Chapter 6

"Minä olen sinua odottanut, vaikka toivoin, ettet tulisi," kuiskasi nuori nainen. "Tunnetko käteni vapisevan kädessäsi? Se on rakkaudesta ja pelosta. Rakkaus on vienyt järkeni. Mieleni tuli orjaksesi yhdestä ainoasta sanastasi; -- mitä koko elin-aikani olen yhdistänyt yhteen ainoahan ajatukseen, mitä aina olen halannut, mutt'en koskaan uskaltanut toivoa, mitä aina olen uneksinut, mutt'en koskaan uskonut tapahtuvaksi, -- minä halailen sinua. -- En voi itseäni hillitä. Tämmöisenä päivänä, tämmöisenä hetkenä ei olisi meidän sopinut vapaasti puhua rakkaudesta, mutta sinä olet puhunut siitä, ja onko mahdollista sille, joka rakastaa, valita hetkeä, milloin vastaa rakkauden kysymykseen. Mutta, Manlius! Minä vapisen, jos tulit tänne ainoastaan minua pilkkaamaan, jos ainoastaan lasket leikkiä kanssani, jos houkuttelit minulta sydämeni syvimmän salaisuuden, voidaksesi minulle nauraa. Ei. Et voi sitä tehdä. Tätä ainoata tuntoani, jota olen pitänyt salassa koko elämäni hirveässä hyörinässä, et voi likaan heittää. Voitko vihata minua sentähden, että rakastan sinua? Ja jos minua vihaat, miks'et mieluisemmin tapa minua, kuin että pilkkaisit?"

Vastauksen sijaan puristi Carinus naista rintaansa ja peitti hänen poskensa ja huulensa palavilla suudelmilla.

Suloisessa erehdyksessään antoi Glyceria itseänsä suudella, ja autuaassa halailuksessa kuuli hän tuskin enää surullisen aavistuksen kieltävän äänen värisevän rinnassansa, kun yht'äkkiä Carinon poski sattui koskemaan hänen poskeensa ja hän huomasi, ettei hänellä ollut partaa.

Kuin salama vavahti hirvittävä ajatus Glycerian mielessä.

"Hah! Ken olet? Et ole Manlius. Ole kirottu, sinä olet Carinus."

Ja samassa irtautti hän itsensä hurjuuden voimalla Carinon käsistä ja riensi salin etäisimpään osaan. Hän pakeni vuoteensa komeroon uutimien taaksi ja luoksensa vetäen niitten paksut poimut, sitoi hän ne nopeasti kiinni.

"Et pääse minusta", kiljui Carinus, himon hurjuudessa, työntäen kiinivedettyjä uutimia vastaan, ja koetti niitä kiivaasti repiä auki, purren nuorien solmuksia irti hampaillansa.

Mutta nämät harvat silmänräpäykset olivat Glycerialle tarpeeksi suitsutus-astiansa hiilillä sytyttää naftalla täytettyä vatia, ja samassa kun Carinon oli onnistunut aukaista uutimet, kaatoi nuori nainen naftaa, ja kun lentävä liekki sytytti uutimet ja keveät puunvillaiset peitteet, hyppäsi hän liekkien ympäröimälle vuoteelle, ja seisoen siellä kuin kauhea aave huusi hän pelästyneelle keisarille.

"Tule siis!"

Muutamassa hetkessä oli huone valkean vallassa. Kuin taivaasen varastaunut perkele, jonka sieltä enkelit heittävät ulos, pakeni Carinus yhä kiihtyvän valkean edestä. Glyceria tempasi sytyttimen, ja juoksi hurjana huoneesta huoneesen, kaikkialle heittäen sytyttäviä kipinöitä. Pääsalin keskelle heitteli hän miljonan arvoisia vaatteita ja sytytti ne siellä.

Muutaman hetken kuluttua oli koko palatsi täydessä tulessa ja tunnin perästä leimusi riehuva liekkivirta ympäri Roman kaupunkia. Carinon, joka oli käynyt tainnoksiin, kantoivat orjat takaisin hänen palatsiinsa.

Glyceria muutti samana yönä Cybelen temppeliin

XI.

Siihen aikaan; kun Romassa ilo ja kauhistus vaihtuivat keskenänsä, tulivat Numerianon johtamat sotajoukot vaivaloisen matkan ja monen vastuksen perästä Persian rajoilta Bosphoron rannalle. Siellä tapasi heidät pakeneva Mesembrius, joka Romasta lähdettyänsä paikalla riensi Numerianoa hakemaan.

Jo viikkoja sitten oli mahdotonta saada tavata tätä jalomielistä päällikköä. Hän sairasti kauheata silmänkipua, eikä koskaan tullut ulos teltastansa. Mesembrius puhui alapäälliköille Carinon rikoksia. Toinen alapäällikkö, Diocletianus, lupasi kostaa hänen puolestansa, mutta toinen, Aper, vetosi Numerianoon, ja puhdisti käsiänsä.

"Päästäkäät minut siis Numerianon luoksi; jos minä pääsen hänen puheillensa, on hän varmaan ensimmäinen vetämään miekkansa veljeänsä vastaan", väitti senaatori.

"Et voi päästä hänen puheillensa", puhui Aper, asettuen Numerianon teltan oven eteen, "hänen sairautensa vuoksi ei kukaan paitsi minä pääse hänen luoksensa. Minun kauttani lähettää hän sotajoukoille käskynsä."

Mesembrius haisteli luulevaisesti.

"Minkätähden lähtee tästä teltasta semmoinen väkevä ambran ja bisamin haju."

"Minkätähden?" lausui Aper vaaleten; "mikä antaa sinulle syytä tämmöiseen kysymykseen, senaatori?"

"Se, että valehtelet, kun väität Numerianon käskevän sinun kauttasi."

"Mitä? Mitä se on?" huusivat väittelevien ympärille kokoontuneet sotamiehet.

"Että Numerianus ei elä!" huusi jyrisevällä äänellä Mesembrius. "Ei, ei! tämä väkevä ambranhaju, joka lähtee teltasta, tarkoittaa ainoastaan ruumiin kalman peittämistä, ja Aper jo kauan on valehdellut hallitsevansa Numerianon nimessä."

Sotamiehet hyökkäsivät väkivallalla Numerianon telttaan ja huomasivat täällä vanhuksen oikein arvanneen. Numerianus makasi jo aikoja sitten kuolleena, murhattuna teltassansa; hänen ruumiinsa alkoi jo mädätä.

Sotamiehet panivat Aperin paikalla kahleisin tämän petoksen tähden, ja jälkeen puolenpäivän asettivat he tyhjän valtioistuimen kentälle, aikoen uutta keisaria valita.

Mesembrius kulki pitkin sotilaitten rivejä, kaikkialla puhuen Diocletianon hyväksi, jonka sotajoukot väkivallalla nostivatkin valtioistuimelle.

Sen jälkeen vetivät he Aperin esille.

"Minä syytän sinua julkisesti", puhui Mesembrius, "Numerianon murhaamisesta Carinon kavalasta kehoituksesta!"

"Ja me tuomitsemme sinut", huusivat sotamiehet yhteen ääneen.

"Ja minä täytän tämän tuomion", lausui Diocletianus, omalla kädellään pistäen kuoliaksi kansan tuomitseman päällikön.

Tämän kiihoitetun huudon keskellä joutui Marcius saapuville, tuoden Manlion kirjoittaman käskyn, ja tietämättömyydessään siitä, mitä juuri oli tapahtunut, antoi hän valtuuskirjeensä Diocletianolle.

"Mikä mies tämä on?" kysyi Diocletianus Mesembriolta.

"Carinon parran-ajaja."

Diocletianus kääntyi myhäillen sotamiesten puoleen.

"Ystäväni! Keisari Carinus on pitänyt huolta parrastamme ja lähettänyt tänne parran-ajajan imperatorin vallalla; olkaat niin hyvät, istukaat hänen eteensä ja antakaat ajaa teidän partaanne. Mutta sinä, ystäväni, ole varoillasi, ettet leikkaa sotilaitteni kasvoja, sillä kun he ovat tottuneet käyttämään noin suuria partaveitsiä, ei mahtane sinusta jäädä kuin joku palanen jäljelle."

Nauraen veivät sotamiehet Marcion mukaansa ja pakoittivat hänet kaikella totisuudella raivaamaan pois heidän partametsänsä.

Tuskin tunnin perästä tuli Aevius, tuoden muassansa sotamiesten lukumäärää vähentävän käskyn.

Tämä saattoi koko sotajoukon vihanvimmaan. Tämä heidän etu-oikeutensa julkinen loukkaaminen, vaikka itse keisarikin sen oli tehnyt, oli umpisilmäistä rohkeutta.

"Roviolle sekä sanoma että sen saattaja!" huusi Diocletianus, ja jo asetettiin runoilija vaaralliselle puulavalle, kun hän katkerasti huoahti:

"Oi jumalat! että minun jo elävältä täytyy nähdä apotheosis'eni."[20]

Diocletianus nauroi tälle kokkapuheelle ja käski ottaa runoilijan pois roviolta, tyytyen siihen, että hän antoi hänen juosta häpeä-ikeen alitse ja lähetti hänet sitten takaisin Romaan julkista sodanjulistusta Carinoa vastaan viemään.

Myrsky oli nyt jo syttymäisillään; se pidätti ainoastaan vielä salamoitansa.

Romassa puhuttiin yleisesti, että itämaitten sotajoukko jo oli joutunut Ister-joelle, täynnä veri-vihaa Carinoa vastaan. Ainoastaan Carinon huoneissa ei siitä puhuttu. Siellä yhä vaan iloa kesti, ja jos joku joskus sattui mainitsemaan Diocletianon lähenemistä, naurettiin hänelle pilkallisesti.

"Kuka on tämä talonpoika?" puhui Manlius, "kuka on kuullut häntä mainittavan Roman patricien joukossa? Kuka tuntee hänen isäänsä? Tosi on kyllä, että hänen äitinsä liiankin hyvin on tuttu. Hän oli orjavaimo senaatori Anulinon talossa. Anulinon on oikeus vaatia Diocletianusta takaisin, koska hän on hänen omaisuutensa hedelmä."

Hovilaiset nauroivat tästä kokkapuheesta.

"Sinä mahdat tuntea hänet, Manlius."

"En ole häntä nähnyt. Minä olin aina tottunut kulkemaan siinä, missä oli vaivaa, vaan Diocletianoa ei koskaan siellä nähty. Hänen maineestansa tiedän, että hänellä aina oli tapana johtaa peräjoukkoa, kun mentiin eteenpäin, ja etujoukkoa kun peräyttiin."

Jyrisevä nauru seurasi Manlion sanoja.

"Minkälainen oli hänen sotajoukkonsa?" kysyttiin häneltä.

"Aivan hyvänlaitainen. Ainoastaan kolme päällikköä on se murhannut. Mitä sen rohkeuteen koskee, se on verraton; Tigrin rannoilta kääntyi se takaisin ilman vihollista näkemättäkään. Jos sanon, että itse olin suurin sankari koko joukossa, voitte aavistaa, minkälaiset muut olivat."

"Mutta voittosanomanne?"

"Niitä oli kaksi kolmatta osaa tyhjiä juttuja. Jos välistä voitimmekin, riippui se sotajoukkomme suuresta lukumäärästä, mutta nyt luulen, että tauti ja karkaukset ovat senkin vähentäneet." Tämä nakuri-kansa ei kuullut mitään niin mieluisasti kuin sotilasten parjaamista.

Heidän mielikseen Manlio parjasi itseänsäkin.

Kun sillä välillä Diocletianus jo saapui Moesiaan, vaativat Carinon sotapäälliköt ankarasti sotavalmistuksiin, ja Carinus kokoili nyt sotajoukkoja Euroopan puolista maakunnista.

Yhtäkkiä levisi se sanoma, että Carinus itse aikoi johtaa sotajoukkoansa. Hänet nähtiin sotaharjoituksissa ja armeijan tarkastelemisessa. Manlius oli aina hänen vieressänsä, lakkaamatta kiihoittain välistä hänen turhamielisyyttänsä, välistä hänen kateuttansa, ettei hän heittäisi voiton kunniaa päälliköillensä eikä uskoisi sota-onneansa heidän omantuntonsa huostaan.

"Voittoisa päällikkö on uusi vihollinen", oli Manliolla tapana sanoa; ja keisari julisti itsensä pääjohtajaksi riveihin asetetuille sotajoukoille, istuen valkean ratsunsa selässä, hopeaisessa haarniskassa, purpurin-punaisissa ja orvokin-sinisissä vaatteissa ja levätissä.

Lähtöä edellisenä päivänä kulkivat päälliköt temppelistä toiseen; joka paikassa uhraeltiin, vieläpä Egyptinkin jumalien altareille. Manlius itse otti osaa uhri-eläinten kokoelemiseen haruspexille (uhripapille ja ennustajalle).

Kansa odotti juhlallisella innolla auqurien ennustusta.

Quaterquartus levitti kätensä ja lausui silmät ummessa: "Sota on sortava Roman vihollisen."

Ketä hän Roman vihollisena piti, Diocletianoako vai Carinoa, sitä tuo kunnon mies ei virkkanutkaan.

Viimein saapui keisarillinen juhlasaatto Cybelen temppeliin. Avonaisessa pylvähistössä tanssi siellä trumpujen ja torvien pauhatessa hurjia naispappeja, puukoilla viiltäen ruumistansa, ja vahtoa ajavilla huulilla ulvoen selittämättömiä sanoja ja pyörien ympäri, siksikuin hurmauksissaan vaipuivat maahan.

Yht'-äkkiä alkoi tämän epäsointuisen hälinän keskeltä kimeä, kauhistuttava huuto nousta; se oli niin ytimiin asti tunkeva, mieltä liikuttava ääni, että kaikki säikähtyen katsoivat sinnepäin.

Korkea naishahmu seisoi temppelin ovessa; hän oli peitetty pitkään, valkoiseen, päähän kiinitettyyn levättiin, jonka hän nyt tempasi auki, pitäen sitä molemmilla käsillänsä.

"Voi sinua, Roma! voi sinua, Roman kansa; voi sinua, Roman keisari!"

Nainen astui pylvähistöön, ja kun hänen tylyt, mielettömät silmänsä tuijottivat väkijoukkoon, tarttui Carinus kauhistuen Manlion käteen.

"Se on Glyceria."

Manliotaki hirvitti.

Mieletön nainen, profeetan kaltainen näöltänsä, jäi seisomaan temppelin portaille.

"Voi niitä, jotka ovat syntyneet Roman alueella; voi lapsia, jotka saavat rangaistuksen vanhempainsa synnistä; voi isiä, joita lasten kiroukset painavat! Oi Roma! taivaallesi nousee tuhoa ennustavia tähtiä, allasi maa järisee. Muuriesi sisällä kaikki pahuus asuu ja rauha pysyy kaukana. Kaikki vihamiehesi polkevat sinua ja vieraat kansat näyttävät ryöstetyt lippusi, ja barbareilta täytyy sinun rukoilla armoa hengellesi, ja pahimmat vihamiehesi elamoivat sinun keskelläsi ja ovat sinun herrasi. Maa juopuu vuodatetusta verestä ja syöksee tulta sinun asukkaittesi yli! Ilma haisee sinun kirouksistasi, ja riutuva ihmis-suku hengähtää rutto-kuolemaa päällesi. Mitä nälkä säästää, sen sota hävittää, mitä meri jättää hukuttamatta, sen maa nielee. Oi Roma, sinä kansojen kuningatar, kerran olet joutuva kansojen orvoksi, hajallesi sinä raukenet, kuin mereen langennut tähti, eikä muuta sinusta säily kuin syntiesi muisto ja ruoho, joka kasvaa linnojesi raunioista; jumalatkin luopuvat temppeleistäsi, ett'ei ole ketään, jota rukoilisit, kun joudut epätoivon valtaan!"

Yksi tribuni kumartui suutelemaan haltioissansa olevan naisen kättä ja kysyi hurskaalla hartaudella:

"Mitä ennustat Carinon sodasta?"

Glyceria kuuli kysymyksen ja katsahti synkästi soturiin.

"Älkäät peljätkö! Hävittäkäät, asettakaat veli veljeä vastaan, voittakoon ken tahansa, Roma hukkuu. Jos Carinus voittaa, hävittää hän yhden puolen Roman valtakuntaa, jos Diocletianus voittaa, hävittää hän toisen puolen, ja molemmat puolet ovat sen ansainneet. Mene taistelemaan, hullu raivoisa kansa, vuodata omaa vertasi, hävitä itsesi, kuole vaivoihisi, ja kun henkesi heität, muista silloin, että olet unohtuva mailmasta. Vieras mies on kantava vaimoasi sylissään, huoneesi poltetaan ja lapsesi viedään vankeuteen, ja tiedä, ettei ole muuta maailmaa, jossa sinulle korvausta annetaan. Mene, kuole kirottuna ja epätoivossasi."

Nainen vaipui temppelin portaille vaivan tainnoksiin, ja vielä hengen hieverryksissä ojensi hän kiroten käsiänsä kansaa vaataan.

"Peräytä kirouksesi", huusi yksi temppelin uhripappi, juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. Ponnistaen viimeisiä voimiansa kohosi nainen, pyörrätti tuimasti silmiänsä, ja vielä kerran jännittäen kaiken sydämensä koko katkeruuden ojensi hän kätensä päänsä yli ja huusi kansalle:

"Kuolemani tulkoon teidän päällenne!"

Samassa vaipui hän kuolleena maahan, vielä kuolemassakin kiinteästi katsellen Manliota.

XII.

Likellä nykyistä Belgradia kohtasivat molempain riiteleväin keisarien sotajoukot toisiansa.

Carinon sotajoukko oli tarpeeksi levännyt, Diocletianon legionat olivat vaivaloisen matkan perästä vallan väsyneitä.

Carinus rakennutti telttansa eräälle kukkulalle ja katseli sieltä, Manlius vieressään, tappelua.

Epätietoista oli kauan, miten tappelu päättyisi, sillä Diocletianon päällikkö-taito teki sitkeätä vastarintaa vihollis-voimille.

"Päällikkösi eivät ymmärrä mitään", huusi Manlius, "voimakkaalla päällekarkauksella voisi hajottaa Diocletianon keskijoukon, siellä seisovat hänen heikoimmat legionansa; ja silloin on puoli sotajoukko hukassa."

"Anna siis käsky päälliköilleni", sanoi Carinus.

"Varajoukot eteenpäin, tribunit", huusi Manlius, "ensimmäiset rivit pitää uhrata, antakaat hakata ne maahan, ja sitten viimeiset taisteluun. Asettakaat germanilaiset frygialaista ratsuväkeä vastaan, pitkillä tapparillansa voivat he leikata hevosten kinnerpolvet poikki. Ei kukaan saa olla toimetonna. Rientäkäät kaikki tappeluun. Minussa yksin on kyllä keisarin suojelijata."

Näiden määräysten perästä sai tappelu paikalla toisen muodon. Diocletianus huomasi, että uusi mies, joka tunsi hänen sotajoukkonsa heikot puolet, oli kajonnut tappeluun. Hän antoi paikalla sotamiehillensä käskyn peräytymään, ennenkuin ne joutuivat täydelliseen häviöön.

Carinus katseli telttansa ovelta tappelun menoa. Kaikkialla ajoivat hänen joukkonsa vihollista takaa.

Voiton riemu hehkui hänen kasvoillansa, hänen sydämensä tykki ilosta.

"Olen voittanut", huusi hän innoissansa, taputtaen käsiään.

"Mutta myös minäkin olen voittanut", kuului hänen takaansa katkera, hirvittävä ääni, ja keisari tunsi, että joku tarttui hänen käsivarteensa rautaisella kouralla ja veti hänen telttaan.

Carinus katsoi hämmästyneenä taaksensa ja huomasi Manlion synkeät kasvot. Toisella kädellä mursi tämä hänen luitansa, toisessa hän piti paljastetun miekan.

"Mitä tahdot? kysyi keisari peloissaan.

"Muistatko, Carinus, tuota naista, joka tappoi itsensä, pelastaaksensa itseänsä sinun käsistäsi. Tämä nainen oli minun morsiameni. Tiedätkö nyt, mitä tahdon?"

"Lasket leikkiä, Manlius. Mitä vaadit? Miksi tahdot minua pelästyttää?"

"Sata kertaa olisin voinut sinua tappaa, kun juopuneena makasit, kun olit uupunut syntiesi hurmioon, mutta minä tahdoin odottaa sitä hetkeä kun olisit onnellinen, kun mahtavuutesi kukkulalla riemuitsisit."

"Armoa, auttakaat!"

"Ei kukaan sanojasi kuule. Ne haihtuvat soturiesi voittohuutoon. Kuule, kuinka he kaikkialla huutavat riemusta ja kiittävät nimeäsi. Kuule tuota yleistä huutoa: Eläköön Carinus! -- Nyt kuolet, Carinus."

Muutaman minuutin perästä riensi nuori ratsumies pitkin riemuitsevaa sotajoukkoa, hänen kädessänsä oli keihäs, johon oli pistetty voittavan keisarin pää.

Voittoisa sotajoukko antautui Diocletianolle.

VIITESELITYKSET:

[1] Romalaiset ylimykset.

[2] Roman senatorien virka-istuin.

[J] Vapautetun orjan jälkeläinen.

[4] Ennustuspappi.

[5] Eräs viinin laji.

[6] Majesteettiä.

[7] Sotajumalan.

[8] Vesta-jumalattaren palveluksessa ei saanut olla muu kuin puhdas neitsyt.

[9] Lemmen jumalatar.

[10] Sillä nimellä sanottiin ihmisiä, jotka elivät korkeiden herrojen armoleivästä.

[11] Odysseiassa mainittu noita.

[12] Leipää ja leikkejä.

[13] Valtiollinen vakoja.

[14] Jotakin rakennuksen osaa kannattavia kuvapatsaita.

[15] Metsän haltijoiksi.

[16] Metsän haltijoiksi.

[17] Sotaisa Venus.

[18] Voitetuksi Venus'eksi.

[19] Eläköön.

[20] Apotheosis = jumalaksi koroittaminen.