Part 19

Jurgis kävi vielä lähemmäksi, mutta pysyi toisella puolella katua. Sekava ja hirvittävä ajatus valahti hänen aivoihinsa. Hänen polvensa vapisivat, ja koko hänen mielensä oli kovin kuohuksissa. Talo uudestaan maalattu, uudet vuorilaudat niissä kohdin, missä vanhat olivat olleet mädäntyneet, uudet kattopäreet yli koko katon! Vanhat olivatkin olleet jo puolen vuotta sitten myrskyn repelemät, eikä hänellä ollut silloin ollut varaa panettaa uusia eikä aikaa itse panna niitä. Sen hän vain muisti, että hän oli asettanut vintille altaita ja patoja ja mitä astiaintapaista vain löysi, kootakseen niihin katon lävitse satavan veden, ja ettei hän ennättänyt tyhjentää niitä, ennenkuin ne taasen olivat täydet. Sade oli monasti läpäissyt välikatonkin ja tulvannut alas aina ensi kerrokseen asti. Ja nyt oli kaikki laitettu! Ja särkyneitten akkunapielien sijaan oli pantu uudet! Ja akkunoissa riippui oikein verhot -- uudet, valkeat ja jäykäksi tärkätyt verhot!

Silloin aukeni äkkiä ulko-ovi. Jurgis seisoi ja katseli suu ammollaan, ja hänen rintansa kohosi mahtavasti joka kerta kun hän veti henkeä keuhkoihinsa. Ulos tuli pikku poikanen, jota hän ei tuntenut -- voimakas, lihava, punaposkinen veitikka. Sellaista ei ollut koskaan ollut Jurgiksen kodissa!

Jurgis tirkisteli poikaan kuin noiduttuna. Tämä astui viheltäen alas rappusia, potkien ympärilleen lumeen. Portaiden juurelle päästyään hän pysähtyi, kumartui alas ja otti kourallisen lunta käteensä, jota hän sitte pyöritteli palloksi kaidepuuta vasten nojautuen. Kun Jurgis silloin astui tömistellen kadun poikki suoraan häntä kohti, näytti hän ensin pelästyvän ja aikovan peräytyä sisään, mutta jäi kuitenkin paikalleen.

Jurgis tarttui kiini kaidepuuhun, sillä hänen mielensä oli niin kuohuksissa, että hän tuskin kykeni seisomaan.

"Mitä -- mitä sulla täällä on tekemistä?" kysyi hän huohottaen.

"Menkää tiehenne!" komensi poika.

"Sinä -- --", yritti Jurgis jälleen puhua. "Mitä sinä täältä oikeastaan tahdot?"

"Minäkö!" kivahti poika kiivastuneena. "Minähän asun täällä!"

"Asutko sinä täällä?" läähätti Jurgis. Hän kävi kalmankalpeaksi kasvoiltaan ja hänen täytyi puristautua vielä kiinteämmin kaidepuuhun. "Sinä asut täällä, sanot sinä! Mutta missä sitte on minun perheeni?"

Poika näytti ilmeisesti ällistyvän. "Teidän perheenne?" hän toisti.

Jurgis syöksyi poikaa vastaan.

"Niin juuri!" huusi hän. "Tämä on minun taloni!"

"Menettekö siitä tiehenne!" huudahti poika vuorostaan ja avasi nopeasti ulko-oven, huutaen sisään: "Hoi äiti! Täällä on muuan mies, joka sanoo tätä taloa omakseen."

Suurikasvuinen irlantilaisnainen ilmestyi ovelle ja kysyi: "Mitä nyt? Mikä on hätänä?"

Jurgis kääntyi hänen puoleensa.

"Missä on minun perheeni?" karjui hän. "Minä jätin heidät kaikki tänne! Tämä on minun kotini! Mitä teillä on tekemistä minun talossani?"

Nainen tirkisteli kauhistuneena häneen, aivan kuin olisi luullut hänen olevan karkuun päässeen houruinhoitolaisen, jollaista Jurgis tänä hetkenä muistuttikin.

"Teidän talossanne?" hän toisteli.

"Niin juuri, minun taloni!" kirkui Jurgis. "Minä asuin täällä, sanon minä."

"Teidän täytyy olla erehtynyt", nainen vastasi. "Täällä ei ole ketäkään asunut ennen meitä. Tämä on uusi talo, niin ne meille ainakin sanoivat."

"Mihin sitte perheeni on joutunut?" raivosi Jurgis mielipuolen tavoin.

Naiselle näytti asia vähitellen selvenevän. Ehkäpä häntä oli jo ennenkin epäilyttänyt, mitä "ne" olivat jutelleet hänelle. Hän kertoi nyt ystävällisemmin:

"En tiedä missä perheenne oleskelee. Minä ostin talon vain kolme päivää sitten, ja silloin ei täällä asunut ketään, ja ne sanoivat sen olevan vallan uuden. Tarkotatteko todellakin, että olette ennen vuokrannut sen?"

"Vuokrannutko?" toisti Jurgis huohottaen. "Minä ostin sen! Minä maksoin sen rahallani! Minä omistan sen! Ja he -- -- Oi hyvä Jumala! Ettekö voi sanoa minne omaiseni lähtivät?"

Nainen sai hänet vihdoinkin vakuutetuksi, ettei hänellä ollut siitä vähintäkään tietoa. Jurgiksen aivot olivat niin sekaannuksissa, että hän tuskin kykeni selvittämään itselleen asemaa. Hän ei tiennyt mitä nyt tehdä. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen omaisensa aivan äkkiä tulleet tykkänään juuritetuksi maanpäältä -- kuten heistä olisi tullut tuollaisia uneksittuja ihmisiä, joita todellisuudessa ei olekaan olemassa. Hän oli hukassa -- mutta silloin hän äkkiä oikeana hetkenä muisti isoäiti Majauszkienen, joka asui seuraavassa korttelissa. Tämäpä ehkä jotakin asiasta tietäisi! Hän kääntyi ympäri ja lähti juosta hölskäsemään.

Muori Majauszkiene tuli itse avaamaan ovea. Nähdessään Jurgiksen verestävin silmin ja vallan raivoisena hän kiljasi kovasti. Kyllä, kyllä hän kertoisi. Perhe oli muuttanut; se ei ollut kyennyt maksamaan vuokraa ja korkoja ja oli sentakia vähine tavaroineen häädetty ulos lumihankeen, ja talo oli kiireesti maalattu uudestaan ja myyty seuraavalla viikolla. Muori ei ollut kuullut, minne perhe oli muuttanut, mutta arveli sen palanneen takasin Aniele Juknienen luo, jonka tykönä se oli ensiksi asunut Chikagoon tultuaan. Eikö Jurgis muuten tahtonut käydä sisälle lepäämään? Niin hullusti asiat nyt olivat -- jos vain hänen ei olisi täytynyt mennä vankeuteen, niin -- --

Jurgis ei voinut muuta kuin kääntyä takasin ja hoiperrella eteenpäin. Mutta pitkälle hän ei jaksanut käydä -- päästyään kulman ympäri hänen oli pakko istahtaa ruokakaupan portaille, kätkeä kasvot käsiinsä ja itkeä ja nyyhkyttää kuin pieni lapsi.

Heidän kotinsa -- heidän kotinsa! Sen he olivat ijäksi kadottaneet! Suru, toivottomuus, raivo valtasi hänet -- voi ymmärtää millä voimattomalla kiukulla hän oli nähnyt umpi outojen ihmisten asuvan ja elävän siinä talossa, jonka he olivat ostaneet ja maksaneet. Ja nämä ne ripustelivat hienoja verhojaan akkunoihin niillä uhmatakseen häntä, ja kun hän tahtoi heitä tilille kaikesta, käyttäytyivät he häntä kohtaan vihamielisesti! Hän oli vielä näkevinään heidän ynseän ilmeensä ja vihaset, uhkaavat katseensa. Kaikki oli niin eriskummallista -- niin käsittämätöntä! He eivät saaneet menetellä niin -- kaikki tämä ei saattanut olla totta! Ajatellapa vain, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä tämän talon takia -- mitä kurjuutta he kaikki olivat kärsineet sen takia -- sitä hintaa, minkä he olivat siitä suorittaneet!

Koko tuo pitkä, loppumaton kamppailu palasi hänen mieleensä. Kaikki heidän uhrauksensa alussa, ne kolmesataa dollaria, jotka he kaikki yhdessä olivat raastaneet kokoon -- kaiken omaisuutensa ja kaiken ansionsa he olivat kantaneet sen hyväksi, itse nähden alati nälkää ja kurjuutta! Entä sitte heidän vaivansa kerätessään kokoon nuo kaksitoista dollaria kuukaudessa vuokraan, lukuunottamatta korkoja ja kaikkinaisia muita maksuja ja verotuksia talonsa puolesta, korjauksia ja kaikkia muita menoja! Niin, he olivat talon hinnaksi maksaneet jaloimman kaikista panoksista -- oman elämänsä; he olivat maksaneet sen työnsä hiellä ja surujensa kyyneleillä ja omalla sydänverellään! Dede Antanas oli menehtynyt surkealla tavalla koettaessaan osaltaan raastaa kokoon näitä rahoja. Epäilemättä hän olisi vielä elänyt ja ollut vankka ja reipas ikäänsä nähden, jollei hänen olisi ollut pakko orjailla Durhamin pimeissä, kylmissä maanalaisissa kellareissa. Ja Ona -- hän ei ollut kadottanut ainoastaan voimansa, vaan myöskin terveytensä talon hintaa maksaessaan. Entä hän itse, joka kolme vuotta sitte oli ollut väkevä, rivakka mies, mutta joka nyt istui tässä murtuneena, värisevänä ja itkevänä kuin hermoheikko lapsi! Ah, he olivat panneet kaikkensa tuohon taisteluun; ja nyt he olivat joutuneet tappiolle, perikatoon! Kaikki, mitä he olivat maksaneet talonhintaa, oli nyt mennyt sitä tietään -- ei senttiäkään ollut jälellä. Ja heidän talonsakin oli mennyt -- he olivat nyt samassa tilassa, josta olivat alkaneet. Mutta silloin oli heillä toki ollut rahoja -- nyt he olivat sysätyt ulos nälkään ja pakkaseen kuolemaan!

Nyt voi Jurgis viimeinkin nähdä koko totuuden -- nähdä itsensä tapahtumain pitkän sarjan kautta joutuneen teurasuhriksi, jonka väräjäviin sisälmyksiin verenhimoiset raatolinnut olivat iskeneet kyntensä. Viholliset olivat repineet ja raastaneet ja vainonneet häntä joka askeleella, jonka hän otti. Oi, Jumala, miten hirveätä, julmaa ja pirullista kaikki tämä oli ollut! Hän ja hänen perheensä, turvattomat naiset ja lapset, olivat taistelleet henkensä edestä tietämättöminä ja avuttomina ja kaikkien hylkääminä -- ja vainohenget olivat väijyneet heidän kintereillään, etsien tietoonsa heidän jälkensä ja himoten heidän vertansa! Ensinnäkin tuo valheellinen ilmotus ja tuo käärmekielinen, liukas asiamies! Sitte kaikkien maksujen vihmova raesade, kaikki nuo vuokrat ja korot ja verot, joita heidän ei olisi pitänyt ikänä maksaa. Ja sitte kaikki tehtailijain juonet, noiden heidän herrojensa, tyranniensa ja verenimijäinsä -- työn seisaukset ja työajanlyhennykset, ylimääräiset tunnit ja julmat joudutukset, palkkain alennukset ja hintain korotukset! Koko luonnon armottomuus heidän ympärillään, helle ja pakkaset, sade ja lumi; sen kaupungin ja sen maan armottomat olot, missä he asuivat, niiden säälimättömät lait ja merkilliset tavat, joita he eivät ymmärtäneet! Kaikki nämä olosuhteet olivat vaikuttaneet yksissä tuumin suurten yhtiöiden hyväksi, jotka käänsivät kaikki kulkemaan omaksi edukseen ja puristivat kaikesta itselleen mahdollisimman suuren hyödyn. Ja nyt -- nyt oli koko tuo monimutkainen kummitus, suurteollisuuden hirviö, tykkänään nielaissut heidät kitaansa, imenyt ytimen heidän ruumiistaan ja sieluistaan ja sitten viskannut heidät kuni tyhjät rakot syrjään, ottanut yksin heidän talonsakin ja myynyt sen toisille! Ja he eivät voineet tähän mitään, he olivat sidotut käsistä ja jaloista -- laki oli heitä vastaan, koko yhteiskuntakoneisto oli heidän sortajainsa käskettävänä! Jos Jurgis rohkeni kohottaa nyrkitetyn kätensä heitä vastaan, joutui hän taas siihen villipetojen häkkiin, josta hän juuri oli päässyt ulos!

Noustako ylös ja siivosti mennä tiehensä -- sehän olisi samaa kuin luopua oikeuksistaan, tunnustaa tappionsa ja antaa omaisuutensa tuon vieraan perheen haltuun. Jurgis olisi sateessa väristen lähtenytkin uudelleen puoltamaan omistusoikeuttaan, jollei ajatus perheestään olisi pidättänyt häntä siitä. Ehkäpä hän saisi vielä kuulla pahempiakin uutisia -- ja niin nousi hän jalkeille ja alkoi kulkea eteenpäin tuimasti kävellen ja puoli pyörryksissä.

Anielen talolle teurastamoiden takalistolla oli runsaasti kolme kilometriä; mutta koskaan ei matka Jurgiksesta ollut tuntunut niin pitkältä, ja kun hän näki tuon tutun, likasen harmaan hökkelin, läpätti hänen sydämmensä hurjasti pelosta ja pahoista aavistuksista. Hän syöksi ylös rappusia ja alkoi takoa raivoisasti ovea.

Aniele muori tuli itse avaamaan sen. Luuvalo oli eukkoparkaa pidellyt hyvin pahasti, sittekun Jurgis viimeksi oli nähnyt hänet, ja hänen ryppyiset vanhat kasvonsa olivat vallan keltaset ja pergamentin kaltaiset. Hän säpsähti nähdessään Jurgiksen.

"Onko Ona täällä?" huusi tämä hengästyneenä.

"On", kuului vastaus, "hän on täällä."

"Kuinka -- --", alotti Jurgis, mutta keskeytti äkkiä, tarttuen suonenvedontapaisesti kiini ovenpieleen. Jostakin huoneen sisältä kuului äkkiä ääni hänen korviinsa, hurja, pelottava tuskanhuuto. Ja se oli Onan ääni!

Silmänräpäyksen seisoi Jurgis ovella kuin kivettyneenä pelosta; sitte hän työnsi vanhan vaimon syrjään ja ryntäsi sisään.

Etummainen huone oli Anielen keittiö, ja uunin ympärillä istui kyyristyneinä puoli tusinaa naisia, kaikki kalpein ja pelästynein kasvoin. Muuan heistä syöksyi pystyyn kun Jurgis astui sisään; hän oli laiha ja perin surkastunut ja kantoi toista kättään siteessä -- Jurgiksen oli vaikea tuntea hänessä Marijaa.

Hänen katseensa tapaili Onaa, mutta tätä ei näkynyt missään. Sitte hän katseli naisia, vaatien heiltä tietoa. Mutta nämä istuivat mykkinä kuin kivipatsaat, katsoen häneen arasti, aivan kuin kauhun lyöminä. Sekuntia myöhemmin kuului uusi huuto, entistä vielä hirvittävämpi.

Se tuli taaempaa ja -- kuten tuntui -- yläkerrasta. Jurgis juoksi takasin ovelle ja avasi sen. Eteisessä hän huomasi tikaportaat, jotka johtivat ylös vinnille; ja hän oli jo noussut ensi portaalle, kun hän äkkiä kuuli jonkun takanaan. Se oli Marija, joka seurasi vallan hänen kintereillään. Tämä tarttui hänen käsivarteensa terveellä kädellään ja huusi hurjasti: "Ei, ei, Jurgis! Seisahdu!"

"Mitä tarkotat?" huohotti Jurgis.

"Sinä et saa mennä ylös!"

Jurgis oli puolittain sekasin raivosta ja pelosta. "Mitä nyt?" hän karjasi. "Miten on laita?"

Marija puristautui häneen kiini. Jurgis voi kuulla Onan nyyhkyttävän ja vaikeroivan ylhäällä. Hän koetti tempaista itsensä irti ja kiivetä ylöspäin, odottamatta vastausta.

"Ei, ei", huusi Marija katkonaisesti. "Jurgis! Sinä et saa mennä sinne ylös! Se on -- se on -- lapsi!"

"Lapsi?" toisti Jurgis hämmästyneenä. "Antanasko?"

Marija vastasi hänelle kuiskaten: "Uusi!"

Ja silloin tunsi Jurgis polvensa heikoiksi, ja hänen täytyi nojautua portaihin. Hän tirkisteli Marijaan, kuten tämä olisi ollut aave.

"Uusi!" kähisi hän. "Mutta eihän nyt ole aikakaan vielä!" hän lisäsi raivoisasti.

Marija nyökkäsi päätään. "Tiedän sen kyllä", hän sanoi, "mutta se on tulemassa."

Ja uudelleen kuului Onan kirkuna, iskien häntä kuin nuijalla kasvoihin, saattaen hänet vapisemaan ja kalpenemaan. Tuo ääni heikkeni vähitellen -- sitte hän kuuli vaimonsa ähkivän: "Jumalani -- anna minun kuolla, anna minun kuolla!" Ja Marija löi käsivartensa hänen ympärilleen, huutaen: "Tule pois! Tule pois!"

Marija veti Jurgiksen takasin keittiöön, puolittain kantaen häntä, sillä tuo vahva mies oli äkkiä käynyt heikoksi kuin vastasyntynyt lapsi. Oli kuin se perustus, jolla hänen sielunsa oli luottaen levännyt, nyt olisi särkynyt pirstoiksi -- hirmu kuolemata hirveämpi oli pyyhkäissyt häntä. Keittiöön tultuaan hän vaipui tuolille, väristen kuin haavanlehti, Marijan mykkänä pidellessä häntä pystyssä ja muiden naisten katsellessa häneen äänettömällä, avuttomalla kauhulla.

Ja vielä kerran kuului Onan huuto; Jurgis voi sen kuulla vallan selvästi tänne, ja hän tömisti jalkojaan.

"Kuinka kauvan sitä on kestänyt?" hän läähättäen kysyi.

"Ei vallan kauvan", vastasi Marija; ja sitten nähtyään Anielen tekevän merkkejä hän kuohahti: "Mene tiehesi, Jurgis! Sinä et voi sitä auttaa -- sinun pitää mennä pois ja tulla vasta myöhemmin takasin. Kaikki käy hyvin -- kaikki on -- --"

"Kuka on hänen luonaan?" kysyi Jurgis. Ja nähdessään Marijan epäröivän, huusi hän kahta kivakammin: "Kuka siellä on?"

"Hän on -- hän on hyvissä käsissä", vastasi Marija. "Elzbieta on hänen luonaan."

"Mutta entä lääkäri?" Jurgis kähisi. "Joku, joka ymmärtää asian!"

Hän tarttui Marijaa kiivaasti käsivarteen. "Joku, joka ymmärtää näitä asioita!" toisti hän vielä kiihkeästi.

Marija vapisi, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi, kun hän vastasi: "Me -- meillä ei ole rahaa". Ja sitte, säikähtyneenä hurjan epätoivoisesta ilmeestä Jurgiksen kasvoissa, hän selitti: "Kyllä se hyvin käy, Jurgis! Sinä et ymmärrä näitä asioita -- mene nyt pois -- mene pois! Ah, jospa vain olisit vähänkin odottanut!"

Mutta näiden huutojen ja vastalauseiden keskeltäkin Jurgis voi erottaa Onan äänen, joka huusi yhä hirvittävämmin. Hän tuli vallan suunniltaan. Kaikki tämä oli vallan uutta hänelle, vallan uutta, kaameaa ja kauheaa -- se kohtasi häntä kuin salaman isku. Kun pikku Antanas syntyi, oli hän ollut poissa työpaikallaan, eikä hän ollut tietänyt mistäkään, ennenkun kaikki oli ohitse; ja nyt, kun hän oli saapuvilla, ei häntä päästetty läsnä olemaan. Naiset saivat hänet vihdoinkin ulos, sillä hän ei kyennyt tekemään mitään vastarintaa. Paljain päin ja miltei mielipuolena surusta ja raivosta hän juoksenteli edestakaisin kapealla kujalla, mutta sinnekin kuului Onan kirkuna. Hän koetti paeta vielä kauvemmaksi, mutta palasi heti takasin kuuntelemaan. Neljännestunnin kuluttua hän oli jälleen portailla ja syöksyi niitä ylös sekä rupesi takomaan ovea niin raivokkaasti, että se olisi pian mennyt pirstoiksi, jolleivät naiset olisi kiiruhtaneet avaamaan ja päästämään hänet sisään.

Kaikki heidän väittelynsä eivät tehoneet häneen laisinkaan. "Kuinka te tiedätte", huusi hän, "että hän onnellisesti suoriutuu tästä? Kuinka sen voitte tietää -- hänhän on kuolemaisillaan -- kuulen sen selvään! Kuunnelkaa häntä -- kuunnelkaa! Se on hirmuista -- sitä ei saa sallia -- tähän täytyy hankkia apua! Miksette ole lähettäneet lääkäriä hakemaan? Olisitte luvanneet maksaa hänelle jälestäpäin -- olisitte luvanneet -- --"

"Emme voineet luvata mitään sellaista", vastusti Marija. "Meillähän ei ollut penniäkään rahaa -- tuskin olemme jaksaneet elää päivästä päivään."

"Mutta minä voin tehdä työtä", Jurgis huusi. "Minä voin hankkia rahoja!"

"Niin, niin", jatkoi Marija -- "mutta luulimmehan sinun olevan vankilassa. Kuinka voimme tietää milloin sieltä palaisit? Ne eivät tee mitään ilmaiseksi."

Marija kertoi sitte, miten hän oli koetellut etsiä kätilöä ja miten nämä olivat vaatineet kymmentä, viittätoista, jopa viittäkolmattakin dollaria ja sitä etukäteen. "Ja minulla kun ei ollut kuin ainoastaan neljännes dollaria. Minä olin kuluttanut joka sentin mitä minulla oli -- jopa kaikki mitä minulla pankissakin oli. Sitte olen vielä velkaa lääkärille, kun hän kävi kättäni katsomassa, ja hän lakkasi tykkänään käymästä, kun pelkäsi ettei perisi senttiäkään vaivoistaan. Ja Anielelle olemme velkaa kahden viikon vuokran, ja hän hän on itse nälkään kuolemaisillaan. Olemme lainanneet ja kerjänneet kaikista mahdollisista paikoista pysyäksemme hengissä, emmekä enää kykene tekemään niin mitään -- --"

"Entä lapset?" Jurgis kysyi.

"Lapset eivät ole olleet kotona kolmena viime päivänä, sillä ilma on ollut niin hirmuinen. Sitäpaitsi he eivät ole voineet aavistaakaan mitä täällä kotona -- se tuli niin äkisti, kaksi kuukautta ennen aikaansa."

Jurgis nojautui pöytää vasten ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja hänen käsivartensa vapisivat -- hän näytti joka hetki lysähtävän kokoon lattialle. Mutta silloin Aniele äkkiä kavahti ylös ja hoiperteli häntä kohti, haparoiden käsillään hameensa takataskua. Hän veti sieltä esiin likasen, mustan rääsyn, jonka toisessa päässä olevan solmun hän vapisevin käsin avasi.

"Kas tässä, Jurgis!" hän sanoi. "Minulla on vähäsen rahaa. _Palauk!_ Katsoshan!"

Hän sai solmusta esiin muutamia lantteja ja laski ne yksitellen -- niitä oli neljäneljättä senttiä. Ne hän antoi Jurgikselle ja kääntyi sitte toisten vaimojen puoleen sanoen: "Entä te -- eikö teillä ole mitään hänelle antaa? Hän maksaa kyllä kaikki kerran takasin, kun saa työtä, ja hänelle tekee hyvää kun saa edes yrittää auttaa vaimoaan, vaikkei sitte apua saisikaan. Kun hän palaa takasin, on kai kaikki jo ohitse."

Ja toisetkin köyhät vaimoparat tyhjensivät auliisti kukkaronsa; useimmilla oli vain kupari- ja nikkelirahaa, mutta he antoivat hänelle kernaasti kaikkensa. Muori Olszewski, joka asui naapuritalossa ja jonka mies oli teurastaja ja aina juopotteli, antoi lähes puoli dollaria, niin että koko summa nousi yhteen ja neljännekseen dollariin. Sitte Jurgis pani rahat kukkaroonsa, jota kovasti puristi nyrkkiinsä, ja lähti juoksemaan minkä jaloista pääsi.

XIX LUKU.

"Rouva Haupt, kätilö", oli luettavana kyltissä, joka riippui erään toisen kerroksen akkunan yläpuolella sen kadun varrella, minne Jurgis nyt juoksi; ja ovenpielessä oli toinen kyltti, jolle maalattu käsi etusormellaan osotti likasia portaita ylöspäin. Jurgis kiirehti niitä ylös, hypäten aina kolme porrasta yhdellä kertaa.

Rouva Haupt oli juuri paistamassa silavaa ja sipulia sekä oli jättänyt oven puoliavoimeksi, jotta savu menisi ulos. Kun Jurgis koetti koputtaa ovea, lensi se seposen selälleen, ja hän näki vilaukselta arvoisan rouvan itsensä, joka juuri oli viemässä mustaa pulloa huulilleen. Jurgis hiipi muutamia askelia taapäin ja palasi sitte kovasti kolisten, niin että rouva ei voinut luulla muuta kuin hänen nyt vasta tulevan. Mutta hän ennätti kuitenkin paraaksi nähdä tämän piilottavan pulloa. Kätilö oli saksalaista syntyperää ja suunnattoman lihava -- kun hän käveli, heilui hänen ruumiinsa kuin laiva valtameren aalloilla; ja astiat tärisivät hyllyllä yhteen hänen joka askeleillaan. Hän oli puettu risaiseen siniseen hameeseen, ja hänen hampaansa olivat vallan mustat.

"Mikä hätänä?" hän kysyi nähdessään Jurgiksen.

Tämä oli juossut kuin mielipuoli koko tien ja oli nyt niin hengästynyt, että tuskin kykeni puhumaan. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja silmänsä hurjat -- hän näytti mieheltä, joka juuri oli noussut haudastaan.

"Vaimoni!" huohotti hän. "Tulkaa heti!"

Rouva Haupt laski paistinpannun käsistään ja pyyhkäsi käsiään hameeseensa.

"Te tahdotte minua avuksi synnytyksessä?" hän kysyi.

"Niin!" vastasi Jurgis läähättäen.

"Olen juuri päässyt kotiin sellaisesta toimituksesta", virkkoi kätilö. "En edes ole ennättänyt saada suuhuni päivällispalaa. Mutta -- jos nyt niin hullusti on laita -- --"

"Kyllä -- juuri niin on laita!" Jurgis huusi.

"No hyvä! Ehkäpä minä -- paljoko maksatte sitten?"

"Minä -- minä -- paljoko te vaaditte?" änkytti Jurgis.

"Viisikolmatta dollaria."

Jurgis kalpeni. "Sitä en voi maksaa", hän sanoi.

Nainen katsoi häneen uteliaasti. "Paljonko sitte maksatte?" hän kysyi.

"Täytyykö minun maksaa nyt -- heti paikalla?"

"Tietysti; kaikki tilaajat tekevät niin."

"Minulla -- minulla ei nyt ole paljoakaan rahaa", Jurgis alotti hätäytyneenä puhumaan. "Minä olen ollut -- kaikenlaisissa ikävyyksissä -- ja kaikki rahani ovat menneet. Mutta minä kyllä maksan teille -- joka sentin -- niin pian kuin vain voin. Minä voin tehdä työtä -- --"

"Mitä työtä teette?"

"Minulla ei nyt ole mitään paikkaa, mutta minun täytyy pian semmoinen saada. Minä -- --"

"Paljonko teillä nyt on?"

Jurgiksen oli vaikea vastata. Kun hän sitte sanoi: "Neljännes toista dollaria", nauroi nainen hänelle vasten kasvoja.

"Minä en siitä summasta panisi edes hattuakaan päähäni", ilkkui hän.

"Se on kaikki mitä minulla on", Jurgis sanoi murtuneella äänellä. "Minun täytyy saada apua -- vaimoni on kuolemaisillaan! Minä en voi auttaa sitä -- minä -- --"

Rouva Haupt oli tällävälin työntänyt silavansa ja sipulinsa takasin uuniin paistumaan. Hän kääntyi nyt Jurgikseen päin ja vastasi savun ja rätinän keskeltä:

"Antakaa minulle nyt kymmenen dollaria paikalla, niin voitte lopun maksaa ensi kuussa."

"En voi -- minä en voi maksaa sitä", vastusti Jurgis. "Olenhan jo sanonut teille, että minulla on vain neljännes toista dollaria."

Nainen kääntyi takasin työhönsä.

"En usko teitä", hän sanoi. "Kaikkihan koettavat puijata minua. Onko siinä mitään järkeä, että noin isolla ja väkevällä miehellä olisi muka vain neljännes toista dollaria taskussaan?"

"Tulen juuri vankilasta", Jurgis huusi -- hän oli valmis lankeemaan polvilleen tuon naisen eteen -- "eikä minulla ollut senttiäkään rahaa sitä ennen, ja perheeni on enimmäkseen nähnyt nälkää."

"Eikö teillä ollut ystäviä, jotka olisivat voineet auttaa teitä?"

"He ovat kaikki köyhiä", Jurgis vastasi. "He antoivat minulle nämä lantit. Olen tehnyt kaikkeni -- --"

"Eikö teillä olisi mitään, jota voisitte myydä?"

"Minulla ei ole mitään, sanon minä -- ei yhtään mitään!" hän huusi tuskastuneena.

"Ettekö sitte voi lainata, hä? Eivätkö vanhat työkumppaninne sen verran luota teihin?" Sitte nähdessään Jurgiksen pudistavan päätänsä nainen jatkoi: "Kuulkaahan minua! Jos nyt maksatte minulle, ette tule katumaan sitä. Minä pelastan vaimonne ja pienokaisenne teille, eikä tämä uhraus sittekään lopulta tunnu teille liian kalliilta. Jos kadotatte heidät nyt, niin miltä se teistä sitte tuntuu? Tässä näette naisen, joka ymmärtää tehtävänsä -- voitte kysellä vaikka keneltä naapuristossa, niin he kyllä sanovat sen teille -- --"

Rouva Haupt heilutti paistinkauhaansa Jurgista kohden vakuuttavalla tavalla; mutta hänen sanansa sisälsivät enemmän kuin tämä voi kestää. Hän kohotti käsiään epätoivoisella eleellä, kääntyi ympäri ja säntäsi ovesta ulos. "Sitä ei tarvita", hän huudahti mennessään -- mutta äkkiä hän kuuli naisen huutavan jälkeensä.

"Minä teen sen viidestä dollarista!"

Kätilö seurasi häntä toruen ja riidellen.