Chapter 4

"Ei ole niin katkera sydän valmis kuolemaan, oh Glyceria!"

"Luuletko, etten voi kuolemaa levollisesti silmään katsoa?"

"Ei autuaasti. Kuolema on uusi valo sille, joka uskoo, mutta ikuinen pimeys sille, joka ei usko."

"Tulkoon tämä pimeys minulle. Minua vaivaa jo yhden elämän kuorma; en halua elää uudestaan, tahdon haihtua pois, tahdon unohtua, tahdon levätä näkymättömässä haudassa, jättäen tämän loistavan mitättömyyden, jossa ainoastaan suru on todellinen. Elä sinä ja iloitse aina!"

"Ei Glyceriani! minkätähden piti sinun kasvojesi noin synkiksi muuttua?"

"Niinkö sanot? Ennen muinoin ei ollut meidän välillämme mitään eroitusta. Mieleni oli kirkas, kasvoni olivat iloiset, kuin sinunkin; niin yhtäläisiä olimme myös sielunkin puolesta, että isämme usein oli vaikea erottaa meitä toisistamme. Vieläpä rakkautemmekin esine oli sama; emmekä sitä toisiltamme salanneet, vaan teimme sen sovinnon, että jos hän toisen valitsisi, toinen tytyväisesti luopuisi hänestä."

"Jos hän olisi sinut valinnut, olisimme nyt molemmat onnelliset."

"Sallimus minua hallitsee, oi sisareni! Jumalat eivät niin tahtoneet. Salaiset kädet johtavat ihmisten onnea ja kiihoittavat heitä elämän kautta; ken on se, joka voimiinsa voi luottaa? Mies, jolle vaimoksi menin, oli kurja libertini, joka tuli juuri silloin, kuu Manlius minut hylkäsi. Hän näytti minulle selittämättömän kirjeen, joka isäämme vastaan todisti, antaen ilmi, että hän oli osallinen salaliittoon Carinoa vaataan, ja pakoitti minut sillä tavalla itsellensä menemään."

"Ja tämänkö tähden isäni sinut kirosi?"

"Hän ei koskaan peräytä kiroustaan. Asia päättyi. Tämä kurja orja menetti päänsä, sillä keisari sattui minut näkemään. Tästä hetkestä on koko elämäni ollut sotaa, jossa minulla on aseina ollut imarrus ja viettelys. Isääni minun täytyi puolustaa joka hetki. Kaikki ihmiset täällä vihaavat häntä. Keisari häntä vihaa, sillä hän ei mairittele, hovilaiset häntä vihaavat, sillä hän on rehellinen, kansa häntä vihaa, sillä hän on rikas, kaikki syntiset häntä vihaavat, siliä täällä pidetään kunnollisuutta kapinaliittona syntiä vastaan. Suojellakseni hänen harmaata päätänsä täytyi minun valloittaa koko Roma, keisarista plebeijeihin asti. Siellä olin Carinon juomingeissa, annoin amfiteaterissa rahvaan minulle käsiänsä taputtaa, ja kurjien hovilaisten minua hiemailla. Kuinka monta kertaa olen minä repinyt rikki Mesembrion kuolemantuomion, houkutellen ja pakoittaen sitä vakojien, kansan-yllyttäjien, senaatorien, liktorien ja itse Carinonkin käsistä."

"Ja tämän tähden isäni sinut kirosi."

"Hän oli oikeassa. Se ei ollut Roman patricion tyttärelle sopiva käytös. Ah, hän ei koskaan saa tietää tätä, sillä jos hän tietäisi, että hän semmoisella pinnalla elää, tappaisi hän itsensä."

"Sinä tiesit myöskin, että uskolaisteni piilopaikka löydettiin, ja senkötähden riensit tänne edeltäpäin."

"Kaksi päivää ennen aivoin Manliolle siitä tiedon antaa, mutta häntä inhotti astua minun huoneeseni. Nyt ei ole enää mahdollista muulla tavalla sinua pelastaa, ja tähän onnetar parhaiten tytynee. Joka ansaitsee ja tahtoo kuolla, hän kuolkoon, mutta jotka iloitsevat elämästä ja sitä ansaitsevat, olkoot onnelliset. Niin on hyvä. Lähde takaisin isäsi ja kultasi luo, Sofronia, ja menkäät sitten kauas, kauas täältä pois."

VI.

Nyyhkien lankesi Sofronia sisarensa kaulaan. Hetken mielenliikutuksessa kuvautui hänelle kokonaisuudessaan elämän onnen kiiltävä kuva ja hän näki edessänsä hyväilevän isäkultansa, joka niin monta kertaa oli sanonut häntä silmäinsä valoksi, joka niin suurella huolella suojeli häntä pienimmästäkin tuulosesta, ja rakastavan nuorukaisen, jonka puhdas rakkaus lupasi pitkiä vuosia tulevata autuutta. Naisen sydämen voima murtui tästä kiusaavasta kuvasta, ja voimatonna vaipui hän sisarensa syliin, joka rohkeana ja katkerana katsannoltaan sulki hänet syliinsä, niinkuin sotajumalatar toisen Jumalan valtakuntaan kuuluvan samansukuisen enkelin.

"Riennä täältä pois", puhui nainen; sisarensa olkapäille kiinittäen avaran viittansa ja sitoen kultaisen vyönsä hänen vöillensä. "Lähde rohkeasti mihinkä orjani sinut viepi. Circus-teaterin meluavassa sekasorrossa ei ole kukaan vaihtoa huomaava."

"Ei, en voi sinulta tätä uhria ottaa", huusi Sofronia, omaa sydäntänsä vastaan taistellen, "Jumala sen kieltää."

"Sinun Jumalasi on rakkauden Jumala", lausui Glyceria synkistynein kasvoin, "jos et tämän rakkauden tähden voi pelastaa itseäsi, vannon sinulle, että tämä päivä on oleva maailmalle kauhistuksen päivä. Minä tunnen kaikki ne luotteet, jotka pimeyden olentoja värisyttävät, joita lausuttaessa tärisee vanha maa ja tähdet kiitävät taivaan rantaan asti, mukaansa vetäen maan kansat ja hengähtäen kalmeata rutonkuolemata elävien päälle. Jos sinä uhraat itsesi Jumalallesi, uhraan minä Roman minun jumalilleni, ja kiroon sitä niin, että vuosisadat ovat löytävät ainoastaan kuninkaallisen purppuran riepuja."

Kalpea tyttö vapisi synkkäkasvoisen sisarensa käsissä.

Tyynesti kiinnitti tämä päästänsä otetun kultavanteen sisarensa hiuskähäriin ja veti hunnun hänen kasvoillensa.

"No niin, nyt olet pelastettu. Jos kysyvät, kuka sinut pelasti, sinun täytyy vastata, ettet tiedä. En tahdo, että minun kohtaloni kenenkään sydäntä surettaisi. Pidä nimeni salassa."

Nyyhkien halasi Sofronia sisartansa, jonka sylistä hän ei voinut irtautua; Glyceria joudutti häntä.

"Joudu jo, älä minua suutele. Ei ole hyvä minua suudella. Paha onni on kiinnitetty minun huuliini."

Mutta Sofronia suuteli häntä kuitenkin. Tuossa samassa astui Aevius sisään henkivartijoineen.

"Meidät on annettu ilmi", huusi Glyceria, ruumiillansa suojellen sisartansa. Tuimalla äänellä huusi hän sitten Aeviolle: "Kuka on sinut tänne lähettänyt, kurja sykofanti?[13] Sinä erehdyt, tämä on vankihuone, eikä mikään juominkitila."

"Se on kultainen häkki, josta yhden kyyhkysen sijasta löydän kaksi."

"Pane värssyihisi mauttomat pilapuheesi, äläkä minua niillä vaivaa, lähde matkoihisi."

"Mielelläni, jos sinä tahdot tulla mukaani; mutta keisari on lähettänyt minut tänne."

Glyceria kuiskasi kiireesti sisarensa korvaan:

"Älä ilmoita, että olet sisareni, sillä, jos saavat sen tietää, on isäsi hukassa."

Ja samassa hän kääntyi sotamiesten puoleen.

"Te rohkeat! Ettekö minua tunne? Minä olen tuo hirveä Glyceria, joka lähetän tulisadetta teidän leiriinne, joka ajan joet tulvillensa teidän eteenne ja tuon teille talvea sydänkesänä, että te siitä kuolette, kuin kärpäset syksyllä. Ettekö muista Triviota, jonka suutuksissani muutin hirveksi, ja jolle vasta silloin annoin takaisin hänen ihmismuotonsa, kun koirat olivat repineet hänet rikki. Oletteko linnani edessä nähneet nuot ihmismuotoiset karyatidit,[14] jotka oveni kamanaa kannattavat ja jotka näyttävät, kuin he alinomaa silmillänsä katselisivat ohitsekulkevia. Nämät ovat olleet minua vastaan uppiniskaisia nais-orjia, jotka henkäykselläni muutin kiveksi. Tahdotteko, että asetan teidät tähän seinään kivipatsaiksi? Vai teenkö teidät pedoiksi, jotka huomenna circus-teaterissa repivät toisiansa kuoliaksi? Kuka uskaltaa kätensä nostaa? Kuka rohkenee tielläni seisoa?"

Taika-uskoisella pelolla poistuivat sotamiehet syrjään naisen tieltä; ainoastaan Aevius astui hänen eteensä.

"Taivaallisen kaunis nainen. Tarpeetonta työtä lienee muuttaa nämät pojat eläimiksi; parempi olisi muuttaa minun sydämeni kiveksi, ettei se palaisi rakkaudesta sinua kohden. Mutta salli minun kumminkin nyt viedä tämä kristitty nainen keisarin katsottavaksi; toisten hän tahtonee sinuakin mielellään nähdä, mutta tätä nykyään hän tahtoo tätä. Jos kunnioitat minua kostollasi, ei ole minulla siihen mitään vastattavaa. Henkeni ja sydämeni ovat sinulle alttiina, mutta käsilläni vien Carinon käskyn mukaan tämän tytön pois."

Glyceria kuiskasi kiivaasti sisarellensa: "Nyt jo uhkaa sinua suurempi kauhistus, kuin kuolema. Mutta ole luja. Tuohon viittaan, jonka äsken puin päällesi, on terävä tikari kätkettynä -- sinä olet Romalainen, ei minun tarvinne muuta sanoa."

Puristettuaan Sofronian kättä, Aeviolle silmäystäkään suomatta, riensi hän samassa nopeasti pois sotamiesten väliltä, jotka syrjäytyivät hänen tieltänsä.

VII.

Hämmästyneenä jäi Sofronia seisomaan Carinon oven viereen.

Mitä hän täällä näki, oli hänestä hirveämpi kuin vankihuoneitten kidutuskoneet ja petojen luolat.

Juopuneita orjia venyi maassa laulaen ja maljoja kilistäen päihtyneiden senaatorien kanssa. Tuossa sait nähdä naisvaatteisin puettuja miehiä, joitten kasvot olivat värjätyt, ja jotka harppujen mukasoinnolla lauloivat rivoja dithyrambi-värssyjä; päässänsä heillä oli naisseppele ja sen päällä häväisty tammiseppele, rehellisen kansalaisen entinen koristus; valtakunnan etevimmät virkamiehet, konsulit, praefektit, tribunit, olivat muuttuneet satyreiksi[15] ja fauneiksi,[16] ja tanssivat inhoittavilla liikenteillä kuultaviin huntuihin puettujen hovinaisten kanssa. Tämän pirullisen tanssin keskellä makasi Carinus, ollen purpuri-vaipallensa itse suurin häpeä. Hänen kasvojensa tylsistyneet juovat olivat viinin, hekumallisten himojen ja kemujen kautta uudestaan kiihtoneet, ja hänen hiuskähäristään tippui tuoksuvata öljyä.

Sofronia säikähtyi tätä näkyä, jossa, jos minne katsoi, samanlaisia haamuja tuli näkyviin, ja ensi kerran elämässään unohti hän Jumalan, joka on likimpänä joka paikassa, jossa vaara on suurin. Mutta kuka voipi muistella Jumalan läsnä-oloa siinä, missä on saatanalle pystytetty alttari.

Vavisten tuskasta kurotti kristitty nainen kättänsä kohden kultaista viittaa, itsekään sitä huomaamatta ja sisarensa kehoitusta muistamatta. Mutta kun tunsi tikarin kahvan kädessään, rohkaisi hän taas yht-äkkiä mielensä; heti tuli hänestä taas rohkea, vakava romalainen nainen; sallimatta itseänsä taluttaa, astui hän ujosti tanssijain joukkoon ja seisahtui korkeana ja ylevänä Carinon eteen.

"Sinäkö olet se, joka sanot itsesi Roman keisariksi?" kysyi hän häneltä äärettömällä ylenkatseella.

Hymyillen kohosi Carinus vuoteeltansa ja viittasi telmääjille, että vaikenisivat.

"Mistä ajasta asti osoittaa tämä sana keisari inhoa ja häpeätä", jatkoi Sofronia, luoden uljaat silmänsä Carinoon. "Mikä kirottu onni saattoi sinutkin Romaan kokoilemaan ympärillesi kaikkea, mikä on häijyä ja kurjaa, sekä opettamaan syntiä hallitsemaan, joka on syntysin jumaliesi temppelistä? Etkö tunne maan tärisevän jalkojesi alla, etkö kuule taivaan jyrisevän ylitsesi? Lähenevien barbarilais-miljonien jyrinä ei aja sinua unestasi, että saisit oppia, kuinka et ole herra, vaan tomua maan päällä, joka paljaasta Jumalan henkäyksestä raukenet mitättömyyteen, etkä tule paremmaksi kuin maa, johon sinut haudataan."

Kääntyen Aevion puoleen lausui Carinus.

"Todella et ole minua pettänyt. Tämä on kummallinen nainen, erin-omaisen kaunis nainen; raivoo vaan, ole suutuksissa, kiroominen enentää kauneuttasi; mitä enemmin kiroot, sitä hartaammin palaa mun rakkauteni."

"Sinä olet kerran palava perkeleitten liekkien keskellä! Sinun ylitsesi elää näkymätön tuomari, joka tuntee sydämesi ajatukset, ja nämät kasvot, joiden nyt näet hymyilevän ympärilläsi, olet vihan päivänä näkevä väänteleivän tuskasta ja itse olet oleva samassa kadotuksessa."

"Panteonin kautta! Tämä muoto puuttuu vielä jumalien keskuudesta. Aevius, tuo minulle kuvanveistäjä. Rakentakaat temppeli ja asettakaat siihen tämän jumalattaren kuva ja hänen nimensä on oleva: 'Venus bellatrix.'"[17]

Eräs hoviin kuuluva taideniekka hyökkäsi paikalla sisään, piirustin ja vaksipalanen kädessä. Kainolla hämmästyksellä huomasi Sofronia, että, samassa kun Aevius muodosti hänen nuhtelevia sanojansa värssyiksi, kuvanveistäjä koetti kuvata hänen korkean vartalonsa muotoa.

Nainen vaikeni paikalla, eikä enää sanaakaan puhunut eikä kasvojansa vähintäkään muuttanut.

"Jouduta työtäsi, Sextus, jos tahdot kuvata Venus bellatrixin muotoa", lausui Carinus kuvanveistäjälle, "hetken päästä muuttuu hän Venus victa'ksi."[18] Kuin nälkäinen käärme puikelsi hän samassa likemmälle naista, kiinnittäin silmänsä hänen kasvoihinsa.

Sofronia seisoi kalpeana niinkuin kuva.

"Noh, mikset jo raivoo? Ole suutuksissa. Tämä enentää satakertaisesti sitä hekkumaa, jota sydämeni tuntee; soimaa, kiroo, herjaa; minä rupeen sinua halaamaan, suutelemaan ja tulen hulluksi ihastuksesta."

Tyttö pysyi äänetönnä ja hänen kasvonsa kylminä.

"Ah, tahdotko kylmillä kasvoillasi minua jähdyttää? Sinä huomasit, että kainoutesi puna ja vihasi liekki minua ihastuttivat ja nyt olet olevinasi kuin olisi kainous ja viha yht-äkkiä kasvoiltasi haihtuneet, ryöstääksesi minulta nautinnon suloisimpaa ihanuutta. Orjat, temmatkaat pois hänen päällysvaatteensa."

Äänetönnä tempasi Sofronia tikarin viitan alta ja katseli rohkeasti ympärillensä.

Hämmästyneenä pysyi Carinus samassa asemassa, jossa hän oli tämän arvaamattoman liikkeen hetkenä. Kaikki seisoivat kuin lumottuina, ainoastaan Aevius pysyi rohkeana. Hiipien astui hän liukkaalla hymyllä likemmälle neitoa.

"Kaunis nainen, älä unohda, että olet kristitty. Jumalasi ankarasti rankaisee sitä, joka väkivallalla itsellensä kuoleman oven aukaisee, ja itsensä taikka toisen tappaminen on samanlainen synti uskontosi mukaan; velvollisuutesi on joka tapauksessa kärsiä, mitä Jumalasi sinulle suo, oli tämä tuskan kuolema tai hetken olo Carinon sylissä. Älä unhota, että olet kristitty, ja että moni kristitty nainen ennen sinua on kärsinyt tätä martyrin-lajia."

Sofronian kädessä vapisi puoleksi kohotettu tikari.

Aevius astui vielä askeleen häntä kohden.

"Muista, että olet kristitty nainen", lausui hän, viekkaasti katsellen tikaria, valmiina rohkealla tempauksella ryöstämään sitä hänen kädestänsä.

"Mutta minä olen myös romalainen nainen!" huusi Sofronia, muistaen sisarensa sanoja, ja salaman nopeudella syöksi hän tikarin sydämeensä.

Hän oli tarkalla kädellä iskenyt, sillä kahvaan asti tunki ase hänen sydämeensä. Romalaiselle neidolle oli kunnia taivaallista autuuttakin pyhempi.

Silmänräpäyksessä vaipui hän maahan ja kuoli.

VIII.

Sillä aikaa isä ja sulhanen turhaan hakivat hukkunutta lemmittyänsä.

Ainoastaan salaa oli heidän mahdollista tiedustella, sillä Sofronialla ei ollut julkista turvaa.

Mesembriota ei ollut moneen aikaan Romassa nähty, ja kaikkia kummastutti, kun tämä arvoisa mies taas ilmautui forum-torille elehvantin-luisen sauvan nojassa ja joka askelella huoaten.

"Ah, sinua hyvää vanhusta, harvoin sinut Romassa enää näkee", huusi hänelle hyvänhajuinen patrikilainen teikari; "Probon kuolemasta asti emme ole sinua nähneet,"

"Minä olen vanha ja kivulloinen, hyvä Pompejanus. Töintuskin saan enää jalkani liikkumaan, ja sinua en tuntisi, jos et puhuisi, niin heikoiksi ovat silmäni hiveltyneet."

"Mutta minkätähden et tahdo Romassa asua?"

"Jos vaan näkisit nuot kauniit nauriit, jotka kasvavat kasvitarhassani, et varmaankaan käskisi minua Romaan tulemaan. Näin vanhaa ihmistä ei mikään huvita niin paljon, kuin persikkapuitten siitös-oksat."

Siinä samassa tuli lähettiläs Kapitoliosta saapuville ja lausui Pompejanolle kuiskaten:

"Carinus on luopunut purpurista veljensä Numerianon hyväksi."

Mesembrius kuuli välistä niin hyvin, että kuiskaamisestakin voi selon saada.

"Mitä puhut", huusi hän kiihkeästi, "Carinus on luopunut hallituksesta, ja Numerianus tulee keisariksi. Vivat! Vivat!"[19]

"Sinä tunnet Numerianon? Minkälainen mies hän on?" kysyivät hätäisellä katsannolla hovimiehet.

"Minkäläinenkö mies? Sankari, Romalainen, jonka kautta Roman kulta-aika on uudestaan alkava, kunnian päivä uudestaan meille koittava. Noita loistavia sotia, joita Roma kävi puolta maailmata vastaan, on Numerianus jatkava. Me kaikki lähdemme mukaan. Ah, uudestaan syntyy jalo aikakausi. Itsekin aivon istua hevosen selkään ja lähteä sinne, jossa jokaisen rehellisen miehen tulee olla saapuvilla; en ole vielä niin vanha, etten voisi kuolla miekka kädessä."

Kiihkeällä innostuksella puhui ukko eikä hän enään nojaantunut sauvaansa, ja erään tuttavan, joka tuli Kapitolion puolelta, tunsi hän jo sadan askeleen päästä. Tämä oli Quaterquartus auguri.

"Kapitoliostako tulet, Quaterquartus? Noh, mitä kuuluu?"

"Minä jo sen ennustin", sanoi auguri mahtisella vakuutuksella; "senaatti ei hyväksynyt luopumusta ja pakoitti Carinon ottamaan purpurin takaisin."

Mesembrius painui paikalla sauvansa nojaan.

"Ai jalkojani! oh tuota leiniä molemmissa polvissani! Mitä minä olen puhunut, vanha hupsu? Minäkö istuisin hevosen selkään, vaikka ainoastaan nojatuolissa voin istua. Niin hupsu on vanha ihminen. Minäkö menisin sotaan, vaikka näen niin huonosti, ett'en voisi eroittaa vihollista hyvästä ystävästä? Naurakaat vaan, hyvät ystäväni, naurakaat vaan tälle vanhalle, hupsulle miehelle. Oh, jalkojani!"

Kovasti ähkyen astua hoiperteli hän taas edelleen. Tiellä tapasi hän Manlion.

"Oletko mitään tietoja saanut?" kysyi Manlius.

"Huomenna tunkeudun väkivallalla Carinon luo. Ja sinäkö?"

"Minä menen Glyceriata hakemaan."

"Ja murhaat hänet, ennenkun hän saa mitään puhutuksi."

"Älä huoli, vaikka olisi hän lumousvoimalla varustettu, on hän kuoleman oma. Huomenna tapaamme toisiamme Carinon atrium-salissa. Ota miekka mukaasi."

Manlius läksi Pons-sacer sillan luo.

Tritonikuvan edessä istui siellä tuo vanha ämmä, joka oli hänelle antanut sormuksen. Nähtyänsä Manlion, nousi hän ja astui hänen eteensä.

"Onko sinulla sormus, ylevä herra?" kysyi hän.

"Katso; tuossa se on."

"Tahdotko seurata minua?"

"Senpätähden minä tulin."

"Neljä päivää olen täällä sinua odottanut. Mikset ole ennen tullut?"

"Ilo ei koskaan myöhään tule", lausui Manlius katkerasti ja antoi johtaa itseänsä puutarhojen, syrjäteitten ja katettujen käytävien kautta, siksikuin hänen saattajansa aukaisi pienen, viheriäksi maalatun vaski-oven, ja ottaen häntä kädestä kiinni vei hänet umpipimeän käymäsolan kautta ympyriäiseen pylväs-saliin, joka valonsa sai yhdestä ainoasta katossa olevasta ympyriäisestä akkunasta.

Täällä nainen poistui kutsuaksensa käskijäänsä.

Manlius katseli tarkastellen ympärillensä. Aivan toista oli hän luullut näkevänsä romalaisen vallasnaisen salissa: itämaan kukkiin päättyviä jaspis-pylväitä, ruusuvettä suihkuavia lähteitä, lempikohtausten kuvia, hekumallisten voiteitten hajulla lämmitettyä ilmaa, purpuraisia lepovuoteita, hopeisia peilejä. Kaiken tämän sijaan näki hän kylmän, korkean, temppelinkaltaisen salin, jonka seinillä näkyi suurenmoisia kuvia sankareista ja tappeluista; ja keskellä salia ei ollut muuta, kuin vanhan kaljupäisen miehen marmorinen rintakuva.

"Tokkohan Glyceria täällä asunee?" ajatteli hän itseksensä, mutta samassa kuuli hän nimensä mainittavan.

Hän kääntyi. Hänen edessänsä seisoi pitkävartaloinen, vaalea nainen koristelemattomassa, lumenvalkoisessa vaatteessa, joka peitti hänet kokonaan kaulaan ja käsiranteisin asti. Tämä ei ollut lempiseikkailusten kotipuku. Ja kuitenkin muistuttivat nämät kasvot surkuttelevalla tavalla rakkautta. Surullinen, epävakainen, kalvava katumus asui jokaisessa kasvojen piirteessä, jotka olivat kuin kauneuden kuihtuneita kukkia.

Manlius tunsi hänet Glyceriaksi. Hänen verensä tulvasi kuohuen aivoihin, hänen kätensä pusersi miekan kahvaa. Mutta hän ei tahtonut häntä tämmöisenä tappaa, luullen tämänkin ainoastaan viehättelyksen juoneksi, jonka harjoittamisessa tämmöiset naiset ovat niin oivallisia. jos on hekumallinen voitettava, kohtelevat he häntä hempeydellä; jos on sankari, astuvat he hänen eteensä Minervan muodossa; jokaisen miehen eri luontoa myöten sovittavat he pukuansa, mieltänsä, vieläpä kasvojensakin muotoa, jotta jokainen heidät tuntee erilaisessa muodossa. Manlius ei voinut Glyceriaa näin surullisena murhata, hän tahtoi odottaa sitä hetkeä, jona nainen rupeaisi puhumaan rakkaudesta, aikoen ensimäisen haluavaisen hymyn palkita miekan iskulla sydämeen.

Pää syvälle vaipuneena seisoi nuori nainen kolmen askeleen päässä Manliosta, ja lausui tuskin kuultavalla äänellä:

"Myöhään tulet, hyvin myöhään."

Manlius vastasi masennetulla vimmalla. "Onko kentiesi rakkaus semmoinen hedelmä, joka kypsyy liiaksi, jos sitä kauan säilytetään?"

Pelästyneillä silmillä katseli Glyceria Manliota. "Mikä siihen syynä, että minulle puhut rakkaudesta?"

"Etkö ole minua sentähden kutsunut, että sopottaisimme toisillemme autuudesta, riemusta ja suloisesta hekumasta?"

"Ennen aikoihin olisin riemuinnut noista sanoistasi, nyt minua hirvittää, kun noin minulle puhut."

"Etkö lujasti usko kauneutesi olevan niin lumoavan, että joka sinut näkee, paikalla unohtaa kaikki naiset, jotka hän ennen on nähnyt?" lausui Manlius, ja jo oli miekka puoleksi vedetty ulos tupesta.

Kuin olisi hän katsonut läpi-näkymättömään pimeyteen, katseli Glyceria Manlion kasvoihin ja kysyi hämmästyneenä: "Myös hänetkö, joka tänä hetkenä kuolleena maassa?"

Manlius säikähti, hänen äänensä tukehtui ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin huoneen valkea seinä.

Hän tahtoi lausua Sofronian nimeä, mutt'ei saanut sitä huuliltansa; hän horjui taaksepäin ja nojautui käsillään pylvääsen.

Glyceria astui häntä likemmäksi ja tutki vakavalla katsannolla hänen kasvojansa, kuin olisi hän lukenut hänen sieluansa.

"Manlius Sinister!" puhui hän tyynellä, levollisella äänellä: "Unennäköni ovat minulle ilmoittaneet, että tulet minua tappamaan, ja minä tiedän hyvin, että puristat viittasi alle kätketyn miekan kahvaa. Se ei voi minua surettaa. Ainoastaan se minua surettaa, että luulet minua morsiamesi murhaajaksi."

Manlius huokasi ja koko hänen ruumiinsa värisi salaisesta kauhistuksesta, ja äänellä, joka kuului, kuin olisi maan alta tullut, kysyi hän: "Kuinka he hänet tappoivat? Repivätkö pedot hänet palasiksi? Vai heittivätkö he hänen hennon ruumiinsa polttavien liekkien valtaan? Puhu! Kerro minulle perinpohjin ja selvästi, kuinka he kiduttivat hänet kuoliaksi. Minä sen tahoon kuulla?"

"He eivät vieneet häntä kiristyspuille, vaan Carinon juominkeihin."

"Ah!" huudahti Manlius vallattomassa vimmassa ja peitti kasvonsa. Pian hän kuitenkin taas otti kätensä niistä pois ja puhui levollisesti: "Jatka, äläkä unohda mitään. Kuvaile minulle tätä kurjuutta kohdasta kohtaan, kuinka he pitkin likaa laahauttivat tätä alttarikuvaa? Puhu."

"Sitä he eivät tehneet. Eräs nuori romalainen nainen, joka tahtoi häntä pelastaa, vaihtaen vaatteita hänen kanssansa vankihuoneessa, kätki, kun tämä tuuma kävi tyhjäksi, väkipuukon hänen vyöhönsä, ja hän tappoi itsensä, ennenkuin miehen käsi sai häntä koskea."

Manlion silmästä vieri kyynel. Miekka putosi hänen kädestänsä.

"Te kaikki taivaan jumalat, siunatkaat tätä naista tikarin tähden! -- Etkö tiedä, kuka hän oli?"

"En tahto, että hänet tuntisit."

Manlius hengitti vapaasti, kuin olisi hän herännyt hirveästä kummitus-unesta.

"Minä kiitän sinua tästä tiedosta, kiitän."

Jotain kauheata oli tässä kiitoksen lausumisessa.

"Mutta vaara ei ole vielä loppunut; Carinus, jonka kalmeille kasvoille naismarttyrin veri oli pirskunut, vaipui taintuneena takaisin lepovuoteellensa, ja hänen vapisevassa sielussaan välähti tämä ajatus: kun nainen on näin altis kuolemaan, kuinka alttiit surmatyöhön ovat hänen isänsä ja miehensä, kun tästä saavat tiedon? -- Ei kukaan tuntenut Sofroniaa, mutta isäni olo Romassa on jo nostanut huomiota, ja vaikka hän ei julkisesti kuulustele tytärtänsä, rupeevat jo ihmiset aavistamaan, että murhattu nainen oli hänen tyttärensä. Sentähden teitä molempia huomenna käsketään Carinon luoksi, ja hän kysyy teiltä: 'tunnetteko tätä ruumista, joka on löydetty murhattuna kristittyjen vankihuoneesta', ja teille näytetään morsiamesi. Ole luja sydämessäsi sinä hetkenä, Manlius; he eivät saa nähdä kyyneltä silmässäsi, kun katselet ruumista; sinun tulee sanoa, ettet tunne sitä; muuta kasvosi huolettomiksi, sillä jos annat itsesi ilmi, olet kuoleman oma."

"Minä? Minäkö muuttaisin kasvoni huolettomiksi?" puhui Manlius itsekseen houreissaan. "Minäkö en olisi tuntevinani häntä, kun hän kuolleena makaa minun edessäni? Minäkö sanoisin etten ole koskaan häntä nähnyt!"

"Vai luuletko, että Carinus voi jättää miehen henkiin, jonka vaimo on kuollut hänen kauttansa?"

"Sinä olet oikeassa", lausui katkerasti ritari, "Manlius oppii teeskentelemään."

Ja hän nauroi kauheasti.