Part 17

Jurgis katseli ällistyneenä vuoroon tuomariin vuoroon lakimieheen. "Onko teillä ketään, joka menisi puolestanne takaukseen?" kysyi edellinen, ja muuan kirjuri selitti Jurgikselle tällä tarkotettavan sitä, että jos joku henkilö sijoittaisi oikeuden käsiin kolmesataa dollaria takuuksi siitä, että hän saapuisi varmasti viikon perästä tuomioistuimen eteen, voisi hän päästä vapaalle jalalle. Jurgis pudisti päätään, ja ennenkun hän oli ennättänyt saada selvää käsitystä asiasta, veivät poliisit hänet jälleen pois. Hänet saatettiin huoneeseen, jossa muitakin vankeja odotteli vuoroaan, ja sai istua heidän kanssaan, kunnes kaikki sen päivän tutkittavat olivat saaneet tuomionsa. Sitte vietiin heidät taasen pitkälle, hyvin kylmälle ajelulle aina valtion vankilaan asti, joka on kaupungin pohjoisosassa noin viidentoista kilometrin päässä teurastamoista.

Siellä Jurgis tarkastettiin ja sai pitää vain rahansa, joita oli viisitoista senttiä. Sitte hänet saatettiin toiseen huoneeseen, jossa hänen käskettiin riisuutua kylpyyn, jonka jälkeen hän sai kulkea tavattoman pitkän käytävän läpi vankikoppien kalleriovien ohitse. Se oli päivän suuri tapaus vankien elämässä -- uusien tulokkaiden jokapäiväinen tarkastus, kun he ilki alastomina astuivat vanhempien syntisten ohi, jotka monenlaisilla huomautuksilla heitä tervehtivät. Jurgis sai viipyä kylvyssä kauvemmin kuin kukaan muu; toivottiin -- vaikka turhaan -- saatavan hänestä liukenemaan edes vähäsen niistä hapoista ja lemuista, jotka lantatehdas oli syövyttänyt hänen ihoonsa kiini. Vangit asuivat kopeissaan kaksitellen, mutta sinä päivänä oli yhdelle tilaa olla yksinään, ja siksi tuli Jurgis.

Kopit olivat riveissä molemmin puolin käytäviä. Ne olivat noin kaksi metriä pitkiä ja puolitoista leveitä ja varustetut kivilattialla ja karkeatekoisella seinäpenkillä. Mitään akkunoita ei niissä ollut, vaan kaikki valo tuli käytävien katossa olevista akkunoista. Kussakin kopissa oli kaksi vuodetta, toinen toisensa yläpuolella, kumpikin varustetut olkipatjalla ja parilla harmaalla huopapeitteellä. Viimeksimainitut olivat vallan kankeat liasta ja täynnä luteita, täitä ja kirppuja. Kun Jurgis kohotti patjaa, näki hän sen alla kokonaisen kerroksen torakoita, jotka pakenivat joka taholle.

Tänne hänelle tuotiin jälleen "veijarikahvia" sekä lautasellinen keittoa. Monet vangeista tuottivat ateriansa läheisestä ravintolasta, mutta Jurgiksella ei ollut rahaa siihen. Moniailla oli myöskin kirjoja lukeakseen ja kortteja ynnä kynttilöitä polttaakseen yöllä, mutta Jurgis oli vallan yksin yön pimeässä ja hiljaisuudessa. Nytkään hän ei voinut nukkua; viimeöiset ajatukset ajelivat toisiaan katkeamattomana virtana hänen aivoissaan. Kun yö tuli, käveli hän edestakasin kopissaan kuin vangittu villieläin. Välistä hän raivoissaan takoi seiniä nyrkeillään. Ne haavottivat hänen käsiään -- olivat yhtä kylmiä ja armottomia kuin ne miehet, jotka olivat ne rakentaneet.

Kaukaa hän kuuli kirkon kellon lyövän tunteja. Kun keskiyön hetki tuli, makasi Jurgis lattialla pää käsivarsien varassa ja kuunteli. Sen sijaan että 12-lyönnin jälkeen olisi tullut hiljaisuus, yhtyivät monet kellot soittoon. Jurgis kohotti päätänsä. Mitä tämä merkitsi -- tulipaloako? Entä jos vankila olisi syttynyt palamaan! Mutta edelleen kuunnellessaan hän huomasi kellojen soittavan virsisäveltä, ja ne tuntuivat herättävän koko kaupungin. Kaikkialla, lähellä ja kaukana soivat kellot.

Jurgis makasi hyvän aikaa äänettömästi ihmetellen, mutta sitte siinä tuokiossa hänelle selveni soiton merkitys -- nythän oli jouluaatto!

Jouluaatto -- sen hän oli tykkänään unohtanut. Vanhoja muistoja purkausi hänen mieleensä. Litvassa he olivat viettäneet joulua juhlallisesti, ja nyt se muistui hänelle mieleen kuin eilispäivä -- hän itse pikku poikasena isävainajan ja kadonneen veljen kanssa tupasessa syvällä metsien kätkössä, missä lunta satoi yötä ja päivää erottaen heidät muusta maailmasta. Litvan jouluun oli pitkältä, mutta ei liian pitkältä rauhaan ja hyvään tahtoon ihmisten kesken. Eivät he edes Packingtownissakaan olleet unohtaneet joulua -- joku säde siitä oli aina tunkeutunut heidän pimeyteensä. Viime jouluaaton ja koko joulupäivän Jurgis oli työskennellyt teurastamossa ja Ona neulonut kääretehtaassaan, ja kuitenkin oli heillä illalla ollut voimia ottaa lapset mukaansa Avenuelle katselemaan kaikkia ihmeellisiä nähtäviä kirkkaasti valaistuissa myymäläin akkunoissa. Eivät he myöskään tulleet tyhjin käsin kotiin. Heillä oli ollut kori mukanaan, ja he toivat siinä tullessaan paistin ja kaalinkerän ja rukiista leipää ynnä parin käsineitä Onalle ja lapsille kumminuken, joka huusi kun sitä puristi, ja suuren tötterön karamellia, joka ripustettiin kaasulampun alle tusinan odottavan lapsensilmän ihailtavaksi.

Ei edes puolen vuoden oleskelu lantatehtaassa ja makkarakoneen ääressä ollut voinut tykkänään kuolettaa jouluajatuksia heissä. Jurgiksen kurkkua ahdisti, kun hän muisti että samana iltana, jona Ona ei ollut tullut kotiin, oli Teta Elzbieta näyttänyt hänelle vanhaa joulukorttia, jonka hän oli ostanut paperikaupasta kolmella sentillä. Se oli likanen ja vaalistunut, mutta painettu koreilla väreillä, ja Elzbieta oli hieronut siitä likatäplät pois niin hyvin kuin taisi ja kätkenyt sen jouluna lapsille annettavaksi. Jurgis aivan nyyhkytti sitä ajatellessaan -- olipa se surkea joulu hänen omaisilleen, kun hän oli vankilassa ja Ona vuoteen omana ja koko koti oli raiskattu! Oi, se oli liian julmaa! Miksi ei häntä edes jätetty rauhaan -- miksi soitettiin joulukelloja hänelle, sittekun hänet oli vankilaan kytketty?

Mutta ei, näitä kelloja ei hänelle soitettu -- niiden julistama joulu ei ollut hänelle aijottu, hänet oli kerrassaan sulettu ulos kaikesta. Hänellä ei ollut mitään arvoa -- hänet oli viskattu syrjään kuin rikkatunkio, kuin pilautunut raato. Se oli hirveää, hirveää! Hänen vaimonsa voi olla kuolemaisillaan, hänen lapsensa kenties näki nälkää, koko perhe ehkä kärsi vilua -- ja koko ajan soittivat kirkonkellot joulurauhaa! Ja kuinka hirmuisen väärin ja nurinpuolisesti! Häntä muka rangaistiin panemalla hänet paikkaan, minne ei lumi eikä pakkanen tunkeutunut, minne hänelle kannettiin ruokaa ja juomaa -- miksi, taivaan nimessä, ei perhettä teljetty moiseen paikkaan ja hänet jätetty ulkopuolelle, jos häntä kerran tahdottiin rangaista.

Sellainen oli heidän lakinsa, sellainen oli heidän oikeutensa! Jurgis kavahti pystyyn vihasta väristen, kurottaen ylös nyrkitettyjä käsiään ja sielu hehkuen vihasta ja uhmasta. Kymmentuhatkertaisen kirouksen hän ärjäsi heille ja heidän laeilleen! Heidän oikeutensako! -- se oli valhetta, katalaa valhetta, liian mustaa ja inhottavaa muualle kuin yön ja painajaisten maailmaan. Ei missään ollut oikeutta, ei missään oikeudenmukaisuutta -- kaikki oli pelkkää väkevämmän voimaa ja hirmuvaltaa! He olivat jauhaneet häntä korkojensa alla, imeneet hänestä kaiken voiman ja mehun; he olivat murhanneet hänen vanhan isänsä, murtaneet ja turmelleet hänen vaimonsa, sortaneet ja hävittäneet koko hänen perheensä; ja nyt he olivat tehneet lopputilin hänen itsensäkin kanssa, nyt he eivät häntäkään enää tarvinneet -- ja siksi että hän oli ennättänyt heidän edelleen, olivat he salvanneet hänet tänne! He olivat panneet hänet häkkiin kuten villin eläimen! Ei, eivät he edes villipetoakaan olisi tällä tapaa kohdelleet! Ottaisiko kenkään järkevä ihminen pedon vangiksi luolastaan ilman että veisi sen penikatkin mukanaan -- kenkään ei jättäisi niitä sinne kuolemaan!

Näille keskiyön hetkille tuli kamalan tärkeä osa Jurgiksen kohtalossa. Niissä oli itu hänen vastaiseen kapinoimiseensa, laittomuuteensa ja kieltäymykseensä. Hänellä ei ollut kylliksi älyä tajutakseen yhteiskunnallisten rikosten etäisiä syitä -- hän ei ymmärtänyt että se, mitä ihmiset kutsuvat "järjestelmäksi", oli hänen musertajansa, että hänen työnantajansa, hänen herransa olivat ostaneet maan lait ja oikeuden korkealta istuimelta määräsivät hänen kohtalostaan mielensä mukaan. Hän tiesi vain tulleensa väärin kohdelluksi, että maailma oli häntä väärin kohdellut; että laki, yhteiskunta kaikkine valtakeinoineen oli julistanut hänet vihollisekseen. Ja joka hetki kävi hänen sielunsa mustemmaksi, joka hetki hän uneksi uusia unelmia kostosta, uhmasta, raivoisasta vihasta.

/p "Työt kehnoimmat, kuin myrkkyruohot, Kasvaapi ilmast' vankilan; Mut mit' on parhaint' ihmisessä, Se siellä jaloin tallataan. On Tuska siellä valtijaana, Ja Epätoivo vartijana." p/

Niin kirjoittaa muuan runoilija, jolle maailma on jakanut oikeuttaan; ja hän lisää:

/p "En tiedä mitkä lait on oikein Ja mitkä väärin laaditut; Mut sen ma tiedän, ett' on kolkot Nuo seinät kylmät, kalkitut. On oikein, että helvettinsä He tahtoo muilta salata; Ei heidän tekojansa siellä Vois Herrammekaan katsella." p/

XVII LUKU.

Seuraavana aamuna kello seitsemän päästettiin Jurgis noutamaan vettä puhdistaakseen koppinsa -- toimi, jonka hän tunnollisesti suoritti, mutta jonka muut vangit ylipäänsä laiminlöivät, kunnes heidän koppinsa tulivat niin saastaisiksi, että vartijain oli pakko ryhtyä toimeen. Sitte hän sai vankiruokansa, jonka jälkeen hänellä oli oikeus kolmen tunnin ajan liikuskella pitkällä, sementtiseinillä ja lasikatolla varustetulla pihalla. Sen toisessa päässä oli tila niitä varten, jotka kävivät vankeja puhuttelemassa, erotettuna muusta pihasta kahdella noin puolen metrin päässä toisistaan olevalla teräslankaverkolla. Täällä odotti Jurgis koko ajan, mutta ketäkään ei saapunut häntä tervehtimään.

Hetikun hän sitte palasi takasin koppiinsa, avasi vartija oven ja päästi uuden vangin sisään. Se oli teikarin näköinen nuori mies, jolla oli vaaleanruskeat viikset, siniset silmät ja miellyttävä vartalo. Hän nyökkäsi Jurgikselle ja, vahdin poistuttua, katseli arvostellen ympärilleen.

"Kas niin, toveri", sanoi hän, kun hänen katseensa jälleen kohtasi Jurgiksen, "hyvää huomenta."

"Huomenta", vastasi Jurgis.

"Hauska paikka viettää joulua, vai mitä?" lisäsi toinen.

Jurgis nyökkäsi.

Tulokas meni makuulavojen luo ja tarkasteli huopia, mutta kohotettuaan patjaa pudotti hän sen huudahtaen: "Jumalani!" sanoi hän, "tämä on pahinta!"

Hän katsahti jälleen Jurgikseen. "Näyttääpä kuin ei kukaan olisi maannut sillä viime yönä. Ettekö voinut sietää sitä, hä?"

"Minun ei tehnyt mieleni nukkua viime yönä", Jurgis vastasi.

"Milloin tulitte tänne?"

"Eilen."

Toinen katsahti vielä kerran ympärilleen ja nyrpisti sitte nenäänsä. "Hitonmoinen löyhkä täällä", sanoi hän äkisti. "Mitä se on?"

"Se olen minä", sanoi Jurgis.

"Te?"

"Niin, minä."

"Eikö teitä kylvetetty?"

"Kyllä, mutta se ei lähde pois."

"Mitä se sitte on?"

"Lannoitusaineita."

"Lannoitusaineita! No hitto vie! Mikä te sitte olette?"

"Työskentelen teurastamoissa -- tein sitä ainakin kaksi päivää takaperin. Se istuu kiini vaatteissa."

"Sepä oli uutta minulle", sanoi vastatullut. "Luulinpa jo tavanneeni kaikkia lajeja mitä löytyi. Minkävuoksi istutte täällä?"

"Löin päällysmiestä."

"Ahaa -- niinkö on laita! Mitä hän oli teille tehnyt?"

"Hän kohteli minua kehnosti."

"Ymmärrän. Te olette sitä lajia, jota kutsutaan rehelliseksi työmieheksi."

"Mitäs te olette?" Jurgis vuorostaan kysyi?

"Minäkö?" Toinen nauroi. "Sanovat minua 'täräyttäjäksi'."

"Mitä se on?"

"Kassakaappeja ja sen sellaista", vastasi toinen.

"Oh", sanoi Jurgis ihmetellen ja katseli toveriaan säikähtyneenä.

"Tarkotatte että murtaudutte sellaisiin?"

"Niin", naurahti toinen, "niinhän ne sanovat."

Hän ei näyttänyt vanhemmalta kuin kaksi- tai kolmekolmatta vuotiaalta, vaikka Jurgis sitte sai kuulla hänen olevan kolmenkymmenen vanhan. Hän puhui kuten ainakin sivistynyt mies, kuten sellainen, jota maailma sanoo "gentlemanniksi".

"Senkö vuoksi täällä olette?" kysyi Jurgis.

"Ei", kuului vastaus. "Minut tuotiin tänne rajusta käyttäytymisestä. Ne suuttuivat minuun, kun eivät saaneet tarpeeksi todistuksia."

"Mikä teidän nimenne on?" kysyi nuorukainen hetken vaitiolon jälkeen. "Minun nimeni on Duane -- Jack Duane. Minulla on tietysti yli puoli tusinaa muita nimiä, mutta tätä nimeä käytän nykyään."

Tämä nuorukainen oli hyvin vapaa käytökseltään. Hän istahti lattialle sääret ristissä ja nojasi selkänsä seinää vasten, eikä hänen kielensä lakannut hetkeksikään jauhamasta. Hän oli ilmeisesti "suuren maailman mies", ja helposti hänen onnistui päästä tuttavallisiin väleihin Jurgiksen kanssa. Huomasi heti hänen olevan tottuneen seurustelemaan kaikenlaisten ihmisten kera, eikä hän nyt hävennyt puhella halvan työmiehenkään kanssa. Hänen ystävällisyytensä sai Jurgiksenkin avaamaan sydämmensä, niin että hän kymmenen minuutin kuluttua heidän ensi kohtaamisestaan oli kuullut koko tämän elämäntarinan -- lukuunottamatta Jurgiksen syvällisintä ja sovittamattominta surua. Sitte kertoi vieras monia huvittavia tapauksia omasta sisältörikkaasta elämästään. Hän oli oikea mestari kertoilemaan kaskuja, jotka eivät aina olleet kaikkein siistintä lajia. Viini ja naiset olivat "koko hänen elämänsä".

Tietystikin vankikoppi suuresti valkeni moisen kohtalokumppanin saatua. Jurgis ei enää voinut kääntyä seinää vasten ja näyttää nurpeata naamaa, täytyihän hänen vastata, kun toveri puhutteli häntä. Ei hän myöskään voinut olla olematta huvitettu Duanen keskustelutaidosta -- olihan tämä ensimmäinen sivistynyt mies, jonka kanssa hän milloinkaan oli puheisiin joutunut. Hänessä herätti vilkasta mielenkiintoa, kun onnettomuustoveri kertoi yöllisistä seikkailuistaan, karkaamisistaan vankiloista ja irstailuistaan, joissa hän yhtenä yönä oli saattanut menettää tarumaisia summia. Nuori veijari osotti koko ajan kokematonta Jurgista kohtaan jonkunlaista ilvehtivää ylenkatsetta, sanoipa suoraan pitävänsä häntä eräänlaisena työjuhtana, jommoisiksi hän nimitti kaikkia muita, jotka pitivät parempana ahertaa otsansa hiessä kuin varastaa. Hän kertoi kärsineensä julmasti tämän maailman vääryyksistä, mutta sen sijaan että olisi kärsinyt niitä sieluttoman eläimen kehnolla kärsivällisyydellä, oli hän ryhtynyt itsepuolustukseen ja kelpo tavalla pitänytkin puoliaan. Hän sanoi katkaisseensa kaikki siteet, jotka olivat yhdistäneet häntä yhteiskuntaan. Hän oli hilpeä seikkailija, joka osasi elää vihollistensa kustannuksella pelkäämättä mitään ja tuntematta siitä lainkaan häpeää. Eivät hänen menestyksensä rikoksellisen elämänsä aikana aina olleet suuret, olipa hän monesti saanut kelpolailla nahkaansa niiltä, joiden kimppuun oli hyökännyt, mutta sellaiset pikku vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet hänen rohkeuttaan.

Yleensä hän tuntui olevan avomielinen veitikka -- ehkäpä liiankin avomielinen. Hän ei kuitenkaan kertonut elämäntarinaansa yhdellä kertaa, vaan se tuli vähitellen ilmi näinä pitkän pitkinä päivinä, jolloin heillä ei ollut muuta tehtävänä kuin puhella eikä muuta puheenaihetta kuin omat itsensä. Jack Duane oli saanut yliopistosivistystä -- oli opiskellut sähköinsinööritiedettä. Hänen isänsä oli joutunut huonoihin asioihin ja tehnyt itsemurhan; jälelle oli jäänyt paitsi häntä äiti, nuorempi veli ja sisar. Myöskin kertoi Duane tehneensä jonkin tärkeän keksinnön; Jurgis ei oikein ymmärtänyt mikä se oli, mutta oli se jollakin tapaa koskenut sähkölennätintä. Suuria rikkauksia olisi herunut siitä keksinnöstä -- hän puheli miljoona kertaa miljoonista dollareista. Mutta häneltä oli ryöstetty kaikki, muuan suuri yhtiö oli riistänyt häneltä viimeisenkin sentin. Hänet oli sotkettu laveisiin oikeusjuttuihin, joista hän ei ollut osannut suoriutua. Hänen asianajajiaan oli lahjottu, hänen tuomarejaan tehty hänelle nurjiksi. Ja seurauksena oli, että hän tietystikin oli menettänyt sekä keksintönsä että kaiken omaisuutensa. Sitte oli muuan pohatta käyttänyt häntä jockeynaan kilparatsastuksissa, jolloin hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen rikastuakseen omin käsin -- lyhyesti, hän oli ottanut vastaan lahjuksia erään toisen hevosen omistajalta ja siitä hyvästä ehdon tahdon jättäytynyt jälelle. Voiko hän muuta tehdäkään -- hänhän oli saanut suuren rahasumman, jos laittaisi itsensä voitetuksi! Siten ansaittujen varojen kera hän oli puittanut tiehensä. Ja siitä hänen mielestään viattomasta pikkuasiasta olivat kaikki hänen onnettomuutensa olleet peräsin.

Ja kun nuorukainen täten oli kuvannut kaikki kohtalonsa, kaikki rikoksensa ja seikkailunsa, oli tietysti aivan luonnollista että hän tiedusteli Jurgikselta, mikä tämän oli saattanut vankilan muurien sisäpuolelle. Kaikkein kernaimmiten Jurgis olisi itsekin ollut aivan ajattelematta tätä asiaa. Hän ei senvuoksi vastannut suoraan kysymykseen, vaan myönnytteli vain pienten asiain usein aiheuttavan suuriakin seurauksia.

"Ettekö koskaan ajattele perhettänne?" kysyi hän, koettaen johtaa keskustelua omista persoonallisista olosuhteistaan.

"Ojaa -- toisinaan! Jonkun kerran", vastasi toinen, "vaikka ei usein. Minä en siedä sitä, se saattaa minut tasapainostani. Ei siitä oloni paremmaksi asettuisi, jos aina pitäisin perhettäni ajatuksessani; se maailma, jossa elämme, ei anna meille aikaa eikä lepoa muistellaksemme omaisiamme. Ennemmin tai myöhemmin itsekin tulette huomaamaan niin olevan asianlaidan sekä rupeatte työskentelemään vain omaksi persoonalliseksi hyväksenne."

Jurgis oli niin avosydämminen ja teeskentelemätön, jotta hänen koppikumppaninsakin puolestaan kävi ujostelemattomaksi kuin pieni lapsi. Oli niin huvittavaa kuulla hänen kertoilevan seikkailuistaan, että Jurgis vähitellen täyttyi ihailulla -- hän itsehän oli vallan tietämätön moisten maantieritarien elämästä. Duane kuvasi kaikkia menestyksiään ja onnistumattomiakin yrityksiään, kaikkia rakkaudenseikkailuitaan ja vastaavia surujaan. Hän myöskin tutusti Jurgiksen moneen muista vangeista, sillä hän itse tunsi niistä enemmän kuin toisen puolen, ainakin nimeltä. Vankilan sisälle koottu roistojoukko oli jo antanut Jurgikselle nimenkin -- se kutsui häntä nimellä "The stinker", jotakin sinnepäin kuin "Haisu-Pekka". Se oli julmaa, mutta mitään pahaa he sillä eivät tarkottaneet, eikä Jurgis siitä suuttunutkaan.

Ystävämme tunsi toisinaan ilkeitä hajuja niistä lokaviemäreistä, joiden päällä hänen koppinsa sijaitsi. Mutta tämä löyhkä ei ollut mitään kaikkeen siihen siveelliseen saastaan verraten, joka häntä täällä kohtasi. Tämä vankila oli todellinen Noakin arkki, johon oli koottu kaupungin kaikki rikokselliset. Siellä oli murhaajia, maantierosvoja, murtovarkaita, petkuttajia, murhapolttajia, väärentäjiä, vääränrahantekijöitä, kaksinnaijia, taskuvarkaita, pelureja, parittelijoita, tappelupukareita, maankiertäjiä ja juopporatteja. Siellä oli mustia ja valkosia, vanhoja ja nuoria, amerikkalaisia ja kaikenrotuisia muukalaisia mitä auringon alla elää. Siellä oli paatuneita pahantekijöitä ynnä miehiä, jotka olivat liian köyhiä hankkiakseen takuuta itselleen ja senvuoksi olivat olleet pakotetut käymään tyrmään. Harmaahapsisten roistojen rinnalla näki poikia, jotka eivät vielä olleet kymmenenkään tai yhdentoista vuoden ikäisiä. Se oli täydellinen kokoelma yhteiskunnan monista mätähaavoista valuvia haisevia visvoja. He olivat kamalia nähdä, he herättivät inhoa ja ylötystä, kun heidän kanssaan joutui puhelemaan. He olivat mädänneitä ja löyhkääviä sekä ruumiiltaan että sielultaan; rakkaus oli heille pelkkä eläimellinen tunne, hilpeys ilmeni päättöminä sarjoina karkeita kirouksia. Jumalata he tunsivat vain sanana, joka soveltui erinomaisesti vahvistamaan kiroustulvia. Heidän kävellessään edestakasin vankilanpihalla kuunteli Jurgis korvat hörössä heidän puheitaan, ja hän tunsi olevansa vain tietämätön raukka niin viisaiden ja kokeneiden miesten rinnalla. He taisivat kertoa pöyristyttäviä juttuja omista kokemuksistaan, paljastaa koko mädännäisyyden Chikagossa ja kaikkialla yhteiskunnassa -- he kuvasivat kaikkea haisevaksi lokalammikoksi, missä oikeus ja kunnia, naisten ruumiit ja miesten sielut olivat kaupan kuten torilla tai markkinapaikalla; missä ihmisolentoja ryömi ja väänteleikse ja kiemurteli kuin kiusatut madot tahi repelivät toisiaan kuin sudet, jotka ovat langenneet samaan kuoppaan; missä ihmiskunta rupisena ja paiseisena mätäni ja hautui omassa pohjattomassa surkeudessaan. Syntymänsä kautta olivat nämä miehet ilman omaa aihettaan, ilman että heiltä edes oli kysytty, viskatut keskelle tätä petoeläinten kamppausta. He eivät olleet itse valinneet tätä kohtaloa, senvuoksi he eivät voineet sitä auttaa eikä heillä ollut syytä siinä. Heille ei vankilaan joutumisensa ollut mikään häpeä; peli ei ollut koskaan ollut tasanen, eikä heillä ollut koskaan hyvää lehteä kädessään. He olivat varastaneet vain kymmensenttisiä, mutta heidät oli siepattu kiini ja paiskattu petkuttajain ja suurvorojen joukkoon, jotka olivat puijanneet miljooneja.

Enimmäkseen Jurgis koetti olla kuulematta heidän puheitaan. Ne herättivät hänessä kauhua, hurjia ja ivasta kuohuvia kun olivat. Ja muutenkin hänen sydämmensä oli kaukana tästä paikasta; hän ikävöi takasin kotiin omaistensa luo. Heti kun hän näitä ajatteli, täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä ja hän vaipui syviin mietteisiin, joista toverien pilkkanauru hänet pian herätti.

Hän vietti kokonaisen viikon tässä ympäristössä, ja koko aikana hän ei saanut vähintäkään tietoa kotoaan. Hänellä oli lakkarissaan viisitoista senttiä, joista hän yhdellä osti postikortin, ja hänen huonetoverinsa kirjoitti sille muutamia rivejä hänen perheelleen ilmottaen missä hän oli ja milloin häntä kuulusteltaisiin. Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Vihdoin -- se oli uudenvuodenaattona -- sanoi Jurgis jäähyväiset sekä vankilalle että Jack Duanelle. Jälkimmäinen antoi hänelle osotteensa tai paremmin sanoen vaimonsa osotteen sekä vaati Jurgista myöhemmin käymään hänen luonaan.

"Ehkäpä", sanoi Duane, "jolloinkin olen tilaisuudessa auttamaan teidät pois tuosta kurjasta pesästä; ja olenpa tosiaan suruissani kadottaessani nyt teidän seuranne."

Vankivaunussa vietiin Jurgis nyt siihen oikeustaloon, jossa hänen juttuaan tutkittaisiin. Ensimmäiseksi oikeussaliin astuessaan hän näki Teta Elzbietan ja pikku Kotrinan, jotka istuivat kaukana huoneen taustassa ja näyttivät kalpeilta ja pelästyneiltä. Jurgiksen sydän rupesi lyömään kovasti; kernaasti hän olisi tahtonut antaa heille jotakin merkkiä, mutta ei uskaltanut sitä tehdä. Hän istui vangeille tarkotettuun aitioon ja tirkisteli heihin avuttomalla tuskalla. Hän näki ettei Ona ollut heidän seurassaan, ja ihmetteli syytä siihen. Siinä istui hän puolisen tuntia näissä mietteissä; mutta kun hän sitte loi ylös katseensa, karahti veri hänelle kasvoihin. Muuan mies oli astunut sisään. Jurgis ei voinut nähdä hänen kasvojaan niiden kääreiden takia, joita miehen pään ympäri oli sidottu, mutta hän tunsi sittekin vallan hyvin tuon paksun ruumiin -- se oli Connor! Väristys kävi hänessä kiireestä kantapäähän, hänen lihaksensa jännittyivät aivan kuin pedolla surmahyppyyn; hän todella kavahtikin pystyyn, mutta tunsi samassa raskaan kouran olkapäällään ja kuuli takanaan kovan ja järkähtämättömän äänen sanovan: "Istu paikallasi, sinä koiran poika -- --!"

Hän totteli käskyä, mutta ei kääntänyt silmiään vihollisestaan. Tuo konna siis eli vielä ja myrkytti maanpiiriä inhottavalla hengityksellään! Vielä eivät hänen pilttuat sormensa olleet kuoleman jäykistämät! Se oli ikävä pettymys Jurgikselle. Mutta ilolla hän näki kaikki haavat ja laastarilaput kurjan kasvoissa. Connor ja hänen asianajajansa astuivat esiin ja istuivat sen aitauksen sisäpuolelle, joka ympäröi tuomarien pöytää. Seuraavassa tuokiossa sihteeri nousi ylös ja huusi Jurgiksen nimeä. Poliisit tarttuivat häneen raa'asti käsiksi, nostivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet esiin, aivan kuin epäillen hänen yrittävän karata.

Jurgis seisoi hiljaa ja tarkkaavaisena, kun Connor istui todistajain penkille ja avasi suunsa kertoakseen jutun vaiheista. Se kävi seuraavaan tapaan. Vangin vaimo oli ollut työssä samassa tehtaassa kuin hän, mutta oli saanut eronsa hävyttömyytensä ja solvaustensa takia häntä vastaan. Puoli tuntia myöhemmin oli vaimon mies hyökännyt hänen kimppuunsa, lyönyt hänet maahan ja pahoinpidellyt häntä miltei henkihieveriin saakka. Ja hänellä oli todistajat mukanaan.