Part 11
Packingtownissa voi myöskin, jos niin tahtoi, laatia toisenkinlaisen hauskan tilaston -- nimittäin niistä monenlaisista taudeista, joihin työmiehet teurastamoissa sairastuivat. Kun Jurgis ensin oli Szedvilaksen kanssa käynyt säilyketehtaissa, oli hän joutunut ihmeisiinsä kuullessaan puhuttavan, miten monenlaisia valmisteita eläinten ruumiista saatiin sekä miten monenkaltaisia pienempiä teollisuudenhaaroja siellä harjotettiin. Nyt hän huomasi, että kukin näistä teollisuudenhaaroista oli erityinen pieni helvetti erikseen, lajissansa yhtä hirvittävä kuin teurastamot, niiden yhteiset suuret alkulähteet. Kussakin niistä oli työmiehillä oma erityinen sairautensa; ja vieras, joka vaelteli eri osastojen halki, voi kyllä epäillä petosten ja huijausten todenperäisyyttä, mutta ei tautien, sillä työntekijällä oli yleensä todistuksia siitä omassa persoonassaan -- tavallisesti tarvitsi hänen vain kurottaa esiin toisen kätensä.
Työmiesten joukossa esim. kosteasäilykkeiden osastossa, missä ukko Antanas oli löytänyt surmansa, oli tuskin ainoatakaan, jolla ei olisi ollut jotakin hirveätä näytettävänä. Annahan esim. miehen vain raapaista hiukan nahkaa sormeltaan, kun hän lykkää sisään lihakärryä, niin voi olla varma että hän saa haavan, joka saattaa aiheuttaa hänelle kuoleman. Kaikki hänen sorminiveleensä yhden toisensa jälkeen voivat kemialliset hapot kalvaa piloille. Teurastajien ja palottelijain ja kaikkien veitsen käyttelijöiden joukosta olisi tuskin voinut löytää ainoatakaan, jolla olisi ollut terve peukalo. Yhä uudelleen oli veitsi käynyt siihen, kunnes siitä viimein oli jälellä vain muodoton lihamöhkäle. Näiden miesten kädet olivat niin täynnä arpia ja haavoja pitkin ja poikin, ettei niitä voinut lukeakaan; monilla heistä ei ollut lainkaan kynsiä -- ne olivat kuluneet pois nylkemisessä. Heidän rystysensä olivat niin turvonneet, että sormet seisoivat pystyssä kuin sananjalan lehdykkeet. Siellä oli miehiä, jotka työskentelivät päivät päästänsä keitinhuoneissa keskellä kuumia höyryjä ja inhottavia lemuja keinotekoisella valolla; näissä huoneissa voivat keuhkotaudin basillit elää kaksi vuotta, mutta uusia siemeniä tuli lisää joka tunti. Siellä olivat lihankantajat, jotka kantoivat jäähdytysvaunuihin 70 kg painavia lihankappaleita -- hirvittävää työtä, joka alkoi kello 4 aamulla ja kulutti vahvimmankin miehen voimat muutamassa harvassa vuodessa. Jäähdytyshuoneissa työskentelevät miehet kärsivät erityisesti luuvaloa, ja pisin aika, minkä kukaan siellä voi kestää, sanottiin olevan viisi vuotta. Villannoukkijain kädet turmeltuivat pikemmin kuin kenenkään muiden, sillä lampaannahat siveltiin väkevillä hapoilla, jotta villa helposti irtautuisi; ja sitte noukittiin se pois paljain käsin, kunnes happo oli kalvanut sormet tykkänään piloille. Tinarasiain tekijöillä oli myöskin alati haavoja sormissa, ja jokainen haava voi tässä työssä aiheuttaa verenmyrkytyksen. Joukko miehiä työskenteli leimauskoneiden ääressä, ja näiden pyöriessä vinhaa vauhtia sattui usein, ettei työmies voinut kauvan seurata mukana väsymättä tai muuten hairahtumatta, ja silloin oli hän vaarassa saada palan kädestään katkaistuksi. Ja sitten tulivat nostokoneitten hoitajat, joiden tehtävänä oli liikuttaa vipusimia, joilla tapetut eläimet nostettiin lattiasta. Heidän oli alati juostava ylös eräälle korkealla sijaitsevalle palkille, ja heidän oli vaikea nähdä mitään huoneessa vallitsevan kosteuden ja höyryn takia; ja kun vanhan Durhamin arkkitehdit eivät olleet rakennuttaneet teurastamoa heidän mukavuuttaan silmälläpitäen, täytyi heidän joka viidennellä askeleella kumartua toisen palkin alatse, joka oli noin neljä jalkaa sitä korkeammalla, millä he kulkivat. Tästä oli seurauksena, että heidän oli pakko tottua käymään alati kumarassa, niin että he viimein näyttivät vallan apinoilta. Mutta kaikista tukalin olo oli "lantaukoilla", jotka työskentelivät keitinosastossa. Näitä miehiä ei koskaan voitu näyttää vieraille -- sillä "lantaukoista" lähtevä löyhkä voi karkottaa tiehensä tavallisilla hermoilla varustetun ihmisen sadan askeleen päästä; ja mitä tulee niihin, jotka työskentelivät suurten altaiden osastossa, missä ilma oli täynnä höyryä ja lattialla avoimia jättiläispatoja, niin sattui toisinaan, että joku heistä putosi alas patoihin, ja kun sellainen raukka oli saatu ongituksi ylös, ei hänestä ollut jälellä enää näyttämisen varaa. Välistä ei heidän katoamistaan huomattukaan, ennenkun kaikki mitä heistä oli jälellä paitsi luita oli mennyt maailmaan "Durhamin hienoimpana viipalesilavana!"
X LUKU.
Alkutalvesta oli perheellä ollut tarpeeksi varoja elääkseen ja myöskin hiukan velkoja maksaakseen; mutta kun Jurgiksen työansio väheni yhdeksästä tai kymmenestä dollarista viikossa viiteen tai kuuteen, ei enää voinut olla puhetta säästöön panemisesta. Talvi meni ja kesä tuli, ja he elivät edelleen kädestä suuhun, vaivoin hinaten itseään päivästä toiseen. Marija oli vallan epätoivoinen, sillä vielä ei ollut merkkiäkään siitä että hänen säilyketehtaansa uudestaan avattaisiin, ja hänen säästönsä olivat kohta loppuun syödyt. Hänen oli täytynyt heittää kaikki naima-aikeet mielestään, sillä perhe ei tullut toimeen ilman häntä -- mutta pianpa oli hänestä ehkä tuleva sille taakka avun asemasta, sillä niin pian kun hänen rahansa olivat loppuneet, oli sen pakko pitää häntä muassa ilmaiseksi, sillä tavoin maksaen velkaansa hänelle. Jurgis ja Ona neuvottelivat usein Teta Elzbietan kanssa huolissaan aina myöhään yöhön saakka, saadakseen tämänkin asian järjestetyksi, tarvitsematta itse nälkää nähdä.
Niin julmat olivat ne ehdot, joilla eläminen heille kävi mahdolliseksi, ettei heillä ollut silmänräpäyksenkään rauhaa tuskallisilta mietteiltä, mistä rahaa saisivat. Tuskin olivat he päässeet yhdestä huolesta, kun heidät jo yllätti toinen. Ruumiillisesti he kiusautuivat ja näkivät puutetta, ja tämän lisäksi tuli nyt alituinen mielenraskaus. Tätä oloa tuskin enää voi elämiseksi sanoa, ja he tunsivat että se oli liian pieni tulos siitä hinnasta, minkä he aherruksellaan maksoivat. He olivat halukkaat tekemään työtä yli voimiensa; ja kun ihminen koettaa parastaan, eikö hänen silloin täydy saada elää?
Ei näyttänyt tulevan koskaan loppua uusista välttämättömistä tarpeista tai aavistamattomista vaikeuksista. Kerran jäätyi heidän vesijohtonsa; ja kun he ymmärtämättömyydessään koettivat sitä sulattaa, halkesi muuan putki ja vesi virtasi koskena keittiöön uhaten hukuttaa heidät. Miehet sattuivat silloin olemaan poissa, ja Teta Elzbieta parka syöksyi ulos kadulle huutamaan ihmisiä avuksi, sillä hän ei tiennyt pitikö johto sulkea vai uhkasiko heitä täydellinen perikato. Viimemainittu heitä läheltä pyyhkäsi, sillä vesijohtomies maksoi seitsemänkymmentäviisi senttiä tunnilta, ja saman verran maksoi toinen mies, joka vain seisoi ja tarkasteli edellisen työtä; ja sitäpaitsi he ottivat maksun ajalta, jonka kuluessa he tulivat ja menivät, sekä vielä erilaisista tarveaineista. Ja kun he menivät asiamiehen luo maksamaan tammikuun vuokraa ja korkoa, säikähytti tämä heitä kysymällä, joko he olivat huolehtineet talon palovakuutuksesta. Hän näytti heille kauppakirjasta kohdan, jonka mukaan he olivat velvolliset vakuuttamaan talon tuhannesta dollarista, sittekun edellinen vakuutus oli lakannut -- mikä tapahtuisi muutaman päivän päästä. Poloinen Elzbieta kysyi raskain sydämmin, mitä se maksaisi. Seitsemän dollaria, kuului vastaus; ja samana iltana meni Jurgis asiamiehen luo ja vaati jyrkästi selvää kaikista menoista, mitä heille vielä johtui talosta.
Olihan kauppakirja nyt allekirjoitettu -- sanoi hän siihen ivalliseen tapaan, jonka uudet elämänsuhteet hänelle olivat opettaneet -- niin ettei asiamiehen enää tarvinnut heiltä mitään salata. Ja kun Jurgis tällöin katsoi kavalaa asiamiestä suoraan silmiin, huomasi tämä paraimmaksi välttää kaikkia tarpeettomia, sovinnaisia lauseparsia sekä luki kauppakirjan kaikki kohdat julki hänelle. Heidän piti uudistaa palovakuutus joka vuosi, maksaa veroa talosta kymmenen dollaria vuodessa ja vesijohtoveroa noin kuusi dollaria -- (Jurgis päätti mielessään sulkea koko vesijohdon). Tässä olivat, paitsi kuukautisia vähittäismaksuja ja korkoja, kaikki menot -- jollei kaupunki mahdollisesti päättäisi asettaa lokaviemärin tai tehdä jalkakäytävän. Silloin saivat he ottaa ne vastaan, sanoi asiamies, myötä tai vastoin mieltänsä, jos kaupunki niin vain vaatisi. Lokaviemäri maksaisi heille viisikolmatta dollaria ja jalkakäytävä viisitoista, jos se tehtäisiin puusta, mutta viisikolmatta, jos sementistä.
Niillä tiedoilla Jurgis palasi kotiin; hänen mielensä tuntui oikein keveämmältä, kun oli saanut selvää pahimmasta, niin etteivät mitkään uudet vaatimukset häntä enää voisi hämmästyttää. Hän älysi nyt selvästi miten heitä oli petkutettu; mutta se oli nyt tapahtunut eikä sitä enää voinut korjata. Heidän oli vain jatkaminen alotettua uraa, aherrettava ja päästävä voitolle -- sillä tappiolle jäämistä hän ei tahtonutkaan ajatella.
Kevään tullessa he toki pääsivät vapaaksi hirvittävästä pakkasesta, ja se oli suuri etu, sillä he tarvitsivat nyt, kun Marija ei enää voinut maksaa mitään puolestaan, kivihiiliin menneet rahat muihin tarpeisiin. Mutta lämmin ilma tuotti heille uusia vaikeuksia; he huomasivat että jokaisella vuodenajalla oli ikävät puolensa. Keväällä olivat hankaluutena kylmät sateet, jotka muuttivat kadut kanaviksi ja nevoiksi, joihin lokaa voi karttua niin runsaasti, että vaunut vajosivat siihen aina pyöränakseliin saakka, ja tarvittiin tusina hevosia kiskomaan niitä irti siitä. Silloin oli kaikkien mahdoton päästä kuivin jaloin työpaikkaansa, ja tämä oli ikävätä miehille, joilla oli huonot vaatteet ja jalkineet, mutta vielä ikävämpää naisille ja lapsille. Kun sitte tuli keskikesä hehkuvan helteisenä, muuttuivat Durhamin likaset teurastamot oikeaksi helvetiksi. Kerran kaatui eräänä päivänä kolme miestä maahan kuolleina. Koko päivän virtasivat täällä verivirrat, kunnes löyhkä niistä kävi polttavassa päivänpaisteessa ja ummehtuneessa ilmassa niin väkeväksi, että se voi kaataa kumoon vahvimmankin miehen. Kokonaisen sukupolven kaikki ilkeät tuoksut irtautuivat tässä kuumuudessa -- sillä seiniä, palkkeja ja pylväitä ei koskaan pesty, vaan olivat ne aina kokonaisen elinijän likaisuuden peittämät. Teurastuspenkkien ympärillä häärivät miehet kävivät lopulta itsekin niin haiseviksi, että heidän tulonsa voi vainuta viidenkymmenen askeleen päästä. Oli vallan mahdotonta pitää itseään siistinä, ja itsestään arimmatkin luopuivat viimein kaikista sellaisista yrityksistä ja aivan kirjaimellisesti rypivät liassa. Siellä ei ollut mitään paikkaa missä pestä käsiänsä, ja kun miehet söivät mukanaan tuomaansa päivällistä, nauttivat he melkein yhtä paljon raakaa verta kuin ruokaakin. Työssä ollessaan he eivät voineet edes pyyhkäistä kasvojaankaan -- he olivat siinä suhteessa yhtä avuttomat kuin vastasyntynyt lapsi; ja vaikka sitä voi sanoa makuasiaksi, kärsivät he tuskia kuin jos olisivat paistuneet elävältä, kun hiki alkoi valua alas ja kutittaa heitä niskasta tahi kun kärpäset kiusasivat heitä. Oliko syy teurastamoissa vai ympäristössä olevissa lokatunkioissa on vaikeata sanoa, mutta varmaa on, että lämpimän ilman kera tuli Packingtowniin oikea Egyptin vitsaus kärpäsparvien muodossa. Rakennukset olivat aivan mustat kärpäsistä; niitä ei millään tavalla voinut välttää. Jos pani kärpäsverkkoja oviin ja akkunoihin, kuului niiden surina ulkopuolella kuin mehiläispesästä, ja kun avasi oven käydäkseen ulos tai sisään, ryntäsivät ne sisään kuin myrskytuulen ajamina.
Kesäaika ehkä johtaa ajatuksenne maalle, viheriöille kedoille ja viileille vuorille ja sädehtiville järville. Mutta karja-aitioiden luona asuville ihmisille ei kesä tuonut mitään sellaisia ajatuksia. Suuret lihamyllyt jauhoivat lihaa herkeämättä, ajattelematta lainkaan viheriöitä ketoja; ja ne miehet, naiset ja lapset, jotka olivat osana näistä jättiläiskoneista, eivät nähneet koskaan mitään vihantaa, eivät edes ainoatakaan kukkastakaan. Michiganjärven sininen pinta levisi tuskin puoltatoista kilometriä heistä, mutta heille se teki juuri yhtä vähän hyötyä kuin Tyyni valtamerikään. Heillä oli vapautta vain sunnuntaisin, ja silloin he olivat liian väsyneitä menemään minnekään. He olivat sidotut suuriin lihamyllyihin, sidotut elinajakseen. Pahanen kirjanpitäjä, joka on työskennellyt kaksikymmentä vuotta Durhamilla kuudesta dollarista viikossa pääsemättä milloinkaan sen pitemmälle, piti itseään kuitenkin "gentlemannina", joka on äärettömän paljon yläpuolella teurastamoiden verisiä työmiehiä. Hän vaatetti itsensä toisella tapaa, asui toisessa osassa kaupunkia, alotti työnsä toisella aikaa ja piti alati varalla, jottei joutuisi mihinkään tekemisiin työmiesten kanssa. Tämä ehkä johtui työn epämiellyttävästä laadusta, mutta joka tapauksessa pidettiin ruumiillisen työn tekijöitä erikoisena halvempana luokkana ja heidän annettiin tuta se.
Myöhään keväällä alotettiin jälleen työ säilyketehtaassa, ja silloin kuultiin Marijan taas lauleskelevan ja Tamosziuksen rakkauden soitto sai vähemmän alakuloisen sävyn. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; sillä kuukautta tai paria myöhemmin kohtasi Marijaa taasen kova isku kohtalon puolelta. Kun hän oli ollut vuoden ja kolme päivää rasiainmaalaajattarena, menetti hän äkkiä paikkansa.
Se oli pitkä juttu. Marija väitti syyksi sitä, että hän oli toiminut ammattiyhdistyksessä. Tehtailijoilla oli tietysti urkkijansa kaikissa ammattiyhdistyksissä, ja sitäpaitsi ostivat he niin paljon niiden johtajista puolelleen kuin katsoivat tarvitsevansa. He saivat siten joka viikko selkoa mitä niissä tapahtui, usein paljoa aikaisemmin kuin niiden omat jäsenet. Jos jotakuta ruvettiin jollain tapaa pitämään vaarallisena, sai hän pian tuta ettei ollut päällysmiehensä erityinen suosikki; ja Marija oli ollut erittäin innokas saarnailemaan ulkomaalaisille työntekijöille. Miten olikaan, oli Marija huomannut muutamia viikkoja ennen tehtaan sulkemista, että häntä oli petkutettu kolmensadan rasian hinnasta. Maalaajattaret työskentelivät pitkän pöydän ääressä, ja heidän takanaan käveli muuan nainen, joka merkitsi kunkin ennätykset kirjaansa. Tämä nainen oli tietysti vain ihminen ja sattui senvuoksi välistä erehtymäänkin. Kun näin tapahtui, ei sille ollut mitään apua. Jos joku lauvantaisin sai vähemmän rahaa kuin mitä oli ansainnut, niin ei hän sen suhteen voinut mitään tehdä. Mutta Marija ei tätä ymmärtänyt, vaan nosti melun. Hänen melunsa ei tosin merkinnyt mitään, ja niin kauvan kun hän osasi vain litvan- ja puolankieltä, ei se häntä vahingoittanutkaan, sillä ihmiset vain nauroivat hänelle ja saivat hänet itkemään. Mutta nytpä oli Marija oppinut haukkumaan ihmisiä sangen ikävillä englantilaisilla nimityksillä, ja sen kautta oli tuo erehdyksen tehnyt nainen ruvennut vieromaan häntä. Ehkäpä hän, kuten Marija vakuutti, olikin erehtynyt tahallansa; joka tapauksessa erehtyi hän vastakin, ja kun sellaista sattui kolmannen kerran, lähti Marija heti sotajalalle. Hän meni ensin työnjohtajattaren pakeille, ja kun se ei auttanut, meni hän puhuttelemaan ylipäällysmiestä. Tämä oli häpeämätön yritys, jollaisesta ei ennen oltu kuultu puhuttavankaan, mutta ylipäällysmies vastasi ottavansa selkoa asiasta. Marija piti tätä lupauksena rahojensa takasin saamisesta; ja kun kolme päivää oli kulunut, meni hän uudestaan "bossin" puheille. Tällä kertaa tämä suuttui ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa sellaiseen. Kun Marija vastoin kaikkien neuvoja ja varotuksia meni kolmannen kerran hänen luokseen, raivostui mies ja käski hänen mennä paikoilleen. Samana iltapäivänä tuli johtajatar Marijan luo ja selitti, ettei häntä enään tarvittu. Poloinen Marija ei olisi enempää hämmästynyt, kuin jos johtajatar olisi samalla iskenyt häntä päähän. Ensin hän ei voinut uskoa kuulleensa tai ymmärtäneensä oikein; sitte hän tuli vallan raivoon ja vannoi, että hän joka tapauksessa tulisi paikalleen, joka oli hänen omansa. Lopuksi hän istui keskelle lattiaa ja rupesi itkemään ja valittelemaan.
Se oli julma läksytys; mutta Marija oli itsepäinen -- hänen olisi pitänyt totella niitä, joilla oli enemmän kokemusta. Ensi kerralla hän kyllä tietäisi paikkansa, niinkuin johtajatar lausui. Ja niin lähti Marija tiehensä tehtaasta, ja perheen huolet olemassaolostaan kävivät taas raskaammiksi.
Tällä kertaa heidän tilansa oli erittäin tukala, sillä Ona oli raskaana, ja Jurgis ponnisti kaikkensa jotta heillä olisi rahaa silloin, kun Onan piti laskeutuman vuoteelle. Hän oli kuullut kauheita juttuja kätilöistä, joita Packingtownissa oli kuin Vilkkilän kissoja, ja hän oli päättänyt että Onan oli saatava oikea mieslääkäri. Jurgis voi olla oikein itsepäinen kun hän niin tahtoi, ja tässä tapauksessa hän sitä olikin naisten suureksi harmiksi, joiden mielestä hänen oli vallan sopimatonta sekautua asiaan, jota he pitivät omana alanaan. Huokein lääkäri mikä löytyi otti viisitoista dollaria tai ehkäpä enemmänkin; ja kuitenkin oli Jurgis vannonut maksavansa sen, vaikka saisi olla syömättäkin.
Marijalla oli ainoastaan noin viisikolmatta dollaria tallella. Joka päivä kävi hän ympäriinsä eri tehtaissa kerjäämässä työtä, mutta aina turhaan. Kun Marija oli huolista vapaana, voi hän tehdä työtä kuin mies; mutta vastahakoisuudet lannistivat häntä ja hän tuli väsyneenä ja sairaana kuin kiusaantunut hevonen kotia iltasilla. Hän oppi tämän läksyn kymmenenkin kertaa, raukka. Koko perhe oppi sen samalla haavaa -- että kun kerran olet saanut toimen Packingtownissa, niin pidä lujasti kiini siitä, tapahtuipa sitte mitä tapahtui.
Marija etsiskeli työtä neljä viikkoa ja puoliväliin viidettä. Hän oli tietystikin lakannut maksamasta jäsenmaksua ammattiyhdistykseen ja piti itseään aika houkkona, kun oli koskaan liittynytkään siihen. Hän oli melkein kadottanut kaiken toivonsa, kun joku kehotti häntä pyrkimään "lihanpuhdistajaksi" teurastamoihin. Hän pääsikin sellaiseksi, koska päällysmies näki hänellä olevan lihakset kuin miehellä ja erotti senvuoksi erään miehen ja pani Marijan hänen sijaansa, maksaen tälle tietysti melkein puolta vähemmän kuin mitä ennen oli maksanut.
Kun Marija ensin tuli Packingtowniin, ei hänen mieleensä olisi juolahtanutkaan ruveta tällaiseen työhön. Hänen toimenansa oli nyt leikata pois luut niiden sairasten eläinten lihasta, joista Jurgis äskettäin oli kuullut puhuttavan. Hän oli suljettu huoneeseen, jossa ihmiset harvoin näkivät päivänvaloa; hänen jalkojensa alla olivat jäähdytyshuoneet ja päänsä päällä keitinhuoneet. Hän seisoi jääkylmällä lattialla, mutta hänen päänsä oli kuumassa ilmassa, jossa hän vaivoin voi hengittää. Seisoen leikata luita irti lihasta varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, jaloissaan raskaat saappaat, lattialla, joka aina oli kostea ja täynnä vesilätäköitä; aina vaarassa kadottaa työnsä määräämättömäksi ajaksi kun menekki kävi vähemmäksi, tahi päinvastoin saaden ylityötä myöhään yöhön kun se kasvoi; rasittaa itseään kunnes jokainen hermo vapisi ja niljakas veitsi teki käteen myrkyllisen haavan -- sellaista oli se uusi elämä, joka nyt avautui Marijalle. Mutta kun Marija oli ihmishevonen, niin hän vain nauroi ja kävi siihen käsiksi. Sen kautta hänen kävi taas mahdolliseksi maksaa elannostaan ja pitää osaltaan perhettä yllä. Ja mitä Tamosziukseen tuli -- niin, he olivat odottaneet kauvan ja voivat vielä odottaa hiukkasen lisäksi. He eivät voineet elää yksinomaan Tamosziuksen ansiolla, eikä perhe tullut toimeen ilman Marijan ansiota. Tamoszius sai käydä häntä tervehtimässä kuten ennenkin, istua keittiössä ja pitää hänen kättään omassaan ja koettaa näyttää niin tyytyväiseltä kuin voi. Mutta Tamosziuksen viulu soi joka päivä yhä kiihkoisemmin ja sydäntä särkevämmin; ja Marija istui ja kuunteli kädet ristissä sylissään, kostein poskin ja koko ruumis vapisten, ja kuuli viulun sävelissä niiden syntymättömäin sukupolvien ääniä, jotka hänessä huusivat elämään päästäkseen.
Marijan saama läksytys tuli paraaksi pelastamaan Onan samallaisesta kohtalosta. Onakin oli tyytymätön paikkaansa ja vielä suuremmalla syyllä kuin Marija. Hän ei kertonut puoliakaan kokemistaan kotona, sillä hän näki sen kiusaavan Jurgista ja pelkäsi, että tämä tekisi jotain varomatonta. Ona oli kauvan huomannut, että miss Henderson, hänen osastonsa työnjohtajatar, ei pitänyt hänestä. Aluksi hän luuli tämän johtuvan siitä hänen erehdyksestään, että oli pyytänyt vapautta hääpäiväkseen. Sitte hän luuli syyksi sitä, ettei hän koskaan ollut antanut johtajattarelle mitään lahjaa, sillä hän oli huomannut että miss Henderson kernaasti otti sellaisia vastaan ja kaikin voiminsa suosi niitä, jotka jotain antoivat. Mutta Ona keksi viimein, että asianlaita oli vielä pahempi. Miss Henderson oli vastatullut, ja viipyi jonkun aikaa, ennenkun päästiin selville minkälainen ihminen hän oikein oli; mutta viimein tuli ilmi, että hän oli huono nainen ja erään toisen osaston ylipäällysmiehen entinen rakastajatar. Tämä oli hankkinut hänelle paikan, jotta hän pitäisi suunsa kiini, mutta siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, sillä he olivat riidelleet pari kertaa kiivaasti keskenään. Johtajattarella oli kavala ja julma luonne, ja hänen osastostaan tuli pian oikea raatolinnun pesä. Siellä oli samanlaatuisia tyttöjä kuin hän itsekin, ja nämä imartelivat häntä ja lorusivat hänelle muista, niin että raivottaret pääsivät valloilleen osastossa. Mutta vielä pahempi oli se seikka, että hän asui eräässä huonomaineisessa talossa alakaupungissa yhdessä erään röyhkeän irlantilaisen Connorin kanssa, joka oli lastaustoimen päällikkö ja hätyytteli tyttöjä ulkona, kun he menivät työhönsä tai palasivat sieltä. Sattui että jotkut tytöt työttöminä aikoina seurasivat miss Hendersonia tuohon taloon alakaupungissa -- voi hyvin sanoa, että tämä nainen yhdisti työhönsä tehtaassa tuon talon salaperäiset hommat. Toisinaan sai siitä tulleita naisia paikkoja tehtaassa kunniallisten tyttöjen vieressä, sittekun toisia kunniallisia tyttöjä oli erotettu antaakseen heille sijaa. Ken tässä huoneessa työskenteli, sillä oli tuo talo alakaupungissa aina ajatuksissa -- joitakin tuoksuja siitä voi aina saada tuntea. He kertoivat keskenään juttuja siitä; vastapäätänne istuva tyttö voi kertoa teille jotakin, samalla kun iski silmää teille. Sellaiseen paikkaan ei Ona olisi jäänyt päiväksikään, jollei hän olisi pelännyt nälkää; ja näinkin ollen ei hän voinut tänään olla varma, saisiko vielä huomenna pitää paikkansa. Hän ymmärsi nyt, että syy miss Hendersonin vihanpitoon häntä kohtaan oli se, että hän oli kunniallinen nainen, ja että lörpöttelijät ja imartelijat vihasivat häntä samasta syystä ja koettivat tehdä hänen olemassaolonsa niin karvaaksi kuin suinkin.
Mutta Packingtownissa ei ollut ainoatakaan paikkaa, jonne tyttö voi mennä, jos hän oli oikein arka tässä suhteessa. Siellä ei ollut ainoatakaan paikkaa, jossa irstastapainen tyttö ei olisi menestynyt paremmin kuin kunniallinen nainen. Täkäläinen väestö, jonka pääasiallisesti muodostivat joka suhteessa alhaisella kannalla olevat ulkomaalaiset, eli alati nälän liepeellä ja oli elämänehtojensa puolesta riippuvainen miehistä, jotka olivat täysin yhtä raakoja ja säälimättömiä kuin entispäiväin orjavoudit. Siveettömyys oli sellaisissa olosuhteissa yhtä välttämätön ja yhtä yleinen kuin konsanaan orjuuden päivinä. Asioita, joista on mahdoton puhua, sattui alinomaa tehtaissa, ja kaikki tiesivät sen. Ainoa erotus oli, etteivät ne tapahtuneet toisten läsnäollessa kuten orjuuden aikana, sillä nyt ei ollut mitään värierotusta isännän ja orjan välillä.
Eräänä aamuna Ona jäi kotiin, ja Jurgis lähetti päätöksensä mukaan hakemaan lääkäriä; ja Ona synnytti onnellisesti kauniin lapsen. Se oli tavattoman iso poika, ja Ona oli itse niin pikkunen, että tämä tuntui vallan uskomattomalta. Jurgis voi seista ja tirkistää vastasyntyneeseen tuntikausia, kykenemättä oikein uskomaan, että näin todella oli tapahtunut.