Chapter 3

"Teille ainoa siunaukseni! Solmikaa mitä pikemmin yhteysliittonne, ja lähtekäät sen jälkeen täältä pois, kauas, kauas! Tätä maata jo niin raskas syntikuorma painaa, että se lakkaamatta järisee sen alla, niinkuin se ei enää voisi sitä kantaa. Lähtekäät täältä pois, ettette joudu kadotukseen yhdessä kirottujen kanssa. Ainoastaan siksi tahdon täst'edes elää, kuin tiedän teidät onnellisiksi ja kahden meren takana asuviksi; silloin tulkoon joko kuolema taikka Carinus!"

Manlius meni jo ennen tunnin kuluttua Romaan talouttansa järjestämään ja kun oli saanut kaikki valmiiksi häitä varten, istui hän taas hevosen selkään ja läksi myöhään illalla matkaan takaisin Mesembrion kesä-asunnolle.

Oli jo aamupuoli, pimeys vallitsi maan päällä, taivas oli pilvissä; ainoastaan astuellen oli mahdollista kulkea. Kun hän saapui eräälle sillalle, näki hän synkän joukon lähenevän syrjätieltä.

Joukko kuljeksivaa roistoväkeä näytti joutuneen soturien vangiksi; barbari-sotien aikana karttui erinomaisen paljon rosvoja ja varkaita, joista pretorianeilla oli lakkaamatta työtä. Manlius arveli sattuneensa yhteen semmoisten kanssa ja tervehti huolettomasti ohitse kulkevia sotamiehiä.

Se seikka vaan näytti hänestä kummalliselta, että joukon lopussa ratsasti pitkä-vartaloinen nainen, jonka jalo vartalo oli pitkän, valkoisen viitan peitossa; kun tämä näki, että Manlius seisahtui, teki hän samaten, ikään kuin olisi hän jotain miettinyt; siellä he tällä tavalla vähän aikaa seisoivat, katsellen toisiaan, siksikuin taas kääntyivät ja jatkoivat matkaansa. Pimeässä ei ollut mahdollista kasvoja selittää.

Manlius seisahtui taas ja ajatteli itseksensä, eikö pitäisi hänen ratsastaa takaisin ja kysyä jotain heiltä? Mitä piti kysyä, sitä hän ei tietänyt itsekään.

Vähän ajan perästä saivat taas iloisemmat ajatukset vallan hänen mielessään ja kun nouseva koite lähetti kultasäteensä Tiberin kalvolle, myös hänen mielensäkin selkeni ja hilpeällä tuulella hän laukkautti hevostansa kohden ihanata seutua.

Hän jo selitti Mesembrion huvilan jättiläis-rakennukset, kun näki komean simpukan-kuorilla koristetun, silkki-esiriipuilla varustetun kanto-tuolin tulevan vastaansa tiellä; kaksi muulia kulta-valjaissa oli sitä kantamassa. Kanto-tuoli oli semmoinen, jossa siihen aikaan ainoastaan ylhäisinten naisten oli tapana kulkea. Kaksi orjaa kulki edeltä, kaksi takana.

Vieläpä suurempi oli Manlion hämmästys, kun hän näki ruman, rokon-arpisen miehenpään pistäyvän esiin silkkisten esiriippujen väliltä; hän tunsi hänet paikalla Aevioksi, mitättömimmäksi parasitiksi, joka oli valmis kahdesta sestertiosta kirjoittamaan kiitosrunoja mitä kurjimmalle gladiatorille, ja Carinon lempikoiralle oli tehnyt suku-kirjan, todistellen muka, että se äidin puolelta johti alkuperänsä siitä naaras-sudesta, joka imetti Romuloa ja Remoa.

Manlius ei voinut nauruansa pidättää, kun näki runosepän eriskummaisen aseman.

"Mistä ajasta asti kannattaa keisari sinua, Aevius, kantotuolissaan, kuin suurisukuista jalkavaimoa?"

"Armahda minua, Manlius, äläkä minua naura, minä olen onnettomin runoilija, jonka maailma on nähnyt. Ajatteleppas kuinka hyvä tilaisuus tarjousi minulle nimeni ikuista muistia vahvistaa. Eilen jälkeen puolenpäivän sain kuulla, että Carinon käskystä joukko ihmissurmaavia lahkolaisia oli äkki-arvaamatta kiinni otettava Tiber-joen rannalla olevista kokouspaikoista; kohta vuokrasin hevosen, minulle aivan siunatun sopivan ratsun; niin oivallista tilaisuutta kanteleni mahtavuuden kautta saattaa nimeni ikimuistettavaksi ei ole mahdollista löytää. Siellä olisi tapahtunut jos mitä murhaamisia, ristiinnaulitsemisia, pikiin kastamisia ynnä muita runoilijalle verrattomia asioita, ja katsoppas kuinka minun kävi. Tiellä saattoivat Egyptin jumalat minut yhteen kirotun, hempeän naispuolisen pahanhengen kanssa, jota kanneksittiin tässä liikkuvassa taivaassa. Nainen viekoitti minulta pois salaisuuteni, houkutti minut senjälkeen alas hevoseni selästä ja Junon tapaisella kavaluudella käski hän minua, pilviä tapailevaa Ixion'ia istumaan hänen luoksensa kantotuoliin; vaan sillä välillä kun minä toiselta puolelta kiipesin sisään, pujahti hän toiselta puolelta ulos ja hyppäsi hevoseni selkään, ja siinäpä hän nyt istui kuin Amazonien kuningas, ja nauraen vasten silmiä antoi hän minulle sen neuvon, että, jos olen runoilija, pitäisi minun tulla toimeen pegasolla; siitä hän ratsasti sitä tietä, jonka olin neuvonut ja jätti minut tähän kapineesen, joka on ajanmittaajaksi hitaisempi kuin tuntilasi, ja kun hän nyt varmaan onnellisesti pääsee tuon merkillisen tapauksen tanterelle, olen minä kahdella muulillani joutunut niin eksyksiin että täytyy kääntyä takaisin Romaan."

Henkeänsä pidättäen kuuli Manlius parasitin[10] lörpötystä.

"Kuka oli tämä nainen?" kysyi hän synkällä äänellä.

"Etkö sinä tunne hänen kantotuoliansa, Manlius? Ah sinä olet varmaan liian vieras Romassa tunteaksesi tätä kantotuolia ja liian kaukaa tulet. Nämät ovat käsittämättömän ja selittämättömän Glycerian kulkuneuvot, ja se, joka minua narrinansa piti, ei ole mikään muu kuin tuo jumalattareksi kiitetty Kirke[11] itse, jota kaikki kilpaa minun ja Carinon kanssa ihailevat, ja joka kaikkia kiduttaa, joka muuttaa ihailijansa pahanpäiväisiksi puhvelihärjiksi."

Manlius ei enää kuullut runosepän viimeisiä sanoja. Kun tämä lausui Glycerian nimen, tuntui hänestä, kuin olisivat raivottaret hänen sieluansa ruoskallaan piesseet, hän kannusti ratsuansa, ja rientäen tuulen nopeudella, joutui hän Mesembrion kartanolle.

Hymyillen tuli vanhus häntä vastaan oveen asti, ritarin kasvoista huomaamatta raivon, pelon ja epätoivon vaikuttamaa muutosta.

"Onko tyttäresi kotona?" kysyi Manlius, vavisten kaikissa jäsenissä, ja kun vanhus ei paikalla vastannut, kertoi hän tuskallisesti kysymyksen: "missä on tyttäresi, Mesembrius?"

Umpimielisenä veti ukko nuorukaisen syrjälle, joka malttamattomuudesta odotti vastausta, ja kuiskutti hänen korvaansa:

"Minä sen sinulle tunnustan, mutta ole siitä mitään tietävinäsi, hänen on tapanansa käydä kristittyjen kokouspaikassa. Hän on nyt mennyt sinne, eikä ole vielä palannut."

Vavisten nosti Manlius molemmat nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi hirveällä äänellä:

"Oh, kirottu olkoon se taivas, jonka alla tämä on voinut tapahtua!"

Mesembrius astui hämmästyneenä taaksepäin ja kysyi oudosti: "mikä sinun on?"

Manlius tarttui hänen käteensä ja lausui synkästi:

"He ovat ryöstäneet tyttäresi!"

Vaaleana ja silmin tuijotellen vaipui vanhus alas istuimelle ja jupisi tukkeentuneella äänellä: "Glyceria!"

"Hyvinpä sinä osasit, se, se on hänet ryöstänyt. Ja minä mieletön kohtasin heidät, eivätkä nämät silmät heitä selittäneet, eikä tämä kurja sydän tuntenut, että Sofroniaa kuljetettiin muutamain askelien päässä minusta. Ah! älkööt jumalat enää minusta huoliko. Jos se voi tapahtua, että sisar vie sisartansa kuolemaan rakastajan silmän nähdessä, mikä on sitten teidän valtanne, Jupiter, Ormuzd, Jesus, Sebaoth, ja te muut onnea jakavat valtiaat? Perkeleet ovat maan herroina ja paha sattumus hallitsee. Lue sinä, vanha mies, kirouksiasi yhdessä minun kanssani, ala jo varhain aamulla, äläkä lakkaa, ennenkuin myöhään illalla. Sillä aikaa minä aivon olla toimessa."

Ikäänkuin saamattomassa hervottomuudessa sopersi vanhus:

"Tyttäreni -- -- Oh tyttäreni!"

Manlius pusersi huuliansa yhteen; hänen päätänsä pyörrytti:

"Tyttäresi! Toista tahdon kostaa, toisen surmaan."

Näin sanoen nousi hän hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa takaisin Romaan, katsomatta oikealle tai vasemmalle.

IV,

"_Panem et Cireenses_!"[12] tämä oli Roman kansan mielilause niin usein kuin se näki nälkää taikka kuin sille tuli ikävä.

Todellakin jalo oli tämä kansa; työnteon arkipäiväisiä toimia se ei koskaan tuntenut; keisarit jakailivat sille ilmaiseksi leipää, viiniä ja öljyä, jotka tavarat voitetut maakunnat veroksi maksoivat; ja mitä huvituksiin circus-teaterissa tulee, koettivat keisarit kilpaa tehdä niitä mitä loistavimmiksi.

Carinus voitti kaikki muut juhlapelien vaihtelevaisuudessa ja saattoi niiden ylellisen komeuden mielettömiin asti.

Eräänä päivänä oli koko circus-teateri sannoitettu kultahiekalla, että tomupilvi, joka nousi juoksevien hevosien jalkojen alta, kimalteli päivänpaisteessa ja että Romalaiset, joiden vaatteihin se tarttui, tulivat kullattuna kotiin. Toisen kerran seisoi aivan kuin taikasauvan lyömästä kokonainen metsä circus'issa. Summattomia satalatvaisia tammipuita, jotka olivat juurinensa vuorimetsistä kaivetut, täysi-kasvuisia palmupuita, jotka olivat tuodut laivoilla Afrikan rannoilta, oli istutettu laajan taistelutanteren keskelle. Hämmästynyt kansa, joka sitä ennen oli edessänsä nähnyt kultahiedalla peitetyn erämaan, tuli nyt samaan paikkaan ihmettelemään aarniometsää, jonka varjossa itä- ja etelämaiden harvinaisimmat eläimet kuljeksivat. Siellä oli ihana giraffi, siellä ruma virtahevonen, siellä oli täydellinen paratiisi, jossa kultahedelmiä kasvavista puista kuului lintujen laulu, ja kiiltävä käärme oksilla kiertelihe sekä kesytön riikinkukko ja hyvänsävyisä kamelikurki varjossa höyheniänsä nyppelivät.

Kun kansa kyllästyi ihmettelemiseen, tuli joutsimiehiä, jotka ampuivat komeat otukset; senjälkeen hakattiin metsä pois ja seuraavana päivänä näki kansa sen sijassa meren, jonka pinnalla koko laivastot keskenänsä taistelivat verisiä tappeluja.

Ja kerran keskellä kesää, kun jokainen uuvuksissa haki suojaa päivän polttavasta helteestä, näki circus-teateriin käsketty kansa hämmästyen edessänsä talven.

Circus oli peitetty lumella, joka laivoilla ja vaunuilla oli tuotu tänne Norikum'in ja Gallian jäätiköistä, ja jonka päällä sata kulkusilla koristettua rekeä kiiti täyttä vauhtia; tämmöisiä ajokaluja ei ollut kukaan Romalainen ennen nähnyt. Circus-teaterin keskelle korkealle rakennettujen jäävuorten välillä makasi ihmeen kauniita mursuja pitkien hampaittensa nojassa, ja ympäröisen järven pinnalla, jossa silitetty lasi piti jääpeilin virkaa, rienteli taitavia luistajia silmänsiintävällä vauhdilla. -- Palellen käärivät Romalaiset itsensä levättiinsä, unohtaen, että hiki tippui heidän otsastansa päivän kuumuudesta, ja kun luistajat lumilapioilla viskasivat lunta katselijoiden riveihin, silloinpa tuo korkea Roman kansa riemusta pyörryksissään kiljui innostuneita eläköön-huutoja keisarille, joka niin lempeästi piti huolta kansansa huvituksista.

* * * * *

Etsikäämme nyt Carinoa hänen omassa linnassaan. Käykäämme tämän hämmästyttävän suuren rakennuksen läpi, joka puutarhoineen sisälsi kokonaisen kaupungin-osan, niin tulemme kullattujen ovien kautta kadunkaltaisiin käytäviin, jotka päättyvät marmorisiin pylvästöihin. Laveissa atrium'eissa hyörii ja pyörii hoviväki, herroina olevat orjat ja orjina olevat senaatorit, joiden pääsöä Carinon korusaliin ruskea-kasvoinen orja järjestää.

Autuaat ne, jotka näihin pääsivät! Ah, siellä ei ihminen ollut niinkuin maan päällä; tuohon loistavaan, soikeaan saliin ei päässyt vuorokautten eikä vuoden-aikojen vaihto tunkeumaan. Salissa ei ollut ikkunoita, kuulakkojen esiriippujen takaa levittivät lakkaamatta palavat lamput valoa, jonka kirkkaus oli jonkunmoinen keskiväli kuun ja auringon valon välillä. Jokaiselta vuoden ajalta oli täällä sen ihanuus lainattu; kesältä lämpimyys, jonka maan-alaiset torvet tänne toivat, talvelta jää, keväältä kukat, syksyltä hedelmät. Carinus ei koskaan tietänyt, milloinka päivä valkeni, milloinka hämärtyi. Hänen luonaan oli ikuinen ihanuus.

Siellä hän makasi vuoteensa patjoilla, edessänsä katettu pöytä, ympärillänsä nakurien joukko, tanssijoita, jalkavaimoja, eunukeita, laulajia, papukaijoja ja runoniekkoja.

Hänen näkönsä oli kaikenlaisista huvituksista uupuneen nuorukaisen; hänen kasvonsa olivat kalveat ja täynnä suuria, punaisia kirpuloita; niitten muodossa uinaeli vajonnut mietous, hänen huulillansa ja poskillansa kiherteli muutamia ennen kasvaneita partahiuksia.

Kaksi eunukkia vuorotusten oli ojentamassa keisarin huulille valittuja, monella päänvaivalla tehtyjä ruoka-lajeja, joista jokainen maksoi satojatuhansia, ja jotka ainoastaan harvinaisuutensa tähden miellyttelivät kitalakea; Carinus ei kurottanut kättään niitä ottamaan, vaan väänsi hankalasti suunsa pieliä ja viittasi silmillään ruokkijoillensa, että he itse söisivät tuon kalliin ruoan.

Toiselta puolelta nostivat ihanteellisen kauniit nais-orjat hänen huulillensa kultamaljoja, jotka hän kumminkin melkein koskematta jätti; viimein otti eräs frygialainen nainen suuhunsa hyvänhajuista Kyprian viiniä ja tarjosi Carinolle huulistaan tuon muutoinkin hurjentavan juoman. Tämä uusi keino antoi uuden kehoituksen keisarin tylsälle aistille, ja hän antoi juottaa itseänsä hänen korallihuulistaan.

"Tuon naisen teen puolisokseni", sanoi hän samassa, kääntyen erään pää-orjan puoleen.

"Eilen sinä otit, herrani, yhden, jotka isä on prokonsuli."

"Hänestä luovun. Mitä on tämän isä?"

"Kankaan-kutoja sinun hovissasi."

"Minä teen hänet prokonsuliksi."

"Tämä on yhdeksäs vaimosi neljän kuukauden kuluessa."

Carinus otti nuoren naisen viereensä istumaan ja painoi päätään hänen syliinsä. Hänen ympärillänsä tanssittiin ja laulettiin, ja hänen edessänsä lausueli Aevius runoelmiaan, antamatta tanssin ja laulun häiritä itseänsä. Häpeemättömällä imartelemisella kiitti hän jambi-värssyissään kaikellaisia kauneuksia, joita ei Carinolla ollutkaan, hänen ruusunpunaisia poskiaan ja hänen rohkeata mieltänsä. Röyhkeällä laveudella kuvasi hän juhlallisia leikkejä, eikä sallinut rauhaa Jupiterille eikä Apollonille, saadaksensa ylistää Carinoa heitä korkeammaksi.

"Oh minua painaa niin, minua ahdistaa niin, en tiedä mikä", vaikeroi Carinus.

Pari, kolme orjaa juoksi paikalla hänen luoksensa, tyynyjä kohentamaan, hänen hiuksiansa suunnittelemaan ja hänen nuttuansa väljentämään.

"Oih, vieläkin painaa, vieläkin ahdistaa!"

"Kenties Aevion värssyt sinua ahdistavat?" kysyi Marcius, hänen parran-ajajansa.

"Se on mahdollista; herkeä Aevius!"

Nöyrällä katsannolla kumarsi runoilija, vaikka hänen sydämessään riehui ääretön viha parran-ajajaa vastaan, joka oli hänen värssynsä keskeyttänyt.

"Mikä nyt vieläkin minua kiusaa", kirisi äkeissään Carinus. "Arvatkaat se jo; vai täytyneekö minun itse ajatella teidän edestänne? Jokin asia minua kiusaa, jokin minua vaivaa, oh, minä tahtoisin suuttua."

"Minä arvaan", puhui parran-ajaja, "nämät muutamat partakarvat kiusaavat sinua, jotka törröttävät sinun jaloissa kasvoissasi ja häpeemättömästi vaivaavat ylevää nenääsi ja huuliasi. Anna ajaa ne pois, taikkapa kentiesi revitä ne pois. Sinun kasvosi ovat muutoinkin niin kauniit kuin neitosen ja vieläpä kauniimmaksi ne tulisivat, jos ei tuo miehuuden ilkeä jälki niitä rumentaisi."

"Mahdat olla oikeassa", sanoi nuorukainen, ja antoi nytkiä partansa pois, ja niin oli hän tytyväinen parran-ajajaansa, että hän, toimen loputtua, määräsi hänet prefektiksi.

Samassa kuului melu oven takaa. Vieläpä tunnettiin Mesembrius ukon ääni, joka väkivoimalla pyrki sisään Carinon eteen.

Galga, jättiläismuotoinen trakilainen orja, pidätti häntä ja käski hänen tulla seuraavana päivänä, sillä Carinus nyt muka nukkui.

"Jo täällä käyn kymmenettä kertaa", telmäsi vanhus. "Ensimäisellä kerralla sanoit hänen nukkuvan, toisella hänen syövän, kolmannella hänen kylpevän, neljännellä, ettei hänellä ollut aikaa. Minä tahdon häntä puhutella."

Ankaralla painimisella ajoi Galga vanhuksen ulos atriumista; parin, kolmen orjan täytyi tarttua häneen kiinni, ennenkuin saivat hänet ovesta ulos.

Carinus oli tyytyväinen Galgaan.

"Sinä, joka niin hyvin osaat vartioida oveani, ansaitset tulla Roman kansleriksi."

"Enkö minä mitään ansaitse, herrani?" kysyi Aevius, peläten, että hän jäisi ilman armolahjoja.

"Sinulle rakennutan temppelin, jossa jokainen runoilija on paneva esikoisensa sinun alttarillesi."

"Kiitoksia, oi Augustus! temppelistä ja esikoisista, jotka alkavat runoilijat kirjoittavat, mutta Tuskulum-huvila?"

"Hyvin tiedät, millä ehdolla sen olen luvannut."

"Jos suloisen puheeni voimalla, kieleni medellä ja runouteni lumouksella taivutan Glycerian, tuon mailmallisen jumalattaren armoansa sinulle osoittamaan. Enkö ole tuonut häntä luoksesi?"

"Olet kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää? Kun tämä viekoitteleva kummitus oli ihanuutensa voimalla aina hulluuteen asti rakastuttanut minua ja houkuttanut minua salaisuuksiani ilmoittamaan, hän yhtäkkiä naurahti minulle, sysäsi minut pois luotansa ja jätti minut."

"Eikö ollut sinun mahdollista väkivallalla pidättää verkkoon joutunutta haltijata."

"Kysy orjiltani, kuinka hän heidän kanssansa menetteli. Kun käskin heitä pidättämään tuota kirottua noitavaimoa, sieppasi hän itselleen maljan, jossa oli viiniä, ja jupisi sen yli muutamia outoja luotteita; paikalla leimahti astiasta tulta ja savua. Siinä samassa ryntäsi hän hirveän näköisenä kohden palvelijoita ja huusi heille kaikuvalla äänellä: 'Kuka ei paikalla laskeu kasvoilleen maahan, hänet muutan alakärsäksi!' Miehet lankesivat heti maahan ja tuo rohkea noita astui heidän päällitsensä ovelle, jossa hän ovenvartijoilta loitsi pois näön, etteivät kolmeen päivään voineet toinen toistansa nähdä. Mutta, oh Aevius, miksi pakoitat minua puhumaan niin pallon? miksi väsytät ajatuksiani ja ryöstät rauhan kieleltäni?"

Aevius ei arvellut omaa kieltänsä niin kalliiksi ja puhui teko-innolla:

"Jalo Carinus! Tämä nainen ei sinulle ole kyllin arvoinen, hän ansaitsee vaan sinun ylenkatsettasi. Paljon arvoisempaa aarretta säilytän sinulle, jonka rinnalla Glyceria on kuin piikivi verrattu timanttiin, kuin tähti päivään, tavallinen viini Jumalain juomaan, nektariin ja neilikka Jumalain-ravintoon, ambrosiaan."

"Kuka hän lienee?"

"Tämä on neiti, toinen vaan on leski. Tämä ei vielä tunne rakkautta, kun toinen jo on oppinut vihaamaan, ja kuitenkin on hänen kauneutensa tehnyt suurempia ihmeitä kuin toinen. Hän on kristitty neiti, joka äsken vangiksi otettuna useitten kumppaliensa kanssa sinun käskysi mukaan suljettiin leijonien tarhaan; ja mitä kummaa! nälkäiset pedot tulivat kesyiksi sen neidon nähtyään ja kyyristyivät nöyrästi hänen jalkojensa juureen. Itse sen näin, oi keisari, ja hämmästyneenä katselin häntä. Spoliariumin vartija vei hänet silloin pois leijonien keskeltä ja heitti hänet hurjimpien illyriläisten legiona-soturien valtaan. Mutta kuule, minkä ihmeen hän teki siellä. Hetken päästä olivat kaikki sotamiehet polvillansa hänen ympärillään, ja niinkuin olisivat kuunnelleet tietäjän puhetta, katselivat he hartaalla innolla hänen huuliansa ja kastelivat hänen käsiänsä kyynelillä, ja kun tribunit tahtoivat kiskoa neidon pois, antaaksensa hänet toisille, kääntyivät he päälliköitään vastaan, antaen viimeiseen mieheen asti hakata itsensä maahan hänen puolestansa."

Carinus nousi liikutettuna vuoteelta, hänen silmissänsä rupesi tavaton tuli kiiltämään. Hän sysäsi luotansa äsken otetun puolisonsa ja viittasi Aeviolle.

"Tuo eteeni tämä neito."

Runoilija riemuitsi tästä käskystä ja riensi vankihuoneelle, keisarin sineettisormus muassansa.

V.

Sofronia oli yksin suljettu erityiseen vankihuoneesen. Päivän valo pääsi ainoastaan pienen ympöriäisen ikkunan kautta sisään paistamaan ja kun se värisi polvillansa olevan naisen päällä, näytti kuin olisi taivaallinen kirkastus levinnyt hänen ympärillensä.

Sofronialla oli lumivalkoinen päällyshame, joka oli yhtä puhdas, kuin hänen kirkas sielunsa. Hänen kasvoillansa asui taivaallinen rauha.

Vankihuoneen ovi aukeni ja sisään astui pitkävartaloinen, jalo naishahmu, antaen kullasta raskaan kukkaron ovenvartijalle, joka jätti oven hänen jälkeensä auki.

Saapunut nainen oli verhottu raskaasen silkkinuttuun, joka timanttisoljilla oli kiinnitetty hänen olkapäillänsä, hänen uhkeita hiuskäheriään ympäröitsi kiiltävä kultavanne keskellä päätä, ja vaikka siitä riippuva välkkyvä huntu oli hyvin hieno, ei ollut mahdollista sen läpitse selittää hänen kasvojansa. Sen poimut todistivat hänen aatelista kauneuden-tuntoansa, ja sen reunoja alaspainavat raskaat helmet ylhäistä säätyä.

Sofronia katsoi kohden silkin kohisemista ja kun hän näki naisen edessänsä, kysyi hän hämissään: "Mitä minusta tahdot, romalainen nainen?"

Nainen nosti huntunsa ja hänen ihanan kauniit kasvonsa tulivat näkyviin: otsalla asui vakavuutta, huulilla suloa, poskien kuopissa salainen viehätys ja synkissä silmissä tuo syvä kuvailematon mietiskeleminen, johon hienot kätkevät kaikki mitä eivät selväksi selitä, viehättävä lumousvoima joka kasvojen juonteessa, ja kieltäytyvä alakuloisuus, tuo ihmeellinen pilvien ja päivänvalon vaihto, joka taivaalla sanotaan ilman vempeleksi, mutta ihmisen kasvoilla himoksi.

Sofronia, kun näki nämät kasvot, säikähti ensiksi, mutta ojensi heti hymyillen hänelle kätensä, ja lausui ystävällisesti: "Sisareni Glyceria."

"Älä ojenna minulle kättäsi", puhui surullisella äänellä nainen. "Älä minua syleile. Ensiksi, kun huomasit minut, pelästyit minua. Nämät kasvot sinua kauhistuttivat -- ja sinä lienet oikeassa. Neljään vuoteen emme ole toisiamme nähneet, ja näiden neljän vuoden kuluessa olet kuullut minua vastaan lausuttavan niin paljon kirouksia mitä kunnian-arvoisimmista huulista, ettei ilman syytä sinua hirvittänyt, kun kasvoni tunsit."

"En koskaan lakannut sinua rakastamasta."

"Mielelläni sen uskon, mutta älkäämme siitä puhuko. Sinua opettaa uusi oppisi rakastamaan vihamiehiäsi; minua ovat elämäni vaiheet opettaneet luopumaan kaikesta, joita rakastan. Mutta olkoon tämä, miten olikin, ei ole nyt aikaa valituksiin. Salaa tiedän edeltäpäin, että huomispäivänä huvitukset circus-teaterissa päättyvät kristittyjen martyrien kidutuskuolemalla."

"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi Sofronia, pannen kätensä ristiin rinnalleen.

"Taivaan nimeen! se ei saa tapahtua. Kaksi kertaa olen tahtonut sinua pelastaa, kaksi kertaa olen myöhistynyt; nyt minä tulin aikaisemmin. Vaihettakaamme vaatteita, ota minun huntuni; vartalosi on samankaltainen kuin minun; ei kukaan voi vaihetusta huomata. Ulkona odottaa sinua orja satuloidun hevosen kanssa, tunnin perästä olet isäsi ja kultasi turvissa."

Täynnä tuskaa ummisti Glyceria silmänsä, silmänluomilla särkien kyynelen. Itseksensä ajatteli hän: "minun isäni, minun kultani."

"Ja sinä?" kysyi Sofronia.

"Minä jään tänne sinun sijaasi."

"Ja huomispäiväiset circus-pelit?"

"Ne päättyvät minun kuolemallani."

"Ei koskaan!" lausui Sofronia ylevästi kiistaten vastaan.

"Miksi niin? Sinua rakastavat ne, jotka minua vihaavat, ja joitten säälivää hymyä tahtoisin itselleni ansaita vaikka monen vuoden tuskilla. Jos toisen meistä täytyy kuolla, miksi juuri sinun, jonka vuoksi he joutuisivat toivottomuuden valtaan; miks'ei paremmin minun, jonka kuolemata he siunaisivat? Sinä säästät muille autuaan elämän, minä otan itseltäni katkeran."

Sofronia tarttui molemmilla käsillään sisarensa käteen, ja hänen puhtaat silmänsä katsoivat toisen synkkiin, katuvaisiin, vetistyneisin silmiin.

"Sinä olit se nainen, joka sinä yönä, kun minut otettiin vangiksi, tarjosi minulle hevosensa pelastukseksi."

"Miksi tämän sanot?"

"Muistatko, mitä silloin vastasin?"

"Sanoit, ettei kristityn tule vaaraa paeta."

"Sen jäljestä olen nähnyt monenlaatuista kuolemata ja sanon sen uudestaan. Jos Jumala tahtoo, että hänen nimensä tulee ylistetyksi verikuolemani kautta, tapahtukoon niin; ilolla otan vastaan marttyrikruunun, joka ympäröitsi Vapahtajan otsaa, ja siunaava olen sitä kättä, joka minulle aukaisee oven taivaan autuuteen. Oh, kuolema ei ole tuskaa niille, joitten ilo aikaa kuoleman jälkeen."

"Mutta ne, jotka tänne jätät?"

"He tapaavat minut jälleen toisella puolella hautaa."

"Johon toivottomuus on heidät saattava? Ah, kuule minua, Sofronia. Sinun puolestasi rukoilee nyt kaksi olentoa, jotka molemmat minua kiroovat. Jos valitset tämän kauhean kuoleman, et ole heitä toisessa maailmassa tapaava, sillä elämän kauhistukset seuraavat heitä Hadesiin asti; oh anna minun kuolla, anna minun joutua unohdukseen, ei kukaan ole itkevä, ei kukaan siunaava, ei kukaan takaisin haluava; isäsi saisi yhtenä päivänä kahdellaisen onnen, toisen että sinä eläisit, toisen, että minä olisin kuollut."