Part 2

KREIVI. Tuo uljuus, jota jälleen sanas tuossa toisti, minulle silmistäs jo joka päivä loisti, Kastilian kunniaksi sinut katsoin, armaan sinulle tyttäreni suonut oisin varmaan. Sun lempes tiedän, näen riemuin miehen mieltä, mi haaveet haihduttaa pois velvoituksen tieltä, niist' ettei heikennyt oo hehku sielus jalon: näen kunnioituksella hyvees suuren palon. Siis vaali vienyt tää ei vaaraan pettymisen, ritarin vävyksein kun tahdoin täydellisen. Sua tunnen sääliväni. Tuimaa suoruuttas ihaillen surkuttelen sentään nuoruuttas. ÄI' etsi turhaan tätä turman seikkailua! Taistosta säästä epätasaisesta mua, minulle kunniaa ei moinen voitto tois, miss' sota vaaraton, myös maine pieni ois. Helposti voitetuks sun kaikki luulis, minä vain surra saisin siitä, että kuolit sinä.

DON RODRIGO. Uljuuttas halventava seuraa sääli! Kiistää mult' tohdit kunnian! Et elämääkö riistää?

KREIVI. Pois käy!

DON RODRIGO. Pois vaiti käymme.

KREIVI. Niinkö halpa on elosi?

DON RODRIGO. Niinkö pelkäät käydä kuolohon?

KREIVI. Siis tehtäväsi tee! On poika kehno hän, ken elää jaksaa jälkeen taaton häpeän.

3:s kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA.

PRINSESSA. Hillitse tuskasi tään turman iskun alla! Vakaana voita se, Chimene, talttumalla! Tää myrsky heikko pian rauhaks varmaan vaihtuu, sun onnes pieni peitti pilvi vain, mi haihtuu, kadota mitään et, vain aikaa.

CHIMENE. Sydämeni synkiksi kääntää kaikki onnentoiveheni. Niin nopsa tuulispää kun iskee tyynehen, se uhka haaksirikon ain on tuhoisen; ma hukun valkamaan. Ma miestä rakastin, mua hän, ja sovussa tuon tiesi taatotkin, siit' ensi kerran teille kerroin hetkellä tuon turman kiistan, koska rikkui välinsä; mut viestin vinhan tieltä, joka teille tuli, suloinen varrontani kohta suruun suli. Kirottu hulluus, kurjat lait te kunnian, ies, joiden julmuus orjuuttaa siis jaloimman! Kaikk' kalliit toiveheni säälimättä lyötte ja itkunnyyhkyyn onnen ihanimman myötte!

PRINSESSA. Sun syytä säikkyä ei kiistaa tuota. Hetki sen siitti, sama sovittaa taas kumpaisetki. Melua nostanut se liian suurta on; kuningas itse heille solmii sovinnon. Sa tiedät, sieluni, sun tuskaas surren, tätä pois pyyhkiäkseen mitään koettamatt' ei jätä.

CHIMENE. Välitys auta tässä ei. Niin tappavaa ei tekemättömäksi loukkausta saa. On turhaa tässä viisaus ja voima. Pahan jos parantaa, sen saa vain itsens' salaamahan, sydänten noiden viha painuu pohjahan ja siellä sytyttää vain tulen tuimemman.

PRINSESSA. Rodrigon ja Chimenen pyhä liitto varmaan isien sydämiin on sovun saapa armaan, pian rakkautenne onni, heitä vankempi, tuon riidan asettaa ja vihan viihtävi.

CHIMENE. Sit' toivon, vaikk' en usko. Liian korskea Diego on, ja taattoni taas tunnen ma. Siks itkuani turhaan estän. Tuskaa uutta vain tuopi entisyys, ja pelkään vastaisuutta.

PRINSESSA. Vihaako voimatonta pelkäät harmaapään?

CHIMENE. Rodrigo uljas on.

PRINSESSA. Mut nuori iältään.

CHIMENE. Ens iskussaan jo urhokas on itsensä.

PRINSESSA. Sun hänt' ei liikaa silti tule pelätä; vuoks lempens' ei hän tahdo nähdä tuskiasi, vihansa sammuttaa kaks sanaa huuliltasi.

CHIMENE. Mut mikä tuska, jos hän ei mua totteleisi! Ja jos hän totteleis, maa kuinka mainitseisi ritaria, mi sietää moisen herjansa! Hän lemmelleni luja lie tai horjuva, hävetä voin ma vain tai surra kieltoaan tuot' oikeaa tai liikaa kunnioitustaan.

PRINSESSA. Ylevä on Chimene: oman voiton vuoksi alhaista aatost' ei hän silti päästä luoksi. Mut jospa päivään saakka suuren sopimisen tuon sulhon vangita ma voisin täydellisen, näin estäin, ettei uljuuttaan hän ilmi näyttäis, se surunpilvin ehkä lempes taivaan täyttäis?

CHIMENE. Ei enää! Tuo jo huoli tainnut mult' on laata.

4:s kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA. Hovipoika.

PRINSESSA. Rodrigo etsi, hänet heti tänne saata!

HOVIPOIKA. Hän ja Gormaon kreivi...

CHIMENE. Ah, tää pelko rinnan!

PRINSESSA. Sa puhu!

HOVIPOIKA. Jättäneet he yhdess' ovat linnan.

CHIMENE. He kaksin?

HOVIPOIKA. Kaksin, mutta hiljaa riidellen.

CHIMENE. He varmaan taistelee jo! Tiedän, tunnen sen. Prinsessa, anteeksi, ma että riennän...

5:s kohtaus.

PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA. Voi, mi tuska mieleeni tään rauhattuuden toi! Sen huolta itken, jonk' on sulho mulle kallis; taas herää rakkaus, en herätä sen sallis! Mik' erottaa Rodrigon ja Chimenen, mulle taas lähde toivon on ja tuskan, tuiretulle, ja juopa itkemäni, jonka tahdon peittää, salaisen sieluhuni riemun, hurman heittää.

LEONORA. Se hyve korkea, mi sydämenne salpaa, näin nopsaan pakeneeko lempeänne halpaa?

PRINSESSA. Sit' älä halvaks sano, koska rinnassain ylväänä, voitokkaana nyt se laatii lain, sa sitä kunnioita, mulle kalleinta. Hyveeni uhalla ma tohdin toivoa; niin hullun toivon tähden sydän heikko tää Chimenen kadottaman sulhon vangiks jää.

LEONORA. Katoovan sallitte siis uljuutenne jalon, samalla sammuvan myös järjen ylvään valon?

PRINSESSA. Ah, kuinka järjen ääni vähän vaikuttaa, kun mieltä suloinen niin myrkky tenhoaa! Ja mik' on tuska tulla silloin terveheksi, kun sairas tautiansa rakkaampaa ei keksi!

LEONORA. Toiveenne viettelee, on armas tautinne, mut muistakaa, Rodrigo teit' ei ansaitse.

PRINSESSA. Sen hyvin tiedän; mut jos hyve jättää mun, sa kuule, kuinka lempi kiehtoo hurmatun. Rodrigo taistostaan jos palaa voittajana, suur' urho tuo jos häntä siis on alempana, voin häntä häpeättä silloin rakastaa. Ken kreivin voittaa, uhmata voi maailmaa. Voin kuvitella, koko valtakunnatkin hän voittava on sankartöin ja pienemmin, tään lemmen imarteessa näen istuvan jo hänet herrana Granadan valtikan: ihailee, pelkää häntä lyödyt maurit, uutta Arragonia voittajalta vartoo mahtavuutta, antautuu Portugal, ja taa on merten laineen tuon soipa kaiku kauniin pyytehen ja maineen, afrikalaisten verin laakerinsa kastuu, kuin taru taistelijani kuuluisain hän astuu, sit' toivon hänestä ma jälkeen voiton tään, luon oman maineheni hänen lemmestään.

LEONORA. Mut nähkää, minne hänet tempaatte te mukaan jo vuoksi taiston, jok' ei ehkä tapahdukaan.

PRINSESSA. Rodrigo herjattu ja kreivi herjaaja! Yhdessä poistuneet: siell' eikö taistella?

LEONORA. No niin, he taistelee, kun niin te tahdotte! Mut käy Rodrigo ei niin pitkälle kuin te.

PRINSESSA. Mit' tahdot? Hullu oon, mun hourii sydämeni, näät siitä tuskan, minkä tuo tää rakkauteni. Käy kammiooni huojentamaan huoliain, mua ällös yksin heitä tässä vaivassain!

6:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON ARIAS. DON SANCHO.

DON FERNANDO. Niin houkka, turha onko mieli kreivin tuon? Toivooko hän viel', että syynsä anteeks suon?

DON ARIAS. Hänelle kauan nimessänne haastoin, tein ma kaikkeni, mut oli turha tuloksein.

DON FERNANDO. Kautt' taivaan! Alamainen näinkö välittää siis vähän, mitä tahtoo, mielii kruunupää? Mua halveksii hän, herjaa Don Diegoa! Hovini keskell' laatii mulle lakeja! Suur' olkoon päällikkö, suur' olkoon sankari, tää koura korskamielen maahan iskevi; Mars itse vaikka hän ja itse uljuus oisi, jos tuntis voimani, niin ei hän niskuroisi. Mut kun niin tahtoo hän, hän talteen ottakaa, jos vastustaa tai ei. Tää rikos palkan saa.

DON SANCHO. Ehk' aika taivuttaa tään ylpeytensä tuhman. Hän äsken vallass' oli vielä kiistan uhman. Sire, ensi tuokion ei kuumuudessa povi niin uljas ehdontahdoin riitojansa sovi; hän näkee vääryytensä, mutta mielellään niin pian tunnusta ei ylväs erhettään.

DON FERNANDO. Don Sancho, vaietkaa ja tietkää: häntä ken mun eessäin puolustaa, on itse syyllinen.

DON SANCHO. Vait olen, tottelen. Mut vielä puoltaa voisi yks sana häntä, Sire...

DON FERNANDO. Ja sana tuo mik' oisi?

DON SANCHO. Se, ettei sielu, tuttu sankartöiden vaan, kuin muut voi alistua, pyytää polvillaan; sovinnon luulee hän vain tuovan häpeää. Tuo sana ainut mieltä kreivin pelättää; hänestä tehtävänsä helpomp' olla vois, hän teitä totteleis, jos niin ei uljas ois. Aseilla, käskekää, käsvarsi taiston tuttu tään riidan ratkaiskoon, ja siihen loppuu juttu! Hän suostuu, Sire. Mut siks, kuin hän sen tietää, vakaan, tulkoon ken tulleekin, ma hyvityksen takaan.

DON FERNANDO. Puhutte liian suoraan; mutta vuosienne vuoks antaa anteeks voin ma nuoren rohkeutenne. Kuningas viisas kaipaa sankareita maan ja verta alamaisten työhön parempaan; kuin pää, mi jäseniä avuksensa huoltaa, ma hoidan, säästän niitä, mua jotka puoltaa. Siks mulle oikein ei, mi teille: sotilaana puhutte, toimia mun täytyy kuninkaana. Mut mitä virkkaakin, hän luulkoon mitä luulee, ei haihdu kunniansa, mua jos hän kuulee. Muakin loukkasi hän, miestä loukaten, min prinssin kasvattajaks juuri valitsen; mua herjaa itseäin, mi herjaa vaaliani, se uhmaa ehdotonta voimaa valtikkani. Ei siitä enää. Muuten, vanhan vainoojamme purjetta kymmenen on nähty rannoillamme; he tulla tohtineet on virran suulle ihan.

DON ARIAS. Jo maurit oppineet on valtiaamme vihan: niin usein voitettuina tuskin uskaltaa he enää uhmata niin suurta voittajaa.

DON FERNANDO. Ett' Andalusiaa ma heidän uhallaan hallitsen, anteeks anna ei he milloinkaan; maa kaunis tää, mi kauan kuulunut on heille, kateutta synnyttää, on vaaran aihe meille. Vuoskymmen sitten siks Sevillaan siirsin ma Kastilian valtaistuimen jo ajoissa, lähempää että täältä sotaa johtaen tuhota aikehensa voisin jokaisen.

DON ARIAS. Päittensä kallehimpain hukka kertoo heille, tääll'-olostanne mik' on turva maitten teille: ei syytä pelkoon.

DON FERNANDO. Eikä varomattomuuteen. Vie usko liian varma aina vaaraan uuteen. Tiedätte: nousuvesi yksi laivat nuo helposti tänne saakka ulapalta tuo. Mut turhaan kauhistusta kylvän sydämiin, kun epätietoinen tuo viel' on viesti niin; hälyytys hyödytön tää kaupunkimme elon vain häiritseis ja yössä turhan nostais pelon. Lisätkää sataman ja muurein vartiosto! Se illaks riittää.

7:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON ALFONSO. DON SANCHO. DON ARIAS.

DON ALFONSO. Sire, jo kreivin kohtas kosto. Kaas hänet Don Diegon pojan miekka huima.

DON FERNANDO. Kun herjan kuulin, tiesin, ett' ois kosto tuima, mut turhin yrityksin turmaa tuota torjuin.

DON ALFONSO. Chimene jalkojenne juureen itkein, horjuin tuo tuskansa ja teiltä pyytää oikeutta.

DON FERNANDO. Ma hänen suruihinsa otan osaa, mutta minusta kreivi ansainnut on rangaistuksen tään oikean vuoks sinkoomansa loukkauksen. Kuitenkin, kuinka oikea lie kuolo tää, mua suuren päällikköni surma säälittää! Hän vaivat valtioni raskaat usein kantoi, verensä eestäni hän tuhat kertaa antoi; vuoks uhmansa mit' tunsinkin, mua murhettaa tuon miehen hukka, josta heikentyvi maa.

8:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. CHIMENE. DON SANCHO. DON ARIAS. DON ALFONSO.

CHIMENE. Sire, oikeutta!

DON DIEGO. Sire, mua kuulkaa!

CHIMENE. Syöksyn juureen jalkainne!

DON DIEGO. Suruhuni katsokaatte suureen!

CHIMENE. Oikeutta anon.

DON DIEGO. Kuulkaa sana puolustuksen!

CHIMENE. Rangaiskaa röyhkeyttä nuoren hurjimuksen! Hän voiman murskasi, mi valtakuntaa nosti, hän tappoi taattoni.

DON DIEGO. Hän taattons' oman kosti.

CHIMENE. Teilt' oikeutta vaatii alamaisten veri.

DON DIEGO. Ken oikein kosti, häntä rangaistus ei peri.

DON FERNANDO. Molemmat nouskaa! Tyynesti nyt haastakaa! Chimene, tuskanne mua tuiki murhettaa; syvästi sydämeni samaa huolta huokaa. (Don Diegolle.) Te sitten! Hänen ensin rauhass' surra suokaa.

CHIMENE. Isäni kuollut! Sire, ah nähnyt virtanaan hurmeensa vuotavan oon urhorinnastaan, tuon hurmehen, mi usein taistot voitti teille, takasi muurinne ja maamme turvas meille, tuo hurme tuores huohti vieläi vihaa seestä, kun muiden vuoksi vuos, ei kuninkaansa eestä; min vaarain keskell' oli sota säästänyt, Rodrigo vuodatti sen hovissanne nyt. Paikalle riensin voimatonna, kalpeana; hän kuollut oli! Sire, mun sortuu ääni, sana kuvaillen surmaa moista suuren sankarin; sen itkut, huokaukset kertoo paremmin.

DON FERNANDO. Rohkaistu, tytär, tiedä: tästä lähtien kuningas olla tahtoo taattos sijainen.

CHIMENE. Sire, liika kunnia mun seuraa kurjuuttani. Jo kerroin, kuinka löysin isä-vainajani: povensa puhki oli, kuin mua varten yhä kirjoitti tehtävääni tomuun hurme pyhä tai ehkä uljuutensa vielä kuolon yöstä tuon haavan kautta huusi mulle koston työstä, ja että kuninkaan sit' oisi pakko kuulla, oikeutta anoo se nyt tyttärensä suulla. Sire, älkää salliko, ett' edessänne täällä niin liki liikkuis moinen hurjuus vallanpäällä, rankaisematta että arvokkaimmat jää alttiiksi iskuille, joit' iskee huimapää, ett' uskalikko nuori heidän hurmein kylpee, lyö maineen, muiston heiltä vie, ja siit' on ylpee! Jos kostamatta jää tuo surma sankarin, se mielet jäähdyttää teilt' innokkaimmatkin. Isäni kuollut on, ma pyydän: kostakaatte! Ma siitä viihdy en, te siitä hyödyn saatte. Teilt' anastaa tuo kuolo paljon arvokasta. Verestä veri siis ja kuolo kuolemasta! Niin tehkää, vuoks ei mun, vaan vuoksi valtikkanne, vuoks itsenne, vuoks arvonne, vuoks kunnianne, kaikk' uhratkaa, ma sanon, valtiolle, turmaa mik' uhkaa kansanne ja suuruutenne surmaa!

DON FERNANDO. Puhukaa, Don Diego!

DON DIEGO. Autuas, ah, mies, mi elon kadottaa, kun sammuu voiman lies! Ah, kurjaa kohtaloa miesten uljasten, kun päivä päättyy yöhön pitkäin vuosien! Ma, jolle joka työ vain kunnian ol' koitto, ma, jota kaikkialle aina seuras voitto, ma tänään vuosieni liikain vuoksi vaan saan sietää herjaa, kyvytönnä kostamaan! Mit' taisto voinut ei, ei väijys, saarto mikään, Granada voinut ei, ei Arragonia ikään, vihollisenne ei, ei kateus kaikki, sen tääll' eessä silmäinne voi kreivi kerskaten; kateena vaalistanne voittohon hän luotti, min hälle minuun nähden heikkous iän tuotti. Nää hapset, harmennehet kypär-raudan alla, tää veri, eestänne mi virtas kunnialla, tää käsivarsi, muinoin kauhu armeijain, ois saanut häpeällä käydä hautahain, jos poikaa siittänyt en arvoist' oisi maani, arvoista itseni ja jalon valtiaani. Kätensä mulle lainas, kreivin tappoi hän, puhdisti kunniani, poisti häpeän. Jos mies on rangaistava tautta miehuutensa, jos korvapuustin kosto vaatii korvauksensa, mun yllein yksin myrsky kaikki tulkohon! Sire, päätä rangaiskaa, kun käsi rampa on! Rikosta taikka ei syy kiistan olkoon tää, hän vain sen käsi on, ma siinä olen pää. Isänsä surmaa on Chimene vaikeroinut; hän ei ois surmannut, jos minä oisin voinut. Siis pääni uhratkaa tää vanha Tuonen yölle ja kättä säästäkää niin nopsaa tuhotyölle! Hyvittäkää Chimene minun hurmeellani, ma siit' en kieltäydy, en väistä kuoloani, en soimaa ankaraksi päätöstännekään; ken kuolee häpeättä, kuolee mielellään.

DON FERNANDO. Asia tärkki on, se suuren neuvoston edessä tuomionsa vasta saapa on. Don Sancho, saattakaa Chimene kotiin! Sana Diegon ja tää hovi häll' on vankilana. Poikansa etsikää! Ma oikeutta teen.

CHIMENE. Murhaajan kuolema, Sire, kuuluu oikeuteen.

DON FERNANDO. Levähdä, tyttäreni, turra tuskasi!

CHIMENE. Jo levon neuvostai tää murhe kasvavi.

KOLMAS NÄYTÖS.

1:nen kohtaus.

DON RODRIGO. ELVIRA.

ELVIRA. Mit' tehnyt oot, Rodrigo? Mistä saavut, hurja.

DON RODRIGO. Käyn tietä tummaa, eessä kohtalo vain kurja.

ELVIRA. Mist' otat rohkeutes ja ylpeytes tuon uuden näkyä siellä, minne saatoit onnettuuden? Kuin? Tänne vainoatko kreivin varjoa? Hänt' etkö surmannut?

DON RODRIGO.

Vuoks kunniani ma sen tein: jos eläis hän, se häpeäni ois.

ELVIRA. Majasta murhatunko turvaa etsit? Pois! Ei paikka murhaajan se ollut milloinkaan.

DON RODRIGO. Ma eteen tuomarini tulla tahdoin vaan. Mua ällös katso kasvoin kummastunein! Turmaa kun olen kylvänyt, myös itse etsin surmaa. Chimene vain ja lempeni mun tuomitkoon! Vihansa syttäin kuolon ansainnut ma oon, siks saavun kädestänsä saamaan lahjana sen kuolon, jonka kuulla suustaan tahdon ma.

ELVIRA. Vihaansa vältä ennen, karta katsettansa, tääll'-ololtasi säästä ensi tuskiansa! Äl' alttiiks antaudu ens hyökypäille vaivan; se tunteittensa myrskyn raivoon nostais aivan.

DON RODRIGO. Ei, ei, tuo kallis, jota syvään loukkasin, mua rangaista ei voi ees raivoin riittävin; ma sata kuolemaa voin välttää, jos ma voin pikemmin kuollen surman suurentaa sen noin.

ELVIRA. Chimene linnass' itkee, huutaa huokaavana, hän sieltä saapuva on seuran saattamana, Rodrigo, poistu, pyydän, huolest' auta minut! He mitä virkkaiskaan, jos näkis täällä sinut? Tahdotko kurjuutensa lisäks antaa tietää parjaajain, että isän murhaajaa hän sietää? Hän palaa jo, jo hänet nään: käy piilohon, Rodrigo, kunniansa vuoks, mi vaarass' on.

2:nen kohtaus.

DON SANCHO. CHIMENE. ELVIRA.

DON SANCHO. Vihanne hurskas on, on pyhät kyynelenne, veriset uhrit vaatii hyvä oikeutenne, siks sanoin yritä en teitä lohduttaa, vihanne myrskyä en viihtää valtavaa. Mut jos ma palvella voin teitä, käyttäkää miekkaani, kostakaa näin sillä kuolo tää, tuo syypää rangaiskaa mun rakkaudellani: käteni käskystänne hyvin iskevi.

CHIMENE. Mua kurjaa!

DON SANCHO. Näätte: teiltä puoltajaa ei puuttuis.

CHIMENE. Lupasi oikeutta kuningas, hän suuttuis.

DON SANCHO. Hitaasti oikeus tuo kuninkaitten käy: voi vasta ilmetä, kun rikollist' ei näy. Sen kulku verkka liikaa kyyneleitä nostaa, te suokaa ritarin siis asevoimin kostaa, se keino varmemp' on ja nopeampi.

CHIMENE. Mutta myös viimeinen. Jos sentään mieltäin murtunutta te säälitte, kun siihen tullaan: teille vapaan suon vallan kostamahan eestäin ritar'tapaan.

DON SANCHO. Se onni ainoo on, mun jota sielu halaa, Pois käyn ja toivoon tyydyn, mielessäin mi palaa.

3:s kohtaus.

CHIMENE. ELVIRA.

CHIMENE. Siis vihdoin vapaa, vihdoin vailla kahlehia voin sulle tuskiani virkkaa tummimpia, voin huokauksilleni vallan antaa, mielen avata, kirvoittaa tään surun synkän kielen! Isäni kuollut on, Elvira. Ensi miekkaan Rodrigon purskahtain tuo hurme vuosi hiekkaan. Siis itkekää, ah silmät, viljoin itkekää! Mult' toinen elonpuol' löi puolen elämää ja vaatii kostamaan mun tuota menneen turmaa hänelle, päiviäin mi enää yksin hurmaa.

ELVIRA. Lepoa tarvitsette.

CHIMENE. Ah, sa levosta puhutko tuskassani niin tulen-tuimassa! Ma kuinka lohduttua koskaan voin, jos en vihata kättä voi, mi alkusyy on sen? Voin vaivaa toivoa vain iänikuista, kun syytä vainoan, syypäätä lemmin ma.

ELVIRA. Isänne murhaajaako rakastatte noin?

CHIMENE. Rakastan? Riitä ei! Ma häntä jumaloin. Vihani lempi voittaa; armahani nään ma murhamiehessä, nään joka piirteessään, ja tunnen, kuinka vielä sydämessäni isääni vastahan Rodrigo iskevi. Hän hyökkää, ahdistaa, hän väistyy, vaanii, torjuu, hän kons' on voitolla, kons' allakynsin horjuu, mut tässä taistelossa lemmen ynnä vihan ei taivu sieluni, vaan sydän särkyy ihan; näät vaikka vallitsee mua liekki lemmen armaan, en tietä velvoituksen tuolta tutki varmaan, käyn horjumatta, kunne ohjaa kunniani. Murehtii kohtaloa koidon armahani tää sydän, mutta silti tiedän säälienki, ken olen ynnä mitä tahtoo taaton henki.

ELVIRA. Aiotte kostaa?

CHIMENE. Ah, tuo aatos julma on, myös kosto, jonka vaatii vallat kohtalon! Ma päätään pyydän, sitä saada pelkäilen, surmaansa etsin, vaikka kuolen kanssa sen.

ELVIRA. Hylätkää, hylätkää tuo tuuma surullinen! Lain alle tuiman niin ei teidän antauminen!

CHIMENE. Kuin? Taatto kuollut multa, melkein sylistäin, huutaisi kostoa ja turhaan huutais näin? Lumojen muiden vuoksi sydän heikko tämä vain oisko häpeän ja tuskan kyyneltämä, ja sietäisinkö alle kurjan vaitiolon katoovan kunniani lemmen vuoksi polon?

ELVIRA. Mua uskokaa: te ootte anteeks annettava, kun teidän miehelle on kaunaa kannettava niin rakkaalle, niin lempivälle. Kyllin teitte, kun eteen kuninkaan jo asianne veitte; noin älkää synkkämielin syöskö eespäin!

CHIMENE. Kostaa mun täytyy, kunniani ylös yksin nostaa, ja mitä kuiskineekin lempi, kuule tuota ei sielu suuri eikä tekosyihin luota.

ELVIRA. Mut häntä vihaa ette? Häntä lemmitte?

CHIMENE. Sen myönnän.

ELVIRA. Mikä siis on teidän aikeenne?

CHIMENE. Pelastaa kunniani, päättää tuska vaan, hänelle kostaa, kuolla hänen kuoltuaan.

4:s kohtaus.

DON RODRIGO. CHIMENE. ELVIRA.

DON RODRIGO. No niin, tuo päätös teiltä vähän vaivaa kysyy: eloni ottakaa, niin kunnianne pysyy.

CHIMENE. Elvira, mitä nään? Me missä olemme? Muu eessäin, talossain! Rodrigo onhan se!

DON RODRIGO. Te älkää säästäkö mun vertain, nauttikaa makeutta kostonne ja koidon kuolemaa!

CHIMENE. Ah!

DON RODRIGO. Kuulkaa!

CHIMENE. Kuolen!

DON RODRIGO. Hetki vain!

CHIMENE. Pois menkää meiltä! Mun kuolla sallikaa!

DON RODRIGO. Ma sanaa pyydän teiltä. Te sitten vastatkaa vain tällä miekalla!

CHIMENE. Verestä taattoni se viel' on kostea!

DON RODRIGO. Chimene...

CHIMENE. Silmistäin tuo ase kauhun poista, rikokses, elämäs se ettei soimaa toista!

DON RODRIGO. Sit' ennen katso, ettei vihas liekki viihtyis, vaan kaunas kasvaisi ja kostos vauhti kiihtyis!

CHIMENE. Mun vertain vuotaa se.

DON RODRIGO. Se iske vereen mun, näin siitä huohtamasta lakkaa hurme sun.

CHIMENE. Ah, julmuutta, mi tappaa taaton raudalla, sen näöllä tyttären, kaikk' ilman armoa! Tuo ase sietämätön kätke! Tahdot, että sua kuulisin, ja minut murhaat sydämettä!

DON RODRIGO. Teen tahtosi, ma vaikk' en hylkää toivoani kätesi kautta saada kaunis kuolemani; et multa vartoa voi katumusta halpaa teosta parhaasta, mi pojan kohtaa kalpaa: tuo tulos kiihkon, min voi veri pestä vain, häväisi taattoain ja minun mainettain. Mies kunnian ei kärsi korvapuustia; mua myös hän löi, siks herjaajaani etsin ma, tapasin, taaton kostin, pesin tahran pois, tekisin vielä tuon, jos tekemättä ois. On totta, että vastaan taattoain ja mua mun rakkauteni kauan tahtoi säästää sua; sen voiman siitä arvaat, että epäröin niin suurta herjaa kostaa, ennenkuin ma löin. Sua suututtaa tai sietää loukkaus tuo mun täytyi, jo tuumin, liikaa käsi munkin kiirehtäytyi, liiasta itseäin jo kiihkeydestä moitin ja sillä kauneutesi voiman yksin voitin, kun sulos suurimmat tuon mursi aatteen ies, sua ettei ansaitseisi kunniaton mies ja että lempes uhmin sielus vihaisi mun halpuuttain, kuin uljuuttain se rakasti; totellut jos ma oisin lempes ääntä, en ma ollut oisi sun ja vaalis arvoinen. Sen vielä virkan, vaikka sitä huoannenki, sen toistan, sikskuin tässä ruumiissain on henki: sua loukkasin, mut niin mun tehdä täytyi! Pesi se tahran multa pois, taas olen arvoisesi. Velaton taatostain jo oon ja kunniasta, hyvitys vaatia nyt sull' on vuoro vasta. Vereni tarjota vain sulle tahdoin: mitä mun oli tehtävä, ma tein, teen vielä sitä. Ma tiedän, vastaani sun isäs kuolo nostaa, en uhris henkeä ma sulta tahdo ostaa, verestä vainajan siis veri vuodata, mi katsoo kunniakseen taattos kuoloa.

CHIMENE. Rodrigo! Vihollises vaikka oon, en voi sua siitä soimata, mi sua kunnioi, ja kuinka tuskani mun ilmi tulleekaan, sua syytä en, ma murheitani itken vaan. Lait tunnen kunnian, ja minkä syttää palon niin suuri herja miehen sydämessä jalon; näin tehden, käyttäytyen miesnä kunnian, myös mulle antanut oot ohjeen oikean. Mua kuntos synkkä kautta voittos neuvoi, kostain isäsi kunnian ja oman mainees nostain; nyt mull' on sama huoli, mulla murheekseni eess' isän kosto on ja nosto maineheni. Ah! sinun tähtesi mua murhe murtaa nyt. jos turma muu mult' oisi isän riistänyt, ois onni nähdä sua ollut lohtu ainoo tään poven polttavan, jot' tuska vain nyt vainoo, levinnyt lempeä ois rauha sydämeeni, kun käsi kuivannut ois armas kyyneleeni. Nyt surmaajansa täytyy minun surmata, sen voiton lemmestäni vaatii kunnia, ja kauhun velvoitus, mi minut maahan painaa, muu vaatii toimimaan, pian että oisit vainaa. Näät ällös varro, että vuoksi rakkauteni arasteleisin, kosk' on vuoro kostaakseni. Hyväkses lempi mitä kuiskineekin, sinun vertaises uljuudessa olla täytyy minun: mua loukaten sa näytit: olet arvoiseni; sun kuolos kautta näytän: olen arvoisesi.