Part 18

"Niitä arvatenkaan ei tarvita", lausui tuomari. Sitte hän kääntyi Jurgikseen päin ja kysyi ankaralla äänellä: "Tunnustatteko hyökänneenne kantajan kimppuun?"

"Tuonko noin?" kysäsi Jurgis, osottaen päällysmiestä.

"Niin", sanoi tuomari.

"Minä löin häntä, herra!" virkkoi syytetty.

"Sano, teidän armonne", lausui poliisikersantti, puristaen häntä tuimasti käsivarteen.

"Teidän armonne", toisti Jurgis tottelevaisesti.

"Koetitteko kuristaa häntä?"

"Kyllä, herra teidän armonne."

"Oletteko ennen istunut vankeudessa?"

"En, herra teidän armonne."

"Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"

Jurgis epäröi. Mitäpä hän sanoisikaan? Niinä kahtena ja puolena vuotena, jotka hän oli ollut Amerikassa, oli hän oppinut sen verran englantia, että voi tulla toimeen jokapäiväisessä elämässä ja työpaikallaan, mutta ne eivät riittäneet tulkitsemaan hänen väitettään, että Connor oli vietellyt hänen vaimonsa. Hän yritti pari kertaa änkyttäen ja sopertaen selittää sitä tuomarille, jota jo koko tilaisuus rupesi ikävystyttämään ja jota Jurgiksesta löyhkäävä lantatehtaan haju pani kovasti aivastamaan. Vihdoin sai vanki selitetyksi, että hänen kielivarastonsa oli riittämätön, ja silloin ilmestyi muuan vahaviiksinen nuori mies, joka pyysi Jurgiksen puhumaan sitä kieltä mitä paraiten taisi -- hän kyllä tulkitsisi puheen tuomarille.

Jurgis alkoi. Edellyttäen saavansa tarpeeksi aikaa, kuvasi hän juurtajaksain, miten Connor oli käyttänyt hyväkseen omaa päällysmiehen asemaansa ja Onan asemaa työntekijättärenä pakottaakseen viimemainittua antautumaan valtaansa ja uhannut häntä muussa tapauksessa työstä erottamisella. Kun tulkki oli kääntänyt hänen puheensa tähän asti tuomarille, keskeytti tämä, jonka aika oli täpärä ja jonka automobiili oli tilattu määräajaksi oikeustalon ulkopuolelle, pitemmät puheet huomauttamalla: "Oh, minä ymmärrän. Mutta jos hän ahdisti vaimoanne rakastelullaan, niin miksei tämä valittanut yhtiön johtajalle tai vallan yksinkertaisesti lähtenyt tiehensä tehtaasta."

Jurgis epäröi hetkisen hämillisenä. Hän rupesi kuvaamaan miten köyhiä he olivat -- miten vaikea heidän oli kurjuudessaan luopua varmasta työpaikasta -- --

"Ymmärrän", lausui tuomari Callahan. "Sen sijaan piditte parempana lyödä hänet kuoliaaksi."

Sitte hän kääntyi kantajan puoleen ja kysyi:

"Onko tässä kertomuksessa mitään totta, hra Connor?"

"Ei sanaakaan, teidän armonne", vastasi päällysmies. "Se on ainainen ikävyys -- alati kerrotaan työnjohtajista, että he muka käyttäisivät asemaansa naisten vahingoksi -- --"

"Niin kyllä, tiedän sen", sanoi tuomari. "Usein saan kuulla sellaista. Tuo lurjus, näyttää pidelleen teitä pahasti. Kolmekymmentä päivää ynnä kulungit! Seuraava asia!"

Jurgis kuunteli miltei tajuttomana kauhusta. Vasta kun poliisit tarttuivat häneen ja laahasivat häntä ulos, käsitti hän mitä oli tapahtunut. Mielipuolen tavoin pyöritti hän silmiään joka taholle.

"Kolmekymmentä päivää!" sähisi hän. Ja sitte kääntyi hän tuomariin päin ja karjasi keuhkojensa kaikella voimalla: "Miten sitte perheeni käy? Minulla on vaimo ja pieni lapsi, herra, eikä heillä ole penniäkään rahaa -- Jumalani, he kuolevat nälkään!"

"Sitä teidän olisi pitänyt ajatella, ennenkun ryhdyitte murhayritykseenne", virkkoi tuomari kuivasti, kääntäen huomionsa seuraavaan juttuun.

Jurgis aikoi vielä sanoa sanan, mutta toinen poliiseista tarttui tukevasti häntä kurkkuun ja toinen yhtä navakasti hänen niskaansa. Kaksi muuta poliisia tuli avuksi, heti kun huomasivat hänen aikovan käydä vastarintaan. Siten vietiin hänet enempää vastaan riuhtomatta ulos salista. Kaukana huoneen taustalla näki hän vielä vilahdukselta Elzbietan ja Kotrinan, jotka olivat nousseet seisaalleen ja katselivat kolkkoa näytelmää sanattomalla kauhulla. Hän teki vielä kerta epätoivoisen ponnistuksen, mutta sai taas poliisit kurkkuunsa -- ja hänen täytyi luopua epätasaisesta kamppauksesta. Hänet paiskattiin suinpäin vankikoppiin, jossa ennestään oli muita vankeja odottamassa vuoroaan päästä tuomarin eteen tai tulla vietäviksi takasin vankilaan. Niin pian kun oikeudenistunto oli loppunut, teljettiin heidät kaikki rautaristikolla varustettuun vankivaunuun, n.s. "Mustaan-Maijaan" ja vietiin määräpaikkaansa.

Tällä kertaa Jurgis vietiin "Bridewelliin", erääseen pieneen vankilaan, missä Cookin piirikunnan vangit istuvat heille määrätyn rangaistusajan. Se oli vielä likasempi ja täydempi kuin edellinen paikka. Sinne vietiin kaikki "vähäpätöiset" vangit -- pikkuvarkaat, pikkuhuijarit, katurauhan häiritsijät, maankiertäjät ja kaikenlaiset irtolaiset. Koppitoveriksi Jurgikselle tuli eräs italialainen hedelmäkauppias, joka oli kieltäytynyt antamasta lahjuksia poliisille ja oli sitte vangittu siitä syystä, että oli lakkarissaan kantanut isoa taskuveistä. Kun tämä mies ei ymmärtänyt sanaakaan englantia, oli Jurgis iloinen kun tämä pian päästettiin vapaalle jalalle. Hänen sijaansa tuli norjalainen merimies, joka oli tullut vähäkuuloiseksi muutamassa tappelussa ja joka heti rupesi haastamaan riitaa Jurgiksen kanssa, koska tämä ylemmällä laverilla maaten nukkui niin levottomasti, että päristi tomua ja ruumenia hänen päälleen, joka makasi alemmalla makuusijalla. Olisi käynyt vallan sietämättömäksi elää vuorokaudet umpeensa yhdessä tämän suulaan toverin kanssa, jollei vangeilla onneksi olisi ollut säännöllinen työnsä ulkosalla. Heidän rangaistustyönään oli nimittäin kivensärkeminen.

Kymmenen päivää noista kolmestakymmenestä oli jo kulunut, ilman että Jurgis oli saanut mitään tietoa omaisistaan. Vihdoin eräänä päivänä tuli eräs vartijoista hänelle ilmottamaan, että ulkona oli joku, joka halusi puhutella häntä. Jurgis valahti valkeaksi kuin vastasatanut lumi ja kävi niin heikoksi polvistaan, että töintuskin kykeni astumaan ulos kopistaan.

Vartija saattoi hänet pitkän käytävän läpi ja monia portaita ylöspäin vastaanottohuoneeseen, joka oli varustettu rautaristikolla kuten vankikoppi. Sen läpi Jurgiksen silmä erotti erään henkilön istuvan tuolilla; hänen astuessaan huoneeseen kavahti tämä henkilö ylös, ja Jurgis tunsi hänet pikku Stanislovakseksi! Nähdessään edes jonkunkaan rakkaasta, ikävöidystä kodista oli tuo iso mies pyörtyä -- hänen täytyi nojata tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, ja hän vei käden otsalleen aivan kuin hajottaakseen sumua silmäinsä edestä.

"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän heikolla äänellä.

Pikku Stanislovaskin vapisi, ja molemmat vallan kuin pelkäsivät puhua.

"He -- he lähettivät minut tänne kertomaan teille --" hän sopersi itku kurkussa.

"Mitä?" huudahti Jurgis.

Hän seurasi pojan katsetta ja näki sen kiinnittyneen vartijaan. "Elä huoli hänestä!" huusi hän. "Miten jaksavat kotona?"

"Ona on hyvin kipeä", virkkoi nyt Stanislovas. "Ja me kaikki olemme kuolla nälkään. Tätä menoa emme kauvan jaksa. Luulimme teidän tulevan auttamaan meitä."

Jurgiksen täytyi taas tarttua tuolinselkään. Isoja hikipisaroita helmeili esiin ja peitti koko hänen otsansa; hänen kätensä nyrkittyivät ja vapisivat kuin suonenvetokohtauksessa.

"Minä en -- en voi -- auttaa teitä", ähkyi hän vaivaloisesti.

"Ona makaa kaiket päivät huoneessaan", jatkoi poikanen hengästyneellä kiiruulla. "Hän ei tahdo syödä mitään, ja hän vain huutaa ja valittelee melkein järestään. Hän ei tahdo kertoa mikä häntä vaivaa, eikä hän tahdo mennä työhönsäkään millään ehdolla. Joku aika sitte tuli se hieno herrasmies kantamaan vuokraa. Hän oli hyvin vihanen. Viime viikolla hän tuli uudestaan. Silloin hän sanoi aikovansa 'häätää' meidät talosta. Ja sitte se Marija -- --"

"Mikä Marijan on hätänä?" Jurgis huudahti.

"Hän on leikannut veitsellä käteensä", vastasi poika. "Ja tällä kertaa hyvin pahasti -- pahemmin kuin edellisellä kerralla. Hän ei voi tehdä mitään sillä kädellä. Se on jo aivan musta, ja tohtori sanoo, että se täytyy leikata -- leikata poikki, taisi hän sanoa. Ja Marija huutaa ja parkuu päivät päästään ja yötkin vielä lisäksi. Hänen rahansa ovat aivan lopussa. Me emme jaksa maksaa vuokraa ja talonhinnan korkoja. Meillä ei ole yhtään hiiliä eikä mitään syödäksemme, ja kauppias sanoo, että -- --"

Pienokainen vaikeni jälleen ja rupesi itkemään.

"Jatka!" huudahti Jurgis raivoisasti. "Etkö kuule -- jatka!"

"Jatkanhan minä", nyyhkytti Stanislovas. "Meillä on -- aina niin kylmää kotona. Viime sunnuntaina satoi jälleen lunta -- niin hirmuisen, hirmuisen paljon lunta -- enkä minä voinut -- voinut mennä työhön -- --"

"Taivaan isä!" Jurgis huudahti ja astui askeleen poikaa kohti. Heillä oli molemmilla vanhaa riitaa keskenään lumen takia -- aina siitä hirveästä sunnuntaista saakka, jolloin poikanen oli palelluttanut sormensa ja Jurgiksen oli täytynyt kepittää hänet työhönsä. Nyt hän nyrkitti käsiään, näyttäen aivan tahtovan rynnätä rautaristikon läpi poikapahasen kimppuun.

"Sinä pieni ilkimys", ärjäsi hän, "sinä et edes yrittänytkään!"

"Kyllä -- kyllä -- yritinhän minä!" ulvoi Stanislovas. "Koetin koko sen päivän -- kaksikin päivää minä koetin. Äiti seurasi minua, muttei hänkään voinut päästä eteenpäin. Lunta oli niin paksulta, ettemme päässeet askeltakaan eteenpäin. Eikä meillä ollut palastakaan syödä, ja -- ah -- oli niin hirmuisen kylmä. Koetin kolmantena päivänä uudestaan, ja silloin tuli Ona kanssani."

"Ona!"

"Niin! -- hänkin aikoi lähteä työhönsä. Olimmehan kaikki kuolla nälkään. -- Mutta kun hän pääsi tehtaaseen, sai hän kuulla, että oli menettänyt paikkansa."

Jurgis horjahti taapäin ja päästi läähättävän äänen.

"Hän meni uudestaan tuohon kirottuun paikkaan!" hän huudahti muljotellen hurjasti silmillään ja kiristellen hampaitaan.

"Niin, hän kyllä koetti", sanoi Stanislovas ja katsoi ihmeissään lankoonsa. "Miksikäs hän ei olisi saanut niin tehdä? Miksi, Jurgis?"

Mies hengitti syvään muutamia kertoja. "Jatka! -- Jatka!" läähätti hän vihdoin.

"Minä seurasin häntä", jatkoi Stanislovas, "mutta miss Henderson ei tahtonut enää ottaa häntä vastaan. Ja Connor näki hänet ja rupesi kiroilemaan kauheasti. Hänen päänsä oli aivan kääreissä -- mitä te teitte hänelle, Jurgis? Kaikkityyni on niin ihmeellistä, etten lainkaan ymmärrä sitä."

Jurgis ei kyennyt puhumaan. Hän vain tirkisteli eteensä äänettömän epätoivon vallassa ollen.

"Hän on", jatkoi poikanen edelleen, "koettanut hankkia itselleen muuta työtä. Mutta hän on niin kovin kipeä. Hän voi enää tuskin ollenkaan olla pystyssä. Ja minunkaan työnjohtajani", sanoi poika salaperäisen näköisenä, "ei enää huoli minua takasin työhön. Ona sanoo, että hän on hyvä ystävä Connorin kanssa ja että tämä on syynä kaikkeen. Kaikki ovat ne nyt niin vihasia ja katkeria meitä kohtaan. Sitte minä menin myymään sanomalehtiä -- minä ja toiset pojat ja Kotrina."

"Kotrinakin?"

"Niin, hän myy lehtiä hänkin. Häneltä kauppa käy paraiten, koska hän on tyttö. Huu! Nyt on kauhea pakkanen, Jurgis -- ei ole hauskaa mennä kotiin tänä yönä. Ehkäpä ovat he kaikki ajetut pois kodista nyt, mutta minun täytyy koettaa löytää heidät ja maata heidän kanssaan jossakin paljaan taivaan alla. Nyt on jo myöhä, ja minulla on pitkä matka kotiin, enkä tiedä miten sinne osaankaan. Äiti sanoi, että minun olisi tultava tänne, jotta saisitte tietää miten kotona ovat asiat ja että ehkäpä voisitte auttaa meitä jollakin tapaa. Ja, sanoi hän, ehkä tunnette jonkun, joka voisi avustaa perhettänne sillä aikaa kuin itse istutte vankilassa ettekä voi tehdä työtä. Minä olen kulkenut koko päivän päästäkseni tänne, enkä ole syönyt muuta kuin leipäpalasen sitte aamulla. Äidilläkään ei ole mitään työtä, kun makkaratehdas seisoo nyt. Mutta hän käy ympärinsä kori käsivarrellaan ja kerjää taloloissa, ja saakin sieltä täältä leipäpalasia. Mutta eilen hän ei saanut mitäkään, sillä hänen käsiään paleli eikä hän jaksanut kauvempaa olla ulkona; ja tänään hän vain valittaa ja huutaa -- --"

Sellaista kertoi pikku Stanislovas yhtä mittaa nyyhkyttäen. Ja Jurgis seisoi, yhä puristaen pöydänreunaa sormiensa välissä, voimatta puhua sanaakaan; mutta hän tunsi päässään omituista pakotusta, aivan kuin tahtoisi se haleta. Se tuntui vallan siltä, kuin olisi hän maannut maassa selällään ja suunnattomia painoja olisi yksi toisensa jälkeen ladottu hänen rinnalleen -- uhaten murskata hänet vähitellen kuoliaaksi. Hän taisteli ja kamppaili itsensä kanssa -- kuten jotakin hirvittävää painajaista vastaan, joka oli saanut hänet kynsiinsä. Hänen aivojansa poltti kuin tulessa -- hän tunsi että pian tulisi hän hulluksi -- --

"Ettekö voi auttaa meitä?" kysyi pikku Stanislovas arasti.

Jurgis pudisti päätään.

"Eikö ne anna teille yhtään rahoja täällä?"

Hän pudisti yhä päätään.

"Milloin pääsette vapaaksi ja tulette kotiin?"

"Kolmen viikon päästä", vastasi Jurgis.

Poika silmäsi levottomasti ympärilleen. "Taitaa olla parasta, että lähden tieheni nyt!" sanoi hän.

Jurgis nyökäytti päätään. Mutta yht'äkkiä hän malttoi mielensä, ja pisti käden taskuunsa ja kurotti sen sitte ristikon läpi -- kädessä oli neljätoista senttiä. "Kas tässä!" hän sanoi. "Ota tämä ja vie kotiin heille!"

Stanislovas otti rahan vastaan, ja hetken epäröityään astui hän ovelle. "Hyvää yötä, Jurgis!" virkkoi hän, ja Jurgis näki pojan horjuvan, kun hän katosi näkyvistä.

Jurgis seisoi tuokion paikallaan, nojaten otsaansa rautaristikkoa vastaan, horjahdellen ja haperoiden kuin juopunut. Sitte tarttui vartija häntä käsivarteen, ja hän kääntyi ympäri ja lähti hiljaa takasin kivensärkypaikalle.

XVIII LUKU.

Jurgis ei päässytkään vankeudesta niin pian kuin oli toivonut. Hänelle tuomittuun rangaistukseen oli lisätty oikeudenkäyntikuluja puolitoista dollaria -- hänen täytyi maksaa niiden vaivat, jotka olivat vieneet hänet vankilaan, ja kun hänellä ei ollut varoja, täytyi hänen olla pakkotyössä kolme päivää kauvemmin. Kenkään ei ollut huolinut ennakolta selittää hänelle sitä. Sittekun hän kärsimättömästi oli laskenut päivät ja saanut selville, minä päivänä hän pääsisi vapauteen, kohtasi häntä mitä ikävimpänä yllätyksenä tieto, että hänen oli vielä vähän aikaa särettävä valtion kiviä; ja kun hän pani vastaan, naurettiin hänelle vain vasten kasvoja. Sitte rupesi hän uskomaan, että vankilan päällystö oli laskenut väärin. Mutta kun vielä kului päivä ja toinenkin, ilman että häntä laskettiin vapaaksi, vaipui hän syvään epätoivoon -- kunnes vihdoin vartija eräänä aamuna hänelle ilmotti, että hänen rangaistusaikansa nyt oli päättynyt. Silloin hän kiiruhti riisumaan vankipukuaan ja pukeutumaan omiin, lantatehtaalta tuoksuviin työvaatteisiinsa, ja kuuli suunnattomaksi ilokseen vankilanportin narahtavan lukkoon jälestään.

Hän pysähtyi portaille melkein huumautuneena. Hänen oli vaikea uskoa tätä todeksi -- että hänellä jälleen oli taivas päänsä päällä ja avoin katu edessään -- että hän tosiaan oli vapaa mies. Mutta pian alkoi kireä pakkanen purra häntä vaatteiden läpi, ja hän kiirehti ripein askelin sieltä.

Lunta oli satanut paksulta, mutta nyt oli pyry loppunut. Hienoa räntää satoi ja kova tuuli puhalsi, joka tunkeutui Jurgiksen luihin ja ytimiin asti. Hän ei ollut edes ennättänyt ottaa päällystakkia yllensä, kun hän toista kuukautta sitte syöksyi kodistaan "selvittämään asiaansa" Connorin kanssa, niin että puku, mikä hänellä nyt oli päällään, oli vanha ja kulunut, eikä se ollut edes uutenakaan ollut erittäin lämmin. Kun hän nyt laahusti itseään eteenpäin, tunki sade pian noiden ohuitten ryysyjen läpi ihoon asti. Kadulla oli kuusi tuumaa paksu römssykerros, niin että hänen jalkansakin kävivät märiksi, vaikka kengätkin olisivat olleet ehjät.

Jurgis oli vankilassa saanut aina tarpeeksi syödäkseen, ja työkin siellä oli helpointa, mitä hänellä koskaan oli ollut Chikagoon saavuttuaan; mutta siitä huolimatta hän oli heikompi kuin milloinkaan ennen. Surut ja epäilykset olivat raskauttaneet hänen mieltään ja melkoisesti heikontaneet hänen voimiaan. Häntä värisytti kun hän riensi eteenpäin katuja pitkin, vapisten kylmästä ja hieroen käsiään toisiaan vastaan sekä tavantakaa kätkien ne resuisiin taskuihinsa. Hän koetti saavuttaa lämpöä kohottamalla ja laskemalla hartioitaan nopeassa tahdissa. Vankila oli kaukana kaupungin ulkolaidalla, ja koko tienoo sen ympärillä oli asumatonta ja jylhää; yhdellä puolella kulki syvä kuivausoja ja toisella puolella joukko rautatien raiteita. Myrsky oli kuitenkin riepoittanut lunta kaikkialle ja täyttänyt syvennykset, niin ettei hän mitään nähnyt ympärillään.

Kahlattuaan lumessa hyvän aikaa Jurgis kohtasi pienen ryysymekon, jolle luikkasi: "Hei, veitikka!"

Poika tirkisteli häneen toisella silmällään -- hän näki heti, että Jurgis oli "vankilan lintu", tämän paljaaksi ajellusta päästä. "Mitä tahdotte?" kysyi hän.

"Mistä kautta menet tehtaille päin?"

"En mää sinne mene", vastasi poika.

Jurgis epäröi hetkisen, ennenkun jatkoi:

"Tarkotan -- mistä sinne tie menee?"

"Miks' ette sitte sanonut niin", tuli vastaukseksi; ja sitte poika osotti peukalollaan luoteista kohti ja virkkoi: "Tuoll' on tie."

"Onko sinne pitkältä?" Jurgis kysyi.

"En mää tierä -- tuoss' lie kolmenkymmenen kilometrin paikkeilla."

"Kolmekymmentä kilometriä!" toisti Jurgis kasvot harmaina. Hänen täytyi taivaltaa koko matka jalkasin, sillä hänet oli vankilasta päästetty ilman penniäkään taskussaan.

No niin -- mikäpä siinä muu auttoi, kuin alkaa kulkea rivakasti osotettuun suuntaan; ja hän kulki niin tuimaan, että hänen ruumiinsakin lämpeni. Hän unohti kaiken -- paitsi ne kummalliset ajatukset, jotka herkeämättä ajoivat toisiaan hänen aivoissaan. Kaikki ne hirvittävät ajatukset ja epäilykset, jotka olivat viileskelleet niitä vankilanseinien sisäpuolella, alkoivat nyt uudestaan temmeltää hänen poloisessa päässään. Kiusallinen ahdistus, joka tietämättömyydestä johtui, olisi kuitenkin pian ohi -- hänhän oli kohta omaistensa parissa ja saisi tietää koko totuuden, koskipa se sitte Onaa tai lasta tahi taloa! Ja ennen kaikkea -- niin lohdutteli hän itseään -- piti hänen nyt iloita vapaudestaan; hänen kätensä olivat nyt hänen omansa, hän voi auttaa rakkaitaan, taistella heidän puolestaan vaikka koko maailmaa vastaan.

Tunnin verran hän väsymättä taivalsi täten eteenpäin. Vasta sitte hän rupesi silmäilemään ympärilleen. Hän näytti jättäneen kaupungin jo kauvaksi jälkeensä; katu oli muuttunut maantieksi, joka eteni länteenpäin, ja lumisia, aukeita kenttiä leveni sen kummallakin puolella. Pian kohtasi hän erään maamiehen, joka ajoi olkikuormaa. Jurgis pysäytti hänet ja kysyi.

"Viekö tämä tie tehtaille?"

Maalainen pudisti päätään ja vastasi:

"Enpä oikein tiedä minne se vie, mutta se on varmaa, että te nyt kulette vallan vastakkaiseen suuntaan."

Jurgis hölmistyi.

"Minulle kuitenkin sanottiin äsken tämän olevan oikean tien."

"Kuka niin sanoi?"

"Muuan poika."

"No, sitte oli se poika aika veijari ja peijasi teitä. Viisainta teidän on kääntyä takasin ja tultuanne kaupunkiin kysyä poliisilta tarkemmin asiasta."

Niinpä Jurgis kääntyi ympäri ja seurasi vaunuja.

"Saisitte kernaasti ajaakin", sanoi mies, "jollei minulla olisi niin raskas kuorma, että koni sitä tuskin saa eteenpäin."

Vasta aamupuoleen Jurgis sai Chikagon näkyviinsä. Hän vaelsi loppumattomien talorivien ohi, pitkin puuistutuksilla varustettuja katuja sekä toisinaan sellaisia katuja pitkin, jotka ei olleet lainkaan kivetyt, vaan sen sijaan täynnä kuoppia, joissa kulkija helposti voi taittaa jalkansa. Joka viidennellä kadulla oli rautatie, joka kulki pääkadun poikki. Ne tekivät kulun vallan hengenvaaralliseksi, sillä pitkiä tavarajunia kulki edestakasin, paukkuen, kolisten ja rämisten, ja Jurgiksen täytyi vähän päästä pysähtyä niiden ylimenoa odottamaan, vaikka hän paloi kärsimättömyydestä. Välistä seisahtui kokonaisia rivejä ajurinvaunuja kadulle muutamiksi minuuteiksi, etsien suojaa sateelta korkeitten pilvenpiirtäjäin turvissa, joita sen varrella oli runsaasti. Sellaisissa tilaisuuksissa Jurgis ryömi notkeana kuin käärme tietänsä eteenpäin yli rautatie- ja raitiotieraiteiden, vaunujen, kärryjen ja kaikenlaisten muiden ajopelien lomitse, henki kurkussa ja hartaasti siunaten itseään.

Chikagon-virta oli jäässä ja peittynyt jalkaa paksulla lumisohjolla. Jurgis riensi yli pitkän puusillan, jommoisia talvisaikaan rakennetaan jään poikki yhdeltä rannalta toiselle. Ei edes jokiäyräilläkään lumi ollut saanut säilyttää puhdasta valkosuuttaan; ja yksin räntäsadekin, joka nyt muistutti ohentunutta kivihiilisavua, sisälsi hienonhienoja savuhiukkasia, niin että Jurgiksen kasvot ja kädet kohta olivat kuin nokikolarin. Sitte hän tuli kaupungin varsinaisille liikekaduille, joiden tila oli vielä surkeampi. Ne olivat kuin leveitä mustia lokalammikoita, joissa hevosparat hinasivat raskaita kuormiaan ja tavantakaa vajosivat polviaan myöten miltei läpipääsemättömään liejuun. Naisia ja lapsia juoksenteli edestakasin kauhusta huutaen ja vaikeroiden eivätkä hädissään huomanneet petollisia syvennyksiä kadussa, joihin upposivat joukottain, kamppaillen oikein henkensä edestä niistä ylös päästäkseen. Nämä kadut muistuttivat toden teossa syviä nevaisia vuorenrotkoja, pilvenkorkeiden rakennusten piirittäessä niitä molemmin puolin, ja kajahtelivat kulkusten kilinästä, ajurien huudoista ja jalankulkijain kirouksista. Ihmiset, jotka saivat pujotella kaikenlaisten ajopelien säännöttömän ja katkeamattoman virran lomitse, muistuttivat ahkeria muurahaisparvia -- koskaan he eivät pysähtyneet katselemaan toisiaan tahi vaihtamaan tervehdyksiä ja ystävällisiä sanoja toistensa kanssa. Siellä täällä näkyi joukossa vedenpitävään päällystakkiin puettu muukalainen, joka hämmästyneenä katseli tätä muurahaiselämää ja aivan varmaan keskellä tätä lukematonta ihmisjoukkoakin tunsi itsensä yksinäisemmäksi ja avuttomammaksi, kuin jos olisi ollut tuhannen peninkulman päässä asumattomassa erämaassa.

Muuan poliisi, jolta Jurgis kysyi tietä, neuvoi häntä oikeaan suuntaan ja sanoi hänellä vielä olevan yli seitsemän kilometriä määräpaikkaansa. Hän saapui jälleen laitakaupungin roskaisille kaduille, joiden varsilla oli lukemattomia kapakoita, rihkamakauppoja ja korkeita, likasia, punasia tehdasrakennuksia sekä keskellä rautatie- ja raitiotiekiskoja. Silloin nosti Jurgis päätään ja alkoi vainuta kuten jahtikoira -- hän tunsi jo kotipuolensa tuttua hajua. Oli jo myöhä iltapäivä ja hän tunsi hiipaisevaa nälkää, mutta kapakoiden houkuttelevat tuoksut eivät olleet hänenlaistaan tyhjätaskua varten.

Sitte hän viimein saapui karja-aituuksille, joista tavallisuuden mukaan mustia, sakeita savupilviä pulmusi ja nautojen monituhatääninen ammunta pani ilman väräjämään ja sietämätön löyhkä lehahti häntä vastaan. Havaittuaan raitiovaunun, joka oli täpösen täynnä ihmisiä, kiipesi hän sen ulkosillalle, kun konduktööri juuri käänsi selkänsä, ja lymyi muitten taakse. Kymmenen minuutin päästä hän hypähti alas sille kadulle, jonka varrella hänen kotinsa sijaitsi.

Hän juoksi kulman ympäri. Tuossa oli talo; hän katseli sitä -- mutta pysähtyi äkisti. Mutta oliko se sama talo?

Jurgis hieroi silmiään ällistyneenä. Sitte hän kiersi seuraavan talon kohdalle, ja vielä seuraavan -- siinähän oli tuttu ruokakauppa kulmassa. -- Aivan oikein, sama paikkahan se oli -- hän ei ollut erehtynyt. Mutta talo -- sehän oli nyt aivan toisenvärinen!

Hän läheni vielä muutamia askelia. Niin -- ennen se oli ollut harmaa, ja nyt oli se keltanen! Akkunalaudat olivat samaten olleet punaset, ja nyt ne olivat vihreät! Talo oli vallan äskettäin maalattu! Miten vieraalta se näyttikään!