Chapter 5

Glyceria lankesi polvilleen hänen eteensä ja paljastaen hänelle kauniin rintansa, lausui hän syvästi huoaten.

"Ja nyt -- -- -- ota miekkasi ja pistä sydämeeni."

Manlius hymyili.

"Vai unesi ennustavat, että tulen sinua murhaamaan? Hm! Sinä olet kaunis nainen, Glyceria, todellakin viehättävä muoto. Onko totta, mitä sinusta puhutaan, että Carinus sinua niin hartaasti jumaloitsee?"

"Vieläkin enemmin minä häntä vihaan. Minkätähden tämän kysyt?"

"Katso, sentähden, että minua haluttaa tietää, soitko koskaan Carinolle lempesi?"

"En koskaan hymylläkään."

"Ja kuitenkin hän uhraisi itsensä päivällä sen yön tähden, jonka hänelle antaisit."

"Jos hänelle annan yön, Styxin nimeen! se on ikuinen yö!" huusi Glyceria kovalla äänellä, leimuavin kasvoin.

Manlius astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.

"Katso, unesi ovat valehdelleet, en tapa sinua, Glyceria. En tapa, en; minä aivon ottaa sinut vaimokseni."

Hämmästyneenä veti Glyceria kätensä nopeasti takaisin.

"Manlius, tämä iva on katkerampi kuin kuolema."

"Ei -- minä rakastan, minä rakastan sinua."

"Manlius, älä näin minua tapa, älä näin. Ennen terävällä miekallasi."

"Minä rakastan sinua. Jos sisartasi rakastin, näen nyt hänen kuvansa sinun kasvoissasi, ja jos mielenhaikeus minua siitä kalvaa, että hänet kadotin, täytyy minun paeta sinun luoksesi, sinulta saadakseni lohdutusta. En usko mitään siitä, mitä maailma sinusta puhuu, minä otan sinulta entisyytesi pois, ja teen sinut siksi, mitä sisaresi oli. Minä vien sinut takaisin isäsi luo, ja annan hänen siunata sinua samalla siunauksella, jonka hän sisarellesi lausui. Sinulle annan kaikki, mitä sisarellasi oli, sinä saat pitää hänen koristelematonta pukuansa, myös hänen nimensäkin puen päällesi, ja rupeen kutsumaan sinua omaksi Sofroniakseni."

Vavisten irtautui Glyceria Manlion käsistä, joka hempeästi veti häntä rintaansa vasten; sykkivin sydämin ja leimuavin kasvoin riensi hän sieltä pois, voimatta sanaakaan vastata Manlion hurmaavaiseen puheesen.

Manlius katseli hänen jälkeensä ja lausui katkerasti itsekseen poistuvan naisen jäljestä: "Vai niin, enkö jo osaa teeskennellä?"

IX.

Niinkuin Glyceria edeltäpäin oli vakoojiltaan tiedustellut, kävivät jo seuraavana päivänä Carinon liktorit Manlion luona käskemässä häntä Carinon luo.

Manlius ei odottanut heidän käskemistään, vaan meni itsestänsä.

Koristelemattoman sotapukunsa sijaan puki hän yllensä väljän, kukkas-kankaisen silkki-togan (levätin), semmoisen, kuin sen ajan teikarit käyttivät; hiuskähäriänsä voiteli hän hyvänhajuisella öljyllä, sormiinsa lateli hän sormuksia, kehräsluittensa ympäri kääri hän vaimoväen koristuksia ja myös varpaisinkin pisti hän sormuksia, jotka kiilsivät sandalien (virsuin) läpi; ja koko kasvonsa maalasi hän täyteen pieniä, punaisia pilkkuja, että hänellä näytti olevan aivan yhtäläisiä kirpuloita, kuin itse Carinollakin. Tämännäköisenä astui hän verkalleen, kopeasti pää pystyssä, Carinon atriumiin, joka oli täynnä hänen tapaansa puettuja hovilaisia, jotka kadehtien katselivat nuorukaisen erin-omattain loistoisaa pukua. Ainoastaan sitä eivät he voineet ymmärtää, minkätähden hän oli maalannut kirpuloita kasvoihinsa.

Manlius kumartui maahan asti Carinon eteen, joka tervehtimisen tapa Persian hovista oli tullut Romaan. Itse Aevionkin täytyi myöntää, ettei hän semmoisella nöyryydellä voinut kumartaa, kuin Manlius.

Sen perästä tarttui hän Carinon levätin reunaan ja suuteli sitä tavalla, joka oli niin kunnioitusta täynnä, että ainoastaan innokkaimmat Juutalaiset voivat niin hartaasti Thoraansa suudella.

Carinus tahtoi näyttää ankaralta.

"Jo on neljä päivää mennyt siitä, kuin tulit Romaan, ja vasta nyt tulet eteeni", puhui hän nuhdellen Manliolle.

"Oh, jalo keisari", lausui Manlius verrattoman suloisella äänellä, kymmenen kertaa kävin Atriumissa ilmoittaakseni sinulle sanomia, jotka tuon mukaani Aasiasta, mutta yhtä monta kertaa olen saanut kuulla, että nautit iloa, jota jumalien sopisi kadehtia, enkä kuulu noiden raakojen sotamiesten joukkoon, jotka karkaavat ovesta sisään tärkeiksi luulluin sanominensa, ja vievät sinulta ilon hetken, jota eivät koskaan enää voi antaa takaisin."

"Hyvä, sinä olet oivallinen mies; mitä uutisia siis toit Persiasta."

"Ei ole missään eloa, oi keisari, muualla, kuin missä sinä olet. Maan kaikki valtakunnat ovat ainoastaan Roman vastakohtia. En tahdo sinua väsyttää ikävillä sotajutuilla. Sota on ainoastaan siksi hyvä, että muriseva kansa vähenee; minkätähden siis sinua sillä häiritsisin."

"Aivan oikein, Manlius. Puhu muista asioista."

"Sinun hyväksesi ovat kaikki havaintoni. Olen barbarimaissa nähnyt harvinaisimpia asioita ja aina sinua muistelin. Afrikassa näin hevosia, joitten kiiltävälle nahalle oli juovitettuna pitkiä viivoja, ja joitten kaltaisia ei kukaan keisari circus-teaterissamme vielä ole näyttänyt. Minä annoin muutamia Alexandrian maaherralle, että hän lähettäisi ne sinulle. Indian meressä löytyy koteloinen, joka köyttää itseänsä kiinni kallioon kuiduilla, jotka ovat niin hienoja kuin hämähäkin langat. Näistä langoista valmistetaan siellä kankaita, jotka ovat kiiltävämpiä kuin silkki. Katso, minä toin sieltä sinulle kappaleen sitä lajia, jota ainoastaan kruunupäät hallitsijat käyttävät."

Ja nyt antoi Manlius keisarille loistoisan vaatteen, jonka hän oli tuonut Indian rajalta, sillä tarkoituksella, että siitä tulisi Sofronian morsiushuntu.

Keisari katseli hämmästyneenä sitä erin-omaisen kaunista vaatetta.

"Manlius! minä määrään sinut senaatoriksi."

Hovilaiset alkoivat kateellisesti katsella Manliota. Parran-ajaja, joka kaikista enimmin piti huolta Carinon suosiosta, tahtoi, kun ei voinut soimata tuotua vaatetta, kumminkin kostaa Manlion kasvoille.

"Mistä olet nuot kirpulat itsellesi saanut, Manlius? Näytäthän siltä, kuin olisivat kärpäset pahasti menetelleet rutuullisten kasvojesi kanssa."

"Sinä olet barbari, Marcius. Nämät kirpulat ovat kasvoilleni maalatut. Tämä on ylevin muoti, jonka olen Persian hovissa oppinut."

"Onko siellä tapana käyttää kirpuloita?" kysyi Carinus, jonka kasvot Marcius tavallisesti maalasi valkoisiksi ja punaisiksi.

"Ainoastaan ylimyksillä. Nämät omat tunnustähtiä, joilla ylhäiset eroovat yhteisestä kansasta. Mutta tiettyä on, että tämän asian ymmärtäminen vaatii ylevämpää kauneuden tuntoa, kuin mitä sinulla Marcius on; pitää tietää, minkätähden ja kuinka suuresti nämät pilkut muuttavat kasvot kauniimmiksi. Tyhjä, ikävä, sileä ruma, kuin sinun, jossa, kun sitä katselee, ei näe muuta, kuin valkoista ja punaista, on plebejistä (halpasukuista) aistia. Apollonilla on myös kirpulaiset kasvot."

Manlius tiesi hyvin, että Carinus mielellään sanoi itsensä Apolloniksi.

Hovilaiset hämmästyivät tätä rohkeata valhetta.

"Sanonpa vieläkin kerran, että Apollonin kasvot ovat kirpulaiset, sillä Apollonin kuva on aurinko, ja eikö aurinko ole täynnä pilkkuja? Eikö ole taivas itse tähdillä varustettu, ja eivätkö tähdet ole taivaan kirpulat, samaten kuin kirpulat ovat kasvojen tähdet? Älä siis, Marcius, soimaa tätä kruunupäitten aistia."

Carinus viittasi Marciolle, että hän pesisi pois maalin hänen kasvoistansa.

"Jumalalliset kasvot!" huusi Manlius ihastuneena; "voi jumalattomat ovat ne, mitkä kasvoistasi ovat peittäneet kirpulat, joita sulotarten kädet runsaalla huolella oli niihin luoneet. Tulkaat, ystäväni, nämät kasvot olkoot meille esi-kuvana."

Ja hovimäki astui riviin Marcion eteen, joka maalasi kirpuloita heidän kasvoihinsa, aivan kuin oli Carinolla.

Tästä hetkestä tuli Romassa ylhäisimmäksi muodiksi maalauttaa kasvot kirpuloisiksi.

"Manlius!" puhui keisari, "minä määrään sinut Roman prefektiksi."

Manlius oli voittanut kaikki keisarin suositut.

Aevius oli toivottomuuteen vaipunut.

"Mihin vertailen tästälähin keisaria värssyissäni, kun ruusut ja lemmenkukat ovat lakanneet olemasta kauniita?"

"Vertaile hänet kuninkaalliseen panteriin", opetti hänelle Manlius, ja runoniekka oli siihen tyytyväinen.

Tällä hetkellä tuli Mesembrius. Atriumissa kuuli hän, että Manlius jo oli sisällä, ja riensi hänen jäljestänsä. Ovesta näki hän vävynsä ja hämmästyi hänen ulkonäköänsä.

"Onko tuo histrioni (näyttelijä) Manlius?" kysyi hän itsekseen, katsellen Manlion pitkää silkki-togaa (viittaa) ja kirpuloilla maalattuja kasvoja. "Olitko Glycerian luona", kysyi hän sitten matalalla äänellä.

"Olin", vastasi Manlius.

"Tapoitko hänet?"

"En."

"Silloin ymmärrän muutoksesi. Tähän asti on madosta tullut perhonen, sinä olet muuttunut siksi leijonasta. Minä surkuttelen sinua."

Ja samassa astui vanha senaatori arvokkaana keisarin luo, ja seisahtui sauvansa nojaa hänen eteensä.

"Carinus keisari. Minä olen tullut sinun luoksesi valittamaan, taikka, jos se sinua enemmin miellyttää, armoa pyytämään. Minulla oli ainoa tytär."

"Onpa toinenkin", keskeytti häntä Aevius.

"Minä sanon, yksi ainoastaan minulla oli. Silmieni valo, vanhuuteni turva. Houkuteltuna vieraasen uskoon vietiin tämä tyttö kumppaleineen vangiksi salaisesta yö-atriasta. En tahdo kanssasi uskon asioista riidellä, Carinus, mutta minä luotan sinuun, että kuuntelet vanhan miehen rukousta, joka on harmaantunut Roman palveluksessa, ja annat hänelle hänen ainoan lapsensa takaisin."

Carinus nousi kankealla arvollisuudella vuoteeltaan ja kuiskasi jotain eunukillensa. Sitten kääntyi hän Mesembrioon.

"Senaatori, en tietänyt tyttäresi olleen vangittujen lahkolaisten joukossa; jos sen olisin tietänyt, olisin jo kauan aikaa sitten antanut hänet sinulle. Tyttäresi oli kaunis, niinkuin sanoit?"

"En sitä ole sanonut, herrani."

"Tuskalla täytyy minun sinulle sanoa, että kaunis tähän seuraan kuuluva neito mennä yönä murhasi itsensä vankihuoneessa."

"Katsele ruumista, senaatori, ja jos se ei ole sinun tyttäresi, niinkuin minäkin hartaasti toivon, niin etsitän häntä ja lähetän hänet kotia."

Mesembriolle oli tämä armo niin tuskauttava, että hän unohti kiittää.

Eunukki tuli takaisin; hänen jäljestänsä kantoi kaksi, orjaa puulavalle asetettua ruumista, joka oli peitetty pitkällä vaipalla.

Aevius veti peitteen ruumiin päältä.

Mesembrius säikähtyi hirveästi. Veri kohosi yhtäkkiä hänen päähänsä. Hänen äänensä tukehtui. Hän ei voinut liikkua. Niin seisoi hän muutamia hetkiä, -- siksikuin valloillensa pääsevän tuskan huudolla hyökkäsi ruumiin päälle:

"Tyttäreni, suloinen tyttäreni!"

"Häntä siis minun tulee pelätä", kuiskasi Carinus.

Raskaasti huoaten halaili Mesembrius ruumista. Kuolema antoi Sofronian kasvoille rauhansa, tuon taivaallisen kirkkauden, joka jo hänen eläissänsä oli hänelle omituinen, kaikki oli hänessä niin, kuin olisi hän nukkunut, odottain äänen huutavan, että hän uudestaan heräisi.

"Oi suloinen, kaunis tyttäreni", puhua tyrski vanha mies, "minkätähden piti sinun jättää minut tänne? Jos halusit kuolla, miks'et sitä minulle unessani ilmoittanut, että minäkin olisin mukaasi mennyt? Mitä enää voin rakastaa mailmassa, jossa et sinä ole? Miksi eläisin minä, lahonnut, kuiva puu, jolta kukoistava oksanen on taitettu pois? Etkö enää voi ainoatakaan sanaa, ainoatakaan hymyä minulle suoda. Ennen olit niin puhelias, niin ilomielinen; oi minkätähden täytyi minun elää vanhaksi?"

Isä ei huolinut keisarista eikä hovilaisista, vaan antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa, kätkien kasvonsa tyttärensä silmäliinaan.

Viimein joutui kuitenkin hänen mieleensä, että hän yksin itki ja himeästi rupesi hän ajattelemaan, että täällä toinenkin oli, jonka tuli Sofronian kuolemata itkeä.

Tuolla seisoi Manlius. Kylmäkiskoisin, pensein kasvoin puhutteli hän Carinoa. Hänen kasvojensa muodossa ei huomattu vähintäkään surua.

Kauhistuneena tempasi Mesembrius nuorukaisen kättä.

"Eikö ole sinulla yhtäkään kyyneltä, kun morsiamesi makaa edessäsi murhattuna?"

Carinossa syntyi epäluulo ja hän katsahti yhtäkkiä Manlioon, hovilaiset kääntyivät salaisella pahansuonnilla hänen puoleensa.

"Morsiameni!" kysyi Manlius kummastuneena. "Erehdytpä varmaan, vanha Mesembrius."

"Ovatko Raivottaret mielesi riivanneet, kun et muista, että ainoastaan kolme päivää sitten pyysit minulta tyttäreni avioksesi ja että myöskin lupasin hänet sinulle."

"Tyttäresi kyllä", vastasi Manlius järkähtämättömällä vakavuudella, "muttei tätä, vaan Glycerian."

"Ole kirottu", huusi Mesembrius katkerimmassa mielen raivossa, ja huolimatta keisarin läsnä-olosta, kuolleesta tyttärestänsä ja henkeänsä uhkaavasta vaarasta, hyökkäsi hän hourupäisenä ulos salista.

Mutta juuri tämä hourupäisyyden raivo hänet pelasti.

"Joudu hänen peräänsä, Galga", huusi Carinus, "ottakaat hänet kiinni. Tältä mieheltä on pää katkaistava."

Galga riensi senaatorin perään. Eunukit veivät ruumiin pois. Manlius otti käteensä harpun ja viritti Carinon huviksi suloisen arabialaisen nuotin.

Mesembrius juoksi sillä välin palatsin kautta. Orjajoukko väisti häntä, peljäten hänen vimmattuja kasvojansa, ja antoi hänen päästä ulos portista. Hänen hurjat sanansa saattoivat paikalla kansaa saapuville ja ennenkuin Galga oli saanut hevosen, ja pretorianein ratsujoukon kanssa päässyt hänen jälkiinsä, tulvaili jo kokonainen suuri kansanjoukko ukon ympärillänsä.

Thrakilainen jättiläinen syöksi telmäävän kansan keskelle, ja ojentaen toista kättänsä, tavoitteli sillä Mesembrion harmaata päätä, miekallansa eroittaaksensa sitä kaulasta, mutta vanha Romalainen viskasi voimalla, jota ei olisi voinut odottaa hänen ikäiseltään, raskaan sauvansa jättiläisen päähän, että hän otsa musertuneena kaatui maahan. Sitten hyppäsi hän hänen hevosensa selkään, johti vimmastunutta kansaa kohortia vastaan ja ajoi sen silmänräpäyksessä pakoon. Ennenkuin uusia voimia saatiin kokoon kapinan hillitsemiseksi, katosi Mesembrius eikä häntä sen jäljestä enää voinut löytää.

X.

Manlius jäi sinne Carinoa huvittamaan; hän opetti tanssijattarille Indian bajaderien huimaavia tansseja, hän soitti uusia lauluja huilua puhaltaville pojille ja sepitteli hexameter-värssyjä, jotka sointuivat paremmin kuin Aevion, sekä pisteli joka uutta ruokalajia aljettaessa ja joka makiaa juotaessa mitä sukkelimpia vaihto-värssyjä.

Carinus lahjoitti tässä ainoassa illallisessa tälle uudelle lemmityllensä, jota kaikki kadehtivat, satatuhatta sestertiaa, ja kun hän häneltä kuuli, että Teutonian naiset eräällä saippuanlailla vaalistavat hiuskähäriänsä merenkullankeltaisiksi, lupasi hän Manliolle, koroittavansa hänet Gallian yläpäälliköksi, että hän voisi hänelle lähettää tämmöistä saippuaa, joka tekee hiukset valkoisiksi, sillä sitä tapaa siihen aikaan Roman ylimyksissä aivan hulluuteen asti harrastettiin.

Juomingit kestivät myöhäiseen. Ulkona oli kyllä vasta ehtoopuoli, mutta ken ei tietänyt, että illalliset olivat alkaneet varhain, voi luulla, että jo keski-yö oli mennyt.

Carinus kaatoi maahan juomasarveen jääneen viinin, sillä osoittaen, että aikoi juoda jonkun maljaa, ja tarjosi sen sitten Manliolle.

"Kauniin Glycerian malja."

"Ja sinun, Carinus", vastasi Manlius, tarjoten omaa sarveansa takaisin.

"Manlius!" puhui Carinus hehkuvin poskin, "tiedätkö, että olen jo yhden miehen Glycerialta murhattanut?"

"Hyvin siinä teit, Carinus, ainoastaan sillä tavalla on minun mahdollista tulla hänen toiseksi mieheksensä."

"Mutta tiedätkö, minkätähden hänet murhatin?"

"Sentähden, että hän oli arka vaimosta. Se hupsu! Ovatko jumalat luoneet päivänvalon sentähden, että yksi ainoa sen anastaisi, eikä muille antaisi siitä mitään. Rosvoja ja varkaita ovat ne, jotka salaavat kauniin naisen maailmalta, eivätkä suo, että muidenkin olisi sallittu häntä rakastaa."

"Manlius! Kummallisesti mahtaa sinun käydä, jos vapaasti saan häntä omistaa. Taidat tietää, että hurjasti rakastan vaimoasi."

"Se on sinun asiasi, Carinus. Salvan takana en aivo häntä pitää. Jokaiselle tulee olemaan vapaa pääsö hänen luoksensa."

"Helposti voit olla jalomielisyyttä näyttävinäs. Hän on tarpeeksi luja salpa itsellensä. Yksi ainoa muistutus suustani saattaa satatuhatta miestä edessäni vapisemaan, mutta turhaan käytän koko voimaani saadakseni tätä ainoata naista taipumaan."

"Ja kuitenkin osaa tämä nainen rakastaa. Ah, minä tiedän varmaan, Carinoa, että kun nämät hiljaiset oluet, joita sinä ovet tottunut suljettuna näkemään, iltasilla aukenevat minulle, vaihtaisit riemulla kanssani valta-istuimesi niin, että sillä aikaa, kun minä hallitsisin, sinun sijassasi valtakuntaa, sinä hallitsisit minun sijassani huoneessani."

Kuin olisi joku sähkö-aine häntä värisyttänyt, hyökkäsi Carinus ylös paikaltansa.

"Lemmettären nimeen! Pääsisinkö vapaasti hänen luoksensa? Istu valta-istuimelleni, hallitse nimessäni orjiani ja valtakuntiani, murhaa lemmittyjäni, käännä Roma nurin, tyhjennä aarrehuoneeni, jos vaan annat minulle huoneesi avaimen."

"Olkoon kauppa tehty. Antakaat kirjoituslehti ja kynä. Kuules, mitä kirjoitan Glycerialle ja lähetä se hänen asuntoonsa: 'Rakas, jumaloitu vaimoni, tänään aivon viipyä luonasi ehtoohämärän ja aamukoitteen väliä. Sydämeni halaa lohdutustasi. Kypron viini kivistää otsaani, ruususeppeleesi on sammuttava sen polton. Kun iltatähti, rakastuneitten valo syntyy, sammuta silloin lamppusi, ettet huomaa, jos kyynel sattuisi nousemaan silmääni, vaan ainoastaan tunnet suudelmani. Siksikuin aamukoite taas rupeaa palamaan, viivyn luonasi autuaana. Ikävöivä miehesi, Manlius Sinister.' Lähetä palvelija viemään tämä kirje, ja ota tämä sormus; kun ovella sen näytät, sinut päästetään sisään, Glycerian nuoret naiset vievät sinut sinne, jossa hän sinua odottaa."

Carinus kuunteli janoisella haluavaisuudella Manlion kaikki sanat, joka kylmällä verellä ojensi hänelle sormuksen ja kirjeen. Hän vapisi eikä voinut puhua. Hän viittasi orjalle, että veisi Manlion kirjeen Glycerian asuntoon.

Hämmästyen ja kuiskaten kokoutuivat hovilaiset yhteen ryhmään.

"Kuinka onnellinen ihminen sinä olet, Manlius", kuiskasi Aevius, kumartaen uutta lemmittyä. "Miks'ei minulla ole semmoinen onni, että Glyceria minua rakastaa, ja niin kylmää verta, että voisin hänen rakkautensa luotani heittää."

Vähän ajan päästä tuli orja takaisin, tuoden Glycerialta kirjeen, jonka Manliolle jätti.

Manlius ojensi sen keisarille.

"Sinulle on tämä kirjoitettu, lue."

Vapisevilla käsillä kääri Carinus kirjekierroksen auki ja luki palavin silmin.

"Manlius! Kirjeesi vapisee kädessäni. Tuhat tunnetta riehuu sydämessäni, tuska, halu, pyhä kammo ja mieletön rakkaus. Vaikka olen lumottuna, olen kuitenkin tuskissani. Minä soisin, ettet tulisi, mutta jos tulet, en voi puolustaa itseäni sinua vastaan. Minä tunnen itsessäni voimaa ja halua luopua koko maailmasta, mutta sinun ainoa hengehdyksesi vie minulta kaiken voiman; minä olen kurja nainen, joka rakastaa, ja rakkaudesta on tullut hurjaksi. Oi, jää pois! Glyceria."

"Se on sama kuin 'tule'", sanoi Manlius huolimattomasti peittäen itsensä vuoteelle.

Carinus käski esiin kantotuolinsa, johon orjat hänet nostivat.

"Semmoista ei kukaan vielä ole tehnyt", kuiskasi parran-ajaja kateudella, "että morsiamensa houkuttelee toiselle."

"Sinä tulet siksi aikaa Roman herraksi", lausui Carinus Manliolle. "Käske esiin nimeni allekirjoittaja; mitä sinä käsket, se on minun käskyni. Sinä hallitset valtakunnassani?"

"Ja sinä minun taivaassani."

Orjat nostivat kantotuolin hartioilleen, vetivät nostimet kiinni ja läksivät keisaria viemään.

Hovilaiset seisoivat vavisten ja kasvot nöyränä Manlion ympärillä, jonka keisarin mieletön oikku hetkeksi oli tehnyt maailman herraksi.

Manlius makasi keisarin vuoteella ja haki hovilaisten keskeltä sitä, joka kovimmin vapisi hänen katsantonsa edessä, ja käski häntä lähestymään.

Tämä oli Marcius, parran-ajaja, mieli-oikusta tehty pretorianein prefektiksi.

"Sinäkö olet pretorijoukkojen päällikkö", kysyi häneltä Manlius.

"Aivan niin, korkea keisari", vastasi tämä, teeskenteleväisesti pyörittäen silmiänsä.

Manlius nauroi.

"Siis myönnät minulle kuitenkin keisarin arvonimen. Jos olen keisari, mestattanen nyt sinut sentähden, että nauroit kasvoilleni, pitäen minua narrina. Minä tunnen ansiosi."

"Oi herrani!"

"Minä tunnen ne hyvin, ja aivon niitä palkita. Sinä olet tottunut verenlaskuun ja sinusta pitäisi siis tulla hyvä sotamies; olet taitava järjestämään hiuskäpäriä; se osoittaa päällikkötaitoa; ja tyvenellä mielellä osaat poskista nytkiä karvoja; se osoittaa tasapuolisuutta ja ankaruutta. En ole tytyväinen itämaisen sotajoukon päälliköihin Numerianoon ja Diocletianoon; minä määrään sinut näitten sotajoukkojen päälliköksi. Lähde paikalla Trakiaan. Kunnollinen kirjuri! kirjoita keisarin nimi tämän käskykirjan alle."

Marcion päätä pyörrytti tämä hänelle osoitettu armo.

Hovilaiset katsoivat kummastellen toisiansa, miettien, mitä Manlius, jos tällä tavalla aikoi niitä palkita, jotka häntä olivat pilkanneet, oli tekevä niille, jotka olivat hänelle hymyilleet.

Käskykirje tuli valmiiksi. Kirjuri kirjoitti keisarin nimen sen alle. Marcius läksi hämillänsä paikalla pois.

Kadehtivalla ähkäämisellä kumartui Aevius Manlion eteen. Tämä huomasi hänen ponnistuksensa ja käski runonsepittäjän luoksensa.

"Sinä tulet Marcion sijaan pretorianein prefektiksi ja neljä tuhatta markkaa sinä jakailet sille oivalliselle sotajoukolle, jonka ainoa toimi on olla minun henkivartijoinani. Sitä varten, että voisimme näitä runsaasti palkita, vähennämme ulkonaisten sotajoukkojen lukumäärää. Mitä hyötyä meille siitä, jos legionillamme suojelemme vieraita maita ja kulutamme Roman kultaa raudaksi? Mitä meitä hyödyttää antaa ulkonaisille päälliköille tilaisuutta nostaa kapinaa meitä vastaan? Tunnin perästä lähdet Trakiaan, antaen Numerianolle ja Diocletianolle käskyn laskea pois puolet heidän sotajoukkoansa. Heidän hyväksensä kulutetut rahat tulevat teidän käytettäviksenne, hyvät ystäväni. Kirjoita käskyni, kunnollinen kirjuri."

Manlion puhetta seurasi vallaton eläköön-huuto. Hovilaiset riensivät hänen luoksensa, tempasivat hänet hartioilleen ja kantoivat häntä soittaen ja rähisten ympäri salia. Päihtymyksen vimma oli jo muuttunut hulluimmaksi, ei ollut enää mahdollista eroittaa senaatoria näyttelijästä, salissa sekaantuivat tanssijat ja hetärät, orjat ja bakkantinnat; leileistä kaadettiin viiniä maahan, lamput sammutettiin viinillä, ja viimeistä inhoittavaa hirmunäytelmää peitti umpipimeys.

Salin katossa oli ainoastaan yksi, ympäriöinen ikkuna, joka päästi raikasta ilmaa sisään. Sammutettuansa viimeisenkin lampun, huomasi tämä irstaileva syntijoukko, että heidän yllänsä tämä akkuna vielä paistoi. Näytti kuin olisi taivas hirveällä leimauksella sytyttänyt itsensä, kauheilla liekillään valaistakseen helvettiä.

Juominkien inhoittava rähinä vaikeni yhtäkkiä ja auki temmatusta ovesta hyökkäsi vartia sisään, hämmästyneellä äänellä huutaen:

"Paetkaat, Roma palaa!"

Ympäriäisestä ikkunasta paistoi taivaan kelmeä rusko ikään kuin viimeisen päivän liekki, valaisten synnistään tavattujen riettaita kasvoja.

* * * * *

Carinus näytti sormuksen ja päästettiin Glycerian huoneisin.

Palatsissa oli hiljaa ja pimeä. Carinus tunsi, että suhisevia vaatteita pimeissä käytävissä riensi hänen ohitsensa, että pehmeät kädet siirsivät hänet kädestä käteen, ja hiljaisella kuiskaamisella veivät hänet paksujen mattojen yli, siksikuin käsi joutui hänen käteensä, jonka sähköinen puristaminen saattoi hänen verensä leimuamaan, ja tuttu ääni, vaikka kyllä tähän asti hänelle tuntemattomalla suloisuudella, kuiskasi: "Manlius, sinä tulit?"

Se oli Glyceria, armottomasti petetty Glyceria.