Part 25

Jurgis parka toivoi ehkä saavuttavansa menestystä kerjäläisenä. Hänhän oli juuri päässyt sairaalasta, oli laihan ja surkean näköinen ja kantoi kättänsä siteessä; hän oli sitäpaitsi ilman päällystakkia ja tutisi kylmästä aivan säälittävästi. Mutta valitettavasti hän oli samassa asemassa kuin rehellinen kauppias, joka huomaa kunniallisen ja väärentämättömän tavaransa syrjäytyvän kaikenlaisten keinotekoisten valmisteiden tieltä. Jurgiksen kerjääminen oli pelkkää oppipojan pelokasta yrittelyä järjestetyn ja tieteellisen ammattitaidon rinnalla. Hän oli tosin vasta päässyt sairaalasta -- mutta se juttu oli jo vallan kulunut, ja mitenkä hän muuten voi todistaakaan sitä? Hänellä oli käsivartensa siteessä -- mutta se oli todistuskappale, jonka mikä kerjäläisnaskali hyvänsä olisi voinut yhtä näppärästi hankkia. Hän oli kalpea ja viluinen -- mutta sen edun hankkivat ammattikerjäläisetkin ihomaaleja käyttämällä ja hampaitaan taidokkaasti tutisuttamalla. Hän kävi ilman päällystakkia -- mutta voitte kadulla tavata tusinoittain miehiä, joista voitte vannoa ettei heillä ollut päällään muuta kuin resuinen ja likanen paita ja yhtä rääsyiset alushousut; niin taitavasti he olivat kätkeneet kokovillaiset alusvaatteensa näiden alle. Monilla näistä ammattikerjäläisistä oli mukavat kodit ja hauska perhe-elämä ja tuhansia dollareja pankissa; jotkut heistä olivat jo vetäytyneet yksityiselämän rauhaan ja nauttivat kerjäämiensä pääomien korkoja. Toiset taas olivat avanneet omia liikkeitä tai olivat ottaneet ammatikseen opettaa lapsia jaloon kerjuutaitoon. Heidän "tieteellinen" ammattitaitonsa oli kerrassaan suuremmoinen. Moniailla olivat molemmat käsivarret sidotut kiinteästi kupeille, joilla ne lepäsivät liikkumattomina ja näkymättöminä, tyhjien hihojen heiluessa surkeasti päälläpäin. Sellaiset onnettomat olivat "kadottaneet käsivartensa höyrypannun räjähdyksessä", tahi olivat he "saaneet kylmänvihat käsivarsiinsa, jotka armottomat lääkärit olivat sahanneet poikki" j.n.e. aina loppumattomiin. Oli tosin joukossa todellisiakin onnettomia, todella säälittäviä raukkoja. Jotkut olivat tapaturman kautta kadottaneet molemmat säärensä ja hinasivat itseään eteenpäin pienissä vaunuissa, joita he vipusimella voivat pitää liikkeessä. Toiset oli kova -- tai ehkä paremmin -- hyvä kohtalo tehnyt sokeiksi syntymästään saakka, ja sellaisia johdattivat kauniit pienet koirat, joille luonto näytti antaneen oikein inhimillisen ymmärryksen. Mutta oli sellaisiakin, jotka olivat itse silponeet itseänsä tai polttaneet ruumiiseensa kauheita haavoja kemiallisilla nesteillä. Voitte tavata kadulla kulkeissanne miehen, joka kurotti teitä kohden mädäntyneen sormentyngän tai kokonaisen kuolemanvihain raateleman käden; tahikka oli joku muu osa hänen ruumiistaan inhottavien rupien ja paiseiden peittämä, joita vaillinaiset siteet pikemminkin paljastivat kuin peittivät. Nämä kurjat olivat kaupungin lokakerroksien kerma -- eläviä raatoja, jotka viettivät yönsä "holipomppeli"-krouveissa ja oopiumiluolissa vielä kurjempain naisolentojen parissa, jotka olivat inhimillisen surkastuksen viimeisellä asteella. Joka päivä veti poliisi tällaisia mätäneviä ihmisolioita sadottain päivänvaloon, ja poliisisairaaloissa niitä näki läjittäin makaamassa -- oikea pienoiskuva manalan kamalimmista uumenista, täydellinen anatoominen kokoelma inhottavia, eläimellisiä, pitaalitautisia kasvoja ja koinsyömiä ja mitä alhaisimman mässäyksen turvottamia jäseniä -- nauraen, huutaen ja hoilaten kaikissa juopumuksen asteissa, toiset haukkuen kuin koirat, toiset mielettömästi leperrellen kuin apinat, kaikki riehuen ja vääntelehtien juoppohulluuden kouristuksissa.

XXIV LUKU.

Tällaisten kilpailijain rinnalla työskennellen Jurgiksen oli ponnistettava kaikki väsähtyneet voimansa ansaitakseen yösijan hinnan ja ryypyn silloin tällöin, jolla voi lämmittää kuivuneita elinnesteitään. Päivä päivältä hän juoksenteli ympärinsä tässä napaseutujen pakkasessa, ruumis väristen kylmästä ja sielu täynnä katkeruutta ja epätoivoa. Hän oli keskellä sivistynyttä yhteiskuntaa, jonka laadun hän nyt näki selvemmin kuin koskaan ennen. Se oli maailma täynnä kamppailua elämästä ja kuolemasta, jossa vain raa'alla voimalla oli merkitystä ja vaikutusta -- jossa muutamat harvat omistivat kaiken, ja suurimmalla osalla ei ollut mitään, jota omakseen kutsua. Itse hän kuului jälkimmäiseen luokkaan; ja koko se maailma, jossa hän eli, tuntui hänestä suunnattomalta vankilalta, jossa hän liikehti kuten tiikeri rautahäkissään, joka koettaa murtaa jokaista sälettä hampaillaan ja huomaa ne itselleen liian vahvoiksi. Hän oli sortunut olemassaolon taistelussaan, ja koko maailma oli kokoutunut nauramaan hänen turhille ponnistuksilleen. Minne tahansa hän kääntyikin, näki hän ympärillään vanginvartioita; vihamieliset silmät seurasivat häntä kaikkialla. Hyvinsyötetty, hienostipuettu poliisi näytti puristavan kovemmin pamppunsa vartta Jurgiksen nähdessään; paksut krouvarit tuntuivat valvovan häntä epäluuloisin katsein, kun hän liikkui heidän saleissaan, ja näyttivät tukahtuvan levottomuudesta, ennenkun hän oli maksanut nautittavansa. Ihmiset kaduilla kiirehtivät hänen ohitseen, kun hän nöyrästi aneli lanttia, ja tulivat aivan raivoihinsa, jos hän uskalsi asettua heidän eteensä kurotetuin käsin. Heillä oli oli omat asiansa, eikä heidän sydämmissään ollut hänen kurjuudelleen sijaa. Hänelle ei ollut tilaa niin missään -- minne tahansa hän kääntyikin, esiytyi tämä tosiasia hänelle koko musertavalla painollaan. Kaikki oli rakennettu ilmaisemaan sitä hänelle: hallitustalot paksuine muureineen, teljettyine ovineen ja rautaristikkoisine akkunoineen: suuret kauppahuoneet, jotka olivat täynnä kaiken maailman tuotteita, jykevine tammiovineen ja rautaketjuineen niiden edessä; pankkirakennukset biljoona-aarteineen haudattuina tulen- ja tiirikankestäviin teräsholveihin.

Ja kuitenkin Jurgis eräänä päivänä tapasi elämänsä ainoan seikkailun. Oli myöhä ilta, eikä hän ollut onnistunut saamaan kokoon tarpeeksi pennejä hankkiakseen itselleen yösijaa. Lunta putoili tiheään, niin että hän näytti oikealta lumiäijältä ja paleli ytimiinsä asti. Hän kuljeskeli teatterikatuja pitkin, poiketen tuontuostakin porttikäytäviin välttääkseen poliisin vainuavaa silmää, vaikka hän toisinaan epätoivoissaan toivoikin tulevansa vangituksi saadakseen siten ilmaisen yömajan. Mutta kun hän sitte näki sinitakin suuntaavan askeleensa häntä kohti, värähti hänen sydämmensä pelosta, ja hän säntäsi jollekin sivukadulle ja juoksi taakseen katsomatta monia kulmavälejä. Kun hän kerran taas pysähtyi vetääkseen henkeä, näki hän erään miehen tulevan vastaansa. Jurgis asettui hänen tielleen.

"Suokaa anteeksi, herra", alotti hän tavalliseen nuottiinsa, "suvaitsisitteko antaa minulle lantin yösijaa varten? Olen katkaissut käteni enkä voi tehdä työtä, ja minulla ei ole senttiäkään lakkarissani. Se ei ole minun syyni, hyvä herra -- --"

Jurgiksella oli tapana jatkaa tällä lailla, kunnes puhuteltu katkaisi hänen lorunsa; mutta tämä herra ei sanonut sanaakaan, niin että hänen viimein oli hengästyneenä vaijettava. Toinen oli pysähtynyt hänen alkaessaan puheensa, ja Jurgis huomasi äkkiä, ettei hän seissut oikein vakavasti jaloillaan.

"Mi -- mitä sanotte?" kysyi mies sammallellen ja paksulla äänellä.

Jurgis alotti jälleen valituksensa, puhuen tällä kertaa harvempaan ja ääntään korottaen; mutta hän ei ollut päässyt puoliväliinkään virttään, kun toinen laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen.

"Vanha veikko parka!" hän soperteli. "Saanut -- hik -- vastoinkäymisiä maailmassa, hä?"

Sitte hän horjahti Jurgista kohti, niin että hänen käsivartensa vierähti tämän kaulaan. "Aivan kuin minullakin, vanha rahjus", hän lisäsi. "Se on paha, tämä vanha maailma!"

He olivat tulleet erään katulyhdyn alle, niin että Jurgis voi vilkaista toisen kasvoihin. Tämä oli aivan nuori mies -- ei paljon yli kahdeksantoista, ja hänellä oli sievät lapselliset kasvonpiirteet. Hän oli puettu korkeaan silkkihattuun ja kallisarvoiseen nahkakauluksiseen päällystakkiin; ja hän hymyili Jurgikselle juopuneen ystävällisyydellä.

"Minullakaan hik -- ei ole hyvä olla, vanha veikko", lallatteli hän. "Minulla on julmat vanhemmat; muuten auttaisin sinua. Mitä -- tuota -- ammattia sinä teet?"

"Olen ollut sairaalassa."

"Sairaalassa!" huudahti nuorukainen, vieläkin sekavasti hymyillen. "Sepä oli pahasti! Myöskin tätini Polly -- hik -- minun Polly-tätiseni makaa sairaalassa -- muori on saanut kaksoset! Mikä -- tuota -- _sinua_ vaivasi?"

"Minä olin taittanut käsivarteni -- --" alotti Jurgis, mutta toinen keskeytti hänet.

"Ohoo", sanoi hän mielenkiinnolla. "Se ei ollut niinkään hullusti -- siitä kyllä selviät. Minä toivoisin että joku taittaisi _minun_ käsivarteni, vanha veikko -- hitto soi! Silloin ne kohtelisivat minua paremmin -- hik -- nauratkos minulle, vanha saapas? Mitä minun pitäisi tehdä sinulle?"

"Olen nälissäni, hyvä herra", sanoi Jurgis.

"Nälissäsi! Miks'et sitte mene syömään illallista?"

"Minulla ei ole yhtään rahaa, hyvä herra."

"Eikö rahaa! Ho, ho -- sitte olemme toveruksia, poikaseni -- olet aivan kuin minä! Ei rahaa kummallakaan _-_ sepä vasta koomillista! Miks'et mene kotiisi?"

"Minulla ei ole kotia", Jurgis vastasi.

"Eikö ole kotia! Vierasko tässä kaupungissa, hä? Hyvä Jumala, se oli pahasti! Parempi sitte että käyt mukaani -- tuota -- tulet meille, niin saat sievän illallisen -- hik -- syöt minun kanssani! Kauhean hauskaa -- ei ketään ole kotona. Kuvernööri on matkoilla -- Bubby häämatkallaan -- Polly sai kaksoset -- jokainen hornan sielu tipotiessään! Tarpeeksi -- hik -- tarpeeksi syytä ryypätä vähän enemmän kuin tavallisesti, eikö totta? Vain vanha Ham lurjus on jäänyt kotiin -- lempo hänet periköön -- vaan mitäs hänestä, eikö niin? Klubi on mulle aina avoinna, poikaseni, sen sanon! Mutta ne hirtehiset eivät anna minun nukkua siellä -- kuvernöörin määräyksestä, saakeli soi -- kotiin joka yö, herraseni. Oletteko ennen kuulleet niin hullua? 'Joka aamuko kotiin?' kysyin häneltä. 'Ei, herraseni, vaan joka yö, tai ei muuten lupaa mennä ulos lainkaan', sanoi hän. Sellainen mies -- hik -- on kuvernööri -- kova mies kuin vasara, lempo soi! Vanha Ham lurjus vahtii minua -- palvelijat vakoilevat perässäni -- eikö se ole saakelia, ystäväiseni! Semmoinen sievä, rauhallinen -- hik -- ja hyväluontoinen nuori mies kuin minä, eikä hänen pappakultansa voi lähteä Europaan -- hip -- ja tuota -- hup -- jättää häntä rauhaan! Eikö se ole synti ja häpeä, herra? Ja minun täytyy tulla kotiin -- hik -- jok'ikinen yö ja laiminlyödä kaikki lystinpito -- hitto vieköön heidät kaikki! Tuota -- missä olenkaan nyt? Aha, tässähän sitä ollaan? Niin -- ja minun piti lähteä Kittyn luota ja jättää hänet itkemään ja parkumaan -- huijjaa! Mitäs siitä arvelet, vanha saapas? 'Anna minun mennä, Kitty kulta', sanoin mä; 'tulen jälleen pian ja usein takaisin', sanoin mä. 'Minä menen nyt, minne -- hik -- velvollisuus kutsuu minua. Hyvästi nyt, pikku sydänkäpyseni', sanoin mä. 'Hyvästi, mene hornaan, oma -- pikku -- sydänkäpyseni!'"

Viime sanat lauloi nuorukainen itkevällä ja ulisevalla äänellä, halaten Jurgista kaulasta. Jälkimmäinen katsahti levotonna ympärilleen nähdäkseen lähestyisikö kukaan heitä. Mutta he olivat aivan yksin kadulla.

"Mutta minä menen kotiin aivan säännöllisesti", jatkoi nuorukainen kiihtyneenä. "Minä voin -- hik -- mennä kotiin ominkin neuvoin, tiedän mä! Freddie Jones on rehti mies tulemaan toimeen omin neuvoin, kun hän vain tahtoo. 'Ei, herraseni', sanoin mä Kittylle, 'kautta ukkosen ja salaman! en tarvitse ketään saattamaan itseäni kotiin' -- huijjaa! sanoin mä hälle. 'Luuletko että minä olen juovuksissa, sinä hurtta, hä? En ole enemmän juovuksissa kuin sinä itsekään, Kitty kulta', sanoin mä hälle. Ja sitte hän sanoi: 'ei vainenkaan, Freddie kulta' (hän on semmoinen saakelin soma näpsäkkä, ukkoseni!), 'mutta minä saan istua lämpimässä huoneessani ja sinun pitää mennä ulos kylmään, ky-ylmään yöhön', sanoi hän. 'Elä ruikuta joutavia, kallis Kittyseni', sanoin mä. Mutta hän kivasi vastaan: 'Anna kutsun edes ajurin, kulta Freddie, kallis poikaseni!' sanoi hän. Mutta minä voin kutsua omat vaununi, tiedän mä, milloin -- hik -- tuota, milloin vain tahdon. Semmoinen poika minä olen. Kuulkaahan kunnon vanha ystäväiseni -- ettekö tule kanssani katsomaan kotiani ja syömään illallista minun luonani? Tule vain mukaan, vanha veikko -- elä aristele! Sulla on ollut vastoinkäymisiä, ja niin on ollut minullakin -- kyllä ystävät toisiaan ymmärtävät; sinulla on sydän oikealla paikalla, lempo vie! Tule mukaan, vanha saapas; me laitamme valkeaa taloon ja syömme jonkun murenen ja juomme itsemme alas hornaan -- hopla! Niinkauvan kuin olen yksin kotona, saan tehdä mitä vain tahdon -- se on kuvernöörin oma määräys, jumal'auta! Hip, hip, hurraa!"

He olivat lähteneet marssimaan katua pitkin, kädet toistensa kainaloissa ja nuorukaisen puoliväkisin vetäessä Jurgista mukaansa. Jurgis mietti mitä hänen tässä piti tehdä; hän tiesi ettei hän voinut kulkea uuden ystävänsä seurassa vetämättä huomiota puoleensa ja joutumatta ehkä poliisien käsiinkin. Ainoastaan tiheään putoileva lumi esti ohikulkijoita huomaamasta erotusta hänen ja hänen seuralaisensa puvuissa.

Jurgis senvuoksi äkkiä pysähtyi ja kysyi:

"Onko sinne pitkältä?"

"Ei varsin", toinen vastasi. "Oletko väsynyt? No hyvä, ajetaan sitte -- mitä sanot? Hyvä! Huuda ajuria!"

Ja sitte, pitäen Jurgiksesta kiini toisella kädellään, rupesi nuorukainen hapuilemaan kaikkia taskujaan. "Sinä huudat ajurin, vanha veikko, ja minä maksan", hän huohotti. "Kas tätä!"

Ja hän veti povitaskustaan esiin ison mytyn setelejä. Niin paljon rahaa ei Jurgis ollut ikinään nähnyt, ja hän tuijotti niihin ammolla suin.

"Näyttääkö liian paljolta, hä?" virkkoi Master [Master = nuori herra; Mister (Mr.) = herra, täyskasvuisista puhuen. Suom. muist.] Freddie seteleitä kopeloiden. "Hullu olet, vanha saapas -- se ei ole lainkaan mitään! Minä panen viikossa menemään paljon enemmän, ole siitä varma -- kunniasanallani. Enkä saa senttiäkään lisää ennen ensi kuuta -- hik -- se on kuvernöörin määräys -- hik -- ei _senttiäkään_ lisää, saakeli soi! Se on enempi kuin julmaa, on jo. Lähetän hänelle kaapelisähkösanoman vielä tänä iltana -- sekin on yksi syy, minkävuoksi tulen niin kiltisti kotiin. 'Olen kuolemaisillani nälkään', sähkötän hänelle, perheen kunnian takia -- hik -- 'lähettäkää minulle vähäsen leipää! Nälkä pakottaa minua turvautumaan teihin. -- Freddie'. Niin sähkötän hänelle, saakeli soi -- muuten karkaan koulusta, jumal'auta! -- sen teen, jollei hän lähetä minulle lisää rahoja."

Tällä tapaa nuorukainen lörpötteli edelleen, Jurgiksen väristessä kärsimättömyydestä ja vilusta. Hänhän voisi siepata itselleen tuon paksun setelimytyn, juosta tiehensä ja olla näkymättömissä, ennenkun toinen ennättäisi tulla tolkuilleenkaan. Tekisikö hän niin? Voiko hän parempia päiviä ajatellakaan, jollei hänellä ollut rahaa? Mutta Jurgis ei vielä ikinään ollut tehnyt mitään rikosta, ja nyt mietti hän silmänräpäyksen liian kauvan. "Freddie" otti yhden seteleisiä muista irralleen ja työnsi loput takasin housuntaskuunsa.

"Kas tässä, ukkoseni", sanoi hän, "he, ota tuo!" Hän piti seteliä tuulessa lepattelemassa. He olivat erään kapakan edustalla, ja sen akkunoista virtaavassa valossa näki Jurgis, että se oli sadandollarin seteli!

"Ota se", toisti nuorukainen, "ja maksa yömajasi ja hanki itsellesi työtä -- minulla -- hik -- ei ole mitään hyvää asioimispäätä! Kuvernööri sanoi sen itse, ja kuvernööri sen tietää. Hänellä itsellään on helkkarin hyvä asioimispää. -- Halloo, te siellä! Hei! Huuda sinä häntä!"

Muuan ajurivaunu vyöryi ohitse, ja Jurgis syöksyi huutaen sen perään ja saikin sen kiini. Master Freddie kiipesi vaivaloisesti kuomun sisään, mutta kun Jurgis yritti perästä, ärjäsi ajuri:

"Hei, sinä! Ulos heti paikalla!" Jurgis epäröi ja oli totella käskyä; mutta hänen seuralaisensa huusi:

"Mitä nyt! Mitä se siellä karjuu, hä?"

Ajurin täytyi alistua, ja Jurgis kiipesi vaunuun. Sitte Freddie sanoi ensinmainitulle osotteensa -- jossakin Lake Shore Driverin varrella -- ja vaunut vierivät matkaan. Nuorukainen nojautui nurkkaansa ja katseli Jurgista hämärin silmin, murahdellen tyytyväisesti; mutta puolen minuutin kuluttua hän oli vajonnut sikeään uneen. Jurgis istui omassa loukossaan kylmästä tutisten ja laski mielessään, paljonkohan toisella vielä oli jälellä rahamytyssään. Hän pelkäsi sormiensa menevän haperoimaan toisen taskuihin; ja toiselta puolen voi ajuri pukiltaan pitää häntä silmällä. Hänellä oli nyt ainakin satadollarisensa varmana, ja hän päätti tyytyä siihen.

Puolen tunnin ajon jälkeen ajopelit pysähtyivät. He olivat järven rannalla, jonka jäätyneeltä pinnalta puhalsi hyinen viima.

"Perillä olemme!" huusi ajuri, ja Jurgis herätti toverinsa.

Master Freddie kavahti pystyyn.

"Halloo!" hän huudahti. "Missä olemme? Mitä lajia? Ja kuka te olette, hä? Ohoo, nyt sen muistan! Miltei unohdin sinut -- hik -- vanha saapas! Olemmeko kotona? Katsotaanpas! Br-r-r -- nyt on hiton kylmä! No, tulehan mukaan -- olemmehan kotona -- miten -- hik -- pienoinen se onkin!"

Heidän edessään kohosi suunnaton graniittipalatsi, joka monine sivurakennuksineen täytti kokonaisen korttelin. Katulyhtyjen valossa Jurgis erotti siinä torneja ja korkeita porraskäytäviä kuten kotimaansa keskiaikaisissa ruhtinaslinnoissa. Hän luuli nuoren toverinsa erehtyneen -- hänestä tuntui mahdottomalta, että kukaan yksityishenkilö voi omistaa kodin, joka oli kuin joku hotelli tai raatihuone. Mutta hän seurasi kuitenkin häntä vaitonaisena, ja he nousivat pitkän jakson portaita ylös kädet toistensa kainalossa.

"Täällä pitäisi jossakin olla soittokello, vanha saapas", sanoi Master Freddie. "Pidähän minun käsivarrestani kiini kun etsin sitä. Mutta vakavasti -- nyt -- kas niin, siinähän se on. Pelastetut!"

Kello kuului jossakin soivan, ja tuokion kuluttua ovi avautui. Siniseen livreaan puettu palvelija ilmestyi sille katsellen eteensä äänettömänä kuin kuvapatsas.

He seisoivat hetken hiljaa, vilkutellen silmiään valon hohteessa. Sitte Jurgis tunsi toverinsa pukkaavan hänet sisään, ja sininen automaatti sulki oven. Jurgiksen sydän pamppaili rajusti. Tämän suunnattoman loiston ja suuruuden edessä hänen ajatuksensa mykistyivät. Aladdinkaan tuskin hämmästyi enemmän astuessaan sisään ihmeelliseen luolaansa.

Paikka, jossa hän seisoi, oli vain heikosti valaistu; mutta hän voi kuitenkin nähdä avaran holvisalin, jonka pylväät katosivat ylös läpinäkymättömään pimeyteen ja jonka toisessa päässä alkoi leveä porraskäytävä. Lattia oli marmorimosaiikkia, ja seinillä riippui suunnattomia loistavanvärisiä verhoja ja niiden lomissa kookkaita tauluja, jotka puolihämärässä hohtivat ihmeellisinä ja salaperäisinä, punan-, purppuran- ja kullanvärisinä, kuten auringonsäteet varjoavan metsän lävitse.

Livreapukuinen mies tuli äänettömästi heitä kohden. Master Freddie otti hatun päästään ja ojensi sen hänelle ja koetti sitte, heitettyään irti Jurgiksen käsivarresta, päästä päällystakistaan. Parin kolmen turhan yrityksen jälkeen hän siinä viimein onnistuikin palvelijan avulla. Sillä välin oli lähestynyt toinen mies, pitkä ja ruumiikas henkilö, joka oli juhlallisen näköinen kuin joku ulosottomies. Hän miltei lävisti Jurgiksen terävällä katseellaan, niin että tämä säikähtyneenä vetäytyi taaksepäin. Mies tarttui sitte häntä käsivarteen ja sanaakaan sanomatta rupesi lykkäämään häntä ovelle päin. Silloin kuului äkkiä Master Freddien ääni;

"Hamilton, tämä ystäväni jää tänne luokseni."

Mies pysähtyi ja laski Jurgiksen puoleksi irti.

"Tätä tietä, vanha veikko," sanoi nuorukainen, ja Jurgis syöksyi portaita ylös hänen perässään.

"Master Frederick!" huudahti mies.

"Katso että ajuri -- hik -- tulee maksetuksi," oli toisen ainoa vastaus, ja hän pujotti käsivartensa Jurgiksen kainaloon. Jurgis oli sanomaisillaan: "Minulla on kyllä rahaa sitä varten", mutta malttoi ajoissa mielensä. Ylpeä vormupukuinen viittasi toiselle, joka meni ulos maksamaan ajurin, ja seurasi sitte Jurgista ja nuorta herraansa ylös.

He tulivat suureen saliin ja pysähtyivät hetkeksi. Heidän edessään oli kaksi suunnatonta ovea.

"Hamilton," sanoi Master Freddie.

"Palvelijanne, herrani," vastasi toinen.

"Mikä on ruokasalin ovissa?"

"Ei mikään, herraseni."

"No, miksi ne sitte eivät ole auki?"

Mies avasi ovien molemmat puoliskot selko selälleen. "Valoa!" komensi Master Freddie. Hovimestari painoi sähkönappulaa, ja säkenöivä virta kirkasta valoa valui ylhäältä, miltei sokaisten Jurgiksen. Hän tirkisteli ympärilleen; ja vähitellen erotti hän suunnattoman suuren huoneen, jonka katto oli veistoksilla varustetusta puusta ja seinät täynnä kalleita maalauksia: Diana koirineen ja hevosineen metsäisellä vuorenrinteellä sekä ryhmä nymfejä uimassa metsäjärvessä -- kaikki luonnollisessa koossa ja niin ilmieläviä, että Jurgiksesta kaikki tuntui ihmeelliseltä loihtimiselta jossakin satupalatsissa. Sitte hänen katseensa siirtyi pitkään mustapuiseen pöytään keskellä huonetta, jolla kimalteli kulta- ja hopea-astioita. Pöydän keskellä oli mahtava, leikkauksilla koristettu maljakko, jossa hohti harvinaisia punasia ja purpuranvärisiä kämmekkäkukkia.

"Tää se on ruokasali," huomautti Master Freddie. "Mitä pidät siitä, vanha saapas?"

Hän vaati aina vastausta kysymyksiinsä ja nojautui nyt puolittain Jurgiksen yli ja katseli hymyillen häntä kasvoihin. Jurgis ilmaisi ihmetyksensä näkemästään.

"Et kai ole ikänäsi moista nähnyt," kuului Freddien seuraava kysymys, "vai mitä, ukkoseni?"

"En koskaan," vakuutti Jurgis.

"Tuletko sinä maalta, hä?"

"Tulen."

"Ahaa! Sen arvasinkin! Missä ne maalaiset tämmöistä paikkaa olisivat nähneet? Kuvernöörini tuo niitä -- hik -- välistä tänne katselemaan -- tuota -- oikea sirkus! Mene kotiisi ja kerro omaisillesikin tästä! Vanhan Jonesin palatsi -- teurastaja Jonesin -- sen lihatrustimiehen. Kaikki tämä on silavalla rakennettu -- hyi saakelia! Nyt näemme mihin rahamme menevät -- katujen kiveämiseen, yksityisiin ratoihin -- hik -- ja ties hitto mihin kaikkeen! Potra talo tämä on -- ansaitsee näkemistä, vai mitä? Oletko koskaan kuullut puhuttavan teurastaja Jonesista -- hä, vanha saapas?"

Jurgis koetti sopertaa: "Olen työskennellyt hänen teurastamoissaan."

"Mitä!" huusi Master Freddie kimakasti. _"Sinäkö!_ Ho ho ho! Sepäs vasta perhanaa! Pudista sitte kättäni, ukkoseni -- hitto soi! Kuvernöörin pitäisi olla täällä -- iloitsisi nähdessään sinut. Hyvä ystävä miesten kanssa, se kuvernööri --, työ ja pääoma, verenimijät ja omaisuuden yhteys -- eikö se niin kuulu? Hulluja asioita sitä kuulee tässä maailmassa -- hik -- eikö totta, vanha veikko? Hamilton, salli minun esittää sinut -- tässä muuan perheen ystävä -- kuvernöörin vanha ystävä -- työskentelee teurastamoissa. Tule istumaan kanssamme, Hamilton -- viettämään kuuma hetki. Ystäväni, Mr. -- -- mikä olikaan nimesi, vanha saapas? Sano meille nimesi!"

"Rudkus -- Jurgis Rudkus."

"Ystäväni, Mr. Rudnose, Hamilton -- pudistakaa toistenne käsiä!"

Korskea hovimestari taivutti päätään, mutta ei lausunut sanaakaan. Äkkiä Master Freddie uhkasi häntä sormellaan. "Minäpä tiedän mitä nyt ajattelet, Hamilton -- pannaan dollari vetoa, että tiedän! Sinä ajattelet -- hik -- sinä ajattelet, että olen juovuksissa. Eikö totta?"

Ja hovimestari notkisti taasen päätään, sanoen yksikantaan: "Aivan niin," joka vastaus sai Master Freddien miltei pakahtumaan naurusta. "Hamilton, sinä kirottu vanha kameeli," hän lallatti, "minä sinua rankaisen vielä hävyttömyydestäsi, saatpa nähdä! Ha ha ha! Minäkö juovuksissa! Hik -- ha ha ha!"