Part 22

Hän sai usein tapella näinä päivinä -- tapella paikasta lähimpänä tehtaitten konttoreita sekä roistojoukkojen kanssa kadulla. Hän huomasi esim., että matkalaukkujen kanto katurautateiden matkustajille oli etuoikeutettu ammatti -- kun hän kerran sitä yritti, hyökkäsi kahdeksan tai kymmenen miestä ja poikaa hänen kimppuunsa ja pakottivat hänen juoksemaan tiehensä henkensä edestä. Nämä olivat aina hankkineet itselleen hyvät välit poliisin kanssa ja voivat siis karkottaa vasta-alottajat ammatista.

Ettei Jurgis näin ollen suorastaan kuollut nälkään, riippui yksinomaan lasten hänelle tuomista almuista. Eivätkä nekään aina olleet varmoja. Monesti tulivat lapset kotiin vallan tyhjin käsin, koska heidän kilpailijansa olivat ryöstäneet heiltä kaikki. Laki oli sen lisäksi heitä vastaan -- pieni Vilimas, joka oli yhdentoista vanha, mutta näytti ainoastaan kahdeksanvuotiaalta, joutui kadulla rettelöihin erään ihmisrakkaan vanhan rouvan kanssa, joka sanoi hänen olevan liian nuoren myymään sanomalehtiä ja uhkasi lähettää poliisin hänen kimppuunsa. Ja sitte, eräänä yönä, tapahtui, että muuan iso, väkevä mies otti pikku Kotrinan käsivarsilleen ja raahasi hänet erääseen kellarikäytävään, ja vain äänekkäillä huudoillaan sai tyttönen ihmisiä paikalle, joten ilkimyksen oli päästettävä hänet irti. Se kokemus oli täyttänyt pienosen niin äärettömällä kauhulla, että häntä oli vaikea enää saada lähtemään työhön.

Vihdoin, eräänä sunnuntaina, kun Jurgis oli jo kadottanut kaiken toivonsa työn saamisesta, tuli hän kotiin ajaen varkain raitiovaunuissa ja sai kuulla häntä siellä odotetun jo kolme päivää -- oli nimittäin ilmautunut hänelle tilaisuus työn saamiseen.

Se oli pitkä juttu. Pikku Juozapas, ollen nälkään kuolemaisillaan, oli eräänä päivänä lähtenyt ulos kerjäämään omin voiminsa. Juozapas oli vähäisenä lapsena joutunut vaunujen alle ja menettänyt toisen jalkansa, mutta oli itse valmistanut itselleen pienen kainalosauvan, jonka avulla hän pääsi aika sukkelasti nilkuttamaan eteenpäin. Hän oli nyt joutunut muiden lasten pariin ja he olivat yhdessä kulkeneet aina Mike Scullyn lokahaudalle asti, jonne oli kolme tai neljä katuväliä. Tähän paikkaan tuotiin joka päivä satoja kuormia eläintensisälmyksiä teurastamoista sekä ruuanjätteitä y.m. roskaa järven rannalta, missä rikkaat ihmiset asuivat; ja niissä kasoissa lapset kahlasivat etsien ruuanjätteitä -- isoja leivänkantoja, perunankuoria, omenan siemenyksiä ja lihapalasia, kaikki puolijäätyneessä ja sangen saastaisessa tilassa. Pikku Juozapas söi vatsansa täyteen ja kantoi kotiinkin aika joukon sanomalehtipaperiin käärittynä. Hän oli juuri levittänyt herkkunsa Antanaksen eteen, kun hänen äitinsä astui sisään. Elzbieta vallan kauhistui, sillä hän ei voinut käsittää, että roskakasoista noukitut ruoka-aineet kelpaisivat syötäväksi. Mutta kun hän seuraavana päivänä havaitsi, ettei kenkään niistä syönyt ollut kärsinyt mitään haittaa, ja kun pikku Juozapas jälleen rupesi huutamaan nälkäänsä, taipui hän ja antoi lapselle luvan lähteä samaan paikkaan hakemaan kotiin enemmän ruokaa. Ja samana iltapäivänä oli Juozapas tullut kotiin kertoen mikä onni häntä oli kohdannut. Muuan nainen oli kadulla kutsunut hänet luokseen. "Oikein hieno nainen", selitteli poikanen innostuneena, "kaunis nuori herrasnainen." Tämä oli kysellyt häneltä kaikkea -- miksi hän kokosi noita likasia ruuanjätteitä, jotka korkeintaan olisivat kelvanneet kanoille, miksi hän kulki ympäriinsä luudanvarsi kädessään, ja miksi Ona oli kuollut ja miten Jurgis oli joutunut vankeuteen. Lopuksi oli hän kysynyt missä hän asui ja luvannut tulla häntä katsomaan ja antaa hänelle uuden ja paljon paremman kainalosauvan. Hänellä oli ollut linnunkuvalla koristettu hattu, kertoi Juozapas, ja pitkä höyhenkauluri kaulassaan.

Nainen todella tulikin huomenissa, kiipesi ylös kurjaan yliskamariin ja seisoi ja katseli uteliaasti ympärilleen, kalveten nähdessään veritäplät lattiassa sillä kohdalla, missä Ona oli kuollut. Hän selitti Elzbietalle palvelevansa eräässä talouskaupassa Ashland Avenuen varrella. Elzbieta sanoi tuntevansa paikan ja käyneensä itsekin sieltä työtä kysymässä, mutta kääntyneensä takasin kun oli huomannut sen olevan jossain yhteydessä uskonnon kanssa, sillä pappien kanssa hän ei tahtonut olla missään tekemisissä. Ne auttoivat rikkaita elämään köyhien kustannuksella, mutta mitä hyvää he köyhille tarkottivat, sitä ei kenkään tiennyt. Sellaista ja paljo muuta Elzbieta naivissa tietämättömyydessään puheli vieraalle neidille, joka häntä kuunteli kyynelsilmin. Vihdoin hän purskahti itkuun ja kätki kasvonsa Elzbietan rinnoille, vallan unohtaen että tällä oli hyvin likanen pusero päällään ja että koko ylishuone oli täynnä kirppuja. Elzbieta häpesi kovin puhelleensa niin surkeista asioista, ja toisella oli vuorostaan täysi työ lohduttaessaan ja rohkaistessaan häntä. Viimein vieras neiti lähetti heille korillisen ruokatavaroita sekä antoi Jurgikselle paperilipun jätettäväksi eräälle herrasmiehelle, joka oli ylipäällysmiehenä eräässä eteläisen Chikagon suurista terästehtaista. "Hän on hankkiva Jurgikselle jotakin työtä", sanoi neiti, lisäten kyyneleittensä lomitse: "Jollei hän sitä tee, ei hän ikinä saa minua vaimokseen."

Terästehtaat olivat parinkymmenen kilometrin päässä sieltä, ja kuten tavallista oli maksettava kaksi raitiovaunumaksua sinne päästäkseen. Taivas oli jo pimeä, mutta valimoitten piipuista nousevien veripunasten tulipilvien uurtelema, kun Jurgis vihdoin pääsi sinne. Nämä suunnattomat tehtaat, jotka muodostivat kokonaisen kaupungin itsessään, olivat tukevan paaluaidan ympäröimät. Hänen tullessaan oli jo satakunta miestä odottelemassa porttien ulkopuolella työhön ottamista. Heti päivän noustua rupesivat höyrypillit ulvomaan, ja äkkiä ilmausi tuhansia miehiä kapakoista ja "boarding house'ista" mitkä kävellen pitkin tietä, mitkä hypäten alas ohikulkevista raitiovaunuista -- harmaassa aamu-usvassa he Jurgiksesta näyttivät kohoavan suoraan maan sisästä. He vyöryivät virtana portteja kohden -- ja sitte taas luoteena väistyivät takasin, vartijain tyynesti kävellessä pitkin etummaisten rivejä ja karsaasti katsellessa noita repaleisia, nälkäisiä, viluissaan värjöttäviä ja jaloillaan tömisteleviä ihmishaamuja.

Jurgis näytti kallisarvoisen suosituskirjeensä. Vartija oli tuimana ja alotti hänen kanssaan oikean katkismuskuulustelun, mutta hän ei ollut tietävinään mitään; ja kun hän oli ollut kyllin varovainen varustaakseen kirjeensä sinetillä, ei vartijalla ollut muuta keinoa kuin lähettää se sille henkilölle, jolle se oli osotettu. Sanantuoja palasi pian takasin käskien Jurgiksen odottamaan, ja hänet päästettiin portin sisäpuolelle, muitten vähemmin onnellisten karsastellessa häntä kateellisin silmin.

Valtavat koneet olivat jo käynnissä -- hän voi kuulla mahtavaa kuminaa, jyrinää, vyörinää ja takomista. Vähitellen näyttämö selveni: savuavia, mustia tehdasrakennuksia leveni hänen eteensä, pitkiä rivejä pajoja ja vajoja, pieniä raitioteitä kierteli ristiin rastiin, hehkuvan harmaita kuonakasoja paloi siellä täällä, ja kokonaisia meriä mustaa kivihiilisavua aaltoili pihoilla ja ilmassa. Yhdellä puolen kulki rautatiejuna tusina vaunuja perässään, ja toisella puolen oli järvi, jolla höyrylaivoja saapui satamaan lastaamaan.

Jurgiksella oli hyvää aikaa katsellakseen ympärilleen, sillä oli vielä kaksi tuntia ennenkun hänen puheillepääsyvuoronsa tuli. Hän kävi vihdoin sisään konttorihuoneustoon, jossa jonkunlainen päällysmies kyseli hänen asiaansa. Ylipäällysmiehellä oli kovin kiire, mutta hän (päällysmies) voisi katsella Jurgikselle paikkaa. Oliko hän milloinkaan työskennellyt terästehtaissa? Eikö; mutta olihan hän halukas käymään käsiksi mihin työhön hyvänsä? No hyvä, saatiinhan sitte nähdä!

Sitte he alottivat vaelluksensa. Näkemänsä miltei huumasi Jurgiksen. Hän ihmetteli itsekseen, voisiko hän koskaan työskennellä moisessa paikassa, jossa ilmakin kerrassaan vapisi ja tärisi alituisesta, korvia huumaavasta paukkeesta ja missä vihellyspillit antoivat varotusmerkkejään joka taholta, joka seinämältä, joka sopesta. Hänestä tuntui mahdottomalta oleskella ja työskennellä täällä, kun ei edes tiennyt missä voi turvallisesti seisoa; sillä minne tahansa hän kääntyikin, syöksyi häntä vastaan pienoishöyrykoneita, ja sähiseviä, väräjäviä, valkeanhehkuvia metallivirtoja kulki hänen sivutsensa -- oikea helvetti, missä tulikielet ja palavat kipunat huikaisivat häntä ja polttivat nahan hänen kasvoistaan. Miehet näissä valimoissa olivat kaikki mustia noesta, laihtuneita ja kuoppasilmäisiä; he työskentelivät kuumeentapaisella kiiruulla, syöksyen kuin tuulispäät sinne tänne ja kohottamatta koskaan silmiään tehtävästään. Jurgis kyyristyt kiini seuraajaansa kuin lapsi imettäjäänsä, sill'aikaa kun tämä kyseli yhdeltä työnjohtajalta toisensa jälkeen, tarvitsivatko he vastatullutta kokematonta miestä.

Hänet otettiin Bessemer-valimoon, jossa valmistettiin teräslevyjä. Se oli suuri, teatterinmuotoinen rakennus. Jurgis seisoi sillä paikalla, missä teatterin ensirivi olisi ollut, ja vastassaan näyttämön taustalla hän näki neljä jättimäistä kattilaa, joissa kaikki hornan henget hyvin olisivat voineet keittää aamiaispuuronsa. Nämä kattilat olivat täynnä huikaisevan valkeaa ainetta, joka poreili ja kiehui kuin sula laavavirta tulivuoren aukossa. Sai huutaa sangen kovasti, jos tahtoi saada äänensä kuuluviin tässä hornan metelissä. Palava tuli virtasi esiin kattiloista ja räiskyi ja paukkui kuin räjähtävät pommit. Miehet seisoivat valmiina ottamaan vastaan kihisevää metallisulatetta, ja he näyttivät niin huolettomilta ja vaaraa pelkäämättömiltä, että Jurgis kauhistuneena ja henkeään pidättämättä katseli heitä. Kuului höyrypillin vihellys, ja samassa vyöryi esiin vaunu, jonka Jurgikselle käsittämätön sisällys viskattiin kattiloihin. Heti sen jälkeen vihelsi toinen höyrypilli, tällä kertaa jostakin alhaalta päin, ja rivi toisia vaunuja tuli kolisten ylös. Äkisti ja ilman edelläkäypää varotusmerkkiä rupesi yksi valtavista kattiloista liikkumaan ja kallistumaan toiselle reunalleen, sylkäisten ilmoille kokonaisen virran sihiseviä, rätiseviä ja paukkuvia tulenliekkejä. Kauhistuneena Jurgis kavahti taapäin, luullen jonkun onnettomuuden tapahtuvan. Alas ruiskahti suihku valkeaa tulta, välkkyen kuin päivänpaiste tasaajan tienoilla, suhisten kuin myrskyssä kaatuva ikihonka aarniometsässä. Jurgiksen oli pakko suojata käsillään silmiään, mutta hän näki kuitenkin sormiensa välistä, miten mahtavasta kattilasta syöksyi kokonainen koski valuvaa, hyppelevää ja poreilevaa sulanutta rautaa, joka oli valkosempi kuin mikään muu valkonen, mitä hän tähän asti maailmassa oli nähnyt, ja niin kuumaa, että hänen kulmakarvansa kärventyivät. Valkosen hehkuvia sateenkaaria paistoi kaiken tämän yläpuolella, sinisiä, punasia ja kullanvärisiä hehkuja yhtyi väreillen niihin; mutta itse virta oli sanoin kuvaamattoman valkonen. Sitte jättiläiskattila heilahti jälleen paikoilleen sisällyksestään tyhjentyneenä, ja Jurgis huomasi ihmeekseen ettei kukaan ollut vahingoittunut. Sitte hän kääntyi ja seurasi opastaan takasin päivänvaloon.

He kulkivat läpi salien, joissa puhallusuunit olivat, ja myllyjen, joissa teräsmalmi murskattiin pieniksi palasiksi. Kaikkialla ympärillä, ylhäällä ja alhaalla työskentelivät koneet, jättimäiset vauhtipyörät kierivät ympärinsä, mahtavat vasarat kohoilivat ja putosivat ja höyryvintturit liikuttelivat suunnattomia rautaisia käsivarsiaan. Se oli kuin elämää maan keskuksessa, missä ajan koneisto käy alkeellisin voimin.

Vihdoin viimein he saapuivat paikkaan, missä valmistettiin teräskiskoja, rautatien-, raitiotien- ja kaikenlaisia mahdollisia kiskoja. Jurgis kuuli takaansa varottavan vihellyksen ja ennätti töin tuskin väistyä eteenpäin korskahtavan vaunun tieltä, jossa oli vielä valkosen hehkuva rautamöhkäle, miehenrungon paksuinen. Äkkiä kuului kova räiske; vaunu pysähtyi ja rautamöhkäle pudotettiin liikkuvalle sillalle, josta mahtava höyryvintturi nosti sen ilmaan ja vei suurten valssien väliin. Siellä se hydraulisella voimalla puserrettiin ensin litteäksi kuin pannukakku, kunnes taas toisiapäin litistettynä ujeni pituuttaan ja vähitellen mustuttuaan ja kylmettyään sai rautatiekiskon muodon.

Tässä kiskojenvalmistusosastossa Jurgis sai työtä. Kiskoja käsiteltiin rautatangoilla, ja siihen työhön voi työnjohtaja käyttää mitä vankkaa miestä hyvänsä. Niinpä Jurgis heitti takin päältään ja kävi paikalla käsiksi työhön.

Jurgikselta otti joka päivä kahden tunnin ajan kulkeminen kodin ja tämän etäisen työpaikan välillä, ja jos hän tahtoi ajaa raitiovaunussa, maksoi se hänelle dollarin ja kaksikymmentä senttiä viikossa. Kun hänen tulonsa eivät tietystikään myöntäneet sitä, pani hän eräänä aamuna sänkyvaatteensa myttyyn ja kantoi ne mukanaan tehtaaseen. Muuan hänen työtovereistaan neuvoi hänelle erään puolalaisen majatalon, jossa hän sai nukkua yönsä lattialla kymmenen sentin maksusta kerralta. Hän söi ateriansa kapakoissa, s.o. osti ryypyn ja sai sen mukana ilmaisen suupalan, ja tuli joka lauvantai-ilta kotiin -- vuoteineen ja kaikkineen -- ja jätti suurimman osan rahoistaan perheelle. Elzbieta oli huolissaan tästä elintavasta, sillä hän pelkäsi Jurgiksen siten tottuvan elämään heistä erillään, ja kerta viikossa oli tosiaan sangen vähäsen Jurgikselle lapsensa näkemiseen; mutta eipä asiaa muullakaan tavalla käynyt järjestäminen. Naisille ei ollut työnmahdollisuutta terästehtaissa, ja kun Marija viimeinkin oli terve ja valmis käymään jälleen työhön käsiksi, eli hän päivästä päivään toivossa saada työnansiota teurastamoissa.

Viikon perästä Jurgis oli voittanut avuttomuuden ja kauhistuksen tunteensa terästehtaassa. Mutta sitten sattui eräänä aamuna, hänen juuri ollessaan läheisyydessä, muuan noista suurista kattiloista räjähtämään, polttaen pahasti kahta työmiestä räiskyvillä tulikipunoilla. Jurgis riensi auttamaan poloisia, heidän maatessaan ja vieritellessään lattialla kauheissa tuskissa ja ulvoessaan kivusta ja säikähdyksestä. Tässä laupeudentyössään hän sai toisen kämmenpohjansa poltetuksi; yhtiön lääkäri sitoi käden, mutta muutapa palkintoa hän ei saanutkaan, kuin että hänen täytyi olla viikon päivät pois työstä nauttimatta mitään palkkaa siltä ajalta.

Tässä pulassa oli kuitenkin onnellinen se seikka, että Elzbieta vihdoin viimeinkin sai kauvan ikävöityä työtä. Kello viisi joka aamu oli hänen oltava teurastamoissa ottamassa osaa lattianpesuun ja -lakaisuun. Kun Jurgis tuli kotiin, peitti hän itsensä huovilla pysyäkseen lämpimänä ja jakoi aikansa nukkumiseen ja pikku Antanaksen kanssa leikkimiseen. Juozapas oli enimmäkseen ulkosalla kaivamassa lokalammikon aarteita, ja Elzbieta ja Marija olivat etsimässä enempää työtä.

Antanas oli nyt yli puolitoista vuotta vanha, ja hän oli oikea puhekone. Hän oppi uusia sanoja ja asioita niin ihmeteltävän herkästi, että kun Jurgis tuli kotiin, tuntui hän tästä joka kerralla aivan uudelta pojalta. Hän istahti silloin vuoteensa laidalle ja kuunteli ja tähysteli lastaan ja puhkesi tuon tuostakin ihastuneisiin huudahduksiin: _"Palauk! Muma! _Tu mano szlrdele!"_ (Odotahan, ukkoseni, sinä sydänkäpyseni!) Pikku veitikka olikin nyt ainoa ilo, mikä Jurgiksella oli maailmassa -- hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa voittonsa. Jumalan kiitos, että Antanas oli poika! Ja hän oli terve kuin kuusenkäpy, ja hänellä oli ruokahalu kuin sudella. Mikään ei ollut pystynyt häneen ja mikään ei enää voinutkaan pystyä; hän oli kestänyt kaikki taudit ja kaikki kärsimykset saamatta mitään haittaa terveydelleen. Häntä oli tosin vaikea käsitellä, sillä hän oli kovin itsepäinen ja tottelematon, mutta se ei isää huolettanut -- tämä voi tarkastella kaikkia hänen oikkujaan ja hymyillä tyydytyksestä. Mitä itsepäisempi ja jyrkempi poika oli, sen parempi -- hän saisi kyllä kamppailla vastaisessa elämässään, ja silloin sellaista juuri tarvittiin.

Jurgikselle oli tullut tavaksi ostaa itselleen joka sunnuntain sanomalehti, jos hänellä vain oli siihen varoja; hän sai viidellä sentillä mitä ihmeellisimmän sanomalehtinumeron, oikein kouran täydeltä paperia, johon oli painettu kaiken maailman verekset uutiset isoilla otsakkeilla varustettuina, joita Jurgis tavaili ääneen, käyttäen lapsia apunaan pitkiä sanoja lukemaan. Niissä kerrottiin tappeluista ja murhista ja äkillisistä kuolemantapauksista -- oli oikein ihmeellistä, miten ne olivat saaneet niin tarkasti tietää kaikkein merkillisimmistä asioista! Ja juttujen täytyi olla tosia, sillä mitenkä muuten niitä olisi viitsitty paperille panna; ja sen lisäksi -- liittyihän niihin kuvia henkilöistä ja tapauksista, yhtä todenperäisiä kuin elämä itse. Kaiken muun ohella oli niissä myöskin sivut täynnä leikillisiä kuvia, jotka olivat pikku Antanaksen oikea ihastus. Hän leikkasi ne irti ja pani ne pystyyn lattialle ja sai isänsä kertomaan hänelle niistä; niiden joukossa oli monellaisten eläinten kuvia, ja Antanas osasi sanoa kaikkien niiden nimet, maaten lattialla tuntikausia ja osottaen niitä palleroisilla pikku sormillaan. Mutta tällöin tuli ilmi, että lapsiparka oli surullisesta ympäristöstään oppinut muutakin, oppinut paljon pahaa, kirosanoja ja sen semmoista. Ensi kerran kun pikku veitikka päästi suustaan karkean "Goddamn!" [Jumal'auta! Oikeammin: Jumala kirotkoon! Suom. muist.] oli hänen isänsä naurusta pudota istuimeltaan; mutta viimein se pani hänet huolehtimaan, sillä Antanas käytti "God-damn'iaan" joka tilaisuudessa ja joka asiasta.

Niin pian kun Jurgiksen kädet olivat parantuneet, otti hän jälleen vuoteensa ja palasi kiskoja valmistamaan. Oli tullut huhtikuu, ja lumisateet olivat vaihtuneet kylmiin vesikuuroihin, niin että kivettämätön katu Anielen talon edessä oli muuttunut lokaiseksi kanavaksi. Jurgiksen täytyi kahlata siinä pohkeitaan myöten päästäkseen kotiin, ja kun oli pimeätä, oli hän vaarassa kompastua pitkäkseen kadussa oleviin syvennyksiin. Mutta siitä hän ei suuria välittänyt -- olihan se joka tapauksessa merkki kevään tulosta. Marijakin oli vihdoin päässyt taas "lihanpuhdistajaksi" eräässä pienenpuoleisessa lihanpakkaustehtaassa. Nyt hän sanoi jo oppineensa "läksynsä hyvästi" eikä enää välittänyt kohtalon vaikeuksista -- niin että heille viimeinkin näytti tulevan loppu pitkistä kärsimyksistään. He voisivat jälleen säästää rahoja ja uuden talven tullessa hankkia itselleen paremman asunnon; ja lapset saisivat jättää katujen kiertelemisen ja päästä takasin kouluun ja vierautua maailman rannalla oppimistaan pahoista tavoista. Niin että Jurgis taas kerrankin voi ruveta tekemään uusia elämänsuunnitelmia ja unelmoida paremmista päivistä.

Mutta kun hän sitte eräänä lauvantai-iltana hyppäsi alas raitiovaunusta ja kiirehti kotiinsa, tapasi hän Anielen talon ulkopuolella suuren ihmisjoukon. Hän työnsi lähimmäiset syrjään, hypähti kiiruusti portaita ylös ja näki keittiössä parven hätäytyneitä ja kiihottuneita naisia. Se näkö muistutti hänelle niin elävästi erästä toista iltaa -- silloin kun hän oli tullut kotiin vankilasta ja tavannut Onan kuolevana -- että hänen sydämmensä äkkiä seisahti.

"Mitä nyt?" hän huusi.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi huoneessa, ja hän näki jokaisen jäykästi tähystävän häneen.

"Miten on laita?" kivasi hän uudelleen.

Ja sitte kuuli hän ylhäältä vinniltä valitusta ja vaikerrusta -- se oli Marijan ääni. Hän syöksyi portaille, mutta Aniele tarttui häntä käsivarteen.

"Elä, elä!" huusi tämä. "Elä mene sinne ylös!"

"No, mikä siellä sitte on?" hän huohotti.

Ja vaimovanhus vastasi hänelle puoliääneen: "Se on Antanas. Hän on kuollut. Hän hukkui ulos kadulle!"

XXII LUKU.

Jurgis vastaanotti nämä uutiset merkillisellä tavalla. Hän valahti kalman kalpeaksi, mutta hillitsi itsensä väkivaltaisesti ja seisoi puoli minuuttia keskellä huonetta väännellen käsiään. Sitte hän työnsi Anielen syrjään, syöksyi viereiseen huoneeseen ja kiipesi portaita ylös.

Yliskamarin loukossa oli kurja rääsyvuode, valkealla villapeitteellä peitetty, ja sen vieressä makasi Elzbieta kasvot lattiaa vasten -- pyörryksissä, kuten Jurgiksesta näytti. Marijakin oli kiivennyt hänen jälessään huoneeseen ja seisoi nyt uikuttaen ja käsiään väännellen. Jurgis puristi kouriaan kovasti nyrkkiin, ja hänen äänensä oli karkea kun hän kysyi:

"Miten se tapahtui?"

Marija tuskin kuuli häntä tuskassaan. Jurgis toisti kysymyksensä kovemmalla ja vielä karkeammalla äänellä.

"Hän putosi alas jalkakäytävältä", Marija viimein vastasi. Jalkakäytävä talon edustalla oli puolilahoista laudoista tehty koroke, joka oli noin puolitoista metriä korkeammalla vajonneen ajotien pintaa.

"Miten hän sinne tuli?" Jurgis kysyi.

"Hän meni -- hän meni ulos leikkimään", vastasi Marija nyyhkyttäen ja tukahtuvalla äänellä. "Emme saaneet häntä pysymään sisällä. Hänen täytyy olla horjahtanut ja uponnut alas liejuun."

"Oletteko varmat siitä, että hän on kuollut?" Jurgis kysyi.

"Voi voi!" ulvoi Marija. "Tottahan hän kuollut on; kävihän täällä lääkäri."

Jurgis seisoi hetkisen hiljaa mietiskellen. Kyynelkään ei vierähtänyt hänen silmästään. Hän loi silmäyksen peitteelle, jonka pinnalla vainajan hennot jäsenet kuvastuivat, ja sitte hän äkkiä pyörähti portaille ja laskeusi alas. Keittiössä syntyi kuoleman hiljaisuus, kun hän tuli sinne. Hän kääntyi suoraa päätä ovelle ja riensi ulos kadulle.

Kun hänen vaimonsa oli kuollut, syöksyi Jurgis suoraan lähimmäiseen kapakkaan, mutta nyt hän ei niin tehnyt, vaikka hänellä oli koko viikon palkka taskussa. Hän kulki kulkemistaan, näkemättä mitään edessään ja ympärillään, kahlaten liejun ja lokalammikoiden lävitse. Tunnettuaan itsensä väsyneeksi hän istahti muutamalle portaalle ja kätki kasvonsa käsiinsä, liikahtamatta tästä asennosta puolen tunnin aikana. Tavantakaa hän kuiskasi itsekseen: "Kuollut! _Kuollut!"_

Vihdoin hän nousi pystyyn ja jatkoi jälleen vaellustaan. Oli auringonlaskun aika, ja hän käveli aina pimeäntuloon asti, kunnes äkkiä pysähtyi muutamaan rautatienristeykseen. Kiiltävät kiskot kulkivat hänen editseen, ja pitkä rivi tavaravaunuja liikkui niillä. Hän seisoi ja katseli niitä; ja äkkiä hurja aatos välähti hänen mieleensä -- aatos, joka oli hiipinyt hänen mukanaan, lausumattomana, tunnustamattomana, epämääräisenä. Hän pujottautui erään vaunun alle, ja kun oli välttänyt vaihdemiehen huomiota, kiipesi hän erääseen vaunuun.

Vähitellen juna pysähtyi, ja Jurgis hyppäsi alas ja istui taas vaunun alla akselin päällä. Kun juna uudelleen lähti liikkeelle, seurasi hän sillä tavoin mukana. Hurja taistelu rupesi käymään hänen sielussaan. Hän nyrkitti kätensä yhteen ja kiristeli hampaitaan; hän ei ollut tähän asti itkenyt, eikä hän nytkään tahtonut -- ei kyynelpisaraakaan! Se aika oli jo ohitse, tuo heikkouden ja hellyyden aika; hän tahtoi karistaa kaikki sen jätteet mielestään, olla vapaa kaikista hennoista mielenliikutuksista. Hän tahtoi käydä tietään eteenpäin kuten jokin synkkä, vihamielinen painajainen, ja aamulla hän olisi jo uusi mies. Ja joka kerta kun joku hellä muisto kulki hänen sielunsa läpi ja kyynel varkain kieri silmäkulmaan, karasi hän luontoaan ja tukahutti ne väkisin.

Hän taisteli kaikesta voimastaan, ja raivosta ja epätoivosta kirskahtivat hänen hampaansa tuon tuostakin yhteen. Hän oli ollut hullu, hullu! Hän oli turmellut elämänsä, hän oli hävittänyt itsensä tuossa epätasaisessa taistelussa kelvottomalla ventomielisyydellään! Nyt hän tahtoi repiä sen sydämmestään kaikkine juurineen; pois kaikki kyyneleet ja hemmottelut -- niistä hän oli saanut kylläkseen, ne ne olivatkin saattaneet hänet orjuuteen! Nyt hän taasen saavutti vapautensa, pudisti päältään kahleensa, sonnusti itsensä taisteluun. Hän oli iloinen, että loppu viimeinkin oli tullut; sen piti kerran tulla, ja nyt oli hyvä kun se oli tullut. Tämä maailma ei ollut naisia ja lapsia varten; mitä pikemmin nämä siitä pääsivät, sitä parempi heille. Missä ikinä pikku Antanas nyt oli, ei hän siellä kuitenkaan voinut kärsiä niin paljon kuin maan päällä; ja nyt taisteli hänen jälkeenjäänyt isänsä täällä viimeisen taistelunsa oman itsensä puolesta -- taisteli tätä tylyä, säälimätöntä maailmaa vastaan, joka niin oli pettänyt ja kiduttanut häntä.