vain lohduttaaksein lasta. Mut jatka!

DON RODRIGO. Johdollani joukko tää siis lähti, jokaisen kulmaluilla miehenkunnon tähti. Viis sataa oltiin, mutta tullen satamaan tuhatta kolme: nopsaan kertyi miehet maan, niin kajo uljuuden, mi kasvoillamme loisti, povesta pelkäävimmän kauhun kaiken poisti! Kaks kolmatt' osaa heistä heti tultuamme ma kätkin laivoihin, jotk' oli tarjonamme, mut jäännös, jonka luku joka hetki karttui, mi kärsimättömänä vankemmaks vain varttui, mun ympärilläin hiljaa, vaiti vartoi työtään ja maassa maaten vietti osan suuren yötään. Tekivät käskystäni samoin vartijat ja kätköss' ollen sotajuontani auttoivat; sen rohkeasti sanoin teiltä saaneeni, ma käskin kaikkia, ja kaikki totteli. Nyt vuoksi saapui; tähtein valo himmeä purjetta näytti meille kolmekymmentä: päin aallot pärskyy, joita vainopurret kyntää, meri ja maurit rinnan valkamaan jo ryntää! He tulla saa, he kaiken huomaa rauhaiseksi, ei ketään muureilla, ei satamassa keksi; pysymme hiljaa aivan, poistuu epäilys jo heiltä, että on tää meille yllätys; pelotta ankkuroiden maalle käy he niin... ja käsiin joutuvat jo heitä vartoviin. Me silloin ponnahdamme ylös yhtä aikaa tuhansin huudoin, jotka taivahalle raikaa, vastaavat venheistämme toiset, aseissaan esille syösten, maurit enää kauhultaan, ei tohdi ees, ei taa, päin merta ei, ei rantaa: jo ennen taistoa he ylen taistons' antaa. He ryöstöön saapuivat ja joutuivatkin sotaan. Pian verta virtailee, pian miekkojemme otaan he sortuu, maalta, merelt' ahdistaissa meidän; ei ehdi järjestyä vastarinta heidän. Mut kohta päälliköt jo koolle joukot kerää, taas poistuu pelkonsa, taas rohkeutensa herää: häpeä taistelotta kuolla seisahuttaa jo sekasortonsa ja heidät uljastuttaa. Vakaana meitä he kuin miekkametsä kohtaa, pian verta meidänkin jo rannat, raudat hohtaa, virralla, valkamassa, maalla, laivoissa tapahtuu teurastus, ja kulkee kuolema. Oh, kuinka kunniatta moni kuulu työ jäi sinne, jonka korjas pimeys ja yö, kun kukaan kohtalon ei arpaa nähdä voinut, vaikk' kuinka kädestään ois kuolon isku soinut! Rohkaisin kaikkialta joukkojamme näin, tuot' eespäin tunkien, taas tuota järjestäin, tulijat vuorostansa tungin päin ja ees, mut taiston tulokset ties vasta päivä sees; sen valo vihdoin näytti meidän voittaneen, myös maurit tappionsa huomas kauhukseen ja apujoukot meille rientäväiset nähden heilt' aikeet voiton poistui kuolonpelvon tähden. He syöksyy laivoihinsa, köydet katkaisten, soi pilviin saakka kaiku kauhun huutojen, paeten hujan hajan ei he huomaakaan, ovatko kuninkaansa heidän kerallaan; ei pelko täyttää salli velvoitusta tuota, toi vuoksi heidät, vei taas rantojemme luota. Mut kaksi kuningastaan vielä iskee, lyö, harvoine ystävineen elämäänsä myö, he hyvin taistelevat, vaikka hurmeessaan, ma itse turhaan vaadin heitä antaumaan; he eivät kuulekaan, vain säilää heiluttain, mut nähden sortuvan jo viime sotijain, päämiestä kysyvät he, kahden kamppaillen: esiinnyn, antautuu he, heidät vangitsen. Molemmat lähetin ma teille äsken. Laantui näin taisto, taistelijat pois kun kaikki taantui. Näin palvelukseksenne.

4:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. DON RODRIGO. DON ARIAS. DON ALFONSO. DON SANCHO.

DON ALFONSO. Sire, Chimene tänne oikeutta pyytämään käy teidän kädestänne.

DON FERNANDO. Ikävä velvoitus ja kiusan uutinen! Pois käy! Sua näkemään ma häntä vaadi en. Kaikesta kiitokses sun karkoitan; sit' ennen syleile kuningastas sentään pois sa mennen. (Don Rodrigo poistuu.)

DON DIEGO. Chimene vainoo häntä, tahtois varjella.

DON FERNANDO. Oon kuullut lemmestään. Tuon olen tutkiva. Surullisemmat olkaa!

5:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS. DON SANCHO. DON ALFONSO. CHIMENE. ELVIRA.

DON FERNANDO. Vihdoin tyytykää, Chimene, täyttyvä on toivehenne tää. Rodrigo vainolaisen löi, mut vaivoissansa edessä silmäimme hän kuoli haavoistansa; taivasta kiittäkää, mi kosti eestänne. (Don Diegolle.) Nähkäätte, kuinka kalpenee hän!

DON DIEGO. Nähkäätte, hän kuink' on taintua ja kuinka ilmeistään jokainen kertoo, Sire, vain hänen lempeään. Epäillä emme hänen rakkauttaan voi, sydämen salaisuudet tuska ilmi toi.

CHIMENE. Kuin? Kuollut on Rodrigo?

DON FERNANDO. Ei, hän elää! Yhä hänessä leimuaa sua kohtaan lempi pyhä. Tuo kyynel kuivatkaa, mi hänen tähden juoksi.

CHIMENE. Sire, itketään myös ilon niinkuin tuskan vuoksi, on niille kummallekin heikko ihmis-aju, ja kun ne äkin saapuu, meiltä haihtuu taju.

DON FERNANDO. Edukses uskotella tahdot mahdotonta? Chimene, tuskas liikaa näkyi.

CHIMENE. Kuinka monta siis turmaa kohtaakin mua kurjaa! Vaivan vain tulos oli, Sire, ett' äsken uuvuin aivan; mut murhe oikea mun tilaan siihen laittoi. Tuo kuolonviesti multa koston kärjen taittoi: jos hänet tappaa haava, eestä maamme saatu, vihani turha on ja koko koston laatu; niin kaunis loppu vääryytt' oisi suurta vasta! Ma tahdon surmaa hälle, mut en maineikasta, en mahtavaa, mi hänet vain on kohottava paraativuoteelle: täss' sopii mestauslava. Isäni vuoks hän kuolkoon, vuoks ei isänmaan, vaan nimin tahratuin ja herja muistonaan! Ei ole halpaa kuolla eestä maansa; surma niin kaunis samaa on kuin kuolottuuden hurma. Iloitsen voitostaan, teen rikkomatta sen: saan uhrini, saa valtakunta varmuuden. Mut minkä uhrin! Päämies, sankareista ylin, ei kukin kaunistettu, mutta laaker-sylin, sanalla sanoen: mies niinkuin sopiikin, isäni kuolin-uhriks juuri arvoisin... Ah, toivo hullu tää, min hourin sätehistä! Ei puoleltain Rodrigoll' ole pelkäämistä. On heikot kyyneleeni häntä vastaan; hälle on koko valtakunta auki, ylvähälle. Maassanne sallittu, Sire, kaikki hälle lie, minusta voiton hän kuin maureist' äsken vie; kädessä voittajan on voitonmerkki uus, on oikeus lyöty, joka hurmevuosta huus. Me saattoon käymme, seuraa voittovaunujaan lain halveksunta kanssa kahden kuninkaan.

DON FERNANDO. Oot liian kiivas, tyttäreni. Sen, mi jakaa oikeutta, oltava on niinkuin vaaka vakaa. Isäsi surmattiin, hän itse hyökkäsi, lempeyttä oikeus siis multa vaativi; mua ennen kuin sa syytät, tutki sydäntäsi, Rodrigo vallitse sun eikö lempeäsi, salassa kuningastas kiität, että sulle mun suosiostain säilyy sulho moinen.

CHIMENE. Mulle! Hän, vihamieheni! Hän, tuoja kaiken turman, syy onnettuuteni ja armaan taaton surman! Niin halpa kostoni siis onko, että luullaan mua miellyttävän, jos sen ääntä tuskin kuullaan: Epäätte oikeuden te kyyneleiltä mun: Sire, sallikaa siis, että miekkaan turvaudun. Hän miekoin loukkauksen mulle tehdä ties, siis herjan kostakohon myöskin miekkamies! Ma hänen päätään pyydän ritareilta hovin, niin, ken sen mulle tuo, sen morsioksi sovin, he hänet surmatkoot, ja kohta kuin on kuollut Rodrigo, voittajalle olen vaimoks huollut. Tää, pyydän, julkaiskaa kuin ois se tahto teidän!

DON FERNANDO. Tuo tapa vallinnut on vanha maassa meidän, mut muka vääryyksiä rangaisten se on soturit parhaat usein vienyt valtion; useinkin tulos tumma väärinkäytön tään syypäätä säästää sekä iskee syyttömään. Rodrigo, kuninkaalleen tok' on liian kallis, ett' onnen oikkuihin tää hänen syöstä sallis. Hän siitä pääsköön! Mitä rikkonutkin lie niin uljas, matkassaan sen maurein pako vie.

DON DIEGO. Kuin? Laitko muutatte, Sire, hänen vuokseen vaan, niin täydess' usein täällä nähdyt voimassaan! Mit' uskois kansa, mitkä puheet kateet jäisi, jos teidän turvissa hän täällä hengittäisi ja siitä piillä saisi tekosyyllä tuolla, miss' urhoin kunnia on kaunihisti kuolla? Maineensa himmeneisi moisin suosioin, häpeä hältä riistäis voiton heelmät noin, hän rohkeasti kosti kreivin rohkeuden kuin kunnon mies, ja nimen säilyttäköön sen!

DON FERNANDO. Kun niin te tahdotte, ma suostun; mutta sijaan jo yhden voitetun käy tuhat taistelijaa, Chimenen palkinto, min voittoherra saa, ritarit kaikki häntä vastaan asestaa: ois väärin yhden käydä kaikkein kanssa sotaan. Jo riittää, kerran jos hän vetoo miekan otaan. Mies katso mieluises, Chimene, tutki vaalis! Tään taiston jälkeen turhat kaikk' on koston maalis.

DON DIEGO. Tuo älköön puolustusta olko pelkääville. Avatkaa paikka, eikä kenkään astu sille! Ken houkka tohtis hänen kimppuun käydä nyt sen jälkeen mitä on hän tänään näyttänyt? Ken ois se rohkea, ken hurjapää se ois, mi moisen kanssa tulla voittelolle vois?

DON SANCHO. Avatkaa paikka! Täss' on taistoon haastaja; ma oon tuo hurjapää, ma oon tuo rohkea. Tää suokaa suosio, ma innon tulta palan; Chimene muistanee, min äsken vannoi valan.

DON FERNANDO. Chimene, kätehensä kiistas uskotko?

CHIMENE. Niin, vannoin, Sire.

DON FERNANDO. Siis valmiit huomiseksi jo!

DON DIEGO. Ei, Sire, vaan nyt, nyt heti riita ratkaistakoon; se ain on valmis, jok' ei mennä mieli pakoon!

DON FERNANDO. Sodasta tullen heti taisteloonko syöstä?

DON DIEGO. Rodrigo hengähtää sai kertoin hurmetyöstä.

DON FERNANDO. Kuitenkin tahdon, että hetken kaks hän lepää; mut ettei esimerkki taiston, jonka epää mun mieleni, kuin evännyt on ennenkin, tarttuisi muihin ehkä muistoin verisin, se käydä mun ja hovin poissa ollen saa. (Don Arinalle.) Te yksin taistelijain kunto tuomitkaa, ja katsokaa, he että sotii urhoina; mun luoksein saattakaatte sitten voittaja. Ken olkohonkin, saman saap' on palkan hän, Chimenelle ma hänet itse esitän, tää että seppelöisi hänet lemmellään.

CHIMENE. Sire, mulle säädättekö kovan käskyn tään?