Part 1

CHIKAGO

Nykyajan romaani

Kirj.

UPTON SINCLAIR

Tekijän luvalla ["The Jungle"] suomentanut O.A. Joutsen

WSOY, Porvoo, 1906.

Lahden Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.

I LUKU.

Kello neljä iltapäivällä oli toimitus loppunut ja vaunut alkoivat ajaa esiin. Kaiken matkaa oli perässä seurannut suuri ihmisjoukko, jota Marija Berczynskan eloisuus oli kiihottanut. Koko valmistelu lepäsi Marijan leveillä olkapäillä -- hänen tehtävänsä oli valvoa, että kaikki kävi hyvin ja kotoisten tapojen mukaan; hän ryntäili edestakasin, sysäten jokaisen vastaansattuvan tieltään, huutaen ja riidellen koko päivän mahtavalla äänellään, ja oli yleensä niin innokas valvoessaan, että muut pysyisivät tyyninä ja säädyllisinä, että hän vallan unohti oman itsensä: Hän lähti kirkosta kaikkein viimeisenä, ja tahtoen olla kaikkein ensimmäisenä häätalossa oli hän käskenyt ajurin kiiruhtamaan niin pian kuin mahdollista. Ajurilla näytti kuitenkin olevan omat arvelunsa asiasta, ja silloin Marija raivostui, avasi vaunun akkunan, pisti ulos päänsä ja puolen yläruumistaan ja selitti miehelle mielipiteensä hänen käytöksestään, ensin litvankielellä, jota tämä ei ymmärtänyt, ja sitte puolankielellä, jota mies ymmärsi. Ylhäisellä asemallaan istuen ajuri arveli asian paremmin ymmärtävänsä ja antautui väittelyyn ajettavansa kanssa, ja seuraukseksi oli tullut ylen kiivas torailu, joka kesti koko matkan Ashland Avenueta ajettaessa ja houkutteli aina joka kadunkulmauksessa uuden parven katupoikia yhtymään siihen saattueeseen, joka jo juosten seurasi vaunua.

Tämä oli onneton seikka, sillä paljon väkeä oli jo kokoutunut häähuoneen ulkopuolelle. Soitto oli jo alkanut, ja kauvas kuultiin yhden sellon yksitoikkoinen "brum, brum" ja kahden viulun surkea vikinä. Heti kun oli huomannut kansanpaljouden, Marija äkisti keskeytti kyselynsä ajurin esivanhemmista sekä hypähti alas ajopeleistä ja raivasi itselleen tien hääsaliin. Sinne onnellisesti päästyään hän kääntyi ympäri ja rupesi tyrkkimään väkeä vastapäiseen suuntaan, koko ajan huutaen _"Eik! Eik! Uzdaryk-duris!_ (Tule! Tule! Avaa ovet!)" tavalla ja äänensävyllä sellaisella, että orkesterin hälinä siihen verrattuna tuntui keijukaisten soitolta.

"Z. Graiczunas, Pasilinksminimams darzas. Vynas. Sznapsas. Iloisten puutarha. Viinejä ja liköörejä. Yleinen päävarasto" -- oli luettavana kyltillä, joka riippui huoneuston ulkopuolella. Lukijaa, joka arvattavasti ei ymmärrä litvankieltä, ilahuttanee saada tietää, että kysymyksenalainen paikka oli erään krouvin perähuone siinä Chikagon osassa, joka paraiten tunnetaan nimellä "teurastamoiden takalisto". Niin on todella asianlaita; mutta, kuinka epätäydelliseltä, jopa suorastaan alentavalta tämän nimen täytyi tuntua jokaisesta, ken tiesi että tässä paikassa ja tällä hetkellä muuan Jumalan hienoimpia luomia, pieni Ona Lukoszaite vietti elämänsä tärkeintä tapausta, nimittäin häitään!

Hän seisoi ovella serkkunsa Marijan turvissa, vallan hengästyneenä ponnisteluistaan päästä joukon lävitse ja näyttäen tuskaiselta kaikessa onnellisuudessaan. Hänen silmissään oli ihmettelevä ilme, suupielensä värähtelivät ja hänen muuten kalpeilla pikku kasvoillaan hohti nyt punerrus. Hän oli puettu yksinkertaiseen valkoseen musliinihameeseen, ja samanvärinen ohut huntu peitti hänen päänsä. Huntuun oli kudottu viisi ruusua keltasesta silkkipaperista ja yksitoista vihreää ruusunlehteä. Käsissä hänellä oli uudet valkoset pumulihansikkaat, ja hänen seisoessaan siinä pelokkaasti silmäillessä ympärilleen liikkuivat hänen sormensa levottoman hermostuneesti. Hän tuskin voi kestää tätä jännitystä -- mielenliikutus väreili hänen kasvoillaan ja värähytti tavantakaa koko hänen ruumistaan. Hän oli niin nuori -- täyttänyt juuri kuusitoista vuotta -- ja pienikasvuinen ikäänsä nähden, tuskin lasta suurempi; ja aivan äsken hänet oli vihitty avioliittoon -- vihitty juuri Jurgikseen [lausutaan Joorghis], tähän Jurgis Rudkukseen, joka seisoi tuossa valkonen kukka uuden mustan pukunsa näpinlävessä, leveäharteisena ja tukevanyrkkisenä.

Ona oli sinisilmäinen ja vaalea, mutta Jurgiksella oli suuret mustat silmät tuuheitten kulmakarvojen ja paksun mustan tukan alla, joka kähertyi laineina korvien ympärille -- molemmat sanalla sanoen muodostivat tuollaisen epäsuhtaisen parin, jommoisilla luontoemo usein saattaa ymmälle kaikki vanhat ja uudet profeetat. Jurgis jaksoi nostaa kokonaisen härän ja kantaa sen jäähdytysvaunuun ilman että hänen polviniveleensä värähtivät; ja nyt hän seisoi pimeässä nurkassaan säikähtyneenä kuin vainottu otus, ja hänen oli pakko kostuttaa kielellä huuliaan joka kerta, ennenkun kykeni kiittämään ystävien onnentoivotuksista.

Sitten vähitellen onnistuttiin erottamaan katsojat ja häävieraat hiukan toisistaan -- ainakin sen verran että juhlamenoihin häiritsemättä voitiin käydä. Kuitenkin olivat ovet ja akkunat koko ajan täynnä uteliaita; ja jos joku näistä katsojista tuli tarpeeksi likelle tai näytti perin nälkiytyneeltä, pyydettiin hänen istumaan joukkoon ja ottamaan osaa juhlaan. _Veselijan_ (häämenojen) kirjoittamattomiin lakeihin kuului, ettei kenkään saisi lähteä nälkäisenä; ja vaikka tietystikin vaikeaksi kävi Chikagon teurastamopiirin 250,000 asukkaan joukossa sovelluttaa tätä tapaa, joka oli syntynyt Litvan metsäseuduilla, niin tekivät juhlan järjestäjät kuitenkin parastaan, ja kadulta sisään juosseet lapset, jopa ympäriinsä terhentelevät ja haistelevat koiratkin lähtivät pois entistä onnellisempina. Kaikkien muodollisuuksien puute oli tämän juhlan hauskimpana puolena. Miehillä oli hatut päässä, milloin se heitä miellytti; jollei, niin ottivat he ne pois, jopa takitkin päältään; he söivät milloin ja mitä vain tahtoivat ja kävelivät ympäriinsä huoneessa mielensä mukaan. Puheita pidettiin ja lauluja laulettiin, mutta kenenkään ei ollut pakko kuunnella niitä; jos ken väliajalla halusi itse puhua tai laulaa, oli hänellä siihen täysi oikeus. Kenkään ei antanut tästä syntyvän sorinan häiritä itseään; poikkeus oli kuitenkin tehtävä lasten suhteen, joita oli yhtä paljon kuin kutsuvieraita. Lapsille ei oltu osotettu mitään erityistä paikkaa, ja sen vuoksi määrättiin muuan salin nurkka heidän kehtojaan ja vaunujaan varten. Näissä nukkuivat pienokaiset, kolme tai neljä yhdessä, ja ne heräsivätkin yhdessä, milloin niin sattui. Ketkä olivat tarpeeksi isoja ulottumaan pöydälle, ne kiertelivät ympäriinsä tyytyväisenä makostellen makkaroita tai lihaisia luita.

Huone on noin yhdeksän neliömetriä avara, paljain, valkeiksi maalatuin seinin, joilla riippuu vain almanakka ja kuva jostakin kilpa-ajohevosesta. Oikealta johtaa ovi krouviin, mistä näkyy muutamia kuokkavieraita häitä tirkistämässä sekä tiski, jonka takana seisoo krouvari, puettuna tahrautuneeseen valkoseen pukuun, vahatuin viiksin ja huolellisesti öljytty hiuskiehkura liimattuna toiselle ohimolle. Vastapäisessä nurkassa seisoo kaksi pöytää, jotka valloittavat kolmannen osan huoneesta ja notkuvat erilaisten kylmien ruokien alla, joita ne, jotka vielä ovat nälkäisiä, antavat hyvältä maistua. Toiseen päähän, missä morsian seisoo, on sijoitettu iso hääkakku, keskellä konvehteista rakettu Eiffel-torni ja sen ympärillä sokerisia enkeleitä ja ruusuja sekä keltasia, vihreitä ja punasinerviä kynttilöitä. Taustassa olevan oviaukon kautta voi katsella keittiöön, jossa huomaa savuavan ja sähisevän hellin, ympärillä parvi ahkeraan kiherteleviä naisia, nuoria ja vanhoja. Vasemmanpuoleisessa nurkassa, pienellä tilapäisellä lavalla istuu kolme soittoniekkaa tehden epätoivoisia ponnistuksia saadakseen läsnäolijat kuuntelemaan heidän soittoaan; edelleen lapsia, jotka yrittävät samaa, ja avoin akkuna, josta utelias väkijoukko imee sisäänsä näkemäänsä, kuulemaansa ja haistamaansa juhlailoa.

Äkisti lähenee paksu höyrypilvi, jonka takaa voi erottaa täti Elisabethin, Onan kasvatusäidin -- Teta Elzbietan, kuten häntä kutsutaan -- joka kantaa muhennettua ankkaa isolla vadilla. Hänen perässään astuu pieni Katrina horjuen hänkin samallaisen kuorman alla; ja pari minuuttia myöhemmin tulee vanha isoäiti Majauszkiene, sylissään mahtava keltanen malja täynnä höyryäviä perunoita. Siten tulee vähitellen kaikki valmiiksi kemun alkamiseen -- pöydällä on siankinkku sekä vadillinen hapankaalia, keitettyjä riisisuurimoita, makkaraa, isoja läjiä viidenpenninleipiä, maitokolpakoita ja kuohuvia olutkannuja. Muutama askel taempana on ryyppytiski, jolta jokainen voi tilata mitä haluaa, tarvitsematta maksaa mitään. "_Eiksz! Graicziau!"_ (Tule tänne! Pian! Pian!) huudahtaa Marija Berczynskas syöksyen keittiöön, sillä hellillä on enemmän ruokaa, joka pilautuisi, jollei sitä syöty lämpimänä.

Meluten, nauraen ja leikkiä laskien vieraat viimein asettuvat paikoilleen. Nuoret miehet, jotka tähän asti ovat ryhmittyneet ovensuuhun, tulevat rohkeammiksi ja lähenevät pöytiä, ja ujo Jurgis joutuu kokeneempien pilanteon esineeksi, kunnes hän vihdoin uskaltaa istua morsiamen oikealle puolelle. Morsiusneidot, joiden arvonmerkkinä on paperiseppeleet tukassa, tulevat sitte järjestyksessä, ja viimein tulee muitten vieraitten, vanhain ja nuorten, poikien ja tyttöjen vuoro. Hilpeä tunnelma tarttuu myöskin kookkaaseen krouvinrenkiin, joka kahmasee mahtavan palan muhennettua ankkaa; yksinpä lihava poliisikin -- jonka tehtävänä myöhempään yöllä on käydä väliin ja erottaa tappelupukarit toisistaan -- vetää tuolin esiin ja ottaa paikkansa pöydän ääressä. Koko ajan kirkuvat puolikasvuiset lapset ihastuksesta, pienokaiset parkuvat vaunuistaan ja koreistaan, kaikki laulavat, nauravat ja kertovat juttuja -- mutta kaiken melun ja sorinan halki kuuluu Marija-serkun kireä ääni, joka antaa käskyjä soittoniekoille.

Soittoniekat -- niin, mitenkä heitä oikein kuvailisi? Koko ajan ovat he olleet täällä ja soittaneet mitä hurjimmasti -- koko tämä näytelmä pitäisi oikeastaan kuvailla musiikin avulla. Soitto se tekee juhlan siksi mikä se on -- soitto se muuttaa pahaisen krouvin perähuoneen teurastamoiden synkimmässä takalistossa tenholaksi, ihmemaaksi, pilventakaiseksi enkelien asunnoksi.

Pikkuinen mies, joka tätä kolmikkoa johtaa, on kerrassaan innostunut lajissaan. Hänen viulunsa ei ole vireessä eikä käyrä ole hartsattu, mutta hän on sittekin taiteensa innostama -- runottaret ovat laskeneet kätensä hänen päälleen. Hän soittaa, kuin häntä olisi riivannut ei vain yksi piru, vaan kokonainen parvi pirulaisia. Niitä voi aavistaa ilmassa hänen ympärillään, vimmatusti potkivina; ne polkevat tahtia näkymättömillä jaloillaan, ja kapellimestarin hiustupsut kohoavat pystyyn hänen päässään ja hänen silmämunansa tunkeutuvat ulos aukoistaan, kun hän koettaa pysytellä mukana niiden huimassa vauhdissa.

Tamoszius Kuszleika on hänen nimensä, ja hän on itsekseen opetellut soittamaan viulua, joutilaina iltahetkinä kotiin tultuaan, työskenneltyään koko päivän teurastamossa. Hän on paitahihasillaan, ja hänen liivinsä on täynnä kullanvärisiä hevosenkenkiä, jotka vuosien mittaan ovat tuntuvasti valenneet, ja hänen keltaraitainen paitansa muistuttaa pipariminttukonvehtia. Sotilashousut, vaaleansiniset punasilla sivusnauhoilla, antavat hänen persoonalleen jonkinmoista mahtavuutta, joka hyvin sopiikin soittokunnan johtajalle. Hän on vain viisi jalkaa pitkä, mutta sittekin ovat housut pari sentimetriä liian lyhyet, niin että voisi olla syytä ihmetellä mistä hän ne on saanut, mutta sellaista ei nyt ajatella.

Sillä hän on taiteeseensa innostunut mies. Jokainen tuuma hänessä on innostunut, voisipa sanoa itsenäisesti innostunut. Hän polkee tahtia oikealla jalallaan, pudistelee päätänsä ja heiluttaa yläruumistaan; hänen pienet kuivettuneet kasvonsa näyttävät vastustamattoman naurettavilta; ja kun soittokappaleessa tulee jyrkkä nousu, vetäytyvät hänen kulmakarvansa yhteen, hänen huulensa liikkuvat ja silmälaudat värähtelevät ylös ja alas -- yksinpä hänen kaulahuivinsa päätkin ovat liehuvassa liikkeessä. Silloin tällöin hän kääntyy tovereihinsa päin, nyökäten, komentaen, huitoen käyrällään -- joka tuuma hänessä vetoo runottarien nimessä heidän ylhäiseen kutsumukseensa.

Molempia toisia soittoniekkoja tuskin muuten kannattaa mainitakaan samassa hengenvedossa kuin Tamosziusta. Toinen viuluniekka on slovakki, pitkä, luiseva mies, jolla on mustasankaiset kakkulat nenällä ja kasvoissa ilme, joka muistuttaa kiusatusta hevoskaakista; piiskansivallukset kiiruhtavat sitä hetkeksi juoksuun, mutta sitte se taas palaa entiseen hölkkäänsä. Kolmas soittajista on melkoisen lihava, hänellä on pyöreä ja punanen, milteipä tunteellinen nenä, ja kun hän soittaa, ovat hänen silmänsä kohotetut korkeutta kohti ja ilmaisevat sanomatonta kaihoa. Hän soittaa pitkiä baassiääniä sellollaan ja yhteissoitosta hän vähän välittää; kuulukoonpa diskantti miten tahansa, rakastaa hän sahata vain pitkiä, valittavia ääniä yhden toisensa jälkeen, kello neljästä iltapäivällä samaan hetkeen asti seuraavana aamuna -- saaden palkkioksi kolmannen osan kolmikon kokotulosta, jona on dollari tunnilta.

Ennenkun juhlaa on kestänyt viidenkään minuutin ajan, nousee Tamoszius Kuszleika sijaltaan; vielä minuutti tai pari, niin hän näkyy aikovan lähetä ruokapöytiä. Hänen sieraimensa suurenevat ja rintansa kohoaa voimakkaasti -- pahat henget häntä ajavat. Hän nyökkää päätään tovereilleen ja hätistää heille soittimellaan, kunnes viimein toinenkin viuluniekka ojentaa pitkän runkonsa. Pian ovat kaikki kolme jalkeilla ja lähestyvät askel askeleelta juhlavieraita, Valentinavyczia, sellonsoittaja, hinaten raskasta soitintaan, ja Tamoszius nousee tuolille.

Nyt hän tuntee olevansa seitsemännessä taivaassa, täydellisesti hallitsevansa koko näyttämöä. Jotkut läsnäolijoista syövät edelleen, toiset nauravat tai rupattelevat, mutta kenkään ei voi olla kuuntelematta Tamosziuksen soittoa. Hän ei koskaan soita oikeita säveliä, matalat äänet kuuluvat jylhältä murinalta ja korkeat kitisevät selkäpiitä karmivalla tavalla; mutta siihen ei kenkään kiinnitä huomiota, yhtä vähän kuin vallitsevaan meluunkaan -- juhla ilmaisee osanottajaan omaa luonteenlaatua ja elämänkatsomusta ja miellyttää heitä niinmuodoin. Tällä tavalla he päästävät tunteitaan ilmoille; olipa tämä soitto hilpeä tai surullinen, vilkas tai valittava, intohimoinen tai uhmaava, se on heidän omaa musiikkiaan ja sitä he ymmärtävät. Chikago krouveineen ja pahamaineisine takakujineen kalpenee ja katoaa, ja niitten sijasta he näkevät vihreitä ketoja ja päivänpaisteisia virtoja, mahtavia synkkiä metsiä ja lumisia vaaroja. He muistelevat kotiseudun maisemia ja lapsuuden aikaisia tapauksia; vanhat rakkaus- ja ystävyysmuistot heräjävät eloon, muinaiset surut ja riemut esiytyvät selvinä ja kirkkaina. Siellä täällä painuu pää taaksepäin ja silmälaudat sulkeutuvat, toisaalla rummuttavat sormet pöytää. Välistä ryntää joku pystyyn ja pyytää jotakin erityistä laulua; ja silloin leimahtaa tuli Tamosziuksen silmiin, hän heiluttaa käyrää nopeassa tahdissa, viittoen tovereilleen, jotka soittavat kuin hengen edestä. Pöytäseura toistaa tuttuja jälkisäkeitä, ja sekä miehet että naiset karjuvat kuin hullut; monet kavahtavat pystyyn ja polkevat jalallaan lattiaan, kohottaen lasinsa ja juoden toistensa maljan. Ennen pitkää pyytää joku soittajilta vanhaa häälaulua, jossa ylistetään morsiamen kauneutta ja rakkauden suloisuutta. Innostuneena tämän mestarityön suorittamisesta Tamoszius Kuszleika alkaa työntäytyä pöytien lomitse sinne päin, missä morsian istuu. Vieraitten tuolit ovat vain jalan päässä toisistaan, ja Tamoszius on niin lyhyt, että hän kutittelee vieraita niskaan käyrällään aina kun hän soittaa pitkän säveleen; mutta siitä huolimatta hän raivaa itselleen tietä eteenpäin ja vaatii tovereitaan seuraamaan perässä. On tarpeetonta mainita, että sellon säveleitä vain harvoin kuuluu tämän vaikean kulun aikana; mutta vihdoin viimein ovat kaikki kolme soittoniekkaa päässeet pöydänpäähän, ja Tamoszius asettuu morsiamen oikealle puolelle ja alkaa jälleen purkaa sieluaan sulaviin säveliin.

Pien' Ona on liiaksi hermostunut voidakseen syödä. Silloin tällöin Marija-serkun töystäistyä häntä ottaa hän palasen lautaselleen, mutta enimmäkseen hän istuu tirkistellen suoraan eteensä, silmissä yhä sama ihmettelevä ilme. Teta Elzbieta on alituisessa liikkeessä, ja hänen taakseen asettuvat hänen sisarensa ja kuiskailevat hengästyneinä keskenään. Mutta Ona ei heitä kuuntele -- soitto vaikuttaa häneen yhä samalla salaperäisellä viehätysvoimalla, hän edelleen ihmettelevän näköisenä ristii kätensä rinnalleen. Sitte alkavat kyyneleet kimallella hänen silmäkulmissaan, ja häveten heikkouttaan antaa hän niiden vieriä alas poskille; hän kääntyy hiukan ja pudistaa päätään, ja huomatessaan Jurgiksen katselevan häntä valahtavat hänen poskensa punasiksi. Kun Tamoszius viimein on saapunut hänen luokseen ja soittaa viuluaan, ovat hänen poskensa vallan hehkuvat ja ilme hänen silmissään on kuin vainotun kauriin katse.

Tässä pulassa hänet pelastaa Marija Berczynskas. Tällä on erikoinen lempilaulunsa, jossa kerrotaan kahdesta rakastavasta, joiden täytyy erota toisistaan; sitä hän nyt tahtoo kuulla, ja kun soittoniekat eivät tunne sitä, täytyy hänen hyräillä heille sävel. Marija on lyhytkasvuinen, mutta rotevatekoinen. Hän työskentelee eräässä säilyketehtaassa, jossa lihaa pannaan purkkeihin; ja koko päivän käsittelee hän sellaisia rasioita, jotka saattavat painaa aina seitsemän kiloa. Hänen kasvoistaan arvaa hänen slaavilaisen syntyperänsä; suupielten ympäri on surunvoittoinen piirre, ja kun häntä katselee, täytyy ajatella hevosta. Hän on puettu sinisestä flanellista tehtyyn puseroon, jonka hiat ovat käärityt kyynärpään yläpuolelle, niin että hänen tukevat kyynärvartensa näkyvät. Kädessä hänellä on lihaveitsi, jolla hän takoo pöytään lyödäkseen tahtia. Hänen hyräillessään laulunpätkää koettavat soittoniekat seurata häntä sävel säveleeltä, mutta aina yhtä säveltä jälempänä; sillä tapaa he ahertavat säkeen toisensa perästä seuraavasta lemmensairaan nuorukaisen valituksesta: --

/p "Sudiev' kvietkeli, tu brangiausis; Sudiev' ir laime, man biednam, Matau -- paskyre teip Aukszcziausis, Jog vargt ant svieto reik vienam!"

(Hyvästi kukkanen, sa kallehin, Hyvästi raukan mun myös onnikin! Niin päättänyt on Isä ylhäisin, Ett' hätää nähdä saan ma yksinäin.) p/

Kun viimeinen säe on laulettu, arvelee vanha Dede Antanas ajan olevan puhua, ja hän nousee seisaalleen. Isoisä Antanas, Jurgiksen isä, ei ole kuuttakymmentä vanhempi, mutta hän näyttää 80:vuotiaalta. Hän on ollut Amerikassa ainoastaan kuusi kuukautta, mutta uudet olosuhteet eivät häntä miellytä. Miehuutensa aikana hän työskenteli puuvillakutomossa, mutta sai siellä kroonillisen yskän ja oli pakotettu eroamaan; hän lähti maalle, ja siellä yskä jonkun verran lieventyi; mutta nyt on hän työskennellyt Durhamin teurastomoiden lihansuolausosastossa, ja siellä on päiväkautinen oleskelu kylmässä, kosteassa ilmassa palauttanut taudin. Juuri kun hän nousee saa hän yskäkohtauksen, ja hänen täytyy tarttua kiini tuolinselkään ja kääntää syrjään kalpeat ja riutuneet kasvonsa, kunnes kohtaus menee ohitse.

_Veselijaa_ vietettäessä on tapana, että juhlapuheen pitäjä opettelee sellaisen ulkoa jostakin kirjasta; mutta nuoruudessaan oli Dede Antanas hyvin lukuhaluinen ja häntä käytettiin paljon kirjoittamaan ystäviensä rakkaudenkirjeitä. Siksipä tiedetään, että hän nyt juhlan kunniaksi on itse sepittänyt onnittelupuheen, ja uteliaisuus läsnäolijoissa on suuri. Yksin pienet poikanaskalitkin, jotka leikkivät ovensuussa, tulevat lähemmäksi kuuntelemaan, ja pari naisista rupeaa nyyhkyttämään ja peittämään esiliinalla silmiään. Tunnelma käy hyvin surulliseksi, sillä Antanas Rudkus on saanut päähänsä, että hänellä ei enää ole pitkää aikaa elettävänä lastensa parissa. Hänen puheensa tekee vähin jokaisen alakuloiseksi, niin että Jokubas Szedvilas, pieni lihava mies, jolla on ruokatavarakauppa Halsted Streetin varrella, katsoo olevan syytä nousta selittämään, ettei toki niin surullisesti mahda olla laita; ja sitte hän alkaa pienen itsenäisen puheen, jossa hän runsaalla kädellä jakelee onnitteluja morsiamelle ja sulhaselle sekä puhkee runollisiin ennustuksiin, jotka herättävät suurta suosiota nuorissa miehissä, mutta saattavat Onan posket hehkumaan. Jokubaksella on nimittäin runsaassa määrässä sitä herranlahjaa, jota hänen vaimonsa kutsuu "poetiszka vaidintuve" -- runolliseksi mielikuvitukseksi.

Useat vieraista ovat nyt täyttäneet vatsansa, ja kun ei muodoista suurta väliä pidetä, noustaan vähitellen ylös pöydästä. Jotkut miehistä kokoutuvat tarjoilutiskin ääreen, toiset kiertelevät edestakasin salissa nauraen ja laulaen. Vähin kukin on hiukan hermostunut -- voisi luulla että heillä on jotakin erikoista sydämmellään. Ja niin onkin asianlaita. Hitaimmat syöjistä ennättävät hädin tuskin päättää juhla-aterian, kun saranapöydät lasketaan lappeelleen ja työnnetään tuolien kera nurkkaan, lasten vaunut siirretään syrjään, ja ohjelman tärkein numero alkaa. Tamoszius Kuszleika tyhjentää ison kannun olutta, nousee uudestaan lavalle, katsahtaa yli koko juhlaseuran, kopahuttaa sitte käyrällä kerran viulun selkään, vie soittimensa leuvan alle ja tekee kaarella komean liikkeen ilmassa. Sitte alkaa käyrä tanssia kielillä. Tamoszius ummistaa silmänsä ja purkaa koko sielunsa helisevään valssiin. Hänen toverinsa seuraavat häntä kukin soittimellaan minkä ennättävät; Valentinavycziakin, hetken poljettuaan jalallaan tahtia, luo katseensa ylös kattoon ja rupeaa sahaamaan selloaan henkensä edestä -- "Brum! brum! brum!"

Nuoret miehet kutsuvat naisensa, ja pian kiehuu lattia tanssivista pareista. Silminnähtävästi ei kenkään koko seurasta osaa tanssia kunnollisesti, mutta siitä viisi -- onhan soittoa, ja nyt tanssii kukin miten taitaa, aivan samaten kuin äsken, kun oli puhe laulamisesta. Useimmat tanssivat n.s. "kahden-askeleen tanssia", etenkin nuoret, joiden keskuudessa tämä laji on erityisesti suosittu. Vanhemmat muistelevat kotiseudun tansseja ja polkevat niitä arvokkaasti ja syvällä totisuudella. Jotkut eivät tanssi lainkaan, vaan tyytyvät yksinkertaisesti pitämään kiini toistensa käsistä ja antavat yleiselle liikkumishalulle sen ilmauksen, mihin se paraiten tahtoo pukeutua, kaikellaisiin jalkaliikkeisiin. Viimemainittujen joukossa ovat Jokubas Szedvilas ja hänen vaimonsa Lucija, jotka yhdessä omistavat ruokatavarakaupan, jonka varastosta he itse syövät enemmän kuin mitä myövät; he ovat liian lihavia pyörimään ympäri ja pysyttelevät sen vuoksi keskellä lattiata, kiinteästi syleillen toisiaan, keinutellen yläruumistaan molemmille sivuille ja eteen ja taaksepäin, nauraen koko ajan autuaallisesti -- oikea hampaattoman ja hikisen hurmauksen kuva!

Vanhemmat juhlaan osaaottavista esiytyvät puvuissa, jotka enemmän tai vähemmän muistuttavat kotimaasta -- koruommellussa liivissä tai kirjavassa kaulahuivissa, taikka leveäkäänteisessä ja kiiltonappisessa takissa. Nuoret kuitenkin välttävät sellaisia vaatekappaleita, sillä useimmat heistä ovat oppineet puhumaan auttavasti englanninkieltä ja koettavat puvussaan olla niin amerikkalaisia kuin suinkin. Joitakuita heistä voisikin luulla aivan syntyperäisiksi amerikkalaisiksi tavallista konttoristityyppiä -- eikä vähinnä sen vuoksi, että he sisälläkin pitävät hatut päässä. Jokainen pari tanssii omalla erikoisella tavallaan. Muutamat ovat kiinteässä syleilyssä, toiset tarpeeksi kaukana toisistaan; muutamat pitävät käsivartensa jäykkinä kupeilla, toiset antavat niiden veltosti riippua alas; muutamat tanssivat hyppien, toiset raskaasti laahaten itseään lattialla. Joukossa on vallattomia pareja, jotka lentävät raivoisaa vauhtia ympärinsä, pukkien kaikkia tiellensä tulevia; ja sen ohessa hermostuneita pareja, joita edelliset säikähyttävät ja jotka niille huutavat ohi mennessään: "_Nustok! Kas yra?"_ (No! Mikä on?)