Part 15

Hän työskenteli lantatehtaassa, tuossa hehkuvassa hornan kattilassa, päivä päivältä, viikko viikolta, kunnes hänen ruumiissaan ei ollut enää ainoatakaan kivutonta paikkaa, kunnes kaikki valtameren hyrskyt tuntuivat kuhisevan hänen päässään ja kaikki korkeat talot tanssivat hänen silmissään, kun hän iltasin laahusti itseään kotiin työstään. Ja kaikkeen tähän hirmuun ja kauheuteen löytyikin pelastus -- hänhän voi juoda! Hän unohti silloin kipunsa, unohti koko elämänsä taakan; hän näki jälleen selvästi, tuli ajatustensa, tunteidensa ja tahtonsa herraksi. Hänen kuollut minuutensa heräsi jälleen eloon hänessä, ja hän voi löytää itsensä nauravana ja leikkipuheita laskevana tovereitten joukossa. Hänestä tuli jälleen mies, tuli elämänsä herra.

Jurgiksen oli vaikeata nauttia enempää kuin pari kolme ryyppyä. Ensi ryypyn otettuaan hän sai syödä ilmaiseksi suupalan, ja hän uskotteli itselleen että se oli edullista; toisella ryypyllä hän sai syödä toisenkin palan. Mutta vihdoin hän ei voinut enää mitään syödä, ja silloin tuntui pelkästä ryypystä maksaminen kerrassaan suunnattomalta tuhlaukselta, johon hänen vuosikausia nälkää nähnyt luontonsa pani vastalauseen. Eräänä päivänä hän kuitenkin rohkeni sukeltaa syvemmälle ja joi kaikki pennit mitä hänellä taskuissaan oli sekä tuli kotia humaltuneena. Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin moniin vuosiin. Mutta kun hän sitte heräsi, oli hän kipeä ja häpesi käytöstään. Nähdessään perheensä surun hän rupesi laskemaan rahojaan, ja kun hän näki kuinka paljon hän oli tuhlannut, tuli hänelle kyyneleet silmiin ja hän päätti ruveta taistelemaan juoppouspahetta vastaan.

Se oli loppumatonta taistelua. Jurgis ei sitä voimainsa takaa käynytkään; hän vain yksinkertaisesti tunsi, että hänessä aina oli sisällinen taistelu vallalla. Hänelle, jonka elämä oli pelkkää kurjuutta ja toivottomuutta, oli katua pitkin käyminen samaa kuin kiusaukseen heittäytyminen. Jokaisessa kadunkulmassa -- ehkäpä kaikissa neljässäkin -- oli varmasti krouvi, ja jossakin kulmien välissä samaten -- ja jokaisella niistä oli oma viehätyksensä. Milloin tahansa, tullen ja mennen, ennen päivännousua ja pimeäntulon jälkeen, hohti niistä hänelle vastaan valoa ja lämpöä, henki kuuman ruuan tuoksua, kuului soittoa ja näkyi ystävällisiä kasvoja. Jurgiksessa paloi himo, kun hän astui katua ylös ja alas Ona käsivarrellaan; mutta hän puristi vaimoaan kiinteämmin rintaansa vasten ja astui nopeampaan. Oli surkeaa jos Ona tulisi tietämään hänen himostaan -- häntä vallan pöyristi sellainen ajatus; asia ei itsessään ollut mikään hupainen, ja Ona ei koskaan ollut maistanut mitään eikä siis voinut käsittää sitä. Mutta joskus, kun taistelu hänessä oli kirein, hän miltei toivoi Onankin oppivan juomaan, jottei hänen itsensä olisi tarvinnut hävetä hänen läsnäollessaan. He voisivat juoda yhdessä ja paeta hetkeksi kauhun ajatuksia.

Tuli viimein aika, jolloin Jurgiksen koko tietoinen elämä keskittyi tähän aatteeseen. Häneen tuntuivat pahat henget ottaneen asuntonsa, sillä hän alkoi vihata Onaa ja koko perhettä, koska nämä seisoivat hänen juomahimonsa tiellä. Hän rupesi ajattelemaan olleensa hullu, kun meni naimisiin. Nyt piti hänen luovuttaa ansionsa perheen ylläpitoon eikä voinut juoda sitä suuhunsa. Naimisensa kautta hän oli myynyt itsensä orjuuteen, sen takia hänen täytyi iankaiken työskennellä teurastamoissa. Jos hän olisi ollut naimaton, olisi hän voinut saada paikan pakkaushuoneissa kuten Jonas. Hänen toverinsa lantatehtaassa olivat kaikki semmoisia ihmisiä, joiden ajanlasku ei perustunut almanakkaan, vaan niiden päihtymysten muisteluun, joita he olivat ennättäneet itselleen hankkia; ja kaikki heidän pyrintönsä tarkottivat vain uusien päihtymysten hankkimista. Mutta hänen tuli sen sijaan tuoda kotiin jok'ainoa penni jonka ansaitsi -- hän ei voinut lähteä toisten miesten kera ulos kapakoihin päivällisaikana, vaan oli pakotettu istumaan lantakasalle ja siinä syömään mukanaan tuomansa murkinan.

Näin hän ei kuitenkaan aina ajatellut; hän rakasti vielä perhettään. Mutta juuri nyt tuli hyvin surullinen aika. Pikku Antanas, joka muuten aina oli häntä tervehtänyt sydämmellisellä hymyllään hänen kotia tullessaan, ei enää voinut hymyillä, sillä lapsiparan kasvot olivat vallan turvonneet ja täynnä rumia, punasia märkäpaisumia. Hän oli sairastanut kaikkia mahdollisia lastentauteja -- tulirokkoa, silmärauhasten tulehtumista ja hinkuyskää; nyt hänessä oli tuhkarokko. Ketään muuta ei ollut kotona häntä hoitamassa kuin pieni Kotrina; ja he olivat liian köyhiä hankkiakseen lääkärinapua. Lattia oli rakoja täynnä -- mutta jos pienoinen tautinsa aikana sai kärsiä vetoa, oli hän varman kuoleman oma. Öisin hän potki peitteen päältään, eikä ketään ollut valvomassa hänen luonaan ja peittelemässä häntä, sillä kaikki nukkuivat kuin tukit päivän rasituksista väsyneinä. Hän sai virua kurjalla vuoteellaan ja huudella tuntikausia, ilman että kukaan kuuli häntä.

Ja kaiken kurjuuden huipuksi tuli, että Onakin tähän aikaan kääntyi kipeäksi. Hän oli jälleen raskaana, mutta hänen täytyi siitä huolimatta käydä työssä. Odotettu tapaushan tulisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kahlehtimaan hänet kotiin, jonka vuoksi hänen oli ansaittava rahaa niin kauvan kuin voi. Hän oli sitäpaitsi käynyt ylen hermostuneeksi. Hän kärsi hirveätä päänkipua sekä puhkesi usein itkemään ilman mitään näkyvää aihetta. Usein hän tuli kotiin työstänsä myöhään illalla vapisten kuin haavanlehti ja vaikerrellen; tavallisesti hän silloin viskautui vuoteelleen ja rupesi itkemään. Monesti hän oli hysteerillinen, milteipä mielipuoli, ja pelotti Jurgiksen puolikuoliaaksi säikähdyksestä. Elzbieta selitti, ettei tällä ollut mitään merkitystä, koska naiset raskaina ollessaan tavallisesti käyttäytyvät sillä tapaa. Ja paljon muuta järkevää puheli muori hänelle; mutta Jurgis oli vallan lohduton. Eihän Ona edellisellä kerralla ollut tuollainen! Raskaus ei siihen ole syynä, vaan se orjanelämä, johon hän oli tuomittu. Se tulee tuuma tuumalta viemään häneltä hengen. Hän ei ole luotu sellaiseen työhön; ei kukaan nainen maailmassa voi sellaista elämää kestää. Heidän ei olisi pitänyt mennä naimisiin eikä hankkia lapsia maailmaan; ei kukaan työmies saisi naida ja siittää uutta orjansukua. Jos hän, Jurgis, olisi tiennyt, että naiset olivat noin heikkoja ja heiveröisiä olentoja, olisi hän jo alussa kääntänyt silmänsä pois heistä. Siten hän puheli tovin aikaa, tullen itsekin puolittain hysteerilliseksi, mikä seikka niin isossa miehessä näytti kovin eriskummaiselta. Onan oli pakko hillitä tuskansa ja heittäytyä hänen syliinsä, pyydellen häntä tyyntymään ja lopettamaan vaikerruksensa, koska hän muka jo oli parempi ja tuli vielä vallan terveeksi. Siten hän makasi ja hautasi surunsa miehensä olkaa vasten, Jurgiksen katsellessa häntä arasti ja avuttomasti kuin haavotettu eläin, kuin näkymättömien vihollisten maalitaulu.

XV LUKU.

Nämä onnettomuudet alkoivat kesällä; ja joka hetki koetti Ona lohduttaa miestään sanomalla, että ne eivät enää uusiutuisi ja että kaikki jälleen kääntyisi hyväksi; mutta turhaan. Jokainen uusi kohtaus järkytti yhä enemmän Jurgiksen mieltä ja teki hänet yhä kovakorvaisemmaksi Elzbietan vakuutteluille; ja hän rupesi uskomaan, että kaiken tämän takana oli jokin hirvittävä asia, josta hänen ei sallittu tietää. Joskus näiden sairauden purkausten aikana hän väijyi Onan silmiä ja näki niissä ilmeen kun vainotulla otuksella; niissä näkyi tuskaa ja epätoivoa ja aina välillä tuota hänen mielipuolista raivoaan. Ainoastaan siitä syystä, että itsekin oli niin jähmettynyt ja muserrettu, ei Jurgis ruvennut elämään hurjemmasti kuin ennen -- hän vain eli kuin tylsä kuormahevonen, jolla on käsitystä ainoastaan siitä hetkestä, joka kulloinkin on.

Talvi oli taasen tulossa, ankarampana ja uhkaavampana kuin konsaan ennen. Oltiin lokakuussa, ja joulukiireet alkoivat. Teurastamoissa oli täysi työ sellaisten ravintoaineiden valmistamisessa, joita juhlina syötiin; ja Maria, Elzbieta ja Ona, jotka olivat vain koneenosia, saivat senvuoksi työskennellä 15-16 tuntia päivässä. Siinä ei ollut mitään valitsemisen varaa; mitä töitä tehtaissa tehtiinkin, niitä heidän täytyi tehdä, jos mielivät pysyä paikoissaan; sitäpaitsi sen kautta heidän tulonsa lisäytyivät muutamilla kolikoilla, ja sentähden he ponnistelivat voimiaan kuin piiskatut hevoset. Heidän oli oltava työssä joka aamu kello 7, päivällisensä he saivat syödä puolipäivän aikaan, ja sitte taas oli aherrettava kello 10:een tai 11:een asti illalla saamatta enää suupalaakaan ruokaa. Jurgis tahtoi odotella heitä auttaakseen heitä yön tullen kotiin, mutta he eivät sallineet sitä; lantatehtaissa ei näet tarvinnut työskennellä ylimääräisillä tunneilla, eikä hänellä ollut paikkaa missä odotella heitä, kapakoita lukuunottamatta. Kukin sai hoiperrella ulos pimeään ja pyrkiä siihen kadunkulmaan, jossa heidän oli määrä yhtyä, tai jos toiset jo olivat menneet kotia, alottaa yksin tuo kauhea paluumatka. Vihdoin kotia päästyään he olivat aina niin jähmettyneitä, etteivät jaksaneet syödä eikä riisuutuakaan, vaan heittäytyivät sijoilleen kengät jalassa ja makasivat kuin pölkyt. Jos he kesken väsyivät, olivat he auttamattomasti hukassa; mutta jos he kestivät, voivat he saada tarpeeksi hiiliä talveksi.

Paria päivää ennen adventtia tuli lumimyrsky. Se alkoi iltapäivällä, ja illan tullen oli lunta maassa kahden tuuman paksuudelta. Jurgis päätti jäädä vartoomaan naisia saattaakseen heidät kotiin tuossa rajuilmassa, mutta meni ensin kapakkaan lämmittelemään ja otti siellä pari ryyppyä; mutta pakeni sitte juomahimon paholaista ja juoksi kotia. Hän laskeutui sänkyyn odottelemaan heitä, mutta nukahtikin heti paikalla. Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli hän painajaisen kynsissä ja näki Elzbietan puristelevan häntä kaikin voimin ja huutaen kovaa. Aluksi hän ei ollut tajuta mitä muorilla oli sanomista -- "Ona ei ollut tullutkaan kotiin!" Hän kysyi paljoko kello oli. Oli aamu -- aika nousta ylös. Ona ei ollut tullut kotiin koko yönä! Ja ilma oli jäätävän kylmä, ja lunta jalan paksuudelta ulkona.

Jurgis oli yhdellä hyppäyksellä jalkeillaan. Marija huusi pelosta ja lapset vaikeroivat -- pikku Stanislovas etenkin, jolla taasen oli lumenkauhut edessään. Jurgis, joka oli maannut vaatteet päällä, ei senvuoksi tarvinnut aikaa pukeutumiseen, vaan otti hattunsa ja säntäsi ulos. Mutta kadulle tultuaan hänestä rupesi tuntumaan, ettei hänen tarvinnut sentään noin kiiruhtaa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut aavistustakaan minne mennä. Oli vielä yhtä pimeä kuin sydänyön aikaan, ja paksuja lumihiutaleita putosi; oli niin hiljaista kaikkialla, että hän oli kuulevinaan niiden putoavan. Seisoessaan siinä ja epäröidessään muutaman silmänräpäyksen hän oli lumettunut aivan valkeaksi.

Nyt hän rupesi juoksemaan teurastamoita kohti. Tiellä hän kyseli joka kapakasta, olisiko nähty hänen Onaansa. Joko oli tämä joutunut heittiöiden käsiin kotimatkalla, tai oli onnettomuus kohdannut häntä tehtaassa noiden kirottujen koneiden puolelta -- niin hän ajatteli, ja hänen sydämmensä väpätti tuskasta. Hän juoksi siihen osastoon, jossa Ona työskenteli, ja kysyi eräältä yövartijalta. Mitään onnettomuutta ei ollut sattunut eilispäivän kuluessa, sai hän vastaukseksi. Konttorissa, jonne hän sitte kääntyi, vastattiin hänelle Onan jättäneen sinne takasin työmerkkinsä yön tienoissa, joka varmasti todisti hänen päättäneen työnsä ja lähteneen kotiansa.

Muutapa hänellä ei nyt ollut tehtävänä kuin odottaa. Pitääkseen itseään lämpimänä hän rupesi kävelemään edestakasin yhä paksunevassa lumessa. Pian alkoi jälleen toimeliaisuus tehtaitten alueella; hän näki porttien läpi, miten teuraseläimiä vietiin talleista teurastamoihin, ja pitkin tietä kulki pieniä, äsken teurastetulla lihalla täytettyjä vaunuja matkalla jäähdytyshuoneisiin. Ennen päivänkoittoa saapui työläisparvi toisensa perästä, kaikki väristen vilusta ja heilutellen eväspussejaan, kulkiessaan poloisen Jurgiksen ohi. Hän asettui erään portinvartijan tupaan kuuluvan akkunan alle, koska hän siitä virtaavassa valossa voi erottaa ohikulkijat. Mutta lunta tuli niin tiheästi, että hän vain vaivoin voi vakuuttaa itseään, ettei Ona ainakaan ollut näiden joukossa.

Kello tuli seitsemän -- se tunti, jolloin suuri teurastuskoneisto pantiin käyntiin. Jurgiksen olisi pitänyt olla paikallansa lantatehtaassa; mutta sen sijaan hän yhä odotteli tuskasta jähmettyneenä Onaa. Kului vielä viisitoista kauheata minuuttia, ennenkun hän näki naishaamun sukeltavan esiin lumipyryn keskeltä. Hän juoksi sitä kohti huutaen ääneensä. Se oli Ona, joka juoksi henkensä edestä; kun hän huomasi miehensä, hoiperteli hän tätä kohti ja puolittain kaatui hänen kurotettuun syliinsä.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Jurgis kiivaasti. "Missä sinä olet ollut?"

Kului tuokio, ennenkun Ona kykeni läähätykseltään puhumaan.

"Minä en voinut mennä kotiin", vastasi hän epätoivoisella äänellä. "Lumi -- ymmärrätkö -- kaikki raitiovaunut olivat pysähtyneet."

"Mutta missä sitte olit yön?"

"Minä menin erään tutun kanssa hänen kotiinsa" -- läähätti Ona -- "tunnethan Jadvygan?"

Jurgis henkäsi helpotuksesta. Mutta sitte hän huomasi vaimonsa vapisevan ja nyyhkivän, kuten aina noiden hermokohtausten alussa, joita hän niin pelkäsi.

"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti hän vielä kerran. "Mitä on tapahtunut?"

"Oi Jurgis, olen pelännyt niin, niin kovin", sanoi Ona, syleillen kiihkeästi miestään. "Olen ollut niin sanomattoman onneton."

He olivat nyt lähellä portinvartijan valaistuja akkunoita ja muita ihmisiä. Jurgis vei hänet syrjemmäksi ja kysyi vallan suunniltaan säikähdyksestä:

"Mitä sillä tarkotat?"

"Olen niin hirveän peloissani", nyyhkytti Ona. "Tiesinhän ettet voinut arvata, missä minä olin, ja olin levoton, kun en tiennyt mitä sinä oikein voit tehdäkään. Mieleni teki niin päästä kotiin, mutta olin niin väsynyt, niin väsynyt. Oi Jurgis, oma Jurgikseni!"

Jurgis oli niin iloinen saadessaan vaimonsa takasin, ettei hän muuta ajatellutkaan kuin tätä iloaan. Kuitenkin täytyi hänen nyt erota Onasta sen osaston portilla, jossa tämä työskenteli. Mutta tiellä omaan työpaikkaansa hän näki koko ajan silmiensä edessä hänen kalpeat kasvonsa ja silmänsä, joista sanaton pelko tuijotteli.

Kului taasen lyhyt aika. Joulu oli jo käsissä; paksu lumivaippa peitti vielä maan, ja uudet lumisateet sitä vain kasvattivat. Joka aamu Jurgis puolittain kantoi vaimonsa työpaikalle, horjuen hänen kanssaan eteenpäin synkän pimeyden halki. Mutta viimein -- eräänä yönä tuli siitä loppu.

Oli vain kolme päivää jouluun. Keskiyönaikaan tulivat Marija ja Elzbieta kotiin ja nostivat aika melun, kun eivät huomanneetkaan Onaa kotiin palanneeksi. Molemmat olivat menneet kohtaamaan häntä sovittuun kadunkulmaan; ja hyvän aikaa turhaan odotettuaan he olivat menneet siihen huoneeseen, jossa hän työskenteli, mutta saaneet siellä tietää, että kaikki kääreitä ompelevat naiset olivat jo päättäneet työnsä tunti sitten ja lähteneet tiehensä. Tänä iltana ei ollut satanut lunta, eikä myöskään ollut erityisen kylmä; mutta Ona ei vieläkään ollut saapunut! Jotakin perin vakavaa täytyi olla tapahtunut tänä iltana.

He herättivät Jurgiksen, joka istahti sänkynsä laidalle ja kuunteli murahdellen heidän kertomustaan. "Hänen on tietysti taasen täytynyt mennä Jadvygan mukana", hän sanoi; "Jadvyga asuu vain sadan askeleen päässä teurastamoista, ja hän lienee ottanut Onan mukaansa." Mitäpä hänelle olisikaan tapahtunut -- ja vaikkapa olisikin, ei tässä nyt mitään voinut tehdä ennen aamua. Jurgis paneutui uudelleen makuulle ja kuorsasi jo, ennenkun molemmat naiset olivat ehtineet ovesta ulos.

Mutta huomenissa hän kuitenkin oli ylhäällä tuntia ennen tavallista aikaa. Hän tiesi, että Jadvyga Marcinkus asui teurastamoiden toisella puolen, Halsted Streetin varrella, yhdessä äitinsä ja sisartensa kanssa pienessä kellarikerran huoneessa -- sillä hänen sulhasensa Mikolas oli äskettäin kadottanut toisen kätensä verenmyrkytyksen takia, ja heidän naimapuuhansa olivat sen kautta menneet ainiaaksi myttyyn. Jurgis näki valon paistavan Jadvygan huoneesta; ja kulkiessaan sen ohi kuuli hän siellä jotakin paistettavan. Hän koputti ovelle ja oli puolittain varma, että Ona juuri tulisi avaamaan.

Mutta sen sijaan oli se Jadvygan pieni sisar, joka tirkisti häntä vastaan ovenraosta. "Missä on Ona?" kysyi Jurgis.

"Onako?" toisti lapsi, hämmästyneenä katsellen häntä.

"Niin, eikö hän ole täällä?"

Jurgis hävähti taapäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Jadvyga ovelle, tirkistellen ulos pimeään lapsen pään ylitse. Nähtyään kuka siellä oli, katosi hän näkyvistä, sillä hän oli vielä puolipukeissa. Jurgiksen täytyi antaa hänelle anteeksi, hän sanoi; hänen äitinsä oli hyvin kipeä --

"Eikö Ona ole täällä?" kysyi Jurgis, ollen liian kiihkoissaan antaakseen hänen puhua loppuun.

"Onako -- ei!" lausui Jadvyga. "Miksi luulette hänen olevan täällä? Onko hän sitte sanonut tulevansa tänne?"

"Ei", Jurgis vastasi. "Mutta hän ei ole tullut kotiin, ja siksi luulin hänen olevan täällä samoin kuin edelliselläkin kerralla."

"Edellisellä kerrallako?" kysäsi Jadvyga ilmeisesti ymmällä ollen.

"Niin, sillä kerralla kun hän vietti yönsä täällä!" sanoi Jurgis.

"Sen täytyy olla erehdystä", vastasi Jadvyga nopeasti. "Ona ei koskaan ole viettänyt yötään täällä."

Jurgis tuskin kykeni käsittämään hänen sanojaan. "Kyllä -- kyllä!" hän huusi. "Kaksi viikkoa sitte, Jadvyga! Hän kertoi minulle niin -- sinä yönä, jolloin pyrysi eikä hän voinut tulla kotiin."

"Tässä täytyy olla joku erehdys", tyttö yhä vakuutti. "Hän ei ole ollut täällä."

Jurgis horjahti, niin että hänen täytyi nojautua ovenpieleen. Ja hätäytyneenä Jadvyga -- sillä hän piti Onasta -- avasi oven selälleen, koettaen koota yöpukuaan paremmin ympärilleen.

"Oletteko varma, ettette ole häntä väärinymmärtänyt?" hän huudahti. "Hänen täytyi tarkottaa jotakin toista paikkaa. Hän --"

"Ei, hän sanoi olleensa täällä", väitti Jurgis vastaan. "Hän kertoi minulle kaikellaista täältä -- mitä te teitte ja sanoitte. Oletteko varma, ettei hän ollut täällä. Ettekö ole vain unohtanut? Ehkä olitte poissa?

"Ei -- Ei!" huudahti tyttö. Ja sitte kuului tyytymätön ääni huoneesta -- "Jadvyga, sinä vilustutat lapsen. Pane ovi kiini!"

Jurgis seisoi vielä puoli minuuttia ulkopuolella, sopertaen hämmästystään kahdeksannes-osa-tuuman levyisestä oviraosta, jonka Jadvyga enää oli jättänyt auki; ja sitte kun hänellä ei enää ollut mitään puhuttavana, pyysi hän anteeksi ja poistui.

Hän käveli eteenpäin puoleksi huumautuneena, tietämättä minne meni. Ona oli pettänyt hänet! Hän oli valehdellut hänelle! Ja mitähän kaikki tämä merkitsi? Mitä mahtoi olla tapahtunut? Ja missä Ona nyt olikaan? Hän tuskin voi käsittää näitä asioita -- vielä vähemmän ratkaista niitä; mutta sadottain hurjia epäilyksiä hyökkäsi hänen kimppuunsa, tunto jostakin auttamattomasta onnettomuudesta valtasi hänet tykkänään.

Kun ei mitään muutakaan tällä hetkellä ollut tehtävissä, meni hän tehtaan portille ja asettui sen viereen katselemaan. Hän odotteli siinä, kunnes kello oli yli seitsemän, mutta Onaa ei näkynyt ei kuulunut. Silloin hän lähti sen osaston työnjohtajattaren puheille, missä Ona työskenteli, kyselläkseen vaimoaan. Mutta johtajatar ei vielä ollut tullut; kaikki alakaupungista kulkevat raitiovaunut olivat liikkumattomina talleissaan, sillä voimakeskushuoneessa oli jotakin tullut epäkuntoon. Kuitenkin olivat miltei kaikki kääreenompelijattaret jo täydessä työssä. Sillä tytöllä, jonka puoleen Jurgis kääntyi, oli kova kiire, mutta hän katsahti kuitenkin ylös nähdäkseen hänellekö puhuttiin. Sitte tuli sisään muuan mies, joka lykkäsi edessään käsikärryjä; tämä tunsi Jurgiksen Onan mieheksi ja oli utelias päästäkseen perille hänen salaisuudestaan.

"Ehkäpä syy on raitiovaunuissa", arveli hän, "ehkäpä hän on mennyt alakaupunkiin."

"Ei", sanoi Jurgis, "hän ei koskaan ole käynyt siellä."

"Ehkäpä ei", murahti mies kuivasti.

Jurgis oli huomaavinaan, että mies ja tyttö katselivat toisiaan salavihkaa hänen puhuessaan.

"Mitä tiedätte asiasta?" kysäsi hän nopeasti.

Mutta mies oli nähnyt päällysmiehensä takanaan, ja hän kiiruhti eteenpäin lykäten kärryjään.

"Mitäpä minä siitä tietäisin", hän vastasi olkapäänsä ylitse. "Kuinka minä tietäisin millä teillä vaimonne käy?"

Jurgis lähti jälleen ulos ja käveli edestakasin rakennuksen edustalla. Koko aamun hän siinä käveli, ajattelematta lainkaan työtään. Puolipäivän aikaan hän lähti poliisiasemalle jatkaakseen kyselyjään, mutta palasi sieltä tyhjin toimin tehtaanportille siellä vartoakseen mieli yhä tuskaisempana. Vihdoin hän iltapäivällä lähti viimeinkin painamaan kotia.

Hän kulki pitkin Ashland Avenueta. Raitiovaunut olivat taasen alkaneet liikkua, ja monta sellaista kiisi hänen ohitsensa täynnä väkeä. Niiden näkeminen muistutti Jurgikselle tehtaalaisen ivallista huomautusta, että Ona ehkä olisi lähtenyt ulos kaupungille; ja puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katselemaan vaunuja -- sillä seurauksella, että hän äkkiä huudahti ja alkoi juosta niiden jälkeen.

Ympäri kokonaisen korttelin hän seurasi niitä. Eräässä vaunussa hän oli huomannut hatun, joka oli vallan Onan hatun näköinen. Vihdoin pysähtyi vaunu, ja sitä kantava nainen astui ulos. Jurgis seurasi jälessä; hänen epäluulonsa oli nyt herännyt. Hän näki naisen nousevan heidän kotinsa portaita ylös. Viiden minuutin ajan Jurgis kulki edestakasin kadulla nyrkitetyin kourin ja yhteenpuserretuin huulin. Viimein hän astui sisään.

Avatessaan oven hän näki Elzbietan, joka myöskin oli ollut etsimässä Onaa, mutta jo palannut kotiin. Tämä tuli häntä vastaan varpaisillaan ja sormi huulillaan. Jurgis odotti, kunnes muori tuli vallan hänen luokseen.

"Elä rupea meluamaan!" kuiskasi Elzbieta.

"Mitä nyt?" Jurgis kysyi.

"Ona on käynyt nukkumaan", läähätti vanhus. "Hän on hyvin kipeä. Pelkään hänen menettävän järkensä, Jurgis. Hän on kävellyt katuja pitkin koko yön, ja juuri äsken sain hänet hiukan tyynnytetyksi".

"Milloin hän tuli kotiin?"

"Heti kun olit lähtenyt tänä aamuna".

"Eikö hän sen jälkeen ole ollut ulkona?"

"Ei, tietystikään ei! Hän on niin heikko, Jurgis; hän --"

Jurgis kiristeli hampaitaan vihan vimmassa. "Te valehtelette minulle!" huusi hän.

Elzbieta säpsähti ja kalpeni. "Mitä?" sopersi hän. "Mitä tarkotat?"

Mutta Jurgis ei vastannut. Hän työnsi eukon tieltään, säntäsi makuuhuoneen ovelle ja avasi sen.

Ona istui vuoteensa reunalla. Hän katsahti arasti mieheensä, kun tämä astui sisään. Jurgis sulki oven Elzbietan nenän edessä ja astui suoraan vaimonsa luo.

"Missä olet ollut?" kysyi hän.

Onan kädet lepäsivät velttoina hänen sylissään, ja Jurgis näki, että hänen kasvonsa olivat valkeat kuin paperi ja osottivat ilmeistä tuskaa. Hän avasi pari kertaa huulensa puhuakseen, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Vihdoin lausui hän matalalla äänellä ja hätäillen:

"Jurgis, minä -- minä luulen olleeni järjiltäni! Olisin tullut kotiin viime yönä, mutta en löytänyt tietä. Minä kuleskelin -- minä kuleskelin ulkona koko yön, ja -- ja tulin kotiin vasta -- aamulla".

"Sinä tarvitsit lepoa", virkkoi Jurgis tylyllä äänellä; "miksi sitte uudestaan läksit ulos?"

Hän katseli järkähtämättä Onaa silmiin ja luki niistä hänen hirveän tuskansa.

"Minun -- piti mennä -- mennä kauppapuotiin", kuiskutti Ona sopertaen. "Minun piti mennä --"

"Sinä valehtelet", sanoi Jurgis.

Sitte hän pudisti nyrkkiään ja astui lähemmäksi vaimoaan. "Miksi valehtelet minulle?" huusi hän tuimasti. "Mitä olet tehnyt, koska sinun tarvitsee valehdella miehellesi?"

"Jurgis!" huudahti Ona, kavahtaen säikähtyneenä pystyyn. "Kuinka sinä voit --"

"Sinä olet valehdellut minulle, sanon minä!" jymisti mies. "Kerroit minulle viettäneesi yön Jadvygan kodissa, mutta sinä et ole astunut sinne jalallasikaan. Ja tänään näin sinut itse, kun astuit alas raitiotievaunusta. Missä olet ollut?"

Oli kuin Jurgis olisi työntänyt puukon vaimonsa rintaan. Tämä näytti vallan raukeavan tyhjiin. Hän horjui ja hoiperteli sekä silmäsi mieheensä hirvittävän tuskan ilmeellä. Sitte päästi hän kauhunhuudon, hoiperteli pari askelta eteenpäin ja ojenteli käsiään Jurgista kohden.