Part 26

Molemmat toiset odottivat, kunnes hän oli väsynyt nauramaan, nähdäkseen mikä uusi hullutus sitte juolahtaisi hänen päähänsä. "Mitä siinä muljotatte!" kivahti hän viimein. "Niin -- olinpa unohtaa, että ystäväni -- hik -- on nälissään. Kuuletkos, Hamilton -- Mr. Rednosella on nälkä! Laita tänne jotakin illallista. Tule kanssani, vanha veikko -- tätä tietä -- mutta kule vakavasti, jottet luista lattialla -- kas niin! Hamilton, meillä pitää olla myöskin jotakin juotavaa, lempo soi! Tuo tänne joku pullo vuoden '48 madeiraa. Kuuletteko, herraseni?"

"Kyllä, herrani," sanoi hovimestari nyreästi; "mutta, master Frederick, teidän isänne antoi määräyksen -- --"

Master Frederick nousi horjuen pystyyn ja koetti ottaa komean ryhdin. "Minun isäni määräykset annettiin minulle -- hik -- eikä teille", hän huusi. Sitte, laskien käsivartensa Jurgiksen kaulalle, hän hoiperteli ulos huoneesta. Mutta matkalla uusi ajatus pisti hänen päähänsä, ja hän kysyi: "Joitakin -- hik -- kaapelisähkösanomia minulle, Hamilton?"

"Ei, herrani," vastasi hovimestari.

"Kuvernööri on kai vielä matkoilla. Entä miten kaksoset, Hamilton?"

"Ne voivat hyvin, herrani."

"Hyvä!" sanoi Master Freddie, ja lisäsi sitte huoaten: "Jumala niitä siunatkoon, pikku karitsaisia!"

He astuivat ylös isoja valtaportaita, hitaasti ja askeleen kerrassaan. Portaiden päässä häämötti hämärästä heitä vastaan lähteelle kumartuvan vedenneitosen patsas -- hurmaavan kaunis kuva, jonka iho näytti lämpimänä kohoilevan ja jäsenet liikkuvan. Ylhäälläkin oli iso, tammisilla seinäpaneeleilla varustettu eteissali, johon aukeni monilukuisten huoneiden ovia. Hovimestari oli viipynyt alhaalla muutamia minuutteja antamassa käskyjä ja sitte seurannut heitä, nyt hän taas painoi sähkönappulaa, ja sali hohti valosta. Hän avasi heille erään oven ja painoi toista nappulaa, ja Master Freddien yksityinen huoneusto aukeni heidän eteensä.

Etumainen huone oli sisustettu lukuhuoneeksi. Keskellä lattiaa seisoi mahonkipöytä, peitettynä kirjoilla ja tupakkivehkeillä; seinät olivat koristetut asianomaisen oppilaitoksen väreillä ja merkkikuvilla sekä sitäpaitsi lipuilla, väritetyillä ilmoitusplakaateilla, valokuvilla ja urheiluesineillä -- tennisroketeilla, kanoottiairoilla, golfnuijilla ja polosauvoilla. Suunnaton hirvenpää, sarvineen liki kaksi metriä korkea, tuijotti vastapäisellä seinällä olevaan puhvelihäränpäähän, ja kiillotettua lattiaa peittivät karhun- ja tiikerintaljat. Pitkin seiniä oli sohvia ja keinutuoleja, akkunalaudat olivat peitetyt pehmeän värisillä ja mielikuvituksellisilla kuvioilla koristetuilla kankailla; muuan nurkka oli kalustettu persialaiseen tyyliin, jonka tärkeimmät esineet olivat mahtava, matala leposohva ja korkea, hopeoittu pylväslamppu. Eräästä seinästä aukeni ovi makuuhuoneeseen, ja sen rinnalla oli kylpyhuone, jossa oli kylpyamme puhtaimmasta marmorista, ainakin 40,000 dollaria maksava.

Master Freddie seisoi hetkisen äänettömänä ja katseli tyytyväisesti hymyillen Jurgiksen sanatonta ihmetystä. Sitte tuli viereisestä huoneesta koira, suunnaton verikoira, jonka vertaista Jurgis ei ikänään ollut nähnyt. Se haukotteli avaten suunsa, joka oli kuin louhikäärmeen kita, ja asteli hitaasti nuorukaisen luo häntäänsä heilutellen.

"Halloo, Dewey!" huusi sen isäntä. "Onko ollut ikävä minua, vanhapoika? No hyvä -- halloo -- halloo te siellä -- mitä nyt?"

Koira murisi uhkaavasti Jurgikselle.

"Ahaa, Dewey -- se on minun ystäväni Mr. Radnose -- kuvernöörin vanha ystävä! Mr. Radnose, amiraali Dewey -- kas niin, pudistakaa toistenne käsiä, hyvät herrat -- hik!"

Puhuja vaipui väsyneenä isoon nojatuoliin, ja "amiraali Devey" laskeutui maata hänen viereensä. Se ei enää murahdellut, mutta ei siirtänyt katsettaankaan Jurgiksesta. Se oli ilmeisesti erittäin viisas eläin, tuo "amiraali".

Hovimestari oli sulkenut oven ja seisoi nyt sen suussa, tarkaten Jurgista joka sekunti. Pian kuului askeleita ulkopuolelta, ja hänen avattuaan oven astui sisään livreapukuinen palvelija kantaen katettua ruokapöytää ja hänen perässään kaksi muuta miestä kantaen kannellisia vateja. Viimemainitut seisoivat liikahtamatta kuin kuvapatsaat, sillä aikaa kun ensimmäinen laski pöydän lattialle ja asetteli sille herkkuja yhden toisensa perään. Siinä oli kylmiä piirakoita, paistiviipaleita, ohkasia juustovoileipiä, maljallinen persikoita ja kermaa (tammikuussa!) ja pieniä monivärisiä ja kuvanmuotoisia biskviittejä; ei myöskään puuttunut puolta tusinaa viinipulloja jäähdytysastioissaan.

"Se on sinua varten!" huudahti Master Freddie ilakoiden, katsahdettuaan ruokiin. "Käy kimppuun, vanha veitikka, liikuta jäseniäsi!"

Hovimestari tarttui pöydän vastaisella puolella olevan tuolin selkään, ja Jurgis luuli hänen tahtovan vetää sen hänen altaan; mutta vihdoin hän käsitti toisen tarkotuksena olevan lykätä tuoli hänen alleen, ja silloin istahti hän sille, vaikkakin vastahakoisesti ja epäröiden. Master Freddie huomasi palvelijain läsnäolon hämmentävän vierastaan, ja hän huomautti päällään viitaten heille: "Voitte mennä."

Kaikki lähtivät, paitsi hovimestari.

"Sinäkin voit poistua, Hamilton", hän sanoi.

"Master Frederick -- --" alkoi mies.

"Mene!" huudahti nuorukainen kiukkuisesti. "Kirottua, etkö kuule mitä sanon?"

Mies lähti ja lukitsi oven jälestään; ja Jurgis, joka oli yhtä terävänäköinen kuin hän, huomasi hänen ottavan avaimen pois ovesta, voidakseen katsella sisään avaimenreijästä.

Master Fredrick kiinnitti nyt huomionsa ruokapöytään ja sanoi: "No, anna soida!"

Jurgis katseli häneen epäröivästi. "Syö!" huusi toinen. "Sullo sisääsi, vanha saapas!"

"Ettekö te syö mitään?" Jurgis kysyi.

"En ole nälkäinen", oli vastaus -- "ainoastaan janoinen. Kitty syötti minulle vähän makeisia -- käy sinä päälle vain!"

Sitte Jurgis alotti sen enempää vastaan kinastelematta. Hän lapioi ruokia suuhunsa veitsellä ja haarukalla yht'aikaa. Hän söi, kuten ei olisi ruokaa nähnyt kokonaiseen vuoteen. Toinen katseli häntä ihmetellen, kehotellen tavantakaa: "Anna mennä vain!"

Sitte hän kurotti Jurgikselle pulloa. "Ja nyt juo", sanoi hän; ja Jurgis otti pullon ja kallisti sen suullensa, ja ihmeellinen, ylimaallinen neste poreili hänen kurkkuunsa, pannen joka hermon hänessä värähtelemään ja täyttäen hänen mielensä ilolla ja rauhalla. Hän tyhjensi pullon viime tilkkaan asti ja päästi sitte pitkän "A -- ah!"

"Hyvää ainetta tämä, vai mitä?" sanoi Freddie mielenkiinnolla; hän oli nojautunut tuolinsa selkää vastaan, pannen kätensä ristiin niskalleen ja tirkistellen Jurgikseen.

Ja Jurgis tirkisteli häneen takasin. Nuorukainen oli puettu tahrattomaan iltapukuun ja näytti hyvin sievältä -- hän oli kaunis poika, kutrit kultaset ja pää kuin Antinouksella. Hän hymyili Jurgikselle tuttavallisesti ja rupesi taas pakinoimaan lapsellisen avomielisesti. Tällä kertaa hän puhui kymmenen minuuttia yhtäpäätä ja kertoi sen kestäessä Jurgikselle perheensä koko historian. Hänen iso veljensä Charlie oli rakastunut vilpittömään tyttöön, joka näytteli "Pikku Tähtisilmää" "Kamtshatkan kaliifissa". Hän oli jo ollut menemäisillään naimisiin tämän kanssa, mutta "kuvernööri" oli vannonut tekevänsä hänet perinnöttömäksi ja antanut hänelle ison rahasumman, jolla "Pikku Tähtisilmän" loukattu hyve oli sovitettu. Nyt oli Charleylla lupaa oppilaitoksestaan ja oli hän lohduttanut itseänsä hyvällä automobiililla korvaukseksi menetetystä kuherruskuukaudesta. "Kuvernööri" oli ollut aikeissa tehdä perinnöttömäksi toisenkin lapsistaan, sisar Gwendolenin, koska tämä oli mennyt naimisiin erään italialaisen markiisin kanssa, jolla oli pitkä rimsu arvonimiä ja rekordi kaksintaisteluissa. He elivät markiisin linnassa -- tai oikeammin olivat eläneet, kunnes markiisi eräänä päivänä oli nakannut ruokavadin vaimonsa päähän; silloin oli tämä sähköttänyt isäänsä apuun, ja vanha herra oli päätäpahkaa rientänyt opettamaan hänen kreivilliselle armolleen mitä hänen rauhaansa sopi. Niinpä oli Freddie jätetty aivan yksikseen, vaivaiset kaksituhatta dollaria taskurahoinaan. Freddie oli innoissaan ja mietiskeli vakavia asioita -- jollei niitä muuten saatu onnelliseen loppuun, tahtoi hän muitta mutkitta naida "Kittynsä" ja odottaa, mitä isäukko siitä arvelisi.

Sillä tapaa tuo miellyttävä nuorukainen lörpötteli, kunnes oli tyhjentänyt kaikki väsähtäneet voimansa. Hän hymyili suloisinta hymyään Jurgikselle, ja hänen silmänsä painuivat uneliaasti kiini. Sitte hän taasen avasi ne ja hymyili vielä kerran, kunnes ne painuivat niin tiiviisti kiini, etteivät enää auvenneet.

Muutamia minuutteja Jurgis istui aivan liikkumattomana, katsellen pöytätoveriaan. Itse hän oli vallan huumautuneena nauttimastaan sampanjasta. Kerran hän liikahti, mutta silloin koira murahti; ja sen jälkeen hän istui aivan hiljaa, tuskin tohtien hengittääkään -- kunnes ulko-ovi äänettömästi aukeni ja hovimestari astui sisään.

Tämä läheni Jurgista varpaisillaan katsellen häntä tuimasti; Jurgis puolestaan nousi pystyyn ja peräytyi hänen edessään yhä kauvemmaksi taapäin. Vihdoin tuli heille seinä vastaan, ja silloin hovimestari osoitti Jurgikselle ovea, kuiskaten: "Ulos täältä!"

Jurgis epäröi hetkisen, katsahtaen Freddien puoleen, joka kuorsasi hiljaa.

"Jos herätät hänet, sinä koiran poika", kuiski hovimestari kiihkoisasti, "niin muserran kallosi, ennenkun pääset pois täältä!"

Silloin ei Jurgis enää epäröinyt. Hän näki "amiraali Deweyn" tulevan häntä kohti murahdellen hiljaa mutta kammottavasti hampaittensa välistä. Hän alistui ja syöksyi ovelle.

He kulkivat aivan hiljaa ulos huoneesta ja rappusia alas sekä halki suuren, nyt sysipimeän alemman eteissalin. Ulko-ovella Jurgis pysähtyi, ja hovimestari oli heti hänen vierellään.

"Kädet ylös!" sähisi hän. Jurgis kavahti askeleen taapäin ja nyrkitti terveen kätensä.

"Miksi niin?" huudahti hän; ja sitte ymmärtäen, että toinen tahtoi tutkia hänen taskujaan, vastasi hän: "Tahdon ensin nähdä sinun menevän alas h----ttiin!"

"Haluatko sitte päästä vankilaan?" kysyi hovimestari uhkaavasti. "Minä lähetän hakemaan poliisia -- --"

"Lähetä vain!" karjasi Jurgis raivostuneena. "Mutta elä tuo käsiäsi lähelle, sanon minä! Minä en ole koskenut mihinkään teidän kirotussa talossanne, enkä salli sinunkaan koskevan minuun!"

Hovimestari, joka pelkäsi nuoren herransa heräävän tästä melusta, meni senvuoksi äkkiä ovelle ja avasi sen. "Ulos paikalla!" sanoi hän; ja kun Jurgis astui kynnyksen yli, antoi hän tälle niin valtavan potkun, että miesparka suinpäin lensi alas kivirappusia ja putosi pää edellä lumihankeen alhaalla.

XXV LUKU.

Jurgis nousi pystyyn kiehuen raivosta; mutta ovi oli teljetty kiini, ja koko suuri palatsi oli pimeä ja suljettu. Sitte alkoi jäätävä tuuli purra häntä kasvoihin, ja hän kääntyi ja rupesi juoksemaan poispäin.

Hän pysähtyi vasta tultuaan runsasliikkeisille kaduille, jottei kiinnittäisi vastaantulevain huomiota itseensä. Huolimatta viimeisestä nöyryytyksestä hänen sydäntään kuohutti raju voitontunne. Hän oli voittanut pelin! Hän vei tuontuostakin kätensä housuntaskuun saadakseen varmuutta, että kallisarvoinen sadandollarin seteli vielä oli siellä.

Ja kuitenkin hän oli pulassa -- omituisessa, jopa pelottavassakin pulassa, kun hän lähemmin mietti asiaa. Hänellä ei ollut senttiäkään paitsi tuota seteliä! Ja hankkiakseen itselleen suojaa yöksi täytyi hänen rikkoa se!

Jurgis kuljeskeli edestakaisin puolen tunnin ajan vaivaten päätänsä keksiäkseen jotakin keinoa tästä pälkähästä pääsemiseksi. Hän voi mennä johonkin hotelliin tai rautatienasemalle saadakseen sen rikotuksi; mutta mitähän ihmiset ajattelisivatkaan nähdessään sellaisella rääsyniekalla kuin hän sadandollarin setelin? Hän todennäköisesti joutuisi poliisin kynsiin koettaessaan rikkoa sitä. Ja mitä hän osaisikaan heille kertoa? Huomenissa Freddie Jones huomaisi menettäneensä rahan, poliisi pantaisiin liikkeelle ja seteli häneltä riistettäisiin. Ainoa keino, mitä hän voi ajatella, oli mennä kapakkaan. Hän voi maksaa nautittavansa ja siten saada rahan rikotuksi.

Hän alkoi tähystellä sopivaa paikkaa kulkiessaan katua eteenpäin, mutta astui useitten ohi nähdessään ne täpösen täynnä väkeä -- kunnes keksi viimein muutaman anniskelun, jossa isäntä oli aivan yksikseen. Silloin hän äkkiä kokosi rohkeutensa ja kiipesi sisään.

"Voinko saada sadandollarin setelin rikotuksi täällä?" hän kysyi.

Isäntä oli rotevaruumiinen mies, jolla oli käheä ääni ja voimakkaasti muodostunut alaleuka, ja hänen kasvojaan peitti kolmen viikon vanha parransänki. "Mitä sanotte?" hän kysäsi vastaan.

"Kysyin voinko rikkoa sadandollarin setelin täällä?"

"Mistä sen olette saanut?" isäntä epäluuloisesti kysyi.

"Se on samantekevää", Jurgis vastasi; "se on minulla ja minä tahdon saada sen rikotuksi. Maksan teille vaivastanne."

Toinen levitti tihruiset silmänsä selälleen. "Antakaahan nähdä sitä", hän sanoi.

"Tahdotteko rikkoa sen?'" kysyi Jurgis, työntäen käden taskuunsa.

"Miten hitoilla voin tietää onko se oikea vai eikö?" myrähti krovari. "Miksi luulettekaan minua, häh?"

Silloin astui Jurgis hitaasti ja varovaisesti häntä kohti, otti setelin esiin ja piti sitä muutaman silmänräpäyksen sormiensa välissä, toisen tähystellessä häntä vihamielisin katsein tiskinsä takaa. Vihdoin viimein hän luovutti sen tälle.

Krouvari otti sen ja rupesi tutkimaan sitä; hän silitti sitä sormiensa välissä ja piti sitä valoa vastaan, hän käänsi sen nurin, käänsi sen ylösalasin ja katseli sitä sivulta. Se oli uusi ja jotenkin sileä, ja tämä seikka sai hänet epäröimään. Jurgis seisoi ja vakoili hänen liikkeitään kuin kissa koko ajan.

"Hm", mörähti isäntä viimein ja mittaili katseillaan vierastaan kiireestä kantapäähän -- rääsyinen, pahalta löyhkäävä maankiertäjä ilman päällystakkia ja toinen käsi siteessä -- ja sitte sadandollarin seteli!

"Haluatteko tilata mitään?" hän kysäsi.

"Kyllä", sanoi Jurgis, "tahdon lasin olutta."

"Hyvä", sanoi toinen, "tahdon rikkoa rahan." Ja hän pisti setelin taskuunsa, laski tynnöristä lasin olutta Jurgikselle ja istahti tiskille. Sitte hän kääntyi kassakoneeseensa päin, pisti aukkoon viisi senttiä ja rupesi poimimaan vetolaatikosta pikkurahaa. Vihdoin hän kääntyi Jurgikseen päin ja laski hänelle rahat -- kaksi kymmenensentin, yhden viidenkolmattasentin ja yhden viidenkymmenensentin lantin. "Siin' on", hän virkahti.

Silmänräpäyksen Jurgis odotti siinä uskossa, että hän kääntyisi jälleen kassakoneensa puoleen. "Entä minun yhdeksänkymmentä yhdeksän dollariani?" hän sanoi.

"Mitkä yhdeksänkymmentä yhdeksän dollaria?" kysyi krouvari.

"Vaihtorahani!" huusi hän -- "jäännös sadasta dollarista!"

"Mene tiehesi", sanoi isäntä, "rupeat hulluttelemaan!"

Ja Jurgis katseli häntä hurjin katsein. Tuokioksi valtasi hänet kauhu -- musta, herpaseva, kamala kauhu, joka puristi hänen sydämmensä kokoon; ja sitte tuli häneen raju, huumaava raivo -- hän karjasi kovaa, sieppasi olutlasin ja paiskasi sen toisen päätä kohden. Mies kumartui vaistomaisesti, niin että se hipasi noin puolen tuuman päästä hänen kalloaan; mutta kun hän jälleen oikasi itseään ja katsahti Jurgikseen, heilutti tämä tervettä kättään tiskin yli ja läimähytti häntä niin ankarasti vasten naamaa, että hän kaatui takaperin pitkäkseen lattialle. Ja kun Jurgis nousi tiskin yli ja syöksyi hänen peräänsä, rupesi hän huutamaan kaikista voimistaan: "Apuun, apuun!"

Jurgis sai rynnätessään käsiinsä pullon hyllyltä; ja kun isäntä rupesi rimpuilemaan ylös lattialta, paiskasi hän aseensa häntä kohti kaikella voimallaan. Se hipasi vallan läheltä miehen päätä ja särkyi palasiksi ovenkamanaan. Silloin Jurgis syöksähti takasin ja ryntäsi hänen kimppuunsa keskellä lattiata. Sokeassa raivossaan hän syöksyi toisen päälle vallan aseettomana, ja sitä oli krouvari odotellut -- hän kohtasi hyökkääjänsä puolitiessä ja antoi tälle niin voimakkaan iskun silmien väliin, että hän tupertui pitkäkseen lattialle. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja kaksi miestä säntäsi sisään -- juuri kun Jurgis kapusi ylös vaahdoten raivosta ja koettaen kiskaista kipeää kättään siteestä irti.

"Tarkatkaa häntä!" huusi isäntä. "Hänellä on veitsi!" Ja huomatessaan että molemmat vastatulleetkin näyttivät halukkailta tappeluun, syöksyi hän uudelleen Jurgiksen kimppuun ja iski tätä niin että hän jälleen kaatui, jonka jälkeen kaikki kolme hyökkäsivät hänen päälleen ja potkivat häntä ympäri lattiata.

Tuokiota myöhemmin ryntäsi muuan poliisi sisään, jolloin krouvari huusi vielä kerran: "Varokaa hänen veistään!" Jurgis oli päässyt polvilleen, kun poliisi hyppäsi askeleen häntä kohti ja sivalsi häntä vasten kasvoja pampullaan. Vaikka lyönti sai hänet horjahtamaan, raivosi villipedon luonto hänessä vielä. Hänen onnistui päästä jälleen jaloilleen, ja hän huimi sokeasti ympärillensä. Silloin mäjähti pamppu toisen kerran hänen päätänsä vasten, niin hän kaatui lattialle raskaasti kuin kivi.

Poliisi kumartui alas hänen puoleensa, sieppasi käteensä hänen sauvansa ja odotti, että hän jälleen nousisi pystyyn. Sillävälin astui krouvari luo ja sipaisten kädellä päätänsä huudahti: "Taivasten tekijät! Luulin jo olleeni mennyttä kalua? Piirsikö hän haavan päähäni?"

"En voi nähdä mitään, Jake", sanoi poliisi. "Mikä häntä vaivaa?"

"Humalassa kuin sika", sanoi toinen. "Hänen voimansa ovat lopussa tällä kertaa, arvelen ma -- ja hän asuu vain kulmanvälin täältä." Hän kävi Jurgiksen kaulukseen kiini ja retuutti häntä edestakasin. "Ylös siitä!" komensi hän.

Mutta Jurgis ei liikahtanutkaan, ja krouvari meni tiskinsä taa, missä kätki sadandollarin setelin varmaan paikkaan, jonka jälkeen hän palasi ja kaasi lasillisen vettä Jurgiksen päälle; ja kun jälkimmäinen rupesi heikosti ähkimään, sai poliisi hänet jaloilleen ja laahasi hänet ulos kapakasta. Poliisiasema oli aivan lähellä, ja parin minuutin kuluttua oli Jurgis lukkojen ja telkien takana.

Hän makasi puolen yötä tajuttomana, ja lopun yötä hän virui ja vääntelehti mitä rajuimman päänkivistyksen ja polttavan janon vaivaamana. Tavantakaa hän korkealla äänellä huuteli vettä, mutta kukaan ei kuullut häntä. Samassa "putkassa" oli paljon toisia, jotka myöskin makasivat säretyin päin ja kuumeen tuskissa; sellaisia oli sadottain tässä suuressa kaupungissa ja tuhansittain tässä suuressa maassa, joiden vaikerrusta ja valitushuutoja kenkään ei kuullut.

Aamulla sai Jurgis kolpakon vettä ja palasen leipää, jonka jälkeen hänet ahdettiin päivystysvaunuun monien muiden raukkojen kanssa ja vietiin lähimpään poliisioikeuteen.

Krouvari -- joka huomattiin olevan tunnettu tappelupukari -- huudettiin esiin. Hän teki valan ja lausui sanottavansa. Vanki oli tullut hänen kapakkaansa puoliyön jälkeen, humalaisena ja pahaa elämää pitäen, tilannut lasin olutta ja maksanut dollarinsetelillä. Hän oli saanut takasin yhdeksänkymmentä viisi senttiä, mutta vaatinut silloin yhdeksänkymmentä yhdeksän dollaria lisää, ja ennenkun kantaja oli edes ennättänyt vastatakaan, oli hän viskannut olutlasin tämän päähän ja hyökännyt sitte hänen kimppuunsa likööripullo aseenaan ja särkenyt pirstoiksi miltei kaiken, mitä hänen tiellään oli.

Sitte kutsuttiin vanki esiin ja sai tehdä valan -- surkean näköinen olento, kasvot arpien ja paksun parransängen peittämät, toinen käsi kiedottuna likaseen kääreeseen, suuri ja verinen haava toisessa poskessa ja toinen haava päässä sekä toinen silmä mustansininen ja turvonnut vallan umpeen.

"Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi poliisituomari.

"Teidän armonne", puhui Jurgis, "minä menin tuon miehen kapakkaan ja kysyin, voiko hän rikkoa sadandollarin seteliä. Ja hän sanoi kyllä voivansa, jos tilaisin jotakin juotavaa. Minä annoin hänelle setelin, ja silloin ei hän tahtonut antaa minulle rahoja takasin."

Tuomari tirkisteli häneen ällistyneenä. "Te annoitte hänelle sadandollarin setelin!" huudahti hän.

"Niin, teidän armonne", sanoi Jurgis.

"Mistä sen saitte?"

"Eräs henkilö antoi sen minulle, teidän armonne."

"Eräs henkilö? Mikä henkilö ja minkätähden?"

"Eräs nuori mies, jonka kohtasin kadulla, teidän armonne. Olin kerjäämässä."

Yleinen nauruntirskuna seurasi salissa näitä sanoja; ja se poliisi, joka piteli Jurgista kiini, vei käden suulleen salatakseen hymyään, ja tuomari hymyili koettamatta peittääkään sitä. "Se on totta, teidän armonne!" huudahti Jurgis kiukustuneena.

"Te olitte juonut ja kerjännyt sinä iltana, vai kuinka?" kysyi tuomari.

"En, teidän armonne", vakuutti Jurgis, "minä -- --".

"Ettekö ollut juonut mitään?"

"Kyllä, teidän armonne, minä olin -- --".

"Mitä olitte?"

"Olin juonut pullon jotakin -- en tiedä mitä se oli -- jotakin joka poltti -- --".

Taas kuului salissa naurua, joka kuitenkin lakkasi, kun tuomari silmäsi ylös tuimalla katseella. "Oletteko ennen ollut poliisin kanssa tekemisissä?" kysyi hän äkkiä.

Kysymys sekaannutti Jurgiksen. "Minä -- minä -- --" sammalsi hän.

"Totuus esiin nyt!" komensi toinen korskeasti.

"Kyllä, teidän armonne", sanoi Jurgis nyt.

"Kuinka usein?"

"Ainoastaan yhden kerran, teidän armonne."

"Ja mistä syystä?"

"Sentakia että löin päällysmiestäni, teidän armonne. Minä työskentelin teurastamoissa, ja hän -- --",

"Ymmärrän", sanoi tuomari; "se on tarpeeksi. Teidän pitäisi lakata nauttimasta väkijuomia, jollette kykene hillitsemään rajua luontoanne. Tuomitsen teidät kymmeneksi päiväksi vankeuteen ja maksamaan oikeudenkäyntikulut. Seuraava asia!"

Jurgis ei voinut olla päästämättä epätoivoista parahdusta. Sen tukahutti kuitenkin nopeasti poliisi, joka iski kiini hänen kaulukseensa. Hänet vietiin pois ja laahattiin toiseen huoneeseen, jossa muita tuomittuja vankeja säilytettiin, ja siellä istahti hän lavitsalle ja itki kuin pieni lapsi voimattoman vihan kyyneliä. Hänestä tuntui mahdottomalta, että poliisit ja tuomari pitäisivät hänen sanojaan vallan merkityksettöminä krouvarin lorujen rinnalla. Jurgis polonen ei tiennyt, että viimemainittu maksoi viisi dollaria viikossa pelkästään poliisikonstaapelille sunnuntaioikeuksista ja muista eduista -- eikä myöskään, että krouvari-tappelupukari oli piirin demokraattisen puoluejohtajan kaikkein luotettavimpia aseenkantajia ja oli vain joitakuita kuukausia sitte ollut mukana hankkimassa poliisituomarille piirin valtavan enemmistön luottamuslauseen, kun tämä oli joutunut eräiden hansikkakätisten yhteiskunnanparantajain ilkeäin hyökkäysten esineeksi.

Jurgis vietiin toisen kerran Bridewelliin. Mellakassa kapakassa hän oli uudestaan loukannut käsivartensa eikä voinut ottaa osaa pakkotyöhön, vaan sai maata lääkärinhoidon alaisena. Myöskin hänen päänsä ja toinen silmänsä sidottiin, niin että hän näytti oikealta kummitukselta, kun hän toisena päivänä vankilaan joutumisensa jälkeen tuli ulos kävelypaikalle ja tapasi siellä -- Jack Duanen!

Nuori mies tuli niin iloiseksi Jurgiksen nähdessään, että hän miltei lankesi hänen kaulaansa. "Jumal'auta, eikös se ole 'Haisu-Pekka'!" huudahti hän. "Ja miten on laitasi -- oletko käynyt makkarakoneen lävitse?"

"En", sanoi Jurgis, "mutta olen ollut osallisena eräässä rautatieonnettomuudessa ja eräässä tappeluksessa." Nyt alkoi muutamia muita vankeja kokoutua hänen ympärilleen, ja hän kertoili heille hurjista seikkailuistaan; useimmat kuulijoista näyttivät hyvin uskomattomilta, mutta Duane tiesi, ettei Jurgis koskaan olisi voinut sepittää sellaista historiaa.

"Olet kokenut kovaa, ukkoseni", sanoi hän, kun he jälleen olivat kahden kesken, "mutta toivoakseni on tämä antanut sinulle hyvän opetuksen."

"Olen oppinut yhtä ja toista, sittekun viimeksi tapasimme toisemme", virkkoi Jurgis surullisesti. Sitte hän kertoi millä tapaa oli viettänyt viime kesänsä. "Entä sinä itse?" kysyi hän viimein. "Oletko ollut täällä aina siitä lähtien?"

"En toki, kies'avita!" sanoi toinen. "Tulin tänne vasta toispäivänä. Tämä on toinen kerta, jolloin jouduin kiini väärästä ilmiannosta -- minulla on ollut se kova onni, etten ole voinut maksaa niille niin paljon kuin ne pyysivät. Etkö jätä Chikagoa yhdessä minun kanssani, Jurgis?"

"Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä", sanoi Jurgis synkästi.

"Ei minullakaan", vastasi toinen keveästi nauraen. "Mutta odottakaamme siksi kunnes pääsemme täältä pois katselemaan vähän ympärillemme."