Chikago: Nykyajan romaani

Part 14

Chapter 142,985 wordsPublic domain

Kun kaikki tämä oli tapahtunut samaan aikaan, jolloin Jurgis oli työtä vailla, niin täytyy myöntää hänellä olleen synkeätä ja surullista joka tahollaan. Hänen mielentilansa oli vallan sama, kuin olisi hän tiennyt jonkun hirveän pedon uhkaavan häntä jossakin elämäntiensä varrella; ja hän tiesi siitä, mutta tunsi jonkun vastustamattoman voiman pakottavan häntä eteenpäin vaaraa vastaan. Packingtownissa saattaa olla tarjona monellaista työtä, ja Jurgis ystävällemme selveni vähitellen, että hänen myötä tai vastoin tahtoaan täytyi etsiä jotakin kaikkein halpa-arvoisinta, koska ei mitään parempaa tarjoutunut. Siellä on muuan toimi, joka on aina avoinna kehnoimmallekin miehelle -- työ lantatehtaissa!

Miehet puhuivat siitä ainoastaan kuiskaamalla. Tuskin yksi kymmenestäkään oli milloinkaan koettanut onneaan siellä; muut yhdeksän olivat tyytyneet huhuihin tai korkeintaan varkain silmänneet porttien sisäpuolelle. Siellä kerrottiin tapahtuvan asioita, jotka olivat sata kertaa pahempia kuin nälkään kuoleminen. Jurgikselta kysyttiin, tahtoiko hän tulla sinne. Ja Jurgis mietti innokkaasti tätä asiaa itseksensä. Hehän olivat niin köyhiä ja kärsivät kaikkia mahdollisia uhrauksia -- voiko hän siis hylätä toimen, jota hänelle tarjottiin, vaikkapa se olisikin niin hirveä kuin tämä? Voiko hän palata kotiin ja syödä Onan leipää, jota tämä hankki, niin heikko ja surkastunut kuin olikin, tietäen että hän itse oli kieltäytynyt paikasta, joka kerrankin oli hänelle tarjoutunut? Ja vaikkapa hän katuisikin tätä kauppaa koko ikänsä, vaikkapa toimen hirvittävä haju pyörryttäisikin häntä ensi hetkestä alkaen -- niin olihan hän mies, joka tiesi velvollisuutensa ja tahtoi tehdä sen! Mutta ehkäpä hänellä ei ollutkaan toivoa sinne pääsemisestään; pyrkijöitä oli niin monta!

Nämä Durhamin lantatehtaat, jotka valmistivat keinotekoisia lannoitusaineita koko maailmaa varten, olivat syrjässä muista rakennuksista. Sinne tuli harvoin katsojia; mutta kenen sieltä todella onnistui päästä ulos, se tunsi melkein samallaista vapautuksen tunnetta kuin Dante, joka kertoo käyneensä katselemassa helvetin kauhuja. Tähän osastoon valui tuosta mahtavasta tehtaasta kaikki likaset, veriset ja ruttoiset vedet, ja sinne johdettiin salaperäisiä putkia ja kanavia myöten kaikki haisevat jätteet, joita ei enään muuhun voitu käyttää. Ken arveli maksavan vaivaa astua sinne vievien korkeiden, jyrkkien portaiden päähän, tuli muutamiin isoihin saleihin, joissa joukko miehiä, naisia ja lapsia erilaisilla koneilla sahasivat rikki valtavissa uuneissa kuivatettuja luita. Heidän keuhkonsa tulivat tietysti hengityksen kautta täyteen siitä nousevaa ja ilmassa pölisevää hienon hienoa "sahajauhoa", joka kaikille aiheutti ennenaikaisen kuoleman. Täällä muutettiin verilätäköt munanvalkuaisaineiksi, puhumattakaan muista pahanhajuisista valmisteista -- ammoniakista esim. -- joita keitettiin yhtä pahanhajuisista, sanoin kuvaamattomista raaka-aineista. Niissä käytävissä ja kellareissa, joissa nämä käymis- ja kiehuttamistoiminnat suoritettiin, olisi vieras joutunut yhtä helposti harhaan kuin Kentuckyn kuuluisissa maanalaisissa kallioluolissa. Ja tässä tomun ja kaikellaisten höyryjen ja kaasujen täyttämässä ilmakehässä olivat suuret, väkevät sähkölamput kuin tuikuttavia pikku tähtösiä pilvisellä taivaalla -- punasia ja sinisiä, vihreitä ja purppurankarvaisia tähtösiä, riippuen niitä ympäröivien höyryjen laadusta. Näissä kalmanhuoneissa vallitsevalle löyhkälle löytyy ehkä nimitys litvankielessä, mutta mitään vastaavaa sanaa ei ole niille suomessa. Ken uskalsi astua tänne sisään, sen piti koota kaikki rohkeutensa, aivan kuten kylmään veteen heittäytyessä. Hänen täytyi peittää nenänsä ja suunsa nenäliinallaan, mutta oli sittekin vaarassa tukehtua tähän sanoin kuvaamattomaan lemuun. Jollei hän siitä huolimatta säikähtänyt, vaan jatkoi matkaansa, niin rupesivat hänen korvansa soimaan ja otsa- ja ohimosuonensa paisumaan, kunnes häntä lopuksi kohtasi ammoniakkihöyryjen turmelema ilma; silloin täytyi hänen useimmiten kääntyä takasin ja juosta henkensä edestä, kunnes hän vihdoin pääsi ulos puolitukehtuneena.

Korkeilla ylisillä aivan katon rajassa olivat ne huoneet, joissa kuivattiin n.s. "tankage'a" -- sitä ruskeata rihmamaista sohjua, joka eläinten luustosta jäi jälelle, kun kaikki rasva- ja tali- y.m. aineet olivat tyyten eristetyt siitä. Tämä ruskea raaka-aine jauhettiin sitte hienoksi pölyksi ja siihen sekotettiin salaperäistä mutta merkityksetöntä ruskeata kivilajia, jota tätä tarkotusta varten murrettiin sadoista eri louhimoista, jonka jälkeen näin saatu tavara kaadettiin säkkeihin ja lähetettiin ulos maailmaan luujauhojen nimellä. Sitä osti sitte maanviljelijä Mainessa tai Kaliforniassa tai Texasissa -- ja mikseipä koko avarassa maailmassa -- viidelläkolmatta dollarilla säkistä ja kylvi pelloilleen; ja monta päivää sen jälkeen lemusivat pellot ja farmari itse ja hänen renkinsä, jopa vaunut ja hevosetkin vallan kamalasti tästä aineesta. Työmiehet sanoivatkin, että he mieluummin viihtyivät hornan alimmissa rikkisaunoissa kuin tässä miljoonain mädäntyvien eläinraatojen turmelemassa ilmassa.

Työnjohtaja myllyhuoneessa, jossa luut jauhettiin hienoksi, oli tarkannut Jurgista ja huomannut hänen olevan vahvan ja kelvollisen miehen. Ja niinpä sattui, että kun Jurgis kello kahden tienoissa tänä polttavan kuumana päivänä, jolloin kaikki päiväntasaajan hehku näytti kokoutuvan Packingtownia paistamaan, astui sisään tehtaan ovesta, tunsi päällysmies heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja viittasi hänet luoksensa. Kymmenen minuutin kuluttua oli Jurgis riisunut takkinsa ja liivinsä ja oli täydessä työssä keskellä hirvittävää lemua, jolta hän koetti jotenkuten suojella itseänsä puristamalla huulensa tiukasti yhteen.

Työn oppiminen kävi häneltä yhdessä minuutissa. Hän sai lapion käteensä ja tuli hänen puolen tusinan muun miehen kanssa täyttää pienet kärryt noilla haisevilla aineilla sekä sitte istahtaa ja katsella ympärilleen, kunnes toiset tyhjät kärryt saapuivat. Viiden minuutin kuluttua hän oli päästä jalkoihin peittynyt hienolla pölyllä noista pahalta haisevista lannoitusaineista, ja hän voi tuskin hengittää. Silloin hän sai sienen hampaittensa väliin, jotta hengitys kävi mahdolliseksi; mutta sieni ei estänyt paksua kuorta syntymästä hänen huulilleen ja silmäluomilleen, ja hänen silmiänsä sokaisi tuo kaikkialla lentelevä hienoimman tomun kalttainen lantajauho. Pian oli hänen ruumiillaan ja vaatteillaan sama ruskea väri kuin koko rakennuksella ullakosta lattiaan saakka. Koko talo oli isojen luukkujen kautta avonainen, niin että kun kävi navakka tuuli, menetti toiminimi Durham ja K:ni melkoisen osan lantavarastoaan, joka lenteli ympäri koko seudun saastuttaen ilmaa.

Täällä Jurgis nyt työskenteli paitahihasillaan, lämpömittarin osottaessa liki 60 °C ja luujauhojen tunkeutuessa hänen ruumiiseensa jokaisen ihon huokosen läpi. Työskenneltyään muutamia harvoja minuutteja hän tunsi kovaa päänkipua, ja neljännestunnin kuluttua hän oli melkein tiedotonna. Veri pulppusi hänen päässään koskena, eikä hän paljon jaksanut liikutella käsivarsiaan ja käsiään. Mutta hän ei unohtanut kuluneitten kuukausien puutetta ja hätää -- hän muisteli pikku Onaansa ja työskenteli edelleen raivoisalla vauhdilla. Mutta puolta tuntia myöhemmin häntä rupesi ankarasti ylöttämään, jota jatkui niin kauvan, että hänestä viimein tuntui, kuin olisi hän oksentanut ulos kaikki sisälmyksensä, ja että hänen vatsansa oli kuin tyhjä säkki. Päällysmies oli sanonut, että reima mies kyllä kesti tätä työtä, kunhan hän vain uhrasi kaikki voimansa siihen; mutta Jurgiksesta rupesi näyttämään, että hänen tässä inhottavassa työssä täytyi vielä uhrata vatsansakin kaikkine sisällyksineen.

Tämän hirvittävän päivän illalla hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan. Useimmat miehistä lähtivät päivätyön päätyttyä johonkin kapakkaan -- kaikki näyttivät pitävän lannoitusaineita ja kalkkalokäärmeen myrkkyä yhtä vaarallisina, joihin kumpaankin alkoholi oli paras lääke. Mutta Jurgis oli liian pahoinvoipa voidakseen juoda. Hän kykeni vain vaivoin hoipertelemaan ulos kadulle ja nousemaan raitiovaunuun. Mutta siellä syntyi pian kiihkeä levottomuus; kaikki matkustajat rupesivat aivastelemaan ja pärskymään ja suojelemaan nenäliinoillaan hajuaistimiaan sekä tähystelemään Jurgista raivoisin katsein. Hän ei sitä tosin huomannut, mutta kyllä sen että vaunu vallan tyhjeni seuraavalla vaihteella -- jälelle jäivät vain ajaja, konduktööri ja hän itse.

Ja kun hän tuli kotiin tuoden mukanaan inhottavan hajunsa, tuntui hänen kotinsa pian pienoiselta lantatehtaalta, sillä myrkyllinen ja pahanhajuinen pöly istui puolen tuuman paksuudelta hänen vaatteillaan ja niillä ruumiinosillaan, jotka olivat olleet paljaina työn aikana; viikonkaan kestävä ankara pesu ei olisi saanut häntä ja hänen vaatteitaan puhtaiksi. Hän löyhkäsi niin pahalta, ettei hän itse eikä kukaan muukaan voinut syödä palaakaan illallispöydässä, vaan koko perhettä ylötti.

Ja tähän hornaan hän oli sitonut itsensä! Mutta Jurgis kesti sen kuitenkin. Vähitellen hän tottui siivottomuuteen ja löyhkään, ja hänestä tuli lantatehtaan työmies koko ijäkseen. Ja vaikkei hän koskaan kokonaan voinutkaan voittaa inhoaan, lakkasi se kuitenkin vähitellen vaivaamasta häntä niin paljo, ettei hän olisi voinut tehdä työtä.

Siten kului toinen kesä. Se oli yleensä onnellinen kesä koko maassa, ja kaikkialla syötiin suunnattomat määrät Packingtownin ihania tuotteita, joten perheen kaikilla jäsenillä oli riittävästi työtä. He kykenivät jälleen säännöllisesti suorittamaan vuokransa, voivatpa panna vähin säästöönkin. Mutta huolista ei kuitenkaan kokonaan päästy. Poikien esim. täytyi, niin vanhoja ja isoja kuin jo olivatkin, edelleen käydä ympäri ja myyskennellä sanomalehtiä. Eivätkä he suinkaan oppineet mitään hyvää kierrellessään kaduilla ja kujilla; he tapasivat siellä kaikenlaista roskaväkeä, ja heidän puhe- ja käytöstapansa osotti ilmeisiä merkkejä hyvin huonoista vaikutuksista. He oppivat nopeaan laskettelemaan meheviä englantilaisia kiroussanoja, poimimaan sikarinpätkiä kadulta ja polttamaan niitä; he oppivat pelaamaan ja kokoomaan irstaita paperossilaatikon kuvia. He tiesivät täsmälleen, missä taloissa huonot naiset harjottivat inhottavaa elinkeinoaan ja tunsivat kaikkien porttolainpitäjättärien nimet. He tiesivät minä päivinä nämä pitivät "laitoksissaan" suuria kemuja, joihin ylemmät ja alemmat poliisimiehetkin ottivat osaa. Vielä pahempi oli, että pojat vähitellen tottuivat tulemaan kotiin vasta keskiyön aikaan. Niin kauvan kuin he toivat kotiin puoli dollarisensa päivässä, ei heiltä voinut kieltää tätä ammattia -- tulihan raha niin kipeään tarpeeseen. Vihdoin selitti Jurgis, että tällainen elämä heidät kokonaan turmeli. Pitkän miettimisen ja pohtimisen jälkeen viimein päätettiin, että Vilimas ja Nikalojus jälleen pantaisiin kouluun, sekä että Elzbieta heidän sijastaan lähtisi etsimään jotakin työtä; hänen toimiaan kodissa kyllä hänen nuorempi tyttärensä voisi hoitaa.

Pieni Kotrina oli useimpien köyhien lasten tapaan aikaisin kehittynyt, pikkuvanha, niinkuin on tapana sanoa. Hänen tuli nyt hoitaa pikku veljeään, joka oli raajarikko, sekä Jurgiksen ja Onan pienokaista; hänen tuli keittää ruoka, pestä astiat, lakasta huoneet ja valmistaa illallinen, kun kaikki toiset tulivat kotiin päivän työstä. Hän oli ainoastaan kolmetoistavuotias ja pienikasvuinen ikäänsä nähden, mutta hän toimitti tämän kaiken nurkumatta. Hänen äitinsä oli pari päivää kierreltyään viimeinkin onnistunut saamaan työtä -- makkarakoneen käyttämisessä.

Elzbieta oli nyt saanut työtä, mutta hänestä tuntui tämä muutos joutilaisuudesta kovaan ponnisteluun sangen rasittavalta. Hänen piti seista joka päivä kello 7:stä aamulla kello puoli 1:teen saakka päivällä sekä kello 1:stä kello 6:teen asti iltapäivällä koneensa äänessä. Hän aluksi luuli, ettei hän siinä kauvan kestäisi; mutta kun hän huomasi ansaitsevansa yhtä paljon rahaa kuin Jurgis lantatehtaassaan, tyyntyi hän ja jatkoi työtään.

Makkaratehdas oli hauska paikka, jonne maksoi vaivan pistäytyä muutamiksi minuuteiksi -- kunhan ei vain katsellut siellä työskenteleviä ihmisiä. Koneet olivat mitä ihmeellisimpiä nähtäviä. Arvattavasti oli makkaroita ennen täytetty käsin, ja huvittavaa olisi tietää paljoko ihmisiä oli kadottanut työnsä, kun makkarain täyttämistä ruvettiin erityisillä koneilla harjottamaan. Itse täyttämistä hoitivat naiset. Koneissa oli ulkonevia putkia, joiden suulle makkarannahat pingotettiin; ne voivat olla kahdeksan, jopa kymmenenkin metriä pitkät, ja naisten tuli silmänräpäyksessä nostaa ne pois, kun tulivat täyteen, ja panna uusia sijaan. Salin toisessa päässä oli iso allas, johon valmiit makkarat joutuivat. Nainen, joka seisoi koneen vieressä, ei saanut päivän kuluessa väistyä siitä hetkeksikään -- hänen täytyi seista siinä tunti tunnilta, päivä päivältä täyttämässä makkarannahkoja, vaikka olisi ollut kuolemakseen väsyksissä. Se oli kappaletyötä, ja hänellä oli perhe elätettävänä. Sallimus ja kurjat taloudelliset lait olivat määränneet niin, ettei hän muulla tavalla voinut itseään ja omiaan elossa pitää. Siksipä hän työskentelikin kuin orjatar, pannen koko sielunsa tähän halpa-arvoiseen työhön, suomatta itselleen siunaamankaan lepoa ja uskaltamatta edes vilahdukseltakaan katsahtaa niihin komeasti puettuihin naisiin ja herroihin, jotka kävivät tehdasta katsomassa ja tirkistelivät häntä, kuin olisi hän ollut villi eläin jossakin markkinasirkuksessa.

XIV LUKU.

Kun nyt perheen jäsenistä yksi työskenteli säilyke- ja toinen makkaratehtaassa, tulivat he hyvin tuntemaan suuren joukon niitä huijauksia ja väärennyksiä, joita Packingtownissa lihavalmisteiden suhteen tehdään. He huomasivat pian, että kun teuraseläimen liha oli ruvennut mätänemään, hakattiin se hienoksi ja siitä valmistettiin mitä houkuttelevimpia herkkuja. Jonas tiesi kertoa asioita, jotka saivat tukan nousemaan pystyyn päässä. Ei mitään, ei kerrassaan mitään viskattu pois, kaikki käytettiin hyväkseen, kaikesta valmistettiin ihmisravintoa -- kaikesta muusta paitsi eläinten kuolinhuudoista.

Jonas oli kertonut heille, että liha oli pilautunutta sangen usein jo ennenkun teuraat oli nylettykään, ja pahaa hajua karkottaakseen hierottiin lihakappaleita kauvan ja hyvin soodalla sekä huuhdottiin kiehuvan kuumassa soodalipeässä. Sellaista lihaa myytiin seudun huokeahintaisiin ruokatarjoiluihin, keitettiin, paistettiin, rasvattiin sianihralla -- ja saatiin hyvät rahat. Oikeastaan olisi liha pitänyt haudata syvään maahan ja peittää soralla ja mullalla, jottei sen haju myrkyttäisi koko tienoota. Mutta täällä "parannettiin" näitä pilautuneita lihakappaleita kemiallisilla menettelyillä ja kaupattiin sitte ostonhaluiselle yleisölle kaikenlaatuisina herkkuina, tuoreina tai suolattuina. Yleisö parka yleensä harvoin tietää, miten sen kalliilla hinnalla ostamat ruokatavarat ovat syntyneet; jos jolloinkin tällaisessa rasioidussa lihassa tunnetaan omituista makua, ei tuskin kenenkään päähän juolahda arvella tehtailijan käyttäneen mädäntynyttä ja haisevaa raaka-ainetta. Päinvastoin pidetään makua erityisen hienona ja herkullisena. Näiden lihakappalten suolaamiseen käytettiin nerokkaita koneita, jotka säästivät sekä aikaa että kuluja. Erityisesti ihmeteltävä oli muuan kone, jossa oli ontelo neula ja sen toisessa päässä pumppu; kun sitä käyttävä mies työnsi neulan lihaan ja polki muutaman kerran pumppua jalallaan, tuli koko liha- tai silavakappale niin täyteen suolavettä ja etikkaa, ettei mädäntyneen hajua eikä makua enää lainkaan erottanut. Kaikki maistoi ja hajusi vain suolavedelle ja etikalle. Mutta odotellessaan tätä ihmeparannusta täyttivät pilautuneet lihakasat koko suunnattoman avaran huoneen niin hirvittävällä löyhkällä, ettei ihminen voinut kauvan siinä oleskella. Kun kaikki liha oli saatu savustetuksi, huomattiin usein paljon siitä sittekin, kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta, vallan eltautuneeksi. Tehtaan ensi vuosina oli näitäkin perin pilautuneita valmisteita myyty nimellä "kolmannen luokan tavaraa", mutta myöhemmin oli joku nerokas sielu keksinyt uuden nimen samalle tavaralle, jota nyt kutsuttiin "luumehuksi". Pahin haju ja maku poistettiin työntämällä liha-aineeseen hehkuvan kuumia rautalevyjä. Tämän keksinnön jälkeen ei enää puhuttu "ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta luokasta" -- kaikki oli vain "ensi luokan tavaraa". Tehtailijat keksivät alinomaa uusia menetelmiä ja uusia nimityksiä -- he laskivat kauppaan "luuttomia liikkiöitä", jotka sisälsivät kaikkein surullisimmat jätteet sioista laatikoihin ahdettuina; "Kalifornian liikkiöitä", sikojen etulapoja isoine luunikamineen, joista melkein kaikki liha oli kaluttu pois; ja "nahallista silavaa", valmistettua kaikkein vanhimmista sioista, joiden nahka oli niin karkeata ja raskasta, ettei kukaan sitä huolinut ostaa -- s.o. ennenkun vasta keitettynä ja kauniiksi värjättynä "pääsylttynä".

Elzbietan käsiin ei makkaraosastossa tullut ainoatakaan kinkkua, joka ei olisi ollut täysin mädäntynyt. Mutta jauhettuina isoissa lihamyllyissä, jotka tekivät aina 2,000 pyöräystä minuutissa, ja sekotettuna puolella määrällä parempaa lihaa menetti pilautunut liha eltautuneen makunsa ja hajunsa. Kukaan ihminen ei kysellyt, mitä aineita makkaroihin oikein pantiin; Europasta tuli tosin alituisesti takasin vanhaa makkaraa, joka oli hylätty kelvottomana ja oli jo vallan valkeaa homeesta, mutta siihen lisättiin booraksia ja glyseriiniä ja se työnnettiin uudelleen lihamyllyn suppiloihin ja valmistettiin kotimaista tarvetta varten. Siellä käytettiin lihaa, joka oli ollut jaloissa tallattavana lattialla, loassa ja sahanjauhoissa, ja jossa oli biljooneja basilleja ja tuberkeleita -- lihaa, jota oli säilytetty avaroilla ylisillä ja jota vuotavista katoista valuvat sateet olivat huuhdelleet ja tuhannet rottaparvet käyneet maistelemassa. Ylisillä oli liian pimeätä, jotta siellä olisi voinut mitään nähdä, mutta mies voi työntää kätensä lihakasoihin ja vetää niistä esiin kourallisia rotanlantaa. Nämä rotat olivat oikeana vitsauksena teurastamoissa, ja miehet koettivat senvuoksi tappaa niitä myrkkyleivillä; niitä kuoli joukottain, ja rotat, leivät ja liha pantiin yhdessä menemään suppiloihin... Tämä ei ole mitään satua eikä leikkipuhetta. Liha pantiin kärryille alas tehtaaseen vietäväksi, ja mies, joka lykkäsi kärryjä, ei olisi huolinut viskata pois rottaa vaikka olisi sellaisen nähnytkin -- ja menipä makkaroihin mukana aineita, joihin verraten yksin myrkytetyt rotatkin olivat oikeita herkkupaloja. Miehillä ei ollut mitään paikkaa missä pestä käsiään ennen päivällistä, ja niinpä heille oli tullut tavaksi pestä niitä siinä vedessä, johon makkaraliha pantiin. Siellä oli savustettujen kinkkujen luutyviä, suolatun lihan jätteitä ja kaikenlaisia kasvimädännyksiä, jotka olivat viruneet vanhoissa sammioissa tehtaiden kellareissa. Oli eräitä töitä, joista tehtaanomistajat maksoivat urakkakaupalla, ja sellaisiin kuului näiden jättiläissammioiden tyhjentäminen, joihin kaikenlaiset inhat jätteet aikojen kuluessa oli koottu. Tämä työ suoritettiin joka kevät; ja sammioissa oli likaa ja ruostetta, vanhoja nauloja ja seisonutta vettä -- ja kärryllinen kärryllisen jälkeen tuotiin tätä ihanata seosta ylös päivänvaloon ja lapioitiin suppiloihin yhdessä tuoreen lihan kanssa muutettavaksi ihmisravinnoksi. Osa valmisteista myötiin "savustettuna makkarana" -- mutta kun savustaminen vei aikaa ja tuli kalliinlaiseksi, saatettiin tavara kemialliseen osastoon, jossa sitä säilystettiin booraksilla ja värjättiin ruskeaksi gelatiinilla. Kaikki makkarat tulivat samasta altaasta, mutta kun ne varustettiin kääreillä, saivat ne nimen "erityisen hienoa" ja maksoivat kaksi senttiä enemmän naulalta.

Tällainen oli se uusi ympäristö, johon Teta Elzbieta oli sijoitettu, ja tällaista se työ, jota hänen oli pakko tehdä. Se oli tympäsevää, raaistuttavaa ja eläimellistä työtä; hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin juuri sitä. Hän oli vain osa siitä koneesta, jota hän käytti -- osa, joka ei saanut silmänräpäykseksikään levähtää muun koneiston väsymättä pyöriessä. Vain yhden ainoan edun toi tämä julma työ mukanaan -- hän kävi vähitellen vallan tunnottomaksi. Aste asteelta hän vajosi täydelliseen tylsyyteen -- hän kävi puhumattomaksi. Joka ilta hän tapasi Jurgiksen ja Onan, ja yksissä kaikki kolme astelivat kotiin vaihtamatta sanaakaan keskenään. Yksinpä Onakin oli käynyt mykäksi -- hän, joka aina oli lauleskellut kuin leivonen. Ona parka! Hän oli sairas ja ylen rasittunut, niin että hän tuskin jaksoi laahustaa itseään iltasin kotiin tehtaasta. Ja kun he sitte olivat syöneet laihan illallisensa, eivät he enää puhelleet keskenään kuten ennen, koska heillä nyt oli vain surkeuksia kerrottavana, vaan ryömivät sijoilleen ja nukkuivat raskaasti kuin eläimet, kunnes oli taasen aika nousta ylös, pukeutua kynttilän valossa ja lähteä jälleen koneittensa ääreen. He olivat niin tylsiä ja jäykistyneitä, etteivät paljon kärsineet nälästäkään enää; ainoastaan lapset ruikuttelivat, kun ruokaa ei ollut heille riittämään asti.

Mutta Onan sielu ei ollut kuollut -- ei kenenkään heistä sielu ollut kuollut, vaan ainoastaan horroksissa. Silloin tällöin ne heräsivät, ja nämä hetket olivat hirmuisia. Muistojen tie aukeni sepo selälleen, vanhat riemut kurottelivat käsivarsiaan heitä vastaan, vanhat toiveet ja unelmat kutsuivat heitä; mutta silloin he tunsivat nykyisen elämäntaakkansa painavan äärettömän raskaana heitä. He eivät juuri huutaneet ääneen sen painon alla; mutta he tunsivat ahdistusta, joka oli hirvittävämpi kuin kuolemantuska. Oli asia, josta ei mielellään puhuttu -- josta yksikään ihminen maailmassa ei mielellään puhu -- omasta elämäntappiostaan.

He olivat lyödyt; he olivat kadottaneet pelin; heidät oli lakastu syrjään kuin rikkatunkio. Tämä tosiasia ei ollut siltä vähemmän surullinen, että se hiljaa ja äänettömänä tunnettiin, että sen syynä olivat loppumattomat verot ja korot ja ruokatavaralaskut. He olivat unelmoineet vapaudesta, kunniallisesta ja hyvästä työstä, jolla voisivat elättää itsensä ja kasvattaa lapsensa kelpo kansalaisiksi. Mutta nyt oli kaikki lopussa -- he olivat uskaltaneet elämänsä ja tulevaisuutensa panokseksi tähän vaaralliseen peliin, jonka nyt olivat menettäneet. Kuusi pitkää surullista vuotta oli vielä edessä, ennenkun he olivat täysin suoriutuneet kaikista talonhinnan maksueristä; ja sitä surullisempi oli nyt huomio, ettei kenkään heistä enää kestäisi kuutta vuotta sellaisessa työssä kuin heillä nyt oli. He olivat hukassa, heillä ei enää ollut mitään toivoa, ei mitään pelastusta. Heistä oli tämä suuri kaupunki, jossa he nyt elivät, kuin ääretön valtameri, erämaa, hauta. Niin usein tulivat nämä ajatukset Onalle yön aikaan, kun hän sattui heräämään! Hän koitteli jälleen nukahtaa, peläten oman sydämmensä sykintää ja ollen näkevinään itse ruumiillisentuneen elämänkauhun verestävät silmät edessään. Kerran oli hän huudahtanut ääneen pelosta ja herättänyt Jurgiksen, joka oli kavahtanut pystyyn ja ristinyt silmiään. Sen jälkeen hän oppi valvomaan hiljaa. Heidän mielensä enää harvoin yhtyivät; tuntui kuin olisivat heidän toiveensa olleet haudatut erikseen toisistaan.

Jurgiksella miehenä taas oli omat huolensa. Hänen kohtaloaan johdatti toinen tähti. Hän ei ollut koskaan puhunut murtuneista toiveistaan kellekään, eikä olisi sallinut kenenkään muunkaan niistä puhelevan -- hän ei ollut edes tunnustanut niitä itselleenkään. Nyt vaati tämä taistelu kaikki hänen miehekkäisyytensä ja voimansa -- eivätkä ne parilla kertaa edes riittäneetkään. Jurgis oli oppinut juomaan.