Part 33

"Tai ehkä on Mandshuria liian kaukana niistä -- tulkaa kanssani kotiin, tulkaa tänne Chikagoon! Täällä tässä kaupungissa on tänä iltana kymmenentuhatta naista teljettyinä kurjuuden pesiin, nälän pakottamina myymään ruumiinsa voidakseen elää. Ja me tiedämme sen, me laskemme leikkiä siitä! Ja nämä naiset ovat äitiemme peilikuvia, he ovat kenties siskojamme, tyttäriämme; se pieni tyttö, jonka jätit kotiin tänä iltana ja jonka hymyilevät silmät tervehtivät sinua huomenna -- sama kohtalo hänetkin kerran kohtaa! Tänä iltana te löydätte kymmenentuhatta miestä Chikagossa, joilla ei ole kotia eikä rahaa, halukkaina työhön tahi valmiina kerjäämään, mutta kaikki nälkäisinä ja kauhulla odottaen tulevan talven pakkasia! Tänä iltana on Chikagossa satatuhatta lasta, jotka kuluttavat hentoja voimiaan ja turmelevat itsensä elinijäkseen koettaessaan ansaita leipäpalaa! Täällä on satatuhatta äitiä, jotka elävät kurjuudessa ja likasuudessa ja jotka työskentelevät päivät ja yöt hankkiakseen ruokaa pienokaisilleen! Täällä on satatuhatta vanhusta, läpeensä kuluneita ja avuttomia, odottaen kuolemaa, joka vapahtaisi heidät kärsimyksistään! Täällä on miljoona ihmistä, joiden osana on päiväpalkkalaisen kova elämä, jotka ahertavat niin kauvan kuin jaksavat palkan edestä, jolla he töin tuskin kykenevät elättämään itseänsä, jotka elämänsä loppuun asti ovat tuomitut yksitoikkoisuuteen ja ikävään, taisteluun ja kurjuuteen, helteeseen ja pakkaseen, likasuuteen ja sairauteen, tietämättömyyteen, juoppouteen ja rikoksiin!

"Ja nyt kääntäkää minun kanssani lehti ja silmätkää kuvan toista puolta. Täällä on tuhannen -- ehkäpä kymmenentuhatta -- jotka, ovat näitten orjien herroja, jotka omistavat heidän työkykynsä. He eivät tee mitään ansaitakseen sen mitä vastaanottavat, heidän ei tarvitse edes pyytääkään sitä -- se tulee heille vallan itsestään, heidän ainoa vaivansa on jakaa se keskenään. He asuvat palatseissa, he vierittelevät itseään loistossa ja ylellisyydessä -- niin suuressa, etteivät mitkään sanat voi sitä kuvata, että rohkein mielikuvitus tyrehtyy, että sielu tuntee inhoa ja kauhistusta. He maksavat satoja dollareja kenkäparista, nenäliinasta, parista sukkanauhoja, he tuhlaavat miljooneja hevosiin, automobiileihin ja huvilaivoihin, palatseihin ja pitoihin, pieniin kiiltäviin kiviin, joilla he koristavat ruumistaan. Heidän omaansa on kaikki tyyni -- se tulee heille itsestään, aivan kuten lähteensuonet purkautuvat puroihin, purot jokiin, joet virtoihin, virrat mereen -- samalla tapaa tulee yhteiskunnan koko varallisuus itsestään ja säännöllisesti heidän osakseen. Maamies kyntää maata, kaivostyömies kaivautuu maan sisuksiin, kutoja hoitaa kangastuoliaan, muurari panee kiviä kivien päälle, neroniekka tekee keksintöjä, älykäs johtaa, viisas tutkii, runoilija laulaa; ja koko tulos tästä aivojen ja lihasten työstä kokoutuu yhdeksi ainoaksi valtavaksi virraksi, joka laskee heidän syliinsä! Koko yhteiskunta on heidän vallassaan, maailman kaikki työkyvyt ovat riippuvaiset heidän suosiostaan ja armostaan. Koko ihmissuvun voima on heidän käsissään iankaikkisesti ja järkähtämättömästi. Ja he eivät omista ainoastaan yhteiskunnan työtä, he ovat myöskin ostaneet hallitukset, ja kaikkialla he käyttävät varastettua ja väärää valtaansa saadakseen itselleen etuoikeuden kaivaa syvemmiksi ja leveämmiksi ne kanavat, joita myöten maailman rikkaudet virtaavat heille? -- Ja te, työmiehet! Te olette syntyneet ja kasvaneet siihen työhön, te aherratte ja orjailette kuin kuormahevoset, ajatellen ainoastaan nykyistä päivää ja sen suruja -- ja kuitenkin on tuskin ainoatakaan teidän joukossanne, joka uskoo sellaisen asiantilan jatkuvan ikuisesti -- onko keskuudessanne, te nyt tänne kokoutuneet, ketään joka on niin paatunut ja halventunut, että hän rohkenee astua eteeni ja sanoa uskovansa että näin käy iankaikkisesti! Että yhteiskunnan työn tuotteet, ihmissuvun olemassaolon ehdot ovat alati olevat laiskurien ja heidän loiseläjiensä hallussa heidän turhamaisuutensa ja himojensa tyydyttämiseksi -- annettavaksi mihin tarkotukseen ikänä hyvänsä muutamien harvojen yksilöjen käytettäväksi -- että ihmiskunnan työ, sanon minä, ei olisi ihmiskunnan omaisuutta eikä ihmiskunnan tarkastuksen alaisena?

"Ja jos näin joskus tulee käymään, millä tavalla se saadaan alkuun, mikä voima sen saa aikaan? Tulevatko _he_ takomaan miekkoja teidän vapauttamiseksenne, tulevatko _he_ astumaan teidän sotajoukkojenne etunenään ja johtamaan teitä taisteluun? Käytetäänkö heidän rikkautensa tähän tarkotukseen -- rakentavatko he akatemioja ja kirkkoja teidän opettamiseksenne, painattavatko he sanomalehtiä, joissa teidän voittojanne julistetaan, tahi muodostavatko he valtiollisia puolueita taistelua johtamaan ja ylläpitämään? Ettekö voi tajuta, että kaikki tämä on teidän asianne -- teidän asianne siitä unelmoida, teidän asianne panna se toimeen? Että jos se milloinkaan tulee suoritettavaksi, tapahtuu se huolimatta kaikista esteistä, mitä rikkaus ja valta sen eteen voivat panna, huolimatta pilkasta ja panettelusta, vihasta ja vainoomisesta, solmuruoskasta ja vankeudesta? Sen pitää tapahtua teidän alastomissa povissanne olevan voiman kautta, jota sorron raivo vain korottaa! Sokeain ja säälimättömäin surujen kovien ja katkerain opetusten kautta! Kehittämättömän älyn tuskallisen haparoimisen kautta, harjautumattoman äänen heikkojen sävyjen kautta! Hengen erakkomaisen nälän kautta, etsimisen ja kaihon kautta, sydäntuskain ja epätoivon kautta, hädän ja kidutusten kautta! Sen pitää tapahtuman keinojen kautta, joita unelta on varustettu, aatteiden kautta, jotka ovat syntyneet hirsipuun varjossa! Siitä pitää tuleman liike, jonka alku on kaukana aikojen takana; joka on vähän tunnettu ja vielä vähemmän kunnioitettu; joka on helposti ivalle ja ylenkatseelle alttiina; joka on muodoltaan epäkaunista, kostoa ja vihaa ilmaisevaa -- siten kaikkien muiden kuin sinun mielestäsi, sinä työmies, sinä orja -- sinulle huutaa se mahtavalla ja katkeemattomalla äänellä, jota et voi välttyä kuulemasta, missä tahansa maan pinnalla oletkin! Kaikkien sinun kärsimiesi vääryyksien äänellä, kaikkien himojesi ja halujesi, kaikkien velvollisuuksiesi ja toiveittesi äänellä -- kaikkien mille sinä elämässä arvoa panet! Köyhien äänellä, jotka vaativat köyhyyttä lakkaamaan! Sorrettujen äänellä, jotka julistavat tuomiota sorrolle! Se on _työn_ ääni, tuon halveksitun ja häväistyn; ääni valtavan jättiläisen, joka viruu pitkänään maassa -- pilvenkorkeana, usvanlaajuisena, mutta sokaistuna, kahlehdittuna ja tuntematta voimiaan. Ja nyt piinaavat häntä unelmat vastustuksesta, pelonsekaiset toiveet; kunnes hän äkkiä nousee pystyyn ja hänen kahleensa katkeavat -- ja väristys käy halki koko hänen valtavan ruumiinsa, ja siinä tuokiossa tulee unelmasta todellisuus! Hän kavahtaa seisalleen, hän viskaa kahleensa kauvaksi, kuorma putoaa hänen rinnaltaan, hän ryntää pystyyn -- mahtavana, pilven korkuisena; hän seisoo jaloillaan, riemuitsee vastasyntyneestä hurmauksesta -- --"

Ja puhujan ääni murtui äkisti, hänen tunteensa valtasivat hänet yliluonnollisella voimalla, hän seisoi korottaen käsivartensa päänsä yli, ja hänen tietäjähenkensä näytti kohottavan hänet ylös maasta. Kuulijakunta nousi pystyyn yhtenä miehenä, kimakasti kirkaisten, monet liehtoivat käsivarsillaan ja ilmaisivat ylitulvehtivia tunteitaan äänekkäillä naurunrehahduksilla. Ja Jurgis oli yksi näistä, hän huusi keuhkojensa koko voimalla, koska hän ei voinut pidättää itseänsä, koska hänen tunteensa täytyi puhjeta ilmoille tällä tavalla. Se ei ollut ainoastaan miehen kaunopuheliaisuuden voima, joka kuulijat näin tenhosi. Se oli hänen persoonallisuutensa, hänen äänensä voima -- jonka kummallinen sointu tunki sielun sisimpään kuten hopeakellosen kilahdus, joka valtasi kuulijan ruumiin valtavalla tempauksella kuin jättiläisen koura, joka ravisti häntä ja sai hänet vapisemaan äkillisestä arkuudesta; mutta saattaen hänet samalla aavistamaan jotakin, joka ei ollut tästä maailmasta, arvoituksellisia, ennen koskaan lausumattomia salaisuuksia, pelon ja kauhun ilmestyksiä! Tämän miehen sanat olivat Jurgikselle kuten pitkäisenisku hänen sieluunsa; hänen tunteensa vuosivat vedenpaisumuksen voimalla hänen sydänreunojensa yli -- kaikki hänen vanhat toiveensa ja odotuksensa, hänen vanhat surunsa, pettymyksensä ja vihanilmauksensa. Kaikkea, mitä hän konsanaan oli tuntenut koko elämänsä aikana, tunsi hän uudelleen ja vallan uudella liikutuksella, jota tuskin voi kuvata. Että hän oli kärsinyt sellaista sortoa ja sellaisia kauhuja, se oli kylläkin raskasta; mutta että ne olisivat voittaneet ja musertaneet hänet, että hän olisi alistunut ja unohtanut ne levollisesti -- se oli jotakin, jota sanoilla ei käynyt tulkitseminen, se oli enemmän kuin ihminen koskaan voi tietää, se oli jotakin, joka voi tehdä hänet mielipuoleksi! "Mitä on se", kysyi profeetta, "joka murhaa ihmisen ruumiin, sen rinnalla, joka murhaa hänen sielunsa?" Ja Jurgis oli ihminen, jolta sielu oli murhattu, joka oli lakannut toivomasta ja pyrkimästä -- joka oli suostunut alennukseen ja epätoivoon; ja nyt kävi tämä kaamea tosiasia päivänselväksi hänelle! Kaikki hänen sielunsa peruspylväät luhistuivat kokoon, taivas tuntui repeävän hänen päänsä päällä -- hän seisoi siinä nyrkitetyt kätensä ylöspäin kohotettuina, verestävin silmin, suonet korkeina koholla kasvoissaan, ja hänen korvissaan humisi kuin villien petojen ääniä, epätoivoisia, katkonaisia ja helvetillisiä. Ja kun hän ei enää jaksanut huutaa kauvempaa, seisoi hän vielä paikoillaan läähättäen ja mutisten käheästi itsekseen: "Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala!"

XXIX LUKU.

Mies oli käynyt istumaan paikalleen lavalla, ja siitä Jurgis päätti hänen puheensa olevan lopussa. Hyvä-huutoja jatkui vielä monen minuutin ajan; ja sitte alotti joku laulun, johon kaikki yhtyivät, niin että koko sali vavahteli. Jurgis ei ollut kuullut laulua koskaan ennen eikä voinut erottaa sen sanoja, mutta hänet valtasi hurja ja merkillinen tunnelma -- se oli marseljeesi! Sen vyöryessä säe säkeeltä eteenpäin istui hän penkillään ristissä käsin ja vapisten koko ruumiissaan. Hän ei ollut koskaan eläissään ollut niin liikutettuna -- hänelle oli tapahtunut ihme. Hän ei voinut rahtuakaan ajatella, hän oli kuin huumeissaan; ja kuitenkin tiesi hän, että tuon hänen sielussaan tapahtuneen valtavan murroksen kautta hänessä oli syntynyt uusi ihminen. Hän oli temmattu pois hävityksen kidasta, hän oli vapautettu orjuuden ikeestä, koko maailma oli saanut toisellaisen muodon -- hän oli vapaa, hän oli vapaa! Vaikka hänen pitäisi vielä kärsiä kuten ennen, vaikka hänen tarvitsisi vielä kerjätä leipäänsä ja nähdä nälkää, ei se kuitenkaan enää merkitsisi hänelle samaa kuin ennen -- nyt hän tajuaisi sen ja kantaisi sen. Hän ei enää ollut mikään kohtalon leikkikalu, hänestä tulisi mies jolla oli oma tahto ja päämäärä, jonka puolesta taistella ja kuollakin, jos niin tarvittiin! Täällä oli miehiä, jotka auttaisivat ja neuvoisivat häntä oikeaan; hänellä olisi liittolaisia ja ystäviä, hän asuisi lähellä oikeuden istuinta ja astuisi tietään käsi vallan kainalossa.

Kun kokous viimein lopetettiin ja kuulijat alkoivat hajautua, istui Jurgis parka vielä paikallaan ahdistuksen ja epävarmuuden valtaamana. Hän ei ollut ajatellut, että hänenkin täytyisi lähteä tiehensä kuten kaikki muut -- hän oli kuvitellut että hänen ihana unelmansa kestäisi aina, että hän nyt olisi löytänyt tovereja ja ystäviä. Mutta nyt hänenkin täytyisi nousta ja poistua, hänen kaunis näkynsä katoisi eikä hän enää koskaan saisi nähdä sitä! Hän istui paikallaan pelästyneenä ja neuvottomana; mutta kun toiset samalla penkillä istuvat tahtoivat mennä pois, oli hänenkin pakko nousta pystyyn ja seurata muita. Kulkiessaan ulosvirtaavan ihmisjoukon mukana hiljalleen ovea kohti katsoi hän tutkiskellen naapureihinsa, mutta ei ollut ketään, joka olisi tarjoutunut keskustelemaan asiasta hänen kanssaan. Hän oli nyt niin lähellä ovea, että tunsi kylmän yöilman puhaltelevan vastaan. Silloin valtasi hänet epäilys. Hän ei tiennyt mitään äsken kuulemastaan puheesta, hän ei edes tuntenut puhujan nimeäkään, ja nyt hänen olisi mentävä niine hyvineen matkaansa -- ei, tuhatta kertaa ei, se oli sulaa hulluutta, hänen täytyi saada puhua jonkun kanssa; hänen täytyi saada kääntyä puhujan itsensä puoleen ja purkaa tälle sydämmensä. Tuo mies ei kuitenkaan työntäisi häntä luotaan, sellainen kurja retkulainen kuin hän olikin!

Hän astui sisään ja asettui kahden penkkirivin väliin, ja joukon vähettyä meni hän puhujalavalle. Puhuja oli jo lähtenyt pois, mutta muuan sivuovi oli auki ja ihmisiä kulki siitä ulos ja sisään ilman että kukaan esti. Jurgiskin rohkasi itsensä ja kävi sisään, ja kulettuaan käytävän päähän tuli hän eräälle ovelle, jonka eteen paljon ihmisiä oli kotoutunut. Kenkään ei kiinnittänyt häneen huomiotaan, joten hän tunkeutui sisään ja näki eräässä nurkassa sen miehen jota hän etsi. Puhuja istui tuolilla, rinta sisään painuneena ja silmät puoli ummessa; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja toinen käsivarsi riippui tarmottomana kupeella. Muuan jykeväruumiinen ja silmälaseilla varustettu mies seisoi lähellä ja pidätti sisääntunkeutuvaa ihmisjoukkoa, sanoen: "Olkaa hyvät ja käykää vähän syrjään, ettekö näe että toveri on väsynyt?"

Jurgis seisoi kärsivällisesti alallaan viisi tai kymmenen minuuttia. Tavantakaa tuolilla istuva mies katsahti ylös ja virkkoi pari sanaa lähellä seisoville; ja viimein kohtasi hänen katseensa Jurgiksen. Katse näytti sisältävän kysymyksen, jonkavuoksi Jurgis teki rohkean päätöksen ja astui esiin.

"Minä tahdon kiittää teitä, herra!" sanoi hän hätiköivällä kiiruulla. "En voinut lähteä täältä, ennenkun olen sanonut teille kuinka paljon -- kuinka iloinen olen saatuani kuulla teitä. Minä -- minä en tiedä lainkaan siitä asiasta -- --"

Jykeväruumiinen silmälasimies, joka oli puhellut jonkun syrjäisen kanssa, tuli nyt väliin. "Toveri on liian väsynyt puhuakseen kenenkään kanssa -- --" alotti hän, mutta toinen kohotti kättään.

"Odotas", sanoi hän, "hänellä olisi jotakin minulle sanottavaa." Ja sitte katsoi hän Jurgikseen kysyen: "Ymmärtääkseni tahdotte tietää enemmän sosialismista?"

Jurgis hätkähti. "Minä -- minä -- --" sopersi hän, "minä tahtoisin tietää jotakin siitä mitä puhuitte -- minä tarvitsen apua. Minä olen käynyt kaiken sen lävitse."

"Missä asutte?" kysyi toinen.

"Minulla ei ole kotia", Jurgis vastasi. "Olen ilman työtä."

"Olette ulkomaalainen, vai kuinka?"

"Litvalainen, herra."

Mies mietti tuokion ja kääntyi sitte ystävänsä puoleen. "Ketähän täällä olisi, Walters?" kysyi hän. "Onhan meillä Ostrinski -- mutta hän on puolalainen -- --"

"Ostrinski puhuu litvaa", vastasi toinen.

"Hyvä, tahdotko katsoa onko hän jo mennyt pois?"

Toinen lähti, ja puhuja katseli jälleen Jurgista. Hänellä oli syvällä päässä olevat mustat silmät, ja hänen kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja tuskaa. "Olen vallan näännyksissä -- minä olen puhunut joka päivä kuukauden mittaan. Mutta minä esitän teidät eräälle, joka voi auttaa teitä yhtä hyvin kuin minä -- --"

Sanantuojan ei ollut tarvinnut mennä etemmä kuin ovelle, ja hän toi mukanaan miehen, joka esiteltiin Jurgikselle "toveri Ostrinskina". Toveri Ostrinski oli pieni mies, joka tuskin ulottui Jurgiksen hartiain tasalle, kasvot kuihtuneet ja täynnä ryppyjä -- hyvin ruma mies ja hiukan rampa. Hänellä oli päällään pitkäliepeinen musta takki, ja hänen silmänsä olivat arvattavasti heikot, koska hän käytti vihreitä silmälasia, jotka antoivat hänelle hullunkurisen muodon. Mutta hänen kättelynsä oli sydämmellinen ja hän puhui litvaa, joka seikka heti saattoi Jurgiksen tuntemaan ystävyyttä häntä kohtaan.

"Te haluatte tietää jotakin sosialismista?" sanoi hän. "Varmaankin niin. Lähtekäämme nyt yhdessä kävelemään, niin saamme häiriytymättä puhella asiasta."

Ja niin otti Jurgis suurelta tietäjältä jäähyväiset ja lähti ulos. Ostrinski kysyi missä hän asui, tarjoutuen tulemaan mukana sille taholle, ja nyt täytyi Jurgiksen vielä kerran selittää olevansa koditon. Toisen kehotuksesta hän kertoi koko historiansa, miten hän oli tullut Amerikaan ja miten hänen oli käynyt teurastamoissa, miten perhe oli hajautunut ja hänestä itsestään tullut maankiertäjä. Niin paljon sai pieni mies tietää, ja kuultuaan kertomuksen loppuun asti pusersi hän Jurgiksen käsivartta kovasti. "Te olette käyny kiirastulen läpi, toveri!" sanoi hän. "Me teemme teistä vielä sankarin!"

Sitte kertoi Ostrinski puolestaan omista olosuhteistaan. Hän olisi mielellään kutsunut Jurgiksen kotiinsa -- mutta hänellä oli vain kaksi huonetta eikä ainoatakaan sänkyä vieraan varalle. Hän olisi kernaasti antanut Jurgikselle oman sänkynsä, mutta hänen vaimonsa oli sairas. Mutta kun hän sai kuulla hänen muussa tapauksessa saavan maata jossain porttikäytävässä, tarjosi hän kumppanilleen keittiönsä lattian, jonka tarjouksen toinen ilolla vastaanotti. "Me emme tahdo että jollekulle tovereista käy huonosti" sanoi puolalainen.

Ostrinskin koti oli Ghetto-piirissä, missä hänellä oli kaksi huonetta erään talon kellarikerroksessa. Astuessaan sisään he kuulivat lapsenitkua, ja isäntä kiiruhti sulkemaan makuuhuoneen oven. Hänellä oli kolme pientä lasta, ja nuorin oli juuri syntynyt. Hän veti vieraalleen tuolin keittiönlieden ääreen, pyytäen Jurgikselta anteeksi ympäristön epäjärjestystä, lisäten ettei sellaisessa tapauksessa saanut olla aivan turhan tarkka. Puolen keittiöstä anasti työpöytä, jolla makasi kokonaisia kasoja puolivalmiita miesten housuja, ja Ostrinski selitti olevansa "housuompelija". Hän sai suuria määriä leikattuja vaatekappaleita kotiinsa, missä hän vaimonsa kanssa neuloi ne valmiiksi. Sillä tavalla hän hankki toimeentulonsa, mutta se kävi hänelle yhä vaikeammaksi, sillä hänen silmänsä kovasti heikontuivat. Mitä sitte tapahtuisi kun he kävivät työhön kykenemättömäksi, sitä hän ei voinut sanoa; hän ei ollut voinut säästää rahtustakaan -- hyväpä jos pysyi hengissä 12-14 tunnin työllä päivässä. Housuparin neulomiseen ei tarvittu suurtakaan taitoa, ja ken hyvänsä voi oppia sen, jonkavuoksi palkka yhä pieneni. Tällaista menettelyä nimitettiin "kilpailupalkaksi", ja jos Jurgis halusi tietää mitä sosialismi on, niin oli parasta alkaa tästä. Työmiehet oli riippuvaiset tilauksista voidakseen elättää itseään ja omiaan päivästä päivään, niin että heidän oli kilpailtava alimpain maksuehtojen tarjoamisessa, ja enimmän työtä sai se, joka oli vaatinut vähimmän. Sillä tapaa saivat ihmiset olla alituisessa kamppailussa elämästä ja kuolemasta köyhyyden kanssa. Se oli "kilpailua", niin kauvan kuin oli kysymys palkannauttijasta, siitä henkilöstä jolla oli vain työnsä myytävänä; pinnalla liikkujoille, työnantajoille, asia esiintyi tietysti vallan toisessa valossa -- heitä oli vain vähälukuinen joukko, he voivat liittäytyä yhteen, eikä heidän voimaansa voinut mikään murtaa. Samalla tapaa muodostui kautta koko maailman kaksi ihmisluokkaa, joita toisistaan erotti ylipääsemätön kuilu -- kapitalistiluokka suunnattomine rikkauksineen ja köyhälistöluokka, joka näkymättömillä siteillä oli kahlittu orjuuteen. Jälkimmäisiä oli tuhat yhtä vastaan, mutta he olivat tietämättömiä ja avuttomia ja riippuivat isäntänsä armosta, kunnes olivat järjestyneet -- kunnes olivat saavuttaneet "luokkatietoisuuden". Se oli hidas ja vaikea kehitys, mutta he eivät keskelle tietä pysähtyisi -- se oli kuin lumivyöryn kulku: kun se kerran oli saatu liikkeelle, ei sitä mikään mahti pystynyt seisauttamaan. Jokainen sosialisti toi kortensa yhteisen asian hyväksi ja eli "parempien aikojen" toivolla, jolloin työläisluokka pääsisi vaaliuurnalle ja ottaisi hallitusohjat omiin käsiinsä -- silloin he tekisivät lopun kapitalismista. Vähän siinä merkitsi miten köyhä joku henkilö oli tai miten suuresti hän kärsi; hän ei voinut koskaan tuntea itseänsä oikein onnettomaksi kun hän kerran tiesi tästä tulevaisuudesta; ja vaikkapa hän itse ei saisikaan nähdä sitä, niin saisivat hänen lapsensa nähdä sen, ja sosialistille oli puolueen voitto hänen oma voittonsa. Hänellä olikin aina tilaisuutta iloita puolueen menestyksestä. Täällä Chikagossa esim. liike kasvoi mahtavalla vauhdilla. Chikago oli maan teollisuuskeskus, eivätkä ammattiyhdistykset olleet missään muualla niin voimakkaita; mutta niiden yhteenliittymisestä oli sangen vähän hyötyä työmiehille, sillä työnantajat olivat myöskin liittyneet yhteen, trusteiksi. Seurauksena oli, että lakot tavallisesti epäonnistuivat, ja niin pian kun ammattiyhdistykset hajautuivat, menivät niiden jäsenet sosialismin leiriin.

Ostrinski selvitti puolueen järjestäytymistä, sitä koneistoa, jonka avulla köyhälistö hankki itselleen itsekasvatusta. Sillä oli nimittäin paikallisia osastoja [Alkutekstin sana "local" oikeastaan merkitsee vain paikkaa, paikallisuutta. Suom. muist.] kaikissa suurissa kaupungeissa, ja sellaisia perustettiin paraikaa myöskin pienemmille paikkakunnille. "Paikallisessa osastossa" oli jäseniä kuudesta aina tuhanteen, ja nykyään oli olemassa neljätoista sataa sellaista osastoa ja niissä jäseniä yhteensä viisikolmatta tuhatta, jotka suorittivat maksuja järjestön pystyssäpysymisen hyväksi. "Paikallisella maakuntaneuvostolla", kuten kaupunkijärjestöä nimitettiin, oli kahdeksan haaraosastoa, ja ainoastaan nämä "neuvostot" uhrasivat useita tuhansia dollareja tarkotustensa ajamiseksi. Joka viikko ilmestyi englantilainen puoluejulkaisu ja samaten böömiläinen ja saksalainen. Sitäpaitsi julaistiin Chikagossa kuukauslehteä, ja puolueella oli ko-operatiivinen kustannusliikkeensä, joka julkaisi puolitoista miljoonaa sosialistista kirjaa ja lentolehtistä vuosittain. Kaikki tämä oli syntynyt vasta aivan viime vuosina -- koko liikkeestä oli tuskin tiedetty vielä mitään silloin kun Ostrinski ensin oli tullut Chikagoon.

Ostrinski oli puolalainen ja noin 50-vuotias. Hän oli asunut Schlesiassa ja kuulunut halveksittuun ja vainottuun rotuun. Hän oli ottanut osaa kansanliikkeeseen 1870-luvun alussa, jolloin Bismarck Ranskan nöyryytettyään oli suunnannut "veren ja raudan" politiikkinsa "internatsionalea" vastaan. Ostrinski oli kahdesti viskattu vankeuteen, mutta hän oli nuori silloin eikä siitä suuresti välittänyt. Sitte hän oli ottanut osaa taisteluun vielä kerran, vaikka hän, juurikun sosialismi oli murtanut kaikki sulut ja tullut mahtavaksi valtiolliseksi vallaksi Saksassa, oli muuttanut Amerikaan, jossa hän sai alkaa vallan alusta. Amerikassa oli siihen aikaan naurettu sosialismille -- Amerikassa, jossa kaikki ihmiset olivat vapaita! "Aivan kuin valtiollinen vapaus tekisi 'palkkaorjuuden' sitä siedettävämmäksi!" lausui Ostrinski.

Pieni räätäli nojaui taapäin kovan puutuolinsa selkää vastaan, jalat lämmittämättömän keittiönlieden reunalla, ja puheli matalalla äänellä, jottei häiritsisi viereisessä huoneessa makaavia. Jurgiksesta tuntui tämä mies miltei yhtä ihmeelliseltä kuin äskeinen suuri puhuja; hän, köyhä, halvin kaikkein halvimmista, nälän ja kurjuuden veli -- ja kuitenkin, miten paljon hän tiesikään, miten paljon hän olikaan uskaltanut ja vaikuttanut, minkälainen sankari hän olikaan ollut!